Tunturisuden sivut

Selma Lagerlöf: "Jouluvieras" - mihinkään tämä juopporenttu ei jouluaattona kelvannut, kaikkialla lyötiin ovi hänen edestään kiinni ja sitten tapahtui joulun ihme: hän sai kodin ja hänestä tuli koulumestari

Muuan niistä, jotka olivat eläneet kavaljeerielämää Ekebyssä, oli pieni Ruster, joka osasi käyttää huilua ja soittaa kappaleita eri äänilajeissa. Hän oli alhaista syntyperää ja oli köyhä. Hänellä ei ollut kotia eikä sukulaisia. Kun kavaljeeriparvi hajosi, koitui hänelle kovat ajat.

Hänellä ei sitten enää ollut omaa hevosta eikä ajopeliä, ei turkkia eikä punaiseksi maalattua eväskirstua. Hänen täytyi vaeltaa jalkaisin talosta taloon ja kantaa tavaroitaan siniruutuisessa pumpulinenäliinassa. Takkinsa napit hän pani kiinni aina kaulusta myöten, sillä ei kenenkään tarvinnut tietää, mitä laatua paita ja liivit olivat, ja takin tilavissa taskuissa hän säilytti kalleimmat tavaransa: aukiruuvatun huilun puoliskot, litteän taskumattinsa ja nuottikynänsä.

Hänen ammattinaan oli nuottien kirjoittaminen, ja jos ajat olisivat olleet entiset, ei häneltä olisi työtä puuttunut. Mutta vuosi vuodelta harrastettiin Vermlannissa yhä vähemmän soitantoa. Kitarat lahoine silkkinauhoineen ja kuluneine ruuveineen ja ruttuinen vaskitorvi haalistuneine tupsuineen ja nyöreineen kannettiin rojukasaan ullakolle ja tomu peitti tuuman paksulta rautavanteista viululaatikkoa.

Mutta kuta vähemmin pikku Ruster sai olla tekemisissä huilun ja nuottikynän kanssa, sitä uutterammin täytyi hänen hoitaa taskumattiaan, ja vihdoin viimein tuli hänestä juopporenttu. Oli hyvin sääli pikku Rusteria.

Kumminkin otettiin hänet vielä vastaan herraskartanoissa vanhana ystävänä, mutta nuristiin kun hän tuli, ja iloittiin, kun hän lähti. Hän löyhki paloviinalle ja lialle, ja kohta kun hän oli saanut pari ryyppyä tai yhden totilasin, kävi hän sekavaksi ja kertoi vastenmielisiä juttuja. Hän oli vierasvaraisten talojen vaivana.

Erään joulun aikaan hän tuli Lehtolaan suuren viuluniekan Liljekronan kotiin. Liljekrona oli myöskin ollut Ekebyn kavaljerina, mutta majurinnan kuoltua oli hän vetäytynyt oivaan taloonsa Lehtolaan ja asettunut sinne. Nyt tuli Ruster hänen luokseen joulun-aluspäivinä, kiireimpänä aikana, ja pyysi työtä. Liljekrona antoi hänelle vähän nuottien kirjoittamista.

"Olisit mieluummin antanut hänen mennä tiehensä", virkkoi vaimo, "nyt hän tietenkin vitkastelee niin, että meidän täytyy pitää hänet joulun yli täällä."

"Jossainhan hänenkin pitää olla", vastasi Liljekrona. Ja hän tarjosi Rusterille totia ja paloviinaa, seurusteli hänen kanssaan, ja he elivät muistoissaan Ekebyn aikoja. Mutta Liljekrona kyllästyi ja ikävystyi häneen kuten muutkin, vaikka ei tahtonut sitä näyttää, sillä vanhaa ystävyyttä ja vieraanvaraisuutta hän piti pyhänä.

Mutta täällä Liljekronan talossa oli ainakin kolme viikkoa varustauduttu joulua vastaanottamaan. Oli eletty kiireessä ja epäjärjestyksessä, silmät olivat punoittuneet talikynttilän ja päreen valossa valvomisesta, oli väristy aitoissa lihoja suolatessa ja panimotuvassa olutta pannessa. Mutta niin rouva kuin palvelusväkikin olivat tähän nurkumatta alistuneet.

Kunhan kaikki puuhat päättyisivät ja juhlailta joutuisi, olisi suloinen lumous valtaava heidät. Joulun vaikutuksesta olisi leikki, laulu ja hauskuus aivan itsestään kerkiävä heidän kielelleen. Kaikkien jalat saisivat halun pyörähdellä tanssissa ja muiston pimeistä sopukoista tanssileikkien sanat ja sävelet pulppuaisivat ilmoille, vaikkei olisi voinut luulla siellä niitä piilevänkään. Ja sitten he kaikki olisivat niin hyviä, hyviä.

