Ylioppilaat juhannuksen vietossa Turussa 1650-luvulla - katkelma teoksesta Ylioppilaita - Jalmari Finne (1874 - 1938), julk. 1909
Juhannus oli tullut! Juhannus, tuo ihmeellinen valon juhla, joka kaiken pakanallisen kauneuden yhdistää kristillisen kirkon synkkyyteen, tuo päivä, joka virrenveisuuseen liittää rakkauden laulun, joka on täynnä taikauskoa ja suvista hartautta, jolloin kirkkokin avaa ovensa luonnon vihannoivalle kauneudelle ja koristautuu kuten morsian.Juhannusaattona mikä hyörinä taloissa ja kaduilla! Viimeiset puhdistuspuuhat ovat loppuneet, huoneet, pihamaat ovat kuin juhlapuvussa, ja köynnökset, rehevät lehtipuut, limot, ne kaunistavat portin ja oven pieliä, ne tuppautuvat huoneisiinkin, ja on kuin tahdottaisiin valolla täyttää kaikki sopukat, ikkunatkin, joita ei koko vuoteen ole avattu, ne nostetaan sijoiltaan pois, ja suvi tulee suurena laineena kaupunkiin ja valloittaa sen.
Aattopäivänä kaupungin nuoret koristivat tuomiokirkon, ja suuret kuormat kauniita koivuja odottivat pääoven edessä tullakseen Herran huoneen koristukseksi. Porvarien tytöt ja pojat koristivat sen osan kirkkoa, jossa he istuivat, ylioppilaat taas sen, joka oli varattu akademian opettajille ja oppilaille. Ja kilpailu oli ankara. Koivut kilpailivat komeudessa ja köynnökset kauneudessa.
Mutta voiton kaikesta vei se penkki, jossa pormestari Schaefer istui, sillä hänen renkinsä olivat kuljettaneet kirkkoon koivun niin korkean ja komean, että useampi mies tarvittiin sitä pystyttämään. Hautaholvien ovien luo kokoontui moni kaunis tyttöjen laatima kukkakiehkura, varsinkin sen eteen, jossa Kaarina Maununtytär ja Sigrid Tott lepäsivät. Ristikko-aitaus sen kuorin edessä oli aivan kukkien peitossa.
Mutta levotonveriset nuorukaiset koristivat suuren sotasankarin, Torsten Stålhandsken hautakuorin kuusen oksilla, joista punaiset kävyt riippuivat verihohtavina.
Ja metsän raitis tuoksu täytti viileän temppelin, nuorten liikkuminen ja puuhailu karkoitti sieltä pois peloittavan juhlallisuuden.
Nyt oli tuomiokirkko se huone, jossa palveltiin ikinuorta ja aina rakastavaa jumalaa, ja unhoittunut oli hänen kostonsa salamat ja hänen ankarat sanansa. Hän oli nyt maailmojen hallitsija, joka kaikkia rakasti ja itse eli ihmisten rakkaudessa, jolle maallisen rakkauden ajatukset olivat rukouksen arvoiset.
Hän ei ollut hävityksen ja kuoleman kalpea herra, vaan elämän, hedelmöitymisen voimakas ruhtinas. Ja kuten pakanallisen maailman jumalalle, niin toi kansa hänen huoneeseensa luonnon kauneimman vihannan, sen heloittavimmat kukat yhdessä sykkivän sydämensä kanssa.
"Turun akatemian vihkiäiset" - Albert Edelfelt. Vihkiäiset tapahtuivat vuonna 1640 - tämän Finnen tarinan tapahtumat sijoittuvat 1650-luvulle. Turussa asui 1600-luvulla 3 000 ihmistä.
Ja kuten ristinkuolemakin olisi kadottanut ankaran vakavuutensa, niin hopeankirkkaina hohtivat alttarin molemmin puolin haapapuiden lehdet, ja lehdet, jotka aina siitä asti kuin Jesuksen risti haapapuusta laadittiin ovat värisseet, vielä kirkossakin kimaltelivat hiljaa liikahdellessaan ilta-auringon valossa. Aurajoen yli johtavan sillan kaidepuulla tuuheiden koivujen välissä istui Sundelius näppäillen luuttua ja laulellen rakkaudenlauluja käheällä äänellä.
- Kaikkia tuonkin möhömahan pitää tehdä, huusi hänelle eräs tyttö ohikulkiessaan, kun rakkaudesta laulaa!
- Tänään puhuu jokainen rakkaudesta, yksin pirukin, sillä tänäpäivänä hän saapuu maailmaan ja kuiskii rakkautta pensaikoissa, vastasi Sundelius. Eikö hän aina ole täällä?
