Matin kuusen etsintä - Eino Salokas
Oli käsissä se vuoden päivä, jona Joulupukkia odotetaan, ja Ahopellon
talossa oli kaikilla kiire. Metsärannassa lämpeni sauna, josta savu
paksuna patsaana hitaasti nousi talviseen ilmaan. Halkovajassa
pienenteli renki-Pekka puita pyhien varaksi, ja hänen kirveeniskuihinsa
kaiku metsästä aina somasti vastaili. Keittiön puolella oli äidillä ja
piika Marialla monenmoista puuhaa ja hommaa, ja isossa salissa niin,
siellä tapahtui päivän tärkein ja salaperäisin toimitus: isä ja isot
pojat laittelivat kuntoon joulukuusta.
Pikku lapset, Matti ja Liisa, oli sijoitettu pihakamariin leikkimään,
jotta eivät olisi muiden tiellä. Matti oli isänä, Liisa äitinä, ja
nuket olivat pikku lapsia. Joulu oli tulossa heilläkin. Nuket olivat
siististi kammatut ja vaatetetut ja istuivat nyt sievästi lattialla
puoli-ympyrässä. Mutta heiltä puuttui se, jota paitsi ei joulu oikein
tahtonut joululta tuntua: ei ollut kuusta. Tuolilla olivat lapset
koettaneet sitä korvata mutta oikeata juhlatunnelmaa ei siitä tahtonut
syntyä.
"Ei tämä ole kuusi", sanoi Liisa nyreänä, "eihän siinä ole oksiakaan."
Matti katsahti tuolia: Selkänojasta oli pari pienaa katkennut, ja
rottingista punotussa istuinnojassa oli iso reikä. Se ei todellakaan
ollut joulukuusen näköinen.
"Kuulepas", sanoi hän, "minä lähden metsään hakemaan meille oikeata
joulukuusta. Katso sinä sillä aikaa nukkeja!"
Sanottu ja tehty. Matti pani linkkuveitsen taskuunsa, haki sitten
lakkinsa ja nahkalapasensa ja lähti matkaan. Pihan poikki päästyään hän
seurasi tietä saunan ohi ja poikkesi sitten metsään.
Hei kuinka siellä oli lunta! Matti vajosi melkein polviin saakka; olisi
tarvinnut ottaa sukset mukaan, mutta nyt se oli myöhäistä. Pahinta oli,
ettei sopivaa kuusta näkynyt likipaikkeilla. Mäntyjä ja katajia kyllä
oli, mutta niistä ei Matilla suurta iloa ollut. "Mistähän Pukki kuusia
hakee?" tuumi hän. "Täältähän isä sanoo sen niitä tuovan Isonmäen
metsästä. Minun täytyy mennä kauemmaksi!"
Ja hän tallusteli eteenpäin. Puut alkoivat tulla yhä korkeammiksi ja
solakammiksi, mitä syvemmälle hän metsään joutui, ja lumipeite niiden
oksilla kävi yhä paksummaksi. Lopulta hän tuskin tunsikaan mikä puu oli
mänty, mikä kuusi; täytyi lyödä lunta pois ja katsella oksia. "Kyllä
Joulupukin virka on raskasta", ajatteli hän nostellen jalkojaan syvässä
lumessa, "jos sen pitää joka taloon illaksi kuusi hankkia."
Matti oli nyt joutunut korkealle mäen nyppylälle. Hiljaisena lepäsi
suuri, luminen metsä hänen ympärillänsä. Idästä nousi kuu jo pyöreänä
pallona, mutta lounaisella taivaanrannalla vielä punersi iltarusko.
Matti näki epäselvästi siellä lakeuden ja joitakin rakennuksia. Siellä
oli varmaankin koti.
"Olenpa minä jo joutunut pitkälle", mietti Matti. "Kyllä nyt täytyy
kääntyä takaisin. On jo kohta sauna-aikakin. Kun menen suoraan
iltaruskoa kohti, tulen kotiin."
Ja hän alkoi laskeutua alas mäeltä. Mutta heti laaksoon tultuansa hän
huomasi, ettei iltaruskosta näkynyt jälkeäkään. Puut sen kokonaan
peittivät hänen silmiltään. Mutta Mattipa ei ollutkaan hätäpoikia,
jotka heti pelästyvät. Hän koetti pitää suoraa suuntaa lounaiseen,
jossa oli nähnyt iltaruskon ja lähti rohkeasti eteenpäin. Hetken
kuluttua jänis tulla tupsahti pensaikosta.
"Hyvää iltaa ja hauskaa joulua", sanoi jänis. "Minne sinä olet menossa?"
Mattia hiukan kummastutti, kun jäniskin osasi puhua. Mutta sitä hän ei
ilmaissut, vaan sanoi:
"Lähdin hakemaan Liisalle ja nukeille joulukuusta. Täältä metsästähän
Pukkikin niitä tuo. Mutta en minä ole löytänyt."
"Vai niin", sanoi jänis. "Jos tahdot, vien minä sinut Joulupukin luo.
Ehkäpä hän auttaa sinua."
"Onko sinne pitkä matka?"
"Hiukkasen tuon korkean kuusen toiselle puolelle." Jänis viittasi
etukäpälällään metsään. "Astu minun jälkiäni; pian minä sinut sinne
saatan."
Jänis lähti hiljaa edellä kuukkimaan, ja Matti seurasi perässä. Hetken
kuluttua he olivat perillä. Matti näki suuren luolan aukon vuoren
kupeessa. Sen edessä Joulupukki istui kaatuneen puunrungon päällä.
