Tunturisuden sivut

Karl Erik Hornborg (Heikki Sarvela): "Meren joulu" - meren kuohupäiset aallot soittavat urkujen lailla lohtua yksinäiselle joulunviettäjälle, kirkko huolehtii loput

- Etkö ole sitä kuullut ennen? kysyi hän, kun minä ihmettelin hänen mainitessaan jotakin meren joulusta.

- En, en - muistaakseni.

- Voin sen kertoa sinullekin.

Olimme tulleet tuttaviksi, hän ja minä. Hän oli ikämies, kokenut, sen verran on lupa ilmoittaa, minä nuori, vasta neulalta heitetty ylioppilas.

- Isäni olisi tahtonut minusta pappia, alkoi hän, äitini ehkä sitä samaa, mutta ne toiveet pettivät, niin kuin monet muutkin sellaiset tässä maailmassa. Kaksi vuotta kyllä oljentelin teoloogina Helsingissä, mutta en tikkua ristiin tehnyt sitä varten. Siirryin sitten omin lupini lainopilliseen tiedekuntaan. Koetin siinä harjoitella lakitieteellisiä opinnoita, mutta eipä ne nekään tahtoneet edistyä.

Rahaa tietysti tarvittiin, kun en minä enempätä kuin moni muukaan varakkaan poika ollut oppinut kultaista säästäväisyyttä. Olin lakitieteitä tutkinut pari vuotta, kun isäni sai tietää - mistä lienee saanut - että minä en kuulu koko teoloogiseen tiedekuntaan enkä yleensä ole tehnyt mitään yliopistossa ollessani.

Sepä oli vasta kirje, jonka isältäni tämän johdosta sain. Hän oli ankara mies, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Hän oli kerrassaan raivostunut. Kirje oli täynnä ankaroita nuhdesanoja ja uhkauksia. Se musersi minut kokonaan, varsinkin kun sain samassa veljeltäni kirjeessä kiellon, että elä ollenkaan tule jouluksi kotia, isä on kiukustunut ja sanonut sitä ja sitä.

Mitä auttoi tässä äitini ja sisareni hellä kirje, jossa he hartaasti pyysivät minua tulemaan heti kotia sekä lupasivat lepyttää vihastuneen isän. Heidän kehotustaan olisi tietysti pitänyt heti noudattaa, mutta siihen minussa ei ollut miestä, vaan päätin olla joulua Helsingissä.

Ilmoitin lyhyesti armaalle äidilleni, että minä en lukujeni tähden kerkiä kotona käymään, ja pyysin hänen lepyttämään isää sekä selittelin aikeitani ja mitä kaikkea lienen puhunutkaan.

Tuo parin viikon aika, joka vielä oli jouluun, kului pelkässä tuskassa ja ahdistuksessa. En ollut kertaakaan vielä ollut joulua kotoa poissa, vaan viettänyt sen aina kotona omaisteni iloisessa seurassa. Kaikista jouluista, niin pitkälle kuin muistaa voin, oli minulla vaan vihantia, kirkkaita muistoja. Nyt oli käyvä toisin. Toverit olivat menneet kotiinsa ja niitä, jotka olivat jääneet, en tahtonut tavata, vaan karttelin miten parhaiten taisin.

Valkeni sitten viimein jouluaatto. Ilma oli sakea ja raskas ja sataa tuhuutti siitettä, joka puolelta päivin muuttui vedeksi. Ei ole pitkä joulunaikuinen päivä kirkkaallakaan ilmalla saatikka sitten tuonlaisella. Mutta minusta tuo aatto oli pitkä kuin tuskallinen ijankaikkisuus. En tahtonut mennä ulos päiväsaikaan, kun pelkäsin tapaavani tuttavia. Pysyin kotona koko päivän ja olin muuten kuin mieletön. Isäntäväkeni pyysi minua viettämään joulua heidän luonansa. Minä kiitin ja kieltäysin. Minulla oli toista mielessä.

Päätin lopettaa päiväni sinä iltana.

Illan hämärässä läksin ulos etsimään keinoa aikeeni täyttämistä varten. En tiennyt oikein itsekään, mihin piti mennä ja mitä yrittää.