- Ei toki. Hän huomasi, että ihmiset hänettäkin tekevät maailman toisilleen helvetiksi, ja lähti nauraen pois. Mutta Juhannusyönä hän on maailmassa, ja vanhat ämmät, noidat ja poppamiehet ratsastavat hänen luokseen pitoihin. Ja oivat pidot, tanssit ja juomingit hän pitää noille helluilleen.
Sinne sinäkin neitonen vanhana vielä lennät, jollet juhannuksena saa poikaa itseesi sidotuksi. Koeta parastasi, koeta parastasi!
Nauraen juoksivat tytöt pois.
Kun kirkko oli koristettu, niin kävivät tytöt
Juhannustaikoja tekemään, sitomaan rukiin olkiin
erivärisiä lankoja ja lakaisemaan teiden risteyksissä, saadakseen edeltäpäin tiedon tulevan vuoden
tapahtumista. Mutta tärkeintä kaikesta oli käydä
uhraamassa ropo Muhkurin lähteeseen, joka oli
Ison-Heikkilän takana Pahaniemen kylässä. Sinne
oli kyllä matkaa, mutta eihän se tuntunut, kun
joukolla mentiin.
Illaksi oli kokoonnuttava Kupittaan lähteelle,* sillä vanha, miesmuistia kestänyt tapa vaati, että lähteen luona niityllä oli tanssittava ja leikittävä. Siellä kävi laitumella kaupungin asukasten karja, siellä näki suuret joukot sikoja ja vuohia, ja moni viimeiseen vimmaan villitty pukki sai pakokauhun tyttölaumassa aikaan.
*Kupittaan lähde tunnetaan jo varsin varhaisista yhteyksistä. Keskiajalla lähde tunnettiin Pyhän Johanneksen lähteenä, jonne turkulaisten oli juhannuksena tapana kerääntyä uhraamaan. 1680-luvun alkupuolella lähdettä ryhdyttiin käyttämään terveyslähteenä Turun Akatemian professorin Elias Tillandzin aloitteesta.
Turun linna on 1200-luvun lopussa Aurajoen suulle perustettu linna Turussa. Se perustettiin alun perin Ruotsin kruunun hallintolinnaksi, mutta myöhemmin siitä tuli muun muassa Juhana III:n herttua-ajan renessanssilinna, Suomen kenraalikuvernöörin virka-asunto ja vankila.
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Sirkku
"Turun akatemian vihkiäiset" - Albert Edelfelt.
Siellä Ringiuksen ja hämäläisen ylioppilaankin porsaat olivat. Kuumalla raudalla he olivat polttaneet nimikirjaimensa niiden selkään. Lähteen vedellä sanottiin olevan parantavan voiman, ja pitaalitautiset istuivat sen lähistöllä kesät pitkät. Mutta vesi ei ainoastaan parantanut, se myös loihti, ja samasta astiasta juotu vesi Juhannusyönä sitoi kahden nuoren mielet ainaiseksi toisiinsa.
Varakkaat porvarit, yliopiston opettajat, aatelisherrat, kaikki olivat saapuneet lähteen luo, ja lähitysten istuivat he nyt palvelijoiden ja renkien kanssa kesäyön ihmeellisessä valossa, joka ei ole päivää eikä yötä. Kaikki yhteiskuntarajat hävitti kesän pisimmän päivän lumous. Ja hävisivät riitaisuudet eri ylioppilasosakuntienkin väliltä, eikä "Ruotsin koira", "hunsvotti" eikä muut samanlaatuiset sanat kaikuneet.
Kun Matthias Mathesius läksi asunnostaan Kupittaan lähteelle päin, niin hän tunsi oudon rauhan mielessään ja hän eroittautui muista ja asteli yksinään. Hän tunsi, hän oli niin varma siitä, että onni kulki häntä kohden, että jotain suurta oli tänä iltana tapahtuva.
Hän ei uteliaana itseltään kysellyt, mitä se olisi, sillä tiesihän hän, että se saapuu, että se tulee häntä kohden, että hän ei sitä voi välttää, että täyttymässä oli jotain kohtalon säätämistä lahjoista.
Hän seisahtui hiukan loitolle tanssivasta seurasta ja odotti. Mutta Henrik Schaeferin pihamaalla suuren tasalatvaisen ja kukkivan pihlajan alla seisoi kaksi nuorta tyttöä, toinen oli vaalea, pormestarin kaunis Barbara, toinen tumma, maaherran tytär Vendela.
- Minä olen varma siitä, että kukaan ei minua tunne tässä puvussa? sanoi Vendela.
- Siitä voitte olla aivan varma.
- Eihän minua ole nähty kuin niin harvoin kaupungilla ja sunnuntaisin kirkossa. Ja kuka uskoisi, että minä se olen porvaritytön pukimissa.
Illaksi oli kokoonnuttava Kupittaan lähteelle,* sillä vanha, miesmuistia kestänyt tapa vaati, että lähteen luona niityllä oli tanssittava ja leikittävä. Siellä kävi laitumella kaupungin asukasten karja, siellä näki suuret joukot sikoja ja vuohia, ja moni viimeiseen vimmaan villitty pukki sai pakokauhun tyttölaumassa aikaan.