Mutta kun Ruster nyt tuli, tuntui Lehtolan joukoista, että koko joulu oli tärveltynyt. Talon rouva, vanhimmat lapset ja vanhat palvelijat olivat kaikki yhtä mieltä. Ruster herätti heissä tuskallista epätoivoa. Sitä paitsi he pelkäsivät, että kun Liljekrona hänen kanssaan alkaisi kaivella vanhoja muistojaan, kuohahtaisi taaskin taitavan viuluniekan taiteilijaveri ja koti kadottaisi hänet. Entisaikoina hän ei ollut kauan voinut viihtyä kotona.

On mahdotonta kuvata, kuinka nyt kaikki rakastivat isäntää, saatuansa pitää häntä kodissa parisen vuotta. Ja kuinka paljon hänellä oli antamista! Ja miten paljon hän kodilleen merkitsi, erittäinkin jouluna! Hänen paikkansa ei ollut jossain sohvalla tai kiikkutuolissa, vaan korkealla, kapealla, kiiltäväksi kuluneella puupenkillä uunin nurkassa.

Hän istahti sinne ja alotti ratsastuksensa seikkailujensa retkille. Hän riensi ympäri maan, nousi tähtitarhoihin, ja vieläpä korkeammallekin. Hän puhui ja vuoroon soitti, ja kaikki talon väki keräysi hänen ympärilleen kuuntelemaan. Koko elämä muuttui yleväksi ja ihanaksi tämän yhden ainoan sielun rikkauden säteillessä siihen loistoaan.

Siksi he rakastivat häntä, niinkuin rakastetaan iloa, joulua ja kevätaurinkoa. Ja kun pikku Ruster tuli, oli heidän jouluriemunsa pilalla. He olivat turhan vaivan nähneet, kun tuo nyt tuli houkuttelemaan isännän pois. Voi surkeutta, jos tuo juoppo saisi nyt istua hurskaan talon joulupöydässä ja tärvellä koko jouluriemun!

Aattopäivän aamupuolella oli Ruster saanut nuottinsa loppuun kirjoitetuksi, ja hän virkkoi muutaman sanan poislähdöstä, vaikka hänen tarkoituksensa tietysti oli jäädä taloon pyhiksi.

Yleinen harmistuminen oli tarttunut Liljekronaankin, ja hän sanoi sentähden aivan välinpitämättömästi ja laimeasti, että kaiketi oli parasta Rusterin jäädä sinne missä oli joulunpyhiksi.

Pikku Ruster oli kipakka ja ylpeä. Hän kierteli viiksiänsä ja ravisti mustaa taiteilijantukkaansa, joka kuin tumma pilvi yleni hänen otsaltaan. Mitä Liljekrona tarkoitti? Pitäisikö hänen jäädä, syystä ettei hänellä ollut muita paikkoja, mihin mennä? Oi sentään, miten häntä odotettiin Bron pitäjän rautatehtaalle. Vierashuone oli hänelle varattu ja tervetuliaispikari täytettynä. Hänellä oli hyvin kiire. Hän vain ei tietänyt, kenen luo ensiksi menisi.

"Kaikella kunnioituksella", virkkoi Liljekrona, "saat kyllä mennä."

Joulukalenteri luukku 14

Kuva Designed by Prostooleh.

Iltapäivällä pikku Ruster lainasi hevosen ja reen, turkin ja nahkaset. Lehtolan rengin oli kyydittävä hänet ruukille johonkin taloon ja hänen piti ajaa kiireesti, sillä näytti tulevan oikea herran ilma.

Ei kukaan uskonut, että hän voisi minnekään olla odotettu vieras, tai että olisi ainoatakaan paikkaa, jonne hän olisi tervetullut. Mutta he tahtoivat niin mielellään päästä hänestä, että he eivät olleet sitä tietävinään, ja antoivat hänen mennä. "Se oli hänen oma tahtonsa", he sanoivat. Ja sitten he päättivät olla nyt oikein iloisia.

Mutta kun he kello viiden tienoilla kokoontuivat saliin juomaan teetä ja tanssimaan joulukuusen ympärillä, niin Liljekrona oli äänetön ja nyreä. Hän ei istunut seikkailujen penkille, hän ei koskenut teehensä eikä punssiin, hän ei muistanut ainoatakaan polkkaa, viulu oli epäkunnossa. Keitä halutti, saivat kyllä leikkiä ja tanssia ilman häntä.