"Kah! Mikä palleroinen siellä kömpii?" sanoi Pukki ystävällisesti, kun
näki jänön ja Matin tulevan kuusen takaa.
"Minähän se olen, Matti Ahopellon talosta", sanoi Matti rohkeasti ja
meni paiskaamaan ukolle kättä. "Kyllähän Pukki minut tuntee."
"Tunnenhan minä", nauroi Pukki, "vaikka en ensin huomannut. Mutta mitä
se Matti näin jouluiltana metsässä tekee?"
"Oikeastaan kuljen minä samoilla asioilla kuin sinäkin; -- ethän
pahastune? Minä lähdin hakemaan nukeille joulukuusta, mutta en ole
löytänyt."
"Vai niin", sanoi Pukki, "onhan siinä kuusi aivan nenäsi alla."
Matti katsahti: Oli todellakin siinä pieni sievä kuusentaimi puoleksi
lumeen hautautuneena.
"Onko sinulla puukkoa?" Pukki kysyi.
Matti kaivoi esille linkkuveitsensä.
"Annapa, kun minä autan." Pukki otti oman suuren puukkonsa. "Siinä on
sinulla kaunis kuusi nukeille vietäväksi, Mutta istupa nyt hetken
ajaksi katselemaan, miten metsässä joulua vietetään."
"Kiitoksia", Matti sanoi. "Saatanhan minä hiukan levähtää", mietti hän
itseksensä. "Jalatkin ovat väsyneet, enkä minä kuitenkaan ehtisi kotiin
sauna-ajaksi."
Matti istahti Joulupukin viereen ja alkoi katsella ympärillensä.
Kummaksensa hän huomasi nyt, etteivät he suinkaan olleet kahden kesken.
Kaikki metsän asukkaat näyttivät tänne kokoontuneen joulua viettämään.
Äsken kaatuneen haavan ympärillä hyppeli joukko jäniksiä tuoretta
kuorta jyrsien. Sinne se Matin äskeinen saattajakin oli hävinnyt
ja vilkutteli hänelle veitikkamaisesti toista silmäänsä suu täynnä
haavan kuorta. Hongan kolosta oli orava kaivanut esiin uuden vielä
koskemattoman käpyvaraston ja herkutteli sillä. "Hyvinä ovat säilyneet"
-- nuoli tyytyväisenä huuliansa. Metsähiiri oli kömpinyt ylös
lumen-alaisesta kolostaan ja oli paraillaan muutamien heinänkorsien
kimpussa. Metsot, teiret, pyyt ja metsäkanat olivat jaloillaan
kaaputtaneet lumen mustikanvarsien päältä ja olivat hekin syömisen
touhussa. Vähän matkan päässä heistä kettu lojuili rauhallisena
kuusen suojassa.
"Eikö repolaisella olekaan nälkä?" kysyi Matti Joulupukilta.
"Ketulla on nykyänsä paaston aika", vastasi tämä. "Kettu ei syö muita
kuin toisia eläimiä, mutta tänä yönä on maassa rauha, eikä kukaan saa
tehdä toiselle pahaa."
Sillä välin oli jo kuu ehtinyt korkealle yli metsän latvojen ja
valoi hopeanheleätä hohdettaan hangelle, joka kimalteli kaikkialla,
paitsi missä puiden, tummat varjot levisivät. Taivaalla vilkkuilivat
ystävällisesti lukemattomat tähdet. Matti tunsi niistä Otavan, Kalevan
miekan ja Betlehemintähden. Tyyninä ja hiljaisina seisoivat puut.
Ainoastaan toisinaan yötuuli kosketti keveästi niiden oksia, ja silloin
kimalteli niissä lumi.
"Nyt", sanoi Joulupukki hetkisen kuluttua, "nyt sinä saat kuulla
jotakin ihmeellistä. Tänä yönä kaikissa kaupungeissa, kylissä ja
taloissa kiitetään Jumalaa siitä, että hän on lähettänyt maailmaan
poikansa. Tähän ylistyslauluun ottaa osaa metsäkin. Sinä saat kuulla
metsän joululaulun."
Kaukaisilta mailta saapui silloin tuulenpuuska lentäen yli aavojen
merten ja synkkien salojen. Ylpeät, mahtavat hongat ja solakat kuuset
taivuttivat nöyrästi vartensa ja alkoivat humista. Heihin yhtyivät
koivut, haavat, pihlajat ja kaikki muut metsän puut, ja niin syntyi
sävel, syvä ja voimakas kuin vesien pauhu. Ja Matti ymmärsi, että ne
lauloivat Betlehemin lapsen kunniaksi. Ja jänöt ja oravat kumartuivat
ja kaikki pyyt ja metsäkanat verhosivat siivillään päänsä ja pieni
metsähiiri lakkasi nakertamasta, ja he kiittivät häntä, jonka syntymän
muistoa tänä päivänä vietettiin.
Tuuliainen oli ohi. Kuuset olivat lakanneet humisemasta, Matti tunsi,
että joku hieroi hänen polviansa ja -- kas ihmettä! Siinähän oli Musti,
hänen hyvä ystävänsä ja leikkitoverinsa.
"Musti on tullut hakemaan sinua kotiin", sanoi Joulupukki. "Tässä on
kuusesi."
Matti sanoi jäähyväiset Joulupukille, nyökkäsi jäniksille, ja niin he
alkoivat taivaltaa kotia kohti. Jonkun aikaa astuttuaan näkivät he jo
tulien vilkkuvan puiden välistä, ja juoksujalassa riensi Matti sitten
loppumatkan kotiin, jossa hänen palaamisestaan nousi suuri ilo.