Turun tuomiokirkko.
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright
©
Kim Paulin
Joulukirkossa - Samuli Suomalainen vuonna 1895
"Nuorukainen astui saarnastuoliin. Vakavana, pelotonna hän astui ja vakavana ja totisena hän seisoi tuolla, katsoen alas seurakuntaan, virren viimeisten sanain
kuolehtuessa. Syvä hiljaisuus syntyi äkisti. Ei kuulunut liikausta, ei yskäystäkään, jotka ovat niin tavallisia meillä. Hengitystään pidättäen tahtoi
jokainen kuulla nuoren Lauri maisterin, meidän Lauri maisterin, ensimmäiset sanat.
Heleällä äänellä ja pelottomasti alkoi nuorukainen joulusaarnansa, ja
ihanasti kajahtivat Herran kirkkaassa temppelissä ihanat sanat: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto! Ja
tuntui silloin kuin olisi hyvä henki lentänyt yli hartaan seurakunnan, ja sanomatonta lämmintä tunsi sillä hetkellä sydämmessänsä niin vanha
kuin nuori, niin köyhä kuin rikaskin.
Ja näitten sanain johdosta puhui sitten nuorukainen, puhui teeskentelemättä, mutta vakuutuksella. Ei
hän puhunut kirjoista poimittua kaunista kieltä, vaan hän puhui semmoista, mitä itse tiesi ja tunsi, ja mistä hän itse oli täydellisesti vakuutettu.
Tuolla hän seisoi korkealla saarnatuolissa tuo nuori mies, tuskin lapsuuden iästä päässyt, ja puhui sadoille kuulijoille ja lailla hyvän kylväjän kylvi
silloin monta, monta hyvää siementä.
Vaimoväki itki hiljaista liikutuksen itkua; miestenkin silmistä tipahti tuon tuostakin runsas karpaloinen. Mutta pää
painuksissa penkkiin istui Lauri maisterin äiti niin onnellisena, niin sanomattoman onnellisena."
"Äiti parka! Nuolen nopeudella kulkivat hänen mielessään moninaiset ajatukset ja muistot. Monet pitkät kouluvuodet olivat nyt kuluneet.
Kuinka monesti oli äiti parka pienessä mökissänsä haikeudella muistellut
koulussa käyvää poikaansa. Kärsineekö lapsi parka taas kuinkakin kovaa puutetta — oli hän ajatellut, — kun ei taas kotoakaan ole riittänyt hänelle
moneen aikaan mitään. Lieneekö siellä komeassa kaupungissa yhtään hyväntahtoista ihmistä, joka panisi edes paikan poikani kyynäspäihin, sillä pianhan
kuluu nuttu, jolla ei ole kumppalia.
Niin oli hän usein ajatellut. Ja Jumala yksin tietää miten moninaisia huolia on äiti paralla, jonka lapsi on
ulkona maailmassa, niin kaukana, ett'ei äiti aina saata olla hänen luonaan, häntä opastamassa ja vaalimassa ja hoitamassa. Mutta ne olivat ohitse
nyt jo, nuo huolten vuodet.
Poika oli kunnialla käynyt alemmat koulut, ja kunnialla päässyt siihen asemaan, että saattoi nyt jo ruveta itsestänsä
huolta pitämään. Niin, ja nyt hän seisoo tuossa seurakunnan edessä ja saarnaa suloisesti.
Ei kuullut äiti parka itse saarnaa, hänen äidillinen
sydämmensä oli niin täpöisen täynnä vaan sitä hurmaavaa tietoa, että hänen poikansa, hänen oma poikansa se nyt puhuu sadoille ihmisille, ja ihmiset
katsovat hänen poikaansa, he näkevät kuinka hän seisoo siinä suorana ja kookkaana, kuinka hän tuon tuostakin kädellänsä heittää tuuheata tukkaansa
korvan taakse, he kuulevat hänen puhettansa, kuulevat kuinka hän aina välistä palajaa saarnansa sydänsanoihin ja sointuvasti lausuu: Kunnia olkoon
Jumalan korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto."
"Ja silloin aina tulvahtaa moni hiljainen kyynelvirta yli laitainsa ja moneen pisaraan
heijastuvat joulukynttilät. Pää kumarruksissa istui äiti koko ajan, niin äärettömän onnellisena. Hänen vieressään istui hänen miehensä, juureva Sakari
isäntä, ja kosteaksi oli käynyt hänenkin punaraitainen nenäliinansa, jota hän puristeli kädessään, ja jolla hän tuon tuostakin pyyhkäisi poskeansa.
Nuorukaisen saarna lähestyi loppuansa. Hän toivotti todellista joulu-iloa tälle seurakunnalle, jossa hän oli syntynyt, jossa hän pienenä oli otettu Jumalan armoliittoon,
jossa hän oli kasvanut, ja jossa hän vihdoin itse oli saanut Herran alttarin edessä uudistaa kasteensa liiton. Hän rukoili siunausta tälle seurakunnalle, jolle hän nyt,
Jumalan suuresta armosta, sai ensi kertaa julistaa pyhää evankeliumia.
Eikä hän sanonut osaavansa sen kauniimmilla sanoilla tervehtää seurakuntaa tänä suurena juhlana,
kuin mitä hän alussa oli lausunut ja joilla hän nyt tahtoi tämän Herralle pyhitetyn työnsä lopettaakin, nimittäin: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha,
ja ihmisille hyvä tahto. Amen.
Talvinen aurinko oli jo noussut kirkkaalle taivaalle, kun ihmiset läksivät kirkosta, sydämmessään hiljainen tyytyväisyys ja moni hyvä päätös. Eikä sinä päivänä
pitäjässä paljon muusta puhuttukaan kuin Lauri maisterin suloisesta saarnasta."
Kauneimmat joululaulut Taulumäen kirkossa.
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright, Sami Saarenpää
Jyväskylän seurakunta