Silloin hänen vaimonsa kävi levottomaksi, lapset tulivat tyytymättömiksi, kaikki oli hullusti koko talossa. Tuli mitä surullisin joulunaatto.

Puuro paloi pohjaan, kynttilät kärisivät, puut savusivat, yltyi pyryämään ja tuuli huokui kovaa kylmyyttä huoneisiin. Rusteria kyyditsevä renki ei tullut kotiin. Taloudenhoitaja itki, piiat riitelivät.

Vihdoin viimein Liljekrona muisti, ettei oltu ainoatakaan lyhdettä asetettu varpusille, ja hän moitti ankarasti kaikkia talonsa naisia, jotka olivat hylänneet vanhan tavan ja olivat uudenaikaisia ja sydämettömiä. Mutta kaikki ymmärsivät, että häntä vaivasi paha omatunto, kun oli sallinut joulun-aattona pikku Rusterin lähteä kotoansa.

Kesken kaikkea hän pistäysi huoneeseensa, lukitsi oven ja alkoi soittaa tavalla, jolla hän ei ollut soittanut siitä päivin, kun oli lakannut kiertämästä. Siinä oli vihaa ja ivaa, ikävää ja myrskyä. Aioitte sitoa minut, mutta te taotte omia kahleitanne. Aioitte tehdä minut pikkumaiseksi, niinkuin te itse olette. Mutta minä pakenen pois maailmaan, vapauteen. Arki-ihmiset, kotiorjat, vangitkaa minut, jos teillä on siihen voimaa!

Kun vaimo kuuli sävelet, niin hän sanoi: "Huomenna hän on poissa, ellei Jumala tee yöllä ihmettä. Nyt on meidän vierasvaraisuudenpuutteemme saanut aikaan juuri sen, mitä sillä tahdoimme välttää."

Tällä välin pikku Ruster ajeli pyryilmassa. Hän matkusti talosta taloon ja kyseli, oliko heillä työtä antaa hänelle, mutta häntä ei otettu missään vastaan. He eivät pyytäneet häntä edes nousemaan reestä. Toisilla oli talo täynnä vieraita, toiset aikoivat matkustaa pois juuri joulupäiviksi. "Mene liki-naapuriimme", sanoivat he jokainen.

Hän kyllä sai tulla parin arkipäivän hauskuutta häiritsemään, mutta ei joulunaatto-iltaa. Vuodessa oli yksi ainokainen joulunaatto ja siitä olivat lapset koko syksyn iloinneet. Ei sitä miestä voinut asettaa joulupöytään talossa, missä oli lapsia. Ennen he olivat mielellään ottaneet hänet vastaan, mutta ei nyt, kun hän oli heittäytynyt juopoksi. Missä häntä veijaria sitten pitäisi? Renkitupa oli liian halpa hänelle ja vieraskamari liian hieno.

Niin muodoin sai pikku Ruster ajaa talosta taloon vihavassa pyryilmassa. Märät viikset riippuivat hervottomina yli suun, silmät olivat sameat ja veristävät, mutta paloviina oli huuhtoutunut pois hänen aivoistaan. Hän alkoi kummailla ja ihmetellä. Oliko mahdollista, oliko mahdollista, ettei kukaan tahtonut ottaa häntä vastaan?

Niin hän yhtäkkiä näki oman itsensä. Hän näki, miten kurja renttu hän oli, ja hän käsitti, että hän oli ihmisten vihaama. Olen mennyttä miestä, ajatteli hän. Nuottienkirjoittaminen on loppunut, huilu on häviöllä. Ei kukaan maailmassa tarvitse minua, ei kukaan armahda minua.

Rajuilma riehui ja leikki, tuprutti kinoksia ja vyörytti ne kokoon, koppasi lumipatsaan syliinsä ja tanssitti sitä pitkin ketoa, tempasi hiutaleen pilvien korkeuteen ja upotti sen alas syvyyteen. "Niin se on, niin se on", sanoi pikku Ruster, "kaikki on leikkiä niin kauan kun tanssitaan ja matkustetaan, mutta kun täytyy kinokseen hautautua ja unohtua, niin silloin on murhe ja suru." Mutta hautaanhan kaikkien piti joutua, ja nyt oli hänen vuoronsa. Ajatteles, hän oli nyt matkansa päähän päässyt.

Hän ei kysynyt enää, minne renki häntä kyyditsi. Hänestä tuntui, että hän ajoi kuoleman valtakuntaan.