*Kupittaan lähde tunnetaan jo varsin varhaisista yhteyksistä. Keskiajalla lähde tunnettiin Pyhän Johanneksen lähteenä, jonne turkulaisten oli juhannuksena tapana kerääntyä uhraamaan. 1680-luvun alkupuolella lähdettä ryhdyttiin käyttämään terveyslähteenä Turun Akatemian professorin Elias Tillandzin aloitteesta.
Turun linna on 1200-luvun lopussa Aurajoen suulle perustettu linna Turussa. Se perustettiin alun perin Ruotsin kruunun hallintolinnaksi, mutta myöhemmin siitä tuli muun muassa Juhana III:n herttua-ajan renessanssilinna, Suomen kenraalikuvernöörin virka-asunto ja vankila.
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Sirkku
"Turun akatemian vihkiäiset" - Albert Edelfelt.
Siellä Ringiuksen ja hämäläisen ylioppilaankin porsaat olivat. Kuumalla raudalla he olivat polttaneet nimikirjaimensa niiden selkään. Lähteen vedellä sanottiin olevan parantavan voiman, ja pitaalitautiset istuivat sen lähistöllä kesät pitkät. Mutta vesi ei ainoastaan parantanut, se myös loihti, ja samasta astiasta juotu vesi Juhannusyönä sitoi kahden nuoren mielet ainaiseksi toisiinsa.
Varakkaat porvarit, yliopiston opettajat, aatelisherrat, kaikki olivat saapuneet lähteen luo, ja lähitysten istuivat he nyt palvelijoiden ja renkien kanssa kesäyön ihmeellisessä valossa, joka ei ole päivää eikä yötä. Kaikki yhteiskuntarajat hävitti kesän pisimmän päivän lumous. Ja hävisivät riitaisuudet eri ylioppilasosakuntienkin väliltä, eikä "Ruotsin koira", "hunsvotti" eikä muut samanlaatuiset sanat kaikuneet.
Kun Matthias Mathesius läksi asunnostaan Kupittaan lähteelle päin, niin hän tunsi oudon rauhan mielessään ja hän eroittautui muista ja asteli yksinään. Hän tunsi, hän oli niin varma siitä, että onni kulki häntä kohden, että jotain suurta oli tänä iltana tapahtuva.
Hän ei uteliaana itseltään kysellyt, mitä se olisi, sillä tiesihän hän, että se saapuu, että se tulee häntä kohden, että hän ei sitä voi välttää, että täyttymässä oli jotain kohtalon säätämistä lahjoista.
Hän seisahtui hiukan loitolle tanssivasta seurasta ja odotti. Mutta Henrik Schaeferin pihamaalla suuren tasalatvaisen ja kukkivan pihlajan alla seisoi kaksi nuorta tyttöä, toinen oli vaalea, pormestarin kaunis Barbara, toinen tumma, maaherran tytär Vendela.
- Minä olen varma siitä, että kukaan ei minua tunne tässä puvussa? sanoi Vendela.
- Siitä voitte olla aivan varma.
- Eihän minua ole nähty kuin niin harvoin kaupungilla ja sunnuntaisin kirkossa. Ja kuka uskoisi, että minä se olen porvaritytön pukimissa.
Minä tahdon nyt kerran pitää hauskaa, tanssia sen
kanssa, joka valikoi minut toverikseen oman itseni
tähden eikä nimeni tähden. Yksi ainoa ilta vapaa,
mikä ilo! Mutta muista, Barbara, mitä olemme
sopineet! Minä olen tullut Tukholmasta ja olen
siellä sinun toverisi ollut.
Nauraen käsitysten he juoksivat katua pitkin ulos kaupungista ja Kupittaan lähdettä kohden.
Gabriel riensi heitä vastaan. Ja kun hän hiukan kummastuneena katsoi Barbaran vieressä olevaan tyttöön, sanoi Barbara:
- Sinä et ole tänään käynyt meillä, Gabriel, etkä vielä tunne Vendelaa. Hän tuli tänään Tukholmasta.
Gabriel vei Barbaran tanssiin, ja seisoessaan siinä yksin tunsi Vendela äkkiä kaiken rohkeutensa katoavan. Hänen teki mieli juosta pakoon, heittää kaikki huvitteluaikeensa sikseen.
Äkkiä hän tunsi käden tarttuvan käteensä. Tulija oli tullut takaapäin.
- Tule tanssimaan! sanoi pehmeä miesääni. Vendela kääntyi, näki Matthias Mathesiuksen, punastui, hymyili ja seurasi tanssiin häntä.
- Kuka sinä olet? kysyi Matthias.
- Olen Vendela Schaefer.
