Juhannusaatto - Theodolinda Hahnsson 1872

Juhannus-aaton aamuna paistoi aurinko kirkkaana, valoisena taivahalla kello 4:ltä, jolloin Sanna, Niemen emäntä-piika, heräsi. Sanna kiiruhti askareihinsa, jotta iltaan saisi kaikki pöydät ja lavitsat puhtaaksi huhdotuksi. Niemen ukko tuli pihalle, ja nähtyänsä Sannan täydessä työssä, hymyili hän sanoen:

"Kas noin virkkuna pitää nuoren tytön olla. Aamu-työ kultaa kukkaroon kuljettaa".

"Hm, lopussa kiitos seisoo. Olenhan minä puolestani koettanut, vaan ei ole piika emännän verta — mutta ehkä kyllä kohta tänne jo emäntäkin tulee". Sanna yskähti ja aikoi puhettansa jatkaa, vaan ikäänkuin olisi pala jäänyt kurkkuun, niin jäi sanat sanomatta, mutta ukko jatkoi sanoen:

"Niin, kyllä Mikki jo naima-iässä on, eikä häneltä puutu taitoa, muotoa eikä tavaraa, kylläpä sopii valita paraita talon-tyttäriä". Näin puhuttuansa läksi ukko pois, mutta samassa tuli eräs itsellis-akka, joka asui Niemen maalla, Sannan luo. Tälle pakisi nyt Sanna:

"Minä pöllö, joka en sanonut tuolle isännälle, mitä nyt jo kaikki muut tietävät, että Kraatarin Lyyli on Mikin morsian. Ukko pöyhistelee ja ylpeilee, mutta ei nyt saakkaan sen parempaa miniää. Mitäs kraatarin Lyyli on? Ei yhtään parempi kuin piika-tyttö; ei hänellä mitään rikkautta ole".

"Ei, ei yhtään, eikä siitä suinkaan mitään tule. Kyllä kai ukko siitä lopun tekee", vastasi akka.

"Tekee maarin, kun vaan sen tietää saa, ja kyllä minä sen vielä sanon", mutisi Sanna.

"Hm, kumma tuo onkin, että Mikki Lyylin ottaa, kun hän kerran köyhään tyytyy — noh! kaunis se nyt on, mutta on niitä muitakin kauniita — minä tässä tuonain sanoin miehelleni, että kun Sanna vasta olisi komea emäntä Niemellä, ei yhtään rahaa tarvittaisi. Kaikki talon komennot sinä hyvin teet."

"Minä? mitäs minusta, mutta kyllä mä sen tiedän, vaikka sen itse sanon, että kyllä minä siinä työt teen, kuin Lyylikin".

"No niin, vai ei. Kun muistan sitä kakkua, jota sinä leivot, niin oikein vesi suuhuni tulee. Onkohan sinulla nyt Juhannus-kakku leivottuna? Kyllä kai; sinä joka aina olet joutusa".

"Tottahan nyt jo! eilen aamulla sentään vasta kalasta kotia tulin. Tulkaatte nyt, muori, niin saatte kakun". Muori seurasi Sannaa, ja saatuansa kakun pyysi hän vielä:

"Tiukkase Sanna kulta vähän maitoa tähän kivi-astiaan, otin sen mukaani, koska ajattelin, että ehkä vähän ripoisi antaa". Akka sai, mitä pyysi, ja meni sitte matkoihinsa.



Köyhä mutta hyvin kaunis piikatyttö Kraatarin Lyyli, jonka silmät ovat kirkkahammat kuin välkkyvä meri ja posket hohtavammat kuin apila-niittu.

Sanna jäi tuumaamaan, miten Niemen ukolle saisi sanotuksi Mikin morsiamesta, mutta ei kauan ehtinytkään tuumata, sillä ukko tuli samassa. Sanna nielasi, yskähti ja jopa jo puhkesi sanoihin: "Ettepä tiedä, isäntä, mitä minä tiedän, että Mikillä on morsian".

"Vai niin, sittepä saan miniän, se hyvä".

"Niin kyllähän sen kaikki jo tietää, vaikka ei kukaan ole teille sitä puhunut, että Mikki on kihlannut Kraatarin Lyylin, mutta tuossa minä sen nyt sanon".

"Olisit säästänyt tuon siksi, kuin tapaat toisia juoru-ämmiä, sopisipa se puhe jutuksi heille, muut kaikki kyllä ymmärtävät, että Niemen Mikki kyllä saa morsiamen rikkahimmista taloista. Älä toiste tuo juoruja minulle pojastani, sillä et siitä makeisia saa. Paremmin minä hänen tunnen, kuin te juoru-ämmät". Näin lausuttuansa jätti ukko Sannan, joka lavitsoita harmissaan vielä kiivaammin huhtoi, ja läksi oikoisena pois.

Ukko meni tuvan perässä olevaan kamariin, kamarissa oli leveä keinu-tuoli: siihen ukko tavallisesti istui, kun hänellä oli jotain tärkeätä tuumattavana, ja tähän hän nytkin istui. Hän keinutti tuolia, että lattia jyskyi, vaan sitä ei hän näkynyt huomaavankaan, sillä häntä kovin harmitti, että Mikki oli rakastunut Lyyliin. Hän ei tuota epäillyt enään, vaikka ei hän sitä tahtonut muille näyttää, että hän sen uskoi, eikä hän sitä ollenkaan kärsinyt, että pojastansa hänelle mitään kanneltiin.