Kuljin kauppatorin ylitse. Siellä oli vielä joulukuusen myyjiä ja onnellisia ostajia. Olin jähmettyä tuskasta, kun näin nuo kuuset ja muistin, kuinka monta jouluiltaa olin tuonlaisen ympärillä viettänyt.

- Etsiikö herra kuusta? kysyi eräs myyjä ystävällisesti.

- En, vaan muuta puuta, vastasin minä ja ajattelin hirsipuuta ja menin matkaani.

Koko illan samoilin pitkin katuja tietämättä itsekään mihin mennä. Mitään, keinoja päätökseni toimeen panemiseksi en keksinyt enkä tainnut kyetä suurin ajattelemaankaan.

Vähitellen alkoi elämä kaduilta hälvetä ja siirtyä huoneisiin. Vihdoin ei näkynyt kuin joku yksinäinen kulkija, joka jouduttaen askeleitaan kiiruhti kotikullan lämpimille. Yhä enemmän alkoi sitä vastaan näkyä elämätä ja liikettä huoneista. Yhä useammasta ikkunasta alkoi valo virrata kadulle ja kuulua puhelu ja iloinen nauru. Kaikki viettivät iloisesti jouluaattoaan omaistensa helmassa, kaikki muut paitsi minä.

Joulukalenteri luukku 13

Kuva Designed by Prostooleh.

Vihdoin ei ollut kaduilla ketään muita kuin minä, levoton yökulkija.

Kun arvasin kortteerissani asetutun levolle, palasin sinne, päätöstäni toimeen saamatta.

Asetuin levolle, päästäkseni unen helmassa lepoa nauttimaan. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Peppuroin ja kiemuroin sängyssä kuin painajaisen vaivaama. Mieleeni tuli koti ja omaiseni siellä ja kaikki. Arvelin, kuinka siellä nyt tällä hetkellä joulukuusi kirkkaana loistaa vanhassa ystävällisessä salissa, kuinka joululahjat ovat jaetut ja asetutaan illallispöytään, eikä kukaan minua muista eikä ajattele eikä tiedä minkälaisessa tuskassa ja ahdistuksessa minä olen. Olin ihan kuristua.

Senlainen se on ihminen itsekkäisyydessään.

En jaksanut käsittää, että kotonani minua kaikki ikävöivät, vanhempani, sisareni ja veljeni, palvelijat ja ehkäpä nimikkohevosenikin tallissa, en tajunnut, että omaisteni joulu ei voinut olla entisenlainen, kun en minä ollut seurassa, en tiennyt, että olivat aatto-illan istuneet ääneti, illallispöydässä puhelleet hiljaa kuin hautajaisissa ja menneet aikaseen maata, kenenkään kuitenkaan unta saamatta.

Perästäpäin sain kaikki tietää.

Nousin ylös, puin päälleni ja läksin ulos yön selkään: jostakin piti löytää rauha taikka hauta.

Ilma oli tällä välin muuttunut: Oli ruvennut tuulemaan ja se oli karkottanut sumut ja ohentanut pilvet ja kun oli kuuvalo, niin oli yö valosampi kuin samea päivä.

Kadut olivat tyhjät ja hiljaiset, ei edes järjestyksen valvojaa näkynyt liikkeellä. Kukapa se jouluyönä menisi kenenkään rauhaa rikkomaan. Oli kuin pyhä rauha olisi tosiaankin lumonnut levottoman elämän.

Yksi vaan oli rauhaton kadulla, yksi ihminen, järkevä muka.

Päätin mennä suoraan mereen. Siellä oli rauhoittuva rauhaton rinta.

Tiesin Ursinin kallion luota pistävän mereen niemekkeen, joka oli aikeilleni sopiva. Siellä ei tähän aikaan olisi ketään näkevätä, kuulevata.

Jo kaukaa kuului meren mahtava pauhina.

- Siellä on toinen rauhaton, joka ottaa toisen rauhattoman luokseen, arvelin itsekseni.

Mahtavina vyöryivät kuohupäiset aallot meren aavalta selältä rantaa kohden, mutta pian heidän valtansa kukistui ja toivottomasti roiskahtaen, ikäänkuin viimeisiä voimiaan ponnistaen, painaltuivat murtuneina takaisin syvyyteen, ja toinen vyöryi päälle, säälimättä sortunutta koettaen murtaa kovaa kalliota. Mutta vahvana kesti kallio ryntäyksen, niinkuin oli vuosisatoja tehnyt.

