Emil Nervander: "Joulutervehdys sydänmaasta" - nuoren isän toisenlainen jouluaatto korjaustöissä erämaassa, pois rakkaitten luota - mielessä koti, vaimo ja pieni Elsa
Ankara lumituisku oli raivonnut kautta maan. Monellaisia seisahduksia oli siitä aiheutunut kulkulaitoksissa, vieläpä juuri jouluaaton edellisenä päivänä. Kaikkialla puuhailtiin maanteiden avaamisessa liikenteelle. Lumiaura eteni vitkalleen ajajien hurjasti hoilatessa ja ruoskansiiman vinhaan vinkuessa. Olipa paikka paikoin tieltä raivattava yksinäinen petäjäkin, jonka rajuilma oli kumoon kaatanut.Sähkölennätinjohdon käyttämisessä oli pyryilma niinikään saanut aikaan keskeytyksen. Puut olivat näet maahan sortuessaan katkaisseet moniaita johtolankoja. Siitäpä syystä jouluaattopäivän aamuna lähetettiinkin eri asemilta työmiehiä ja tarkastajia mahdollisuuden mukaan ensi tilassa korjaamaan tapahtuneita vaurioita.
Niiden työmiesten joukossa, jotka Helsingistä ensimäisellä aamujunalla sanotulle matkalle lähtivät, oli Fritiof Koivu, seitsemänkolmatta vuotias pohjalainen. Häntä oli ollut asemalle saattamassa tuona varhaisena aamuhetkenä hänen nuori vaimonsa: pienenläntä nainen vielä lapsellisine, kauniine kasvonpiirteineen, joissa kuitenkin tällä kertaa tukahutettu itku kuvastui miellyttävän hymyilyn alta, jolla hän heitti jäähyväiset miehellensä, ojentaessaan hänelle huolellisesti varustetun eväspussin.
Näkyi kyllä, että tämä oli heistä ikävä pettymys, kun näin joutuivat erotetuiksi toisistansa jouluaattona, vieläpä juuri nyt, jolloin heidän pikku Elsansa paraiksi oli ennättänyt niin isoksi, että hän hyvin saattoi iloita kaikesta siitä ihanuudesta, mitä jouluilta oli myötänsä tuova.
Kohisten kiiti juna täynnä väkeä lumivaippaan verhottujen seutujen halki. Keskenänsä rattoisasti keskustelevien matkustajien joukossa oli Koivulla siinä vaunun kolkassa, missä hän oli joutilaan paikan tavannut, hyvää aikaa aprikoida, kuinka velvollisuuden täyttäminen nuoresta, elämänhaluisesta perheenisästä sentään toisinaan saattoi tuntua vaikealta.
Hän oli ajatellut ruveta koneenrakentajaksi. Sellaisissa aikeissa oli hän jo moniaita vuosia sitte, suuria vaikeuksia voittaen, saapunut Helsinkiin. Olipa hän päässyt oppilaaksi sikäläiseen polyteknilliseen opistoonkin, mutta vallan varaton kun oli, kävi hänelle ajan pitkään mahdottomaksi jatkaa opinnoitaan.
Sen vuoksi oli hän uudelleen ruvennut tavalliseksi työmieheksi. Eräs hänen lapsuudentuttavansa, joka oli kotoisin samoilta seuduilta kuin hänkin, ja jolla nyt oli virka sähkölennätinlaitoksen palveluksessa, oli alkanut joutohetkinä opettaa häntä sähköttämään. Mutta puuttuva kielitaito pystytti esteet hänen edistykselleen tälläkin alalla.
Kun nuori ystävämme viisi vuotta sitten oli tullut tuttavaksi eli ehkä paremmin rakkaussuhteisiin tytön kanssa, joka nyt oli hänellä aviosiippana, onnistui lapsuudenystävän hankkia hänelle varma, joskin niukkatuloinen paikka sähkölennätinhallituksen palveluksessa. Tässä toimessa hänellä oli ollut menestystä.
Lupasivatpa hänen synnynnäiset koneenrakentajataipumuksensa hänelle melkoista paremmankin tulevaisuuden, kun hän sen lisäksi kaikkina noina työteliäisyyttä kysyvinä vuosina varojensa ja tilaisuuden mukaan oli koettanut kartuttaa tietojansa.