Tuokos nyt oli harmillista, että Mikki oli joutunut juoru-ämmäen paneteltavaksi! Ukko tuumasi sinne tänne, miten tämä asia olisi autettava, vaan tuumat jäivätkin kesken, kun Mikki astui sisälle. Ukko katseli terävin silmin soreaa poikaansa ja sanoi nyt:



"Katso, poikani! tämä talo on hyvä ja kaunis. Huoneitten seinät ovat vahvasta hongasta, seutu on ihana, katso, kuinka lainehet auringon loistossa välkkyvät meressä, ja siellä on kalan-saalis hyvä. Niitut kasvavat apila-heinää, ja pellot antavat runsaasti jyviä, kun vain Herra hallalta varjelee. Tässä talossani olen aina työtä tehnyt ajatellen, että sen kerran perinnöksi jättäisin rakkaalle pojalleni".

Ukko oli hetken ääneti, mutta nyt jatkoi hän vakavalla äänellä: "Yhden toki vaadin sinulta ennen, kuin tämän sinulle annan. Kuuntele tarkasti! Kunniallisen talon-tyttären pitää sinun kotoon emännäksi tuoman, tuosta kraatarin tytöstä en minä miniäksi huoli. Se puhe, että sinä olet kihlannut Lyylin, on nyt jo akkaen juoru-juttuna; ole sen vuoksi paremmin varallasi, kun Lyylin seurassa olet".

"Isäni! Lyylin silmät ovat kirkkahammat kuin välkkyvä meri, Lyylin posket hohtavammat kuin apila-niittu, ja hänen sydämmensä on parempi, on minulle kalliimpi kuin Niemen talo".

"Tyhmä poika! kyllä vielä toisin ajattelet; muista, että minä en sanojani muuta", sanoi ukko ja läksi pois paiskaten oven kiinni.

Mikki jäi suru-mielin kamariin, suru-mielin meni hän päivälliselle, eikä maistunut ruoka, vaan illan tultua läksi hän Kuuselaan päin, mennäksensä muitten nuorten kanssa merelle tervatynnyreitä polttamaan.

Mikki kulki ala-kuloisena eteenpäin. Hän tiesi, ett'ei isänsä turhaan sanoja sanele, mitä hän kerran on päättänyt, siitä ei hän luovu. "Mutta minäkin olen päättänyt", ajatteli Mikki, "minä olen perinyt isäni luonnon, mitä olen sanonut, sen olen myös tekevä, ja Lyyli on omakseni tuleva. Tällä kertaa täytyy isäni tahdostansa luopua. Muutoin olen hänelle kyllä kuuliainen, vaan tällä kertaa en. En, vaikka kohta täytyisikin jättää kotoni ja muualla hakea leipääni. Minä ja Lyyli osaamme molemmat työtä tehdä".

Näin ajatellen läksi Mikki eteenpäin kaunista metsä-polkua, surunsa haihtui haihtumistansa, sillä koko luonto hänen ympärillänsä iloitsi. Lintuset laulelivat iloisesti, tuomet ja pihlajat tuoksuivat. Siellä ja täällä näkyi valkea jo korkealla leimuavan palavista terva-tynnyreistä. Mikki kiiruhti askeleitansa.

Jo näkyi se paikka, jossa polku haaroaa kolmelle suunnalle: Niemelle, Kuuselaan ja Kraatari-tädille. Tässä täytyi hänen odottaa Lyyliä. Hän piiloitteli pensaan takana ja näki hetken kuluttua joukon nuoria tyttöjä tulevan Kuuselasta päin. Näissä eroitti hän pian sorean Lyylin.

Lyyli oli siistissä koto-kutoisissa vaatteissa, ainoastaan vaalean-punainen vyö-liina, jonka tummanpunaisia silkki-nauhoja tuuli heilutteli, oli ostettu Kokkolasta. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa riippuivat kahdessa kauniissa palmikossa, joidenka päät myös oli tumman-punaisilla silkki-nauhoilla solmittu.

Muut olivat melkein samati puettuna. Tyttöjen heleä nauru kuului, heillä oli kädessä yhdeksästä puun-lajista sidotut vihdat, ja näillä oli heidän nyt aikomus la'aista kolmi-haaraista tietä, sillä silloin olisi sulho tuleva. Sannan ääni kuului joukosta, kun hän sanoi:

"Meneppä nyt Lyyli lakasemaan, kyllä me sinua onnellisesti tänne olemme saattaneet, mutta saa nähdä, kuka sinun täältä takaisin saattaa".

Lyyli naurahti sanoen: "Menkäätte nyt ja tulkaatte vähän ajan päästä takaisin, ei minua täältä kukaan saata". Tytöt menivät, mutta samassa kuului krapsahdus heidän takanansa; he katsoivat taaksensa ja näkivät, että Mikki auttoi Lyyliä ylös maasta. Silloin kääntyivät he takaisin huutaen: "Kuinka nyt kävi?"

"Kompastuin polulla olevaan puun-juureen", vastasi Lyyli, "eikä nyt tullutkaan koko lakasemisesta mitään, joka paras olikin".

"Lyyli on tyytyväinen nyt, kun hän Mikin näki", kuiskasi Sanna kumppalillensa, "mutta saattepa nähdä, että tuo kompastuminen ei hyvää tiedä, joku onnettomuus siitä seuraa".

Sannan pahat aavistukset vaikuttivat tyttöihin niin, että hekin ikäänkuin odottivat jotain näkymätöintä pahaa, eikä heitä ketään haluttanut mennä luutansa kanssa tien-haaralle.

Mikki oli iloinen, hän ei enää suruansa muistanut, hän ajatteli vain merelle menoansa ja sanoi kääntyen Kuuselan Kaisuun: "Nyt, Kaisu, lähdemme Kuuselan isolla