Voimakas tunne valtasi mieleni ja levollisemmin alkoi elämän virta kuohua suonissa tuota mahtavan meren ja järkähtämättömän kallion keskinäistä voimankoetusta katsellessani.

Koetin päästä likemmäksi rantaa, parempaan paikkaan, ihaillakseni oikein meren kuohuvata temmellystä, kun pelottavan iso aalto tyrskähti rantaan. Minä vähän säpsähdin tuosta, jalkaani livetti kaljamassa ja minä keikahdin selälleni.

Kuinka kauvan makasin tainnuksissa, en voi tarkoin sanoa. Kun viimein aukasin silmäni, oli ilma ylennyt ja korkea taivas kaareutui luonnon ylitse. Tuuli oli poistanut pilvet ja kuuhut, joka oli lopettamaisillaan yöllisen työnsä, valaisi vienosti seutua ja meri pauhasi yhtä mahtavana kuin ennenkin.

Päätäni tunsin hirveästi pakottavan ja hartiani tuntuivat olevan rikki. Suurella tuskalla pääsin istuilleni ja käänsin katseeni merelle.

En ikinä unhota sitä näkyä! Kuun lievässä valossa välkkyi meri omituisista väreistä. Aaltojen noustessa ja laskiessa muodostui kummallisia, monivärisiä valojuomuja. Oli kuin tuhansia erivärisiä valoja ja soihtuja olisi ollut jokaisen laineen harjalla ja aaltojen pohjassa ja jokainen puhkeava tyrsky toi uusia ja yhä uusia valoilmiöitä esiin. Meren mahtava pauhu kuului kuin valtava urkujen soitto, joilla säestetään ylistysvirttä laulavata kööriä.

Se oli valtavin jouluvirsi mitä koskaan olen kuullut. Mieleni heltyi ja kyyneltulva täytti silmäni.

Siinä samassa tärisytti ilmaa kumea, kutsuva ääni, voimallisempi meren veisuuta, kohta toinen ja kolmas.

Se oli Nikolainkirkon kumajava kello, joka kutsui kansaa aamukirkkoon.

Ne kutsut olivat minullekin. Ne ovat kaikille.

Olikinpa siitä aikaa, kun olin kirkossa käynyt.

Kiitin merta sydämmessäni, nousin ylös ja läksin kutsuvata ääntä kohti.

Kun astuin kirkkoon, alkoi samassa kuulua alttarilta ylentävä ylistyslaulu, johon urkujen ylevä ääni yhdistyi:

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!

Minä painausin penkkiin ja itkin.

Kirkosta lähtiessäni olin kokonaan rauhoittunut. Toivotin äidilleni iloista joulua sähköteitse ja vielä samana päivänä kirjoitin isälleni.

Sitä seurasi täydellinen sovinto isäni ja minun välillä ja hän oli tytyväinen, vaikka eivät hänen toiveensa tulleetkaan minun suhteeni täytetyiksi, niinkuin hän olisi tahtonut.

Tätä sanon minä meren jouluksi sen vuoksi, että meren valtavuus esti minut itsemurhasta sekä siitä syystä että kokonainen meri tulisi niistä kyyneleistä, joita sain vuodattaa, ennen kuu Jumala kirkasti itsensä sydämmessäni ja minä sain uutta voimaa.

Tähän lopetti kertoja.

Karl Erik Hornborg (Heikki Sarvela) (1853 - 1921)

Inarissa syntynyt, filosofian kandidaatti ja maisteri Karl Erik Hornborg käytti useampia nimimerkkejä, joista muistetaan erityisesti Heikki Sarvela. Hän toimi kirjailijana, toimittajana, sekä opettajana useissa oppikouluissa, historian ja suomen opettajana 1900 - 1909 sekä vanhempana lehtorina Oulun tyttölyseossa 1909 - 1921. Hän oli valtiopäivämies vuonna 1888. Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuului runoja ja kertomuksia.

Tunturisusi Takaisin joulutarinoiden etusivulle.

Joulukalenteri luukku 13

Kuvat Designed by Prostooleh.
Joulu
Tunturisuden sivut