Ja kaikkien hänen tulevaisuudensuunnitelmiensa yli kohosi kirkkaan aamutähden lailla hänen pieni, rakas nelivuotinen Elsansa viattomasti ja, kuten aina, iloisesti hymyillen isälle ja äidille; hänen pieni, rakas Elsansa, joka tänä iltana ensi kerran saisi nähdä loistavan, ihmeellisen joulukuusen, ja jonka ensimäinen, kauniin kaunis nukke salavihkaa lepäsi kääreeseen kietaistuna äidin piirongin laatikossa. Tämän rakastetun lapsensa ensimäiseksi, reippaaksi joulupukiksi oli isä toivonut saavansa pukeutua. Mutta lumituisku, lumituisku!
Kuva Designed by Prostooleh.
Niinpä niin. Se se olikin sattunut juuri paraiksi. Kuta etäämmälle juna ehti, sitä varmemmin saattoi työmiehen tottunut silmä havaita, miten vaivaloinen työ hänelle joutui suoritettavaksi sinä päivänä noissa asumattomissa metsäseuduissa, jonne hänet oli lähetetty. Ja ne kun vielä sijaitsivat monen penikulman päässä rautatiestä, niin oli hänellä, joskin hänen onnistuisi saada työnsä valmiiksi ennen aikaisen iltapimeän tuloa, vähän tai ei ollenkaan toivoa ehtiä iltajunalla takaisin kaupunkiin.
Mutta joulun, vieläpä oikein iloisen ja hauskan joulun saisi pikku Elsa sentään tänä iltana viettää. Sen oli äiti hänen lähtiessään luvannut, ja mitä hän kerran lupasi, sen hän myös piti. Senhän isä tiesi vallan hyvin.
Vihdoin oli saavuttu asemalle, mistä hänen oli hevoskyydillä jatkettava matkaansa maanteitse. Muutaman tiiman kuluttua oli hän matkansa perillä metsämailla. Myrsky oli nyt jo kokonaan herennyt temmeltämästä. Syvä, juhlallinen hiljaisuus vallitsi äänettömässä seudussa, jossa kyynärän korkuiset kinokset sinivalkoisina kimaltelivat siinäkin niukassa valossa, minkä talviaurinko jaksoi levittää maille, mantereille vuoden lyhimpänä päivänä.
Kauan ei kestänyt,
ennenkuin hän jo oli täydessä työssä. Työvehkeinensä hän kapusi milloin yhteen, milloin toiseen sähkölennätinpylvääseen kiristämään lankoja ja liittämään toisiinsa katkenneita päitä.
Sitä tekoa tehden etääntyi hän vaivaloisesti työskennellen yhä syvemmäs metsämaille. Lyhyt päivä läheni loppuansa. Mutta aina vaan ilmaantui hänelle uutta työtä. Tämä ikäänkuin kiihoitti häntä ponnistamaan kaksin verroin voimiansa. Hänen liikkeensä tulivat ripeämmiksi, hänen käyntinsä yhä nopeammaksi, hänen kourasemisensa yhä voimakkaammaksi ja lujemmaksi. Tajuttomasti täytti hänen sielunsa tieto siitä, että hän kunnialla saattoi olla kelvollinen ja hyvä työntekijä yleisön palveluksessa.
Hän ei enää ponnistellut voimiansa siinä mielessä, että pääsisi ottamaan osaa jouluiloihin kotonansa. Ei. Vaan sitä varten hän ponnisteli, että saisi sähköjohdon taas kuntoon laitetuksi, saisi nuo mitättömät langat, joista kumminkin usein elämä, terveys, onni, kunnia ja hyvinvointi riippuu, saisi ne tekemään tehtävänsä. Kuumeentapaisella innolla hän työskenteli. Siinähän sitä oli joululahjaa kaikille - siinä, mitä tuo yksinkertainen työmies kaukana sydänmaassa kiireellä valmisteli.
Aurinko oli mennyt mailleen milt'ei suoraan etelän taivaalle. Hämärä tunkeusi esiin alussa melkein huomaamatta ensin etäällä petäjikössä, sitten hitain, vitkallisin, mutta yhtä kaikki varmoin askelin se eteni avonaiselle maantielle aivan kuin olisi se halunnut olla vielä ilmaisematta pimeän yön tuloa, tuon pitkän yön, joka pyrkii kokonaan vallitsemaan luontoa.
Mutta kauan se ei sentään voinut aikomuksiansa salata. Kaikkihan jo mailla mantereilla tiesivät, että heidän oli pakosta antautuminen pimeän syleilyyn, ja voitonvarmalla voimalla levitti sankka hämärä vaippansa kolkon talvimaiseman yli.