- Minä en ole sinua ennen nähnyt.
- Minä tulin tänään Tukholmasta.
He liittyivät tanssileikkiin. Ja aina kun he leikin vuorojen tähden olivat eronneet ja taas yhtyivät, niin iloitsivat he toistensa käden kosketuksesta. Miksi, sitä eivät he itsekään tietäneet. Leikki loppui. He seisoivat vieretysten, tietämättä tuliko heidän erota vai ei.
- Minä tahtoisin mennä Barbaran luo, sanoi Vendela. - Hän on tuolla niityn toisella puolen menossa lähteelle.
Ja yhdessä he astelivat heitä kohden. Mutta kun he saapuivat lähteelle, näkivät he niiden jo juoksevan jälleen niitylle suurta piiriä kohden, joka sinne oli muodostunut. Nauraen, huutaen juoksivat kaikki lähteellä olevat niitylle, ja niin jäivät Vendela ja Matthias kahden sinne.
He eivät tohtineet sanaakaan sanoa toisilleen. Vendela otti lähteen reunalla olevan lipin, ammensi sillä vettä, joi siitä hiukan ja ojensi hymyillen sen Matthiakselle. Kun Matthias oli juonut, sanoi hän:
- Tiedätkö, että nyt me emme koskaan voi toisiamme unhoittaa.
Kuten säikähtyneenä juoksi Vendela niittyä kohden. Piirissä yhtyi hän Barbaraan ja sanoi:
- Kuka on tuo ylioppilas, tuo, joka tulee tänne päin?
- Jonka kanssa äsken tanssit? Hänkö?
- Niin.
- Hän on Matthias Mathesius.
- Minä juotin hänelle lähteen vettä, ja hän sanoi...
Barbara purskahti heleään nauruun jo ennenkuin Vendela oli lauseensa lopettanutkaan.
- Kuka käski, kuka käski tulemaan tänne? Se on rangaistus.
Nauraen käsitysten he juoksivat katua pitkin ulos kaupungista ja Kupittaan lähdettä kohden.
Gabriel riensi heitä vastaan. Ja kun hän hiukan kummastuneena katsoi Barbaran vieressä olevaan tyttöön, sanoi Barbara:
- Sinä et ole tänään käynyt meillä, Gabriel, etkä vielä tunne Vendelaa. Hän tuli tänään Tukholmasta.
Gabriel vei Barbaran tanssiin, ja seisoessaan siinä yksin tunsi Vendela äkkiä kaiken rohkeutensa katoavan. Hänen teki mieli juosta pakoon, heittää kaikki huvitteluaikeensa sikseen.
Äkkiä hän tunsi käden tarttuvan käteensä. Tulija oli tullut takaapäin.
- Tule tanssimaan! sanoi pehmeä miesääni. Vendela kääntyi, näki Matthias Mathesiuksen, punastui, hymyili ja seurasi tanssiin häntä.
- Kuka sinä olet? kysyi Matthias.
- Olen Vendela Schaefer.
- Minä en ole sinua ennen nähnyt.
- Minä tulin tänään Tukholmasta.
He liittyivät tanssileikkiin. Ja aina kun he leikin vuorojen tähden olivat eronneet ja taas yhtyivät, niin iloitsivat he toistensa käden kosketuksesta. Miksi, sitä eivät he itsekään tietäneet. Leikki loppui. He seisoivat vieretysten, tietämättä tuliko heidän erota vai ei.
- Minä tahtoisin mennä Barbaran luo, sanoi Vendela. - Hän on tuolla niityn toisella puolen menossa lähteelle.
Ja yhdessä he astelivat heitä kohden. Mutta kun he saapuivat lähteelle, näkivät he niiden jo juoksevan jälleen niitylle suurta piiriä kohden, joka sinne oli muodostunut. Nauraen, huutaen juoksivat kaikki lähteellä olevat niitylle, ja niin jäivät Vendela ja Matthias kahden sinne.
He eivät tohtineet sanaakaan sanoa toisilleen. Vendela otti lähteen reunalla olevan lipin, ammensi sillä vettä, joi siitä hiukan ja ojensi hymyillen sen Matthiakselle. Kun Matthias oli juonut, sanoi hän:
- Tiedätkö, että nyt me emme koskaan voi toisiamme unhoittaa.
Kuten säikähtyneenä juoksi Vendela niittyä kohden. Piirissä yhtyi hän Barbaraan ja sanoi:
- Kuka on tuo ylioppilas, tuo, joka tulee tänne päin?
- Jonka kanssa äsken tanssit? Hänkö?
- Niin.
- Hän on Matthias Mathesius.
- Minä juotin hänelle lähteen vettä, ja hän sanoi...
Barbara purskahti heleään nauruun jo ennenkuin Vendela oli lauseensa lopettanutkaan.
- Kuka käski, kuka käski tulemaan tänne? Se on rangaistus.