Pikku Ruster ei polttanut jumaliansa tällä matkallaan. Hän ei kironnut huilunsoittoa, ei kavaljeerielämää, hän ei ajatellut, että olisi ollut parempi, jos hän olisi kyntänyt maata tai ommellut kenkiä. Mutta sitä hän valitti, että hän nyt oli kulunut soittokone, jota ilo ei enää voinut käyttää. Hän ei moittinut ketään, sillä hän tiesi, että kun vaskitorvi on haljennut ja kitara ei pysy enää vireessä, niin silloin on niiden loppu käsissä.

Hän muuttui yhtäkkiä hyvin nöyräksi mieheksi. Hän ymmärsi, että nyt joulunaattona hänen loppunsa tulee. Nälän tai pakkasen kouriin hän nyt kuolisi varmaan, sillä hän ei mitään ymmärtänyt, ei kelvannut mihinkään, eikä hänellä ollut yhtään ystävää.

Silloin reki pysähtyy, ja yhtäkkiä on valoisaa hänen ympärillään, hän kuulee ystävällisiä ääniä, joku kuljettaa hänet lämpimään huoneeseen ja kaataa lämmintä teetä hänen suuhunsa. Turkki kiskaistaan hänen päältään ja useat ihmiset huutavat hänelle tervetuloa ja lämpimät kädet hierovat hänen jäykistyneitä sormiaan.

Kaikki tämä huumasi häntä niin, ettei hän päässyt tajuunsa ainakaan neljännestuntiin. Hänen oli mahdotonta arvata, että oli palannut takaisin Lehtolaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että renki kun oli kyllästynyt ajelemaan edestakaisin pyryilmassa, oli kääntynyt kotiin.

Hän ei myöskään käsittänyt, miksi hänet otettiin niin ystävällisesti vastaan Liljekronan talossa. Hän ei voinut arvata, että Liljekronan vaimo ymmärsi, miten raskasta hänen matkansa oli ollut tänä joulunaattona, kun hänet oli karkoitettu pois joka portilta, jota hän oli kolkuttanut. Rouvan kävi niin sääliksi häntä, että unohti oman surunsa.

Liljekrona jatkoi rajua soittoa huoneessaan. Hän ei tietänyt, että Ruster oli tullut. Tämä sillä välin istui salissa hänen vaimonsa ja lapsiensa kanssa. Palvelijat, jotka tavallisesti olivat myöskin sisällä herrasväen luona joulun aattona, olivat ikävystyneet ja pakenivat keittiöön.

Emäntä kiirehti antamaan työtä Rusterille. "Ruster kuulee kai", hän sanoi, "että Liljekrona vain soittaa koko illan, ja minun on huolehdittava pöydän kattamisesta ja ruoasta. Lapset ovat vallan turvattomia, Ruster saa ottaa hoitoonsa nämä kaksi pienintä."

Lasten kanssa Ruster oli kaikkein vähimmän ollut tekemisissä. Hän ei ollut tavannut heitä kavaljeerirakennuksessa, ei sotilasteltassa, ei majataloissa eikä maanteilläkään. Hän oli miltei ujo heidän parissaan eikä tietänyt, mitä hän heille sanoisi, joka olisi kyllin hienoa heille.

Hän otti huilun esille ja opetti heitä painelemaan nappuloita ja reikiä. Toinen heistä oli neli-toinen kuusivuotinen. He saivat opetusta huilunsoitossa ja olivat siitä hyvin huvitettuja. "Tämä on a", hän sanoi, "ja tämä on c", ja sitten hän puhalsi säveleitä. Mutta nyt pienokaiset tahtoivat tietää, mikä ihmeen a ja c se soi.

Ruster otti esille nuottipaperia ja piirsi pari nuottia.

"Eipäs", he virkkoivat, "se ei ollut oikein." Ja he juoksuttivat hänelle aapisen.

Silloin pikku Ruster alkoi kysellä heiltä aakkosia. He osasivat, eivätkä osanneet. Tieto oli vajanaista. Ruster innostui, nosti kummankin pojan polvelleen ja alkoi opettaa heitä. Liljekronan vaimo liikkui, puuhaili ja kuunteli aivan kummissaan. Se kuului leikiltä, lapset nauroivat koko ajan, ja oppivat kumminkin.

Ruster jatkoi sitä hetken, mutta hän ei ollut oikein mukana siinä, mitä hän teki. Hän kartutteli pyryilmassa alkaneita ajatuksiaan. Nyt oli herttaista ja hyvää, mutta hänen kohtalonsa oli kumminkin kaikessa tapauksessa päättyvä. Hän oli mennyttä. Hänet viskattaisiin pian pois. Ja keskellä kaiken peitti hän kasvonsa käsiinsä ja hyrskähti itkuun.