Ei hiiskaustakaan kuulunut siitä, että tämä ilta juuri oli kodin rakkain, iloisin ilta, ei hiiskausta että esiin tunkeva pimeys tulisi mustaan verhoonsa sulkemaan tuhansia ja taas tuhansia viritettyjä, kimmelteleviä joulukynttilöitä ja tuhansia yhtä loistavia, iloisia lasten silmiä.
Jo oli ystävämme kaukaisessa sydänmaassa ennättänyt harjanteen korkeimmalle kohdalle, missä metsän kera loppui hänen työnsä. Alapuolella harjua sijaitseva seutu oli näet ollut suojassa myrskyn tuhotöiltä. Viimeisen kerran tänä iltana hän pystytti ylhäällä harjun laella tikapuunsa sähkölennätinpylvästä vastaan kiinnittääkseen katkenneet langat toisiinsa.
Vasta nyt kun hänen työnsä oli loppuun suoritettu, hän jouti tikapuiltaan siinä missä seisoi silmäämään laajahkoa seutua, joka hänen silmiensä eteen avautui, esiytyen illan sankassa hämyssä valtavan autiona ja rajattomana epävarmoine, metsien, kukkuloiden ja lakeuksien muodostamine ääriviivoineen.
Muutaman kivenheiton päähän hän saattoi silmillänsä seurata sähkölennätinlankojen suoraa suuntaa, noiden lankojen, jotka ulottuivat kauas kaupungista kaupunkiin ja paikasta toiseen avarassa Suomenmaassa yhdistäen satoja tuhansia koteja keskenään.
Hänen siinä seistessään käsi vielä noiden lankojen nojassa, jotka hänelle tänään olivat niin paljon työtä aiheuttaneet, johtui hänen mieleensä, kuinka hän useita vuosia sitten opiskellessaan sähköttämään oli eräänä jouluaattoiltana avustanut ystäväänsä, sähkölennätinvirkamiestä, ja kuinka he silloin olivat innolla toimineet vastaanottaessaan ja lähettäessään monen monia, vilpittömiä, sydämellisiä joulurauhan ja jouluilon toivotuksia. Olivathan nekin tervehdykset noita, kotvan kuluttua kokonaan pimeän peittoon hälveneviä lankoja myöten kiitäneet kodista kotiin.
Niille ei yksikään välimatka ollut ollut liian pitkä, ei mikään sydänmaan seutu liian kolkko. Ne olivat pakkasesta ja pimeästä huolimatta tulla huristaneet toivotuille perille hymyilevinä ja herttaisina joulukuusen valopiiriin. Ja samalla tapaa kuin silloin, ne nytkin, kun hän oli saanut työnsä päätökseen, tänä jouluaatto-iltana kiitäisivät päämääräänsä, risteillen keskenään lumivaippaan verhotussa synnyinmaassa.
Hän muisti sen juuri siksi samaiseksi sähkölennätinkonttorissa viettämäksensä jouluaattoillaksi, jolloin hän oli lujasti päättänyt, että, maksoi mitä maksoi, hän hankkisi itselleen ja tytölle, jota hän rakasti, oman kodin - ja tähän samaiseen kotiin hän ei nyt voinut lähettää ainoatakaan ystävällistä sanaa jylhästä metsästä.
Vaipuneena ajattelemaan omaisiansa tuo suurten runoilijaimme runolliselta synnyinseudulta kotoisin oleva työmies alkoi konemaisesti kolkuttaa sähköttämistahdissa johtolankaa. Ja jos vaan tottunut korva olisi ollut kuulemassa, olisi se varmaan selittänyt naputuksen seuraavin sanoin: "äiti kulta, Elsa kulta, oi kuin teitä molempia kovin rakastan!"
Mutta vaikkakin vain sydänmaan syvä äänettömyys kuuli nämä häipyvät äänet, niin ne sittenkin saapuivat toivotuille perille niinkuin jokaisen hartaan ja todellisen tunteen laita on elämässä; eli niinkuin saapuu perille jokainen sydämellinen menestyksen toivotus niille, joita hellästi rakastaa.
Ja kun äiti pienessä kodissa kertoi ilosta loistavalle Elsalle, että isä oli hänelle lahjoittanut tuon kauniin nuken, ja kun lapsi soperrellen kiitti "kilttiä isää", silloin olivat nuo heikot häipyvät sanat sydänmaasta rakkauden tenhovoimalla saapuneet toivotuille perille ja isä oli saanut olla ottamassa osaa kodin jouluriemuun.
Emil Nervander kirjoitti myös romaaneja, näytelmiä, runoja, novelleja ja kertomuksia, joista tunnelmallinen joulukertomus "Joulutervehdys sydänmaasta" on hieno esimerkki.
Topeliuksen "hartaana aseenkantajana" ja "vanhan kansallisromanttisen suunnan miehenä" pidettyä Emil Nervanderia pidetään suomalaisen novellin isänä. Hänellä on myös asemansa suomalaisessa rikoskirjallisuudessa, sillä hänen novellinsa "Uotilan isäntä" (1870) on ensimmäinen suomalainen kirjallinen tuotos, jonka keskiössä on murha.
Takaisin joulutarinoiden etusivulle.
Kuvat Designed by Prostooleh.
Sitä tekoa tehden etääntyi hän vaivaloisesti työskennellen yhä syvemmäs metsämaille. Lyhyt päivä läheni loppuansa. Mutta aina vaan ilmaantui hänelle uutta työtä. Tämä ikäänkuin kiihoitti häntä ponnistamaan kaksin verroin voimiansa. Hänen liikkeensä tulivat ripeämmiksi, hänen käyntinsä yhä nopeammaksi, hänen kourasemisensa yhä voimakkaammaksi ja lujemmaksi. Tajuttomasti täytti hänen sielunsa tieto siitä, että hän kunnialla saattoi olla kelvollinen ja hyvä työntekijä yleisön palveluksessa.
Hän ei enää ponnistellut voimiansa siinä mielessä, että pääsisi ottamaan osaa jouluiloihin kotonansa. Ei. Vaan sitä varten hän ponnisteli, että saisi sähköjohdon taas kuntoon laitetuksi, saisi nuo mitättömät langat, joista kumminkin usein elämä, terveys, onni, kunnia ja hyvinvointi riippuu, saisi ne tekemään tehtävänsä. Kuumeentapaisella innolla hän työskenteli. Siinähän sitä oli joululahjaa kaikille - siinä, mitä tuo yksinkertainen työmies kaukana sydänmaassa kiireellä valmisteli.
Aurinko oli mennyt mailleen milt'ei suoraan etelän taivaalle. Hämärä tunkeusi esiin alussa melkein huomaamatta ensin etäällä petäjikössä, sitten hitain, vitkallisin, mutta yhtä kaikki varmoin askelin se eteni avonaiselle maantielle aivan kuin olisi se halunnut olla vielä ilmaisematta pimeän yön tuloa, tuon pitkän yön, joka pyrkii kokonaan vallitsemaan luontoa.
Mutta kauan se ei sentään voinut aikomuksiansa salata. Kaikkihan jo mailla mantereilla tiesivät, että heidän oli pakosta antautuminen pimeän syleilyyn, ja voitonvarmalla voimalla levitti sankka hämärä vaippansa kolkon talvimaiseman yli.
Ei hiiskaustakaan kuulunut siitä, että tämä ilta juuri oli kodin rakkain, iloisin ilta, ei hiiskausta että esiin tunkeva pimeys tulisi mustaan verhoonsa sulkemaan tuhansia ja taas tuhansia viritettyjä, kimmelteleviä joulukynttilöitä ja tuhansia yhtä loistavia, iloisia lasten silmiä.
Jo oli ystävämme kaukaisessa sydänmaassa ennättänyt harjanteen korkeimmalle kohdalle, missä metsän kera loppui hänen työnsä. Alapuolella harjua sijaitseva seutu oli näet ollut suojassa myrskyn tuhotöiltä. Viimeisen kerran tänä iltana hän pystytti ylhäällä harjun laella tikapuunsa sähkölennätinpylvästä vastaan kiinnittääkseen katkenneet langat toisiinsa.
Vasta nyt kun hänen työnsä oli loppuun suoritettu, hän jouti tikapuiltaan siinä missä seisoi silmäämään laajahkoa seutua, joka hänen silmiensä eteen avautui, esiytyen illan sankassa hämyssä valtavan autiona ja rajattomana epävarmoine, metsien, kukkuloiden ja lakeuksien muodostamine ääriviivoineen.
