Tunturisuden sivut

Sakari Topelius: "Armelias on rikas" - rikas ei anna varpuselle mitään, köyhä antaa sudelle joulukakkunsa, karhulle maitonsa ja huuhkajalle keppiä

Järven rannalla on iso kylä, ja toisella puolella järveä pieni torppa. Järvi oli tätä nykyä jäässä ja lumi pyrysi valkeana pilvenä sen yli, sillä nyt oli talvi ja joulun aika.

"Vaari", sanoi rikkaamman talon emäntä ukollensa, "emmekö aseta muutamia lyhteitä puimatonta otraa varpusille jouluksi?"

"Ei kannata", vastasi isäntä.

"Mutta niinhän olemme tehneet joka vuosi, ja siitä on siunausta."

"Ei ole varaa", ärjäsi ukko.

"Mutta tuolla torpassa näen lyhteen katolla, ja torppari kylvää peltoonsa kuusi kappaa, kun sinä kylvät kuusitoista tynnyriä."

"Lorua!" sanoi ukko. "Minulla on väkeä kylläksi elättää, enkä rupee heittämään Jumalan viljaa kaikenmoisten elukkojen eteen."

"Niin on", huokaili vaimo. "Jumalan viljahan se on, mutta varpuset kuuluvat myöskin Jumalan luomakuntaan."

"Leivo sinä joulukakkusi, ja pidä huolta siitä, että joulukinkku on kelvollinen; mitä me varpusista huolimme", tuumaili ukko.

Niin päätettiin. Rikkaassa talossa valmistettiin kaikenlaista ruokaa ja juomaa komeita joulupitoja varten, mutta varpuset lentelivät ulkona nälkäisinä pyryilmassa.

Torpassa oli samaan aikaan köyhyys. Katon päällä on ainoastaan rikkaus; sillä siellä liehuivat taivaan linnut iloisina otralyhteen ympärillä, ja lapsetkin iloitsivat katsellen varpusten pieniä jälkiä lumessa ja kuunnellen niitten iloista viserrystä katon harjalta.

"Jos olisimme puineet tuon otralyhteen, jonka heitimme varpusille, olisi meillä nyt tuores kakku lapsille jouluksi", huokaili torpparin vaimo.

"Etkö tiedä, että armelias on rikas?" sanoi hurskas vanha torppari, hyväntahtoisesti silmäillen huolestunutta vaimoansa.

"Mutta taivaan linnut syövät meidän leivän!" sanoi vaimo.

"Mitäpä siitä, vaikka olisi metsän pedot", tuumaili torppari. "Sitä paitsi olen säästänyt niin paljon, että voimme ostaa neljä tuoresta joulukakkua ja yhden kannun maitoa. Me lähetämme lapset kelkan kanssa kylään poikki jään; iltaan ne kyllä ennättävät takaisin."

"Kunhan vaan ei olisi susia jäällä!" arveli vaimo.

"Minä annan Tanelille hyvän sauvan", sanoi ukko. "Kyllä hän pitää puolensa."

Niin kävikin; pikku Taneli läksi siskonsa Annin kanssa kylään ostamaan leipää ja maitoa. Mutta lumi oli pyrynnyt jäällä kinoksiin ja lapsilla oli sangen vaivaloinen paluumatka, kun piti vielä vetää kelkkaa perässään. Tämä esti matkaa, niin että alkoi jo tulla pimeä jouluaatto-ehtoolla. Kumpaisetkin astuivat reippaasti eteenpäin paksussa lumessa, mutta yhä pimeämmäksi tuli, ja vielä oli hyvän matkaa jäljellä.

Silloin liikkui jotain pimeässä. Se tuli yhä lähemmäksi, ja lapset huomasivat vastaansa suden tulevan.

"Älä pelkää", sanoi Taneli siskollensa. "Minulla on hyvä sauva." Näin lausuen kohotti hän uhkaavasti sauvaansa.

