Joululahja - kirjoittanut Selma Lagerlöf
Me istumme eräänä jouluiltana suuren saranapöydän
ympärillä Mårbackassa. Isä toisessa päässä ja äiti toisessa.
Siinä ovat Wacheldtin setä - hänellä on kunniasija isän oikealla
puolella - ja Lovisa-täti ja Daniel ja Anna ja Gerda ja minä. Gerda ja
minä istumme niin kuin aina äidin molemmin puolin, koska me olemme
nuorimmat. Voin nähdä sen kaiken.
Me olemme jo syöneet sekä lipeäkalaa ja riisipuuroa että torttuja.
Lautaset, lusikat, veitset ja haarukat on korjattu pois, mutta liina on
vielä pöydällä, ja kaksi kotona valettua haarakynttilää palaa jaloissaan keskellä
pöytää, ja niiden ympärillä ovat vielä suolakot, mausteteline ja suuri
hopeapikari reunojaan myöten täynnä jouluolutta.
Koska ateria on näin päättynyt, meidän pitäisi nousta pöydästä, mutta
sitä me emme tee. Me istumme paikoillamme odottamassa joululahjojen jakamista.
Seudulla ei ole toista taloa, missä joululahjat jaetaan illallispöydässä sen jälkeen
kun joulupuuro on syöty. Mutta se on vanha perinne Mårbackassa, ja meistä se on hyvä.
Mikään ei vedä vertoja sille, että odottaa tunti tunnin jälkeen koko pitkän jouluaaton
ja tietää, että paras on edessäpäin. Aika kuluu hitaasti, hyvin hitaasti, mutta
me olemme vakuuttuneita etteivät muut lapset, jotka ovat saaneet joululahjansa kello
seitsemän tai kello kahdeksan, tunteneet sellaista nautintoa kuin me nyt, kun odotettu
hetki vihdoinkin on koittanut.
Silmät loistavat, poskia polttaa, kädet vapisevat, kun ovi lennähtää auki
ja joulupukeiksi pukeutuneet palvelustytöt raahaavat kaksi suurta koria,
jotka ovat täynnä joululahjapaketteja, äidin paikan luo.
Sitten äiti kiirettä pitämättä poimii korista paketin toisensa jälkeen.
Hän lukee vastaanottajan nimen ja tavailee epäselvästi kirjoitetut
joululahjarunot ja ojentaa lahjat.
Olemme melkein ääneti ensi hetkinä, kun revimme auki lakat ja paperit.
Mutta pian toinen toisensa jälkeen huudahtaa riemusta. Ja sitten me puhumme
ja nauramme ja tutkimme käsialoja ja vertailemme joululahjoja ja annamme
riemun kohota kattoon asti.
Sinä jouluaattona, jota nyt ajattelen, olin juuri täyttänyt kymmenen vuotta,
ja istun joulupöydässä jännittyneen odotuksen vallassa. Tiedän niin hyvin, mitä
toivon saavani. En kauniita pukukankaita tai pitsejä tai koruja tai luistimia
tai makeispusseja, vaan jotakin ihan muuta. Kunhan vain joku olisi keksinyt antaa
minulle sellaisen lahjan!
Annalta saan sitten tavattoman kauniin pienen koristellun neulatyynyn, joka
sopii ompelulippaan yhteen lokeroon. Lovisa-täti lahjoittaa minulle hopeisen
sormustimen, ja Gerda on ommellut minulle pienen merkkausliinan, niin että
vastedes voin itse nimikoida sukkani ja nenäliinani.
Aline ja Emma Laurell ovat matkustaneet kotiin Karlstadiin, mutta he ovat
muistaneet minua ja meitä kaikkia joululahjoin. Alinelta saan pienet
koruompelusakset, jotka ovat Alinen itsensä hummerin saksesta ja silkkikankaan palasta
näpertelemässä kotelossa. Emma antaa minulle pienen punaisesta villakankaasta
tehdyn siilin, joka on piikkien sijasta täynnä nuppineuloja.
Ensimmäinen lahja, jonka puran kääreestään, on ompelulipas ja minä arvaan heti
että se on äidiltä. Siinä on monta pientä lokeroa, ja äiti on sijoittanut
niihin neulakirjeitä ja parsinlankaa ja tokan mustaa silkkilankaa ja vahaa
ja ompelulankaa. Äiti haluaa varmaan muistuttaa minua, että minun täytyy
yrittää kehittää ompelutaitoani eikä vain ajatella lukemista.
Tyttö lukee jouluna vuonna 1934 kynttilänvalossa kirjaa, vierellään pöytäjoulukuusi. Kuvaaja Aarne Pietinen, kuva Museovirasto.
Kaikki saamani esineet ovat todella sieviä, mutta minä alan käydä hieman
levottomaksi. Siinä on hirveän paljon ompelutarvikkeita. Ajatella,
ellen lainkaan saa sitä, mitä olen toivonut!
Voin kertoa, että Mårbackassa on voimassa sellainen tapa, että kun jouluiltana
menee maate, saa nostaa sängyn viereen pöydän ja asettaa sille kynttilän,
ja sitten on lupa lukea sängyssä niin kauan kuin ikinä haluttaa. Ja se on kaikista
joulun huvituksista paras. Mikään ei ole hauskempaa, kuin loikoa sängyssä
mukanaan uusi hauska joululahjakirja, kirja jota ei koskaan ennen ole nähnyt
ja jota ei kukaan toinenkaan talossa tunne, ja tietää että saa lukea sivun
sivun jälkeen, niin kauan kuin jaksaa pysytellä valveilla. Mutta mihin voi ryhtyä
jouluyönä, ellei ole saanut joululahjakirjaa?
Tätä minä istun ajattelemassa samalla kun avaan ompelutarvikepaketin toisensa jälkeen.