Piiri pyöri, ja äkkiä näki Vendela Matthiaksen
sen keskellä. Hän etsi jotakuta ja hänet nähdessään otti Vendelan parikseen.
Nyt oli jo Vendelan ensimäinen arkuus kadonnut, ja hän uskalsi katsoa Matthiasta silmiin ja
nauroi. Ja Matthias tarttui häneen ja nosti pelosta
kirkuvan tytön korkealle ilmaan.
Lähestyä, loitota, etsiä, välttää, sitä oli heidän menettelynsä kauan sen jälkeen. Kuten kaksi perhosta kesäauringon helossa kukasta kukkaan pelmii ja ajaen toistaan lentää loitos, lähenee ja taas pujahtaa pakoon, sellaisia olivat nuo kaksi ihmisolentoa, jotka nyt tiesivät, että Juhannus ei olisi ollut Juhannus, juhla ei juhla, ellei toinen olisi ollut siellä.
Eikä heidän sielussaan ollut mitään kysymyksiä, joilla elämä ihmisten ilon samentaa, ei muuta kuin onnen ihanaa täyttymistä hetki hetkeltä. Ja tunnit olivat kuten luja lanka, joka toisen heleän helmen pujottaa toisensa jälkeen kauniiksi ketjuksi. He elivät tuota auvokasta aikaa, jolloin jokainen pieninkin seikka on yhtä rakas kuin koko elämä ja yhtä rikas kuin iankaikkisuus.
Ja nuoruuden ilo se lainehti heidän ympärillään. Kuten pyörre, joka yhä laajenee, oli nurmella tanssiva parvi; se tempaisi toisen toisensa jälkeen vanhoistakin, jotka iloa ihaillen nurmikolla istuivat. Moni arvokas porvari nousi, tunsi omituisen eloisuuden jäsenissään, tarttui nauravan ja vastustelevan aviosiippansa käteen ja veti hänet tanssivien parveen.
Ja notkuipa vanha vartalo vielä, ja kepeinä kohosivat jalat tanssiin. Ja kun lihava Lassi Porjarikin hämmästytti kaikkia jalkojensa kepeydellä, kun yliopiston professoritkin jo piirissä keikkuivat, ja huulilta kaikui kepeä laulu, ja jo unhoittuneet laulunsanat äkkiä johtuivat mieleen, niin oli koko joukko humaltunut nuoruudesta.
Ja hämmästyneinä katselivat laitumella käyvät luontokappaleetkin ihmisten iloa, ja vasikat hetken töllisteltyään juoksivat häntä pystyssä pitkin niittyä, ja moni jo monasti poikinut lehmäkin hypähteli jonkun matkaa, pysähtyi sitten ihmettelemään omaa villiintymistään, haukkasi suuren tukon heinää ja sitä pureskellen katseli iloa ympärillään.
"Turun akatemian vihkiäiset" - Albert Edelfelt.
Nauraen, huutaen, remuten, läähättäen taukosi joukko tanssista. Nyt katosi juhlallinen jäykkyys, ja niitylle tuodun oluen ääressä pääsivät kielet vapaiksi jänteistään, ja puhe virtasi viljavana kaikkien huulilta.
Lähestyä, loitota, etsiä, välttää, sitä oli heidän menettelynsä kauan sen jälkeen. Kuten kaksi perhosta kesäauringon helossa kukasta kukkaan pelmii ja ajaen toistaan lentää loitos, lähenee ja taas pujahtaa pakoon, sellaisia olivat nuo kaksi ihmisolentoa, jotka nyt tiesivät, että Juhannus ei olisi ollut Juhannus, juhla ei juhla, ellei toinen olisi ollut siellä.
Eikä heidän sielussaan ollut mitään kysymyksiä, joilla elämä ihmisten ilon samentaa, ei muuta kuin onnen ihanaa täyttymistä hetki hetkeltä. Ja tunnit olivat kuten luja lanka, joka toisen heleän helmen pujottaa toisensa jälkeen kauniiksi ketjuksi. He elivät tuota auvokasta aikaa, jolloin jokainen pieninkin seikka on yhtä rakas kuin koko elämä ja yhtä rikas kuin iankaikkisuus.
Ja nuoruuden ilo se lainehti heidän ympärillään. Kuten pyörre, joka yhä laajenee, oli nurmella tanssiva parvi; se tempaisi toisen toisensa jälkeen vanhoistakin, jotka iloa ihaillen nurmikolla istuivat. Moni arvokas porvari nousi, tunsi omituisen eloisuuden jäsenissään, tarttui nauravan ja vastustelevan aviosiippansa käteen ja veti hänet tanssivien parveen.