Muutaman kivenheiton päähän hän saattoi silmillänsä seurata sähkölennätinlankojen suoraa suuntaa, noiden lankojen, jotka ulottuivat kauas kaupungista kaupunkiin ja paikasta toiseen avarassa Suomenmaassa yhdistäen satoja tuhansia koteja keskenään.
Hänen siinä seistessään käsi vielä noiden lankojen nojassa, jotka hänelle tänään olivat niin paljon työtä aiheuttaneet, johtui hänen mieleensä, kuinka hän useita vuosia sitten opiskellessaan sähköttämään oli eräänä jouluaattoiltana avustanut ystäväänsä, sähkölennätinvirkamiestä, ja kuinka he silloin olivat innolla toimineet vastaanottaessaan ja lähettäessään monen monia, vilpittömiä, sydämellisiä joulurauhan ja jouluilon toivotuksia. Olivathan nekin tervehdykset noita, kotvan kuluttua kokonaan pimeän peittoon hälveneviä lankoja myöten kiitäneet kodista kotiin.
Niille ei yksikään välimatka ollut ollut liian pitkä, ei mikään sydänmaan seutu liian kolkko. Ne olivat pakkasesta ja pimeästä huolimatta tulla huristaneet toivotuille perille hymyilevinä ja herttaisina joulukuusen valopiiriin. Ja samalla tapaa kuin silloin, ne nytkin, kun hän oli saanut työnsä päätökseen, tänä jouluaatto-iltana kiitäisivät päämääräänsä, risteillen keskenään lumivaippaan verhotussa synnyinmaassa.
Hän muisti sen juuri siksi samaiseksi sähkölennätinkonttorissa viettämäksensä jouluaattoillaksi, jolloin hän oli lujasti päättänyt, että, maksoi mitä maksoi, hän hankkisi itselleen ja tytölle, jota hän rakasti, oman kodin - ja tähän samaiseen kotiin hän ei nyt voinut lähettää ainoatakaan ystävällistä sanaa jylhästä metsästä.
Vaipuneena ajattelemaan omaisiansa tuo suurten runoilijaimme runolliselta synnyinseudulta kotoisin oleva työmies alkoi konemaisesti kolkuttaa sähköttämistahdissa johtolankaa. Ja jos vaan tottunut korva olisi ollut kuulemassa, olisi se varmaan selittänyt naputuksen seuraavin sanoin: "äiti kulta, Elsa kulta, oi kuin teitä molempia kovin rakastan!"
Mutta vaikkakin vain sydänmaan syvä äänettömyys kuuli nämä häipyvät äänet, niin ne sittenkin saapuivat toivotuille perille niinkuin jokaisen hartaan ja todellisen tunteen laita on elämässä; eli niinkuin saapuu perille jokainen sydämellinen menestyksen toivotus niille, joita hellästi rakastaa.
Ja kun äiti pienessä kodissa kertoi ilosta loistavalle Elsalle, että isä oli hänelle lahjoittanut tuon kauniin nuken, ja kun lapsi soperrellen kiitti "kilttiä isää", silloin olivat nuo heikot häipyvät sanat sydänmaasta rakkauden tenhovoimalla saapuneet toivotuille perille ja isä oli saanut olla ottamassa osaa kodin jouluriemuun.
Emil Nervander (1840 - 1914)
Suomalainen Emil Nervander oli merkittävä kirjailija ja taidehistorioitsija. Hänen kirjallinen työnsä ja tuotantonsa ulottui tavattoman laajalle alueelle - hän kirjoitti kansa- ja maantieteellisiä kuvauksia, kulttuurihistoriallisia muoto- ja muistikuvia, matkakertomuksia, kirkkotaidetta koskevia teoksia sekä teatteriin liittyviä artikkeleita.Emil Nervander kirjoitti myös romaaneja, näytelmiä, runoja, novelleja ja kertomuksia, joista tunnelmallinen joulukertomus "Joulutervehdys sydänmaasta" on hieno esimerkki.
Topeliuksen "hartaana aseenkantajana" ja "vanhan kansallisromanttisen suunnan miehenä" pidettyä Emil Nervanderia pidetään suomalaisen novellin isänä. Hänellä on myös asemansa suomalaisessa rikoskirjallisuudessa, sillä hänen novellinsa "Uotilan isäntä" (1870) on ensimmäinen suomalainen kirjallinen tuotos, jonka keskiössä on murha.
Takaisin joulutarinoiden etusivulle.
Kuvat Designed by Prostooleh.