Korviani ihan kuumottaa; tämä on varmaan oikea salaliitto. Ajatella
ellen saisikaan joululahjakirjaa!
Daniel antaa minulle hienon luisen virkkuukoukun, ja Johanilta saan somat
kerinpuut pieniä lankavyyhtejä varten, ja viimeksi kantaa isä esiin suuren lahjan,
koruompelukehyksen, jonka hän on tilannut Askersbyn taitavalta
puusepältä. Se on juuri sellainen, hän sanoo, kuin se jolla hänen sisarensa
lapsina ompelivat.
"Sinusta tulee varmaan oikea ompelijatar nyt kun olet saanut niin paljon
kauniita ompelutarvikkeita", äiti sanoo.
Toiset nauravat täyttä kurkkua. Kai minusta näkyy, etten ole kovinkaan
tyytyväinen joululahjoihini, ja he uskovat varmasti tehneensä minulle oikein
hyvän kepposen.
Lahjojen jakaminen alkaa lähestyä loppuaan, ja minä olen jo saanut niin monta
lahjaa kuin voin toivoa saavani. Minulla ei ole enää mitään odotettavana.
Lovisa-täti on saanut romaanin ja kaksi albumia, Svean ja Nornanin, ja niistä
on minulle vielä iloa, mutta ensin täti lukee ne itse. Niin, ei todellakaan
ole helppoa säilyttää kasvonsa ja näyttää iloiselta.
Kun äiti nostaa viimeisen paketin joululahjakorista, näen jo sen muodosta, että
siinä on kirja. Nutta se ei tietenkään ole minulle. On varmaan sovittu,
etten minä tule saamaan kirjaa.
Mutta paketti on sittenkin osoitettu minulle, ja kun pitelen sitä käsissäni tunnen heti,
että kirja siinä on. Minä punastun ilosta ja suorastaan huudan innoissani
saada lainata sakset ja leikata narut poikki. Revin kiireesti auki paperin
ja näen edessäni mitä kauneimman pikku kirjan, satukirjan. Sen ymmärrän
päällyksessä olevista kuvista.
Tunnen, että kaikki pöydässä istuvat katsovat minuun. He tietenkin tietävät, että
tämä on paras joululahjani, ainoa josta olen tullut oikein iloiseksi.
"Minkä kirjan sinä sait?" kysyy Daniel ja kumartuu ylitseni. Silloin käännän
esiin nimiösivun ja jään tuijottamaan. Minä en ymmärrä sanaakaan.
"Anna minun katsoa", hän sanoo, ja sitten hän lukee: "Nouveaux contes de fées pour les petits
enfants par Mme la comtesse de Ségur."
Hän sulkee kirjan ja antaa sen minulle takaisin.
"Se on ranskankielinen satukirja", hän sanoo, "siitä tulet saamaan
paljon huvia."
Olen lukenut ranskaa yhden lukukauden Aline Laurellin johdolla, mutta kun nyt
avaan kirjan ja selailen sitä, en ymmärrä sanaakaan.
Joulupukki on tuonut perheelle lahjaksi koronapelin ja siinäpäs riittääkin mukavaa ajankulua joulun pyhiksi. 1950-luku. Kuva Museovirasto.
Se, että saa ranskankielisen kirjan on melkein pahempaa kuin ettei saisi kirjaa
laisinkaan. On aika vaikea pidättää itkuaan. Mutta onneksi silmiini
osuu kirjan sivulla oleva kuva.
Siinä ajaa mitä suloisin prinsessa vaunuissa, joita vetää kaksi strutsia,
ja toisen strutsin selässä ratsastaa pieni hovipoika yllään sulkahattu
ja vaakunoin koristettu nuttu. Prinsessalla itsellään on avarat puhvihihat
ja pöyheä röyhelökaulus. Strutseilla on päässään korkea sulkatöyhtö,
ja ohjaksina on leveät kultaketjut. Mitään sievempää ei saata olla.
Kun selailen eteenpäin, löydän kokonaisen aarteiston kuvia, jotka esittävät
ylpeitä ruhtinattaria, muhkeita kuninkaita, jaloja ritareita, loistavia
haltijattaria, vastenmielisiä noita-akkoja, ihmeellisiä satulinnoja.
Se on kirja, jonka takia ei tarvitse itkeä, vaikka se onkin
ranskaa.
Koko jouluyön makaan katselemassa kuvia, varsinkin ensimmäistä, sitä
jossa strutsit ovat. Siinä on kylliksi ajanvietettä moneksi tunniksi.
Joulupäivänä, sen jälkeen kun olemme käyneet joulukirkossa otan esiin
pienen ranskan sanakirjan ja alan lukea ranskaa.
Vaikeata se on. Minähän olen opiskellut vain Grönlundin menetelmän mukaan.
Jos näissä saduissa olisi puhuttu "suuren miehen pienestä hatusta" tai
"taitavan puusepän vihreästä sateenvarjosta", silloin minäkin olisin
ymmärtänyt, mutta kuinka voisin saada selvää yhtäjaksoisesta
ranskankielisestä tekstistä?
Satukirja alkaa näin:
Il y avait un roi. Mitä se merkitsee?
Kestää varmaan tunnin, ennen kuin kykenen käsittämään, että se on
käännettävä: "Olipa kerran kuningas."
Mutta piirrokset houkuttelevat. Minun täytyy saada tietää mitä
ne esittävät. Minä arvaan ja haen sanoja sanakirjasta ja puurran eteenpäin
rivi riviltä.
Ja kun joululoma on lopussa, on kaunis pikku kirja opettanut minulle enemmän
ranskaa kuin olisin oppinut monen vuoden aikana Aline Laurellin ja Grönlundin menetelmän mukaan.