Ja notkuipa vanha vartalo vielä, ja kepeinä kohosivat jalat tanssiin. Ja kun lihava Lassi Porjarikin hämmästytti kaikkia jalkojensa kepeydellä, kun yliopiston professoritkin jo piirissä keikkuivat, ja huulilta kaikui kepeä laulu, ja jo unhoittuneet laulunsanat äkkiä johtuivat mieleen, niin oli koko joukko humaltunut nuoruudesta.
Ja hämmästyneinä katselivat laitumella käyvät luontokappaleetkin ihmisten iloa, ja vasikat hetken töllisteltyään juoksivat häntä pystyssä pitkin niittyä, ja moni jo monasti poikinut lehmäkin hypähteli jonkun matkaa, pysähtyi sitten ihmettelemään omaa villiintymistään, haukkasi suuren tukon heinää ja sitä pureskellen katseli iloa ympärillään.
"Turun akatemian vihkiäiset" - Albert Edelfelt.
Nauraen, huutaen, remuten, läähättäen taukosi joukko tanssista. Nyt katosi juhlallinen jäykkyys, ja niitylle tuodun oluen ääressä pääsivät kielet vapaiksi jänteistään, ja puhe virtasi viljavana kaikkien huulilta.
Ja nuoret tarttuivat lujemmin
toistensa käsiin, ja kun vanhemmat unohtivat
ujoutensa, ja kun moni arvokas porvari ensin kutitteli vaimoaan ja sitten toisten nauraessa painoi
hänen huulillensa kaikuvan suudelman, niin eihän
kukaan kummastellut sitä, että nuoret miehet
uskalsivat antaa käsiensä kietoutua tyttöjen vyötäisille ja että puiden siimekseen katosi moni pari.
Kuten turvaa etsien onnen tuloa vastaan pysyttelivät Matthias ja Vendela siinä, missä joukko oli taajin, mutta lopulta se harveni, ja silloin he tuntien sydämen yhteisen sopimuksen astelivat lehtoa kohden.
Ja mitä he puhelivat, mitä sanoivat, mitä jokapäiväisiä asioita toisilleen kertoivatkin, niin oli äänessä heillä se sävy, joka jokaisen sanan tekee salaiseksi hyväilyksi, jokaisen katseen kiihkeäksi tunnustukseksi.
Näin kulkivat he yhä eteenpäin yksinäistä polkua pitkin, ja loittonivat niityltä kuuluvat äänet. Silloin heidän sanansa harvenivat, ääni vaimeni heikoksi, ja astunta kävi hitaammaksi.
He tiesivät, miten he molemmat kaipasivat toistensa syleilyä, mutta eivät uskaltaneet sitä ottaa. He olisivat tahtoneet paeta toistensa luota ja jäädä kuitenkin.
- Minä en ole tanssista kiittänyt maan tavan mukaan, sanoi vihdoin Matthias. Ja hän kumartui Vendelan puoleen ja suuteli häntä.
Vendela tunsi äkkiä itsensä niin hervottomaksi, hän sulki silmänsä. Kun hän ne avasi, näki hän Matthiaksen kasvoilla kauniin juhlallisuuden, mutta hänen tummat silmänsä hymyilivät. Silloin katosi Vendelan mielestä kaikki arkuus. Hän hymyili ja sanoi:
- Tahdon minäkin kiittää tanssista! Ja hän suuteli Matthiasta, ja sitten he nauroivat kumpikin ja suutelivat jälleen. Mutta kun Matthias lujasti painoi tytön poveaan vasten, niin katosi nauru, ja he suutelivat ensimmäisen rakkauden palavassa poltteessa toisiaan. Ja käki kukkui heidän lähellään, ja rastas raksutti lehdikossa.
Kun Vendela istui kivelle ja punastuen peitti kasvonsa ja Matthias kävi nurmikolle hänen jalkojensa juureen istumaan, niin sanoi hän:
- Minä olen koko päivän aavistanut, että tämä tulisi, että minulla olisi tänään elämäni suuri sunnuntai. Ja kun Vendela siveli hänen tukkaansa, jatkoi hän nauraen;
- Minä olen aina pilkannut toisia, jotka ovat rakastuneet. Minä en, näetkös, ole koskaan ennen tyttöä suudellut. Minä pidin sitä niin joutavana. Mutta äkkiä tuli hän vakavaksi.
Kuten turvaa etsien onnen tuloa vastaan pysyttelivät Matthias ja Vendela siinä, missä joukko oli taajin, mutta lopulta se harveni, ja silloin he tuntien sydämen yhteisen sopimuksen astelivat lehtoa kohden.
Ja mitä he puhelivat, mitä sanoivat, mitä jokapäiväisiä asioita toisilleen kertoivatkin, niin oli äänessä heillä se sävy, joka jokaisen sanan tekee salaiseksi hyväilyksi, jokaisen katseen kiihkeäksi tunnustukseksi.