Susi lähestyi, mutta ei tehnyt lapsille mitään pahaa. Se ainoastaan ulvoi. Se ulvoi niin kummallisesti, että oli ihan kuin olisi lausunut sanoja, joita lapset ymmärsivät. "On niin pakkanen, kovasti pakkanen", sanoi susi, "ja minun pienillä pojillani ei ole mitään syötävää. Antakaa minulle Jumalan tähden vähän leipää!"

"Koska niin on", sanoi Anni, "annamme sinulle kaksi kakkua ja syömme itse kovaa leipää tänä iltana. Isän ja äidin pitää kumminkin saada joululeipänsä."

"Paljon kiitoksia", sanoi susi ja läksi tiehensä saatuansa kaksi tuoresta joulukakkua. Lapset astuivat eteenpäin, mutta vähän ajan perästä kuulivat he taas jotain sipsutusta takanansa. Kun kääntyivät katsomaan, huomasivat karhun.

Karhu mörisi jotain omalla kielellänsä, jota eivät lapset oikein ymmärtäneet; vihdoin he käsittivät, että sekin pyysi jouluapua. "Nyt on pakkanen", sanoi se, "ja kaikki lähteet ja järvet ovat jäässä; minun poika paroillani ei ole mitään juotavaa. Antakaa minulle Jumalan tähden vähän maitoa!"

"Kuinka?" sanoi Taneli. "Minkätähden sinä et makaa pesässäsi niinkuin muut karhut talvisaikaa? Mutta olkoon se oma asiasi. Me annamme sinulle puolet maidostamme. Anni ja minä voimme tän' iltana juoda vettä, kunhan isä ja äiti vaan saa jotain parempaa jouluksi."

Joulukalenteri luukku 19

Kuva Designed by Prostooleh.

"Paljon kiitoksia", sanoi karhu ja vastaanotti maidon tuohiseen, jota se kantoi etukäpälillänsä. Sen jälkeen astua lönkytteli se tiehensä pimeässä. Lapset rupesivat nyt tiukkaamin astumaan, sillä kodin ikkunasta huomasivat jo valkean siellä iloisesti leimuavan; äkkiä rapisteli ilkeä huuhkain siipiänsä heidän ympärillään.

"Minä tahdon leipää, minä tahdon maitoa! Leipää ja maitoa!" huusi huuhkain, uhaten lapsia terävillä kynsillänsä.

"Vai niin", sanoi Taneli, "sinä olet sitä laatua, kyllä minä sinun kohteliaaksi opetan." Ja samalla sivalsi hän huuhkainta aika tavalla kepillänsä, niin että se kirkuen lensi tiehensä.

Lapset olivat nyt paluumatkansa perillä ja iloisina tömistelivät lunta jaloistansa ja vaatteistansa pienessä porstuassa. "Me olemme antaneet ruokaa sudelle!" huudahti Anni.

"Ja maidolla juottaneet karhua", lisäsi Taneli.

"Mutta huuhkain sai maistaa sauvaa!" sanoi Anni iloisesti.

Sitten he kertoivat koko tapauksen. Heidän vanhempansa katsoivat kummastuneena toisiansa. Mitähän tämä merkitsee, ajattelivat he, kun lapsemme ovat olleet armeliaita metsän petoja kohtaan?

Ilta oli; torpan väki asettui hiljaisuudessa raamattua lukemaan, raamattua, jossa sanotaan, että armeliaisuutta täytyy osoittaa halvinta ja pienintäkin kohtaan, vieläpä vihollisiansa ja eläimiäkin kohtaan, sekä että antajan sydän määrää lahjan arvon. Mutta joka antaa, hänen täytyy antaa köyhille, jotka tarvitsevat hänen lahjaansa eikä tuhlata sitä laiskoille ja vähemmän tarvitseville.

Kun lukeminen oli loppunut, asettui torpanväki ruoalle. He lausuivat rukouksen ja söivät tyytyväisinä yksinkertaista kestitystä, jonka lapset olivat kylästä tuoneet. Lapset eivät tahtoneet muuta kuin kovaa leipää ja vettä, sillä he soivat niin mielellänsä vanhemmille paremman ruoan. Mutta vanhemmat eivät sitä tahtoneet, vaan jakoivat ilomielin lapsille niistä kahdesta tuoreesta leipäkakusta ja maidosta.