Liljekronan vaimo tuli kiireesti hänen luokseen.

"Ruster", hän sanoi, "ymmärrän kyllä, että luulette kaiken olevan lopussa. Soitannon harjoittaminen ei teille onnistu ja turmelette itsenne paloviinalla. Mutta ei kaikki ole vielä lopussa, Ruster!"

"On se", nyyhki pieni huilunsoittaja.

"Mutta nähkääs, istua kuten tänä iltana pienokaisten kanssa, se se olisi jotain hänelle. Jos tahtoisitte opettaa lapsia lukemaan ja kirjoittamaan, niin olisitte pian tervetullut kaikkialle. Sellaiset soittokalut eivät ole mitättömämpiä soiteltaviksi, Ruster, kuin viulu ja huilukaan. Katsokaahan heitä, Ruster."

Hän asetti molemmat pienokaiset hänen eteensä, ja Ruster katsoi heitä räpytellen silmiään kuin olisi tarkastanut aurinkoa. Oli, kuin hänen sumeat silmänsä olisivat hävenneet katsellessaan lasten silmiin, jotka olivat suuret, kirkkaat ja viattomat.

"Katsokaa heitä, Ruster!" kehoitti Liljekronan vaimo.

"En uskalla", virkkoi Ruster, sillä hän oli kuin kiirastulessa nähdessään herttaisten lapsensilmien läpi tahrattomien sielujen kauneuden.

Silloin Liljekronan vaimo nauroi kovasti ja iloisesti. "Teidän tulee tottua niihin, Ruster. Saatte jäädä kotiimme koulumestariksi täksi vuodeksi."

Liljekrona kuuli vaimonsa naurun ja tuli huoneestaan.

"Mistä on kysymys?" sanoi hän. "Mitä on tekeillä?"

"Ei sen kummempaa", virkkoi hänen vaimonsa, "Ruster on tullut takaisin ja minä olen tilannut hänet pikkupoikiemme koulumestariksi."

Liljekrona oli aivan hämmästyksissään. "Kuinka uskallat, kuinka sinä uskallat? Onko hän luvannut lopettaa - - -"

"Ei", virkkoi vaimo, "Ruster ei ole mitään luvannut. Mutta hänen täytyy monessa suhteessa pitää vaaria itsestään, voidaksensa joka päivä katsoa pikku lapsia silmiin. Tuskinpa olisin uskaltanut tätä, ellei nyt olisi ollut joulu, mutta koska Herramme uskalsi panna pienen lapsen, joka oli hänen oma poikansa, meidän syntisten keskuuteen, niin toki uskallan minäkin antaa pikku lapsieni koettaa pelastaa yhden ihmisen."

Liljekrona ei voinut sanaakaan virkkaa, mutta hänen kasvojensa joka ryppy hytki ja värähteli niinkuin aina silloin, kun hän kuuli jotain suuremmoista.

Sitten hän suuteli vaimoansa kädelle hartaasti kuin pieni lapsi, joka anoo anteeksi, ja huusi kovasti: "Tulkaa kaikki lapset suutelemaan äidin kättä!"

He riensivät suutelemaan ja sitten vietettiin iloinen joulu Liljekronan kodissa.

Selma Lagerlöf

Selma Lagerlöf (1858 - 1940)

Selma Lagerlöf on August Strindbergin ohella Ruotsin kansainvälisesti tunnetuin kirjailija. Hänen teoksensa aloittivat ja toteuttivat voimakkaimmin Ruotsissa 1890-luvulla alkaneen uuden, romanttisen suuntauksen kerronnan.

Selma Lagerlöfin teosten ja tarinoiden henkilöissä taistelevat hyvät ja pahat voimat, ja Lagerlöfin omakohtainen usko hyvän voittoon ratkaisee taistelun. Näinhän tässä joulutarinassa "Jouluvieras" myös päästään vaikeuksien kautta lopulta onnelliseen lopputulokseen.

Tarinassa jokainen joutuu tarkistamaan ennakkokäsityksiään toisista ihmisistä ja huomataan, että juopporentunkin pinnan alla asuu hyvä ihminen ja hän on muille tärkeä. Selma Lagerlöfin kerronnassa kirjoittajan omakohtaiset, moraaliset kannanotot ovat aina selvästi esillä. Lagerlöfin vaikutus myös suomalaisiin uusromantiikan kirjailijoihin on ollut hyvin merkittävä.

Tunturisusi Takaisin joulutarinoiden etusivulle.

Joulukalenteri luukku 14

Kuvat Designed by Prostooleh.
Joulu
Tunturisuden sivut