Näin kulkivat he yhä eteenpäin yksinäistä polkua pitkin, ja loittonivat niityltä kuuluvat äänet. Silloin heidän sanansa harvenivat, ääni vaimeni heikoksi, ja astunta kävi hitaammaksi.
He tiesivät, miten he molemmat kaipasivat toistensa syleilyä, mutta eivät uskaltaneet sitä ottaa. He olisivat tahtoneet paeta toistensa luota ja jäädä kuitenkin.
- Minä en ole tanssista kiittänyt maan tavan mukaan, sanoi vihdoin Matthias. Ja hän kumartui Vendelan puoleen ja suuteli häntä.
Vendela tunsi äkkiä itsensä niin hervottomaksi, hän sulki silmänsä. Kun hän ne avasi, näki hän Matthiaksen kasvoilla kauniin juhlallisuuden, mutta hänen tummat silmänsä hymyilivät. Silloin katosi Vendelan mielestä kaikki arkuus. Hän hymyili ja sanoi:
- Tahdon minäkin kiittää tanssista! Ja hän suuteli Matthiasta, ja sitten he nauroivat kumpikin ja suutelivat jälleen. Mutta kun Matthias lujasti painoi tytön poveaan vasten, niin katosi nauru, ja he suutelivat ensimmäisen rakkauden palavassa poltteessa toisiaan. Ja käki kukkui heidän lähellään, ja rastas raksutti lehdikossa.
Kun Vendela istui kivelle ja punastuen peitti kasvonsa ja Matthias kävi nurmikolle hänen jalkojensa juureen istumaan, niin sanoi hän:
- Minä olen koko päivän aavistanut, että tämä tulisi, että minulla olisi tänään elämäni suuri sunnuntai. Ja kun Vendela siveli hänen tukkaansa, jatkoi hän nauraen;
- Minä olen aina pilkannut toisia, jotka ovat rakastuneet. Minä en, näetkös, ole koskaan ennen tyttöä suudellut. Minä pidin sitä niin joutavana. Mutta äkkiä tuli hän vakavaksi.
- Ehkä minä tahdoin säästää kaiken tunteen
sinulle. Ehkä kohtalo oli sen niin määrännyt.
- Ethän minua koskaan unohda, sanoi Vendela.
- Kuinka minä sen voisin! Minä tiedän, että vaikka kaikki nyt katoaisi, enkä sinua enää koskaan näkisi, niin tiedän, että aina juhannuksena, kun aurinko laskee mailleen, kun käki kukkuu kuten nyt, niin sykkii sydämeni pauloissa muiston. Mutta miksi puhuisin siitä, että tämä katoaisi, kun sinä olet tässä minun vieressäni? Sinä, sinä, rakas lapsi!
- Lapsiko vain?
- Minä en löydä mitään kauniimpaa sanaa kuin lapsi. Minä tahtoisin koota kaikki kauniit sanat yhteen kimpuksi ja heittää ne ylitsesi kuin kukkasateen. Ja kuitenkin olisivat ne sanat kauneimmat, jotka ovat jääneet sanomatta. Eikö niin? Joille ei löydy muotoakaan.
Mutta äkkiä valtasi Vendelan outo tuska. Hän kietoi kätensä pojan kaulaan ja alkoi itkeä.
- Mikä sinun on? kysyi Matthias.
- Minä en tiedä. Minä olen niin onnellinen, ja kuitenkin tuntuu niin raskaalta.
- Mikä sinun mieltäsi painaa?
- En osaa sitä selvittää. Uskotko, että kaikki on edeltäpäin määrätty, että tämä ja kaikki se, mikä voi tulla, on jo ennen säädetty? Uskotko sen?
- Uskon.
- Että me emme sitä voi välttää?
- Niin, emme milloinkaan.
- Ja uskotko, että jos me nyt kadottaisimme toisemme, me jälleen kohtaisimme?
- Siitä olen aivan varma. Kohtalo ei leikkien ole vienyt meitä yhteen. Elä itke! Anna minun suudella silmiäsi. Kas noin! Nyt sinä taas hymyilet. Meidän täytyy mennä toisten luo.
- Miksi?
- He kaipaavat meitä.
- Sitä he eivät joudu tekemään.
- Niinkö luulet?
Matthias tunsi, miten onni rautakädellä kosketti hänen sydämeensä. Hän katsoi edessään seisovaan tyttöön ja hän tiesi, että elämän korkein onni, sen kaunein hetki nyt oli hänellä.
Hiljaa, arasti, melkein ujostellen hän veti tytön luokseen. Kun he suutelivat toisiaan katsoivat he syvälle toistensa silmiin.
Hiljaa astuivat he kokkovalkeata kohden sanaakaan vaihtamatta. Mutta kun he metsän reunaan ennättivät, karkasi äkkiä tyttö pojan luota ja juoksi sinne, missä hän näki Barbaran.