Mutta syödessään huomasivat he jotain ihmeellistä. He taittoivat taittamistaan leipää ja söivät, mutta kakut eivät vähentyneet ollenkaan, ja vaikka vähän väliin kaatoivat maitoa vatiin, eipä se näkynyt leilistä yhtään vähenevän. Kun tätä juuri ihmettelivät, kuului jotakin rapinaa pienen ikkunan takana, ja sielläpä seisoi sekä susi että karhu, etukäpälät ikkunata vastaan.

Molemmat näkyivät hymyilevän ja nyykyttivät päätään osoittaen sillä sydämmellistä kiitollisuuttaan; mutta niitten takana kuului huuhkain rapistelevan siipiänsä pimeässä ja huutavan käheällä äänellänsä: uhuu, vitsa viisaan kasvattaapi, uhuu! uhuu!

Silloin ymmärsi ukko, akka ja lapsetkin, että heidän pienelle ruokavarallensa oli siunaus suotu. He panivat sentähden kätensä ristiin ja kiittivät Jumalata siitä.

Mutta joulupäivänä, kuin palasivat kirkosta kotiin, eivätkä tienneet itsellensä olevan muuta ruokaa, kuin mitä edellisestä päivästä oli jäänyt, huomasivat he ihmeekseen että molemmat leipäkakut olivat samankokoisia ja leili ihan yhtä täynnä maitoa kuin aattoiltana. Ja niin jäikin olemaan yhä eteenpäin. Niin kauan kuin mökki seisoi ja nuo hyvät ihmiset siinä elivät, löytyi heillä aina sama joululeipä ja maito vähentymättä.

Mutta varpusten iloinen viserrys houkutteli joka vuosi päivän paistetta torpan pienelle pellolle, niin että otra tuotti siellä viidennentoista ja kahdennenkymmenennen jyvän, vaikka katovuosi oli monen muun sadon hävittänyt. Menestys ja siunaus asui torpparin matalassa majassa, samalla kuin rukous, ahkeruus, armeliaisuus ja tyytyväisyys siellä vallitsi.

Mutta rikas isäntä söi jouluaattona liian paljon lihavata kinkkua ja rupesi siitä voimaan pahoin. Ilahuttaaksensa mieltään joi hän sitä enemmän olutta, mutta tuli yhä pahemmalle päälle. Aurinko ei siitä lähin lämmittänytkään niin iloisesti hänen isoja peltojansa kuin ennen, sadot kävivät huononpuoleisiksi, ja hinkalot sekä heinäladot alkoivat tyhjentyä. "Se tulee siitä, että liian paljon autamme köyhiä", sanoi hän. "Meillä ei ole siihen varaa, akkaseni; ei ole varaa; aja pois kaikki kerjäläiset!"

Niin tehtiin, mutta sittenkin kävivät hinkalot ja ladot yhä tyhjemmiksi. Me syömme liian paljon, tuumasi ukko, ja niin päätti hän jättää yhden ruoka-atrian syömättä. Mutta ei siitäkään ollut apua. Sudet ja karhut raatelivat hänen hevosensa, lehmänsä ja lampaansa; köyhyys seisoi ovella, mutta ukko ei voinut ymmärtää kuinka tämä oli mahdollista, kun taloutta niin hyvin ja tarkasti hoidettiin.

"Ei, me syömme varmaan liian paljon", arveli hän. "Sekoittakaa leipään survotuita männynkäpyjä ja keittäkää lientä puolan varsista. Mutta kaikin mokomin, akkaseni, älä anna mitään elukoille eikä kerjäläisille. Meillä ei ole varaa olla armeliaita."

"Minä menen torpan väen luo tuonne järven toiselle puolen, kysymään heiltä, kuinka heillä aina riittää leipää, kun muut kärsivät nälkää", arveli akka.

"Mene vaan", vastasi ukko. "Minä olen varma siitä, että ne ovat tarkemmat taloudenhoidossaan kuin me."

Akka meni ja palattuaan kertoi hän ukolle, että torpanväki usein lahjoittaa viimeisenkin leipänsä köyhille, eikä kumminkaan kärsi nälän hätää, sillä Jumalan siunaus antoi sen heille kymmenkertaisesti takaisin.

"Sepä olisi merkillistä", tuumasi ukko. "Ota, tuossa on viimeinen leipämme, heitä se ulos kerjäläisroistoille tuonne maantielle ja käske niitä sitten menemään hiiteen!"

"Ukkoseni", sanoi emäntä, "tähän vaaditaan vielä jotain muuta, se nimittäin, että annat hyvästä sydämmestä."

"Mitä vielä?" vastasi ukko. "Noh, anna sitten hyvästä sydämmestä, mutta sillä ehdolla, että Jumala antaa, meille kymmenkertaisesti takaisin. Meillä ei ole varaa lahjoittaa mitään ilmaiseksi."

"Mutta täytyy antaa ilman mitään ehtoa", sanoi emäntä.

"Kuinka? Eikö siitä saisi kiitostakaan?"

"Usein saadaan kaikkia muuta kuin kiitosta, vaan annetaan kumminkin."

"Sepä on kummallista", arveli ukko ja pudisteli päätään. "Kuinka semmoinen kannattaisi?"

Emäntä sanoi: "kuningas Taavetti sanoo 37 virressään: Minä olin nuori ja vanhennuin, enkä ole koskaan nähnyt vanhurskasta hyljätyksi, enkä nähnyt hänen lapsiansa olevan ilman leipää."

"Kuule, vaimoseni", sanoi ukko, "riihessä on vielä yksi lyhde puimatonta otraa. Sen me säästämme ensi jouluksi varpusille. Olkoon se alku uuteen elämään."

Sakari Topelius

Sakari Topelius (1818 - 1898)

Kirjailija ja historioitsija Sakari Topelius kävi ensiksi triviaalikoulua Oulussa, aloittaen sen 11-vuotiaana, mutta isän kuoltua keuhkokuumeeseen vuonna 1831, hänet lähetettiin Helsinkiin. Siellä hän sai J.L. Runebergilta muutaman muun pojan ohella yksityisopetusta, tämän kodissa asuen. Filosofian maisteriksi valmistuttuaan Sakari Topelius toimi opettajana Helsingin lyseossa 1846 -1850. Hän toimitti Helsingfors Tidning-lehteä vuosina 1841 - 1860. Hänet vihittiin filosofian tohtoriksi vuonna 1847. Helsingin yliopistossa hän toimi historian professorina vuosina 1854 - 1878 ja rehtorina vuosina 1875 - 1878.

Oman aikansa eturivin kirjailijana Sakari Topelius oli erittäin tuottelias ja monipuolinen ja samalla myös suuri mielipidevaikuttaja. Hän julkaisi lyriikkaa, romaaneja, näytelmiä, satukirjoja, oppikirjoja ja matkakuvauksia. Runoilijana hänen runoilijanlaatunsa on herkän lyyrinen ja romanttinen, runojen muoto on usein yksinkertainen.

Sakari Topeliuksen laajan proosatuotannon esikuvallisina vaikuttajina ovat olleet Walter Scott ja Viktor Hugo. Historiallisen proosan kirjoittamisen hän aloitti lehdissä. Hänen suuriin klassikkoteoksiinsa lukeutuvat "Välskärin kertomukset" ja "Talvi-iltain tarinoita". Topeliuksen koko tuotannolle ominaisia ovat voimakas isänmaanrakkaus, optimismi ja idealismi.

Satukirjailijana "Suomen kansan satusetä" Sakari Topelius on yksi Skandinavian merkittävimmistä. Monet sukupolvet ovat viettäneet lapsuuttaan Topeliuksen satujen maailmassa. Hänen suurta suosiota nauttineisiin klassikkosatuihinsa kuuluvat esimerkiksi "Koivu ja tähti", "Adalmiinan helmi", "Prinsessa Ruusunen" ja "Sampo Lappalainen", sekä monet joulusadut ja -tarinat.

Tunturisusi Takaisin joulutarinoiden etusivulle.

Joulukalenteri luukku 19

Kuvat Designed by Prostooleh.
Joulu
Tunturisuden sivut