Jalmari Finnen Helsingin asuintalon seinässä, osoitteessa Mariankatu 28, Kruununhaka, on kirjailijan muistolaatta. Finnen muistolaatta kertoo kirjailijan olleen työn ja mielikuvituksen mies.
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Matti Mattila
Kiljusten ohella Jalmari Finne kirjoitti myös romaaneja ja näytelmiä, sekä suomensi lukuisia näytelmiä. Laajasti historiaan paneutuneena hän kirjoitti historiallisia romaaneja ja näytelmiä. Hänellä oli myös hyvin menestyksekäs teatteriura. Hän toimi ohjaajana Suomalaisessa Teatterissa 1896 – 1903 ja johtajana ensin Kansallisteatterissa 1903 – 1904 ja sitten Viipurin Maaseututeatterissa 1904 – 1907 ja uudelleen 1913 – 1914.
- Ethän minua koskaan unohda, sanoi Vendela.
- Kuinka minä sen voisin! Minä tiedän, että vaikka kaikki nyt katoaisi, enkä sinua enää koskaan näkisi, niin tiedän, että aina juhannuksena, kun aurinko laskee mailleen, kun käki kukkuu kuten nyt, niin sykkii sydämeni pauloissa muiston. Mutta miksi puhuisin siitä, että tämä katoaisi, kun sinä olet tässä minun vieressäni? Sinä, sinä, rakas lapsi!
- Lapsiko vain?
- Minä en löydä mitään kauniimpaa sanaa kuin lapsi. Minä tahtoisin koota kaikki kauniit sanat yhteen kimpuksi ja heittää ne ylitsesi kuin kukkasateen. Ja kuitenkin olisivat ne sanat kauneimmat, jotka ovat jääneet sanomatta. Eikö niin? Joille ei löydy muotoakaan.
Mutta äkkiä valtasi Vendelan outo tuska. Hän kietoi kätensä pojan kaulaan ja alkoi itkeä.
- Mikä sinun on? kysyi Matthias.
- Minä en tiedä. Minä olen niin onnellinen, ja kuitenkin tuntuu niin raskaalta.
- Mikä sinun mieltäsi painaa?
- En osaa sitä selvittää. Uskotko, että kaikki on edeltäpäin määrätty, että tämä ja kaikki se, mikä voi tulla, on jo ennen säädetty? Uskotko sen?
- Uskon.
- Että me emme sitä voi välttää?
- Niin, emme milloinkaan.
- Ja uskotko, että jos me nyt kadottaisimme toisemme, me jälleen kohtaisimme?
- Siitä olen aivan varma. Kohtalo ei leikkien ole vienyt meitä yhteen. Elä itke! Anna minun suudella silmiäsi. Kas noin! Nyt sinä taas hymyilet. Meidän täytyy mennä toisten luo.
- Miksi?
- He kaipaavat meitä.
- Sitä he eivät joudu tekemään.
- Niinkö luulet?
Matthias tunsi, miten onni rautakädellä kosketti hänen sydämeensä. Hän katsoi edessään seisovaan tyttöön ja hän tiesi, että elämän korkein onni, sen kaunein hetki nyt oli hänellä.
Hiljaa, arasti, melkein ujostellen hän veti tytön luokseen. Kun he suutelivat toisiaan katsoivat he syvälle toistensa silmiin.
Hiljaa astuivat he kokkovalkeata kohden sanaakaan vaihtamatta. Mutta kun he metsän reunaan ennättivät, karkasi äkkiä tyttö pojan luota ja juoksi sinne, missä hän näki Barbaran.
Jalmari Finnen Helsingin asuintalon seinässä, osoitteessa Mariankatu 28, Kruununhaka, on kirjailijan muistolaatta. Finnen muistolaatta kertoo kirjailijan olleen työn ja mielikuvituksen mies.
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Matti Mattila
Jalmari Finne (1874 - 1938)
Adolf Jalmari Finne oli suomalainen kirjailija, suomentaja, teatterimies sekä suku- ja asutushistorian tutkija. Monet nykypäivän suomalaiset tuntevat hänet parhaiten Kiljusen herrasväestä kertovista kirjoistaan. Finnen kahdeksanosainen lastenkirjasarja hullunkurisesta Kiljusen herrasväestä ilmestyi vuosina 1914 – 1925.Kiljusten ohella Jalmari Finne kirjoitti myös romaaneja ja näytelmiä, sekä suomensi lukuisia näytelmiä. Laajasti historiaan paneutuneena hän kirjoitti historiallisia romaaneja ja näytelmiä. Hänellä oli myös hyvin menestyksekäs teatteriura. Hän toimi ohjaajana Suomalaisessa Teatterissa 1896 – 1903 ja johtajana ensin Kansallisteatterissa 1903 – 1904 ja sitten Viipurin Maaseututeatterissa 1904 – 1907 ja uudelleen 1913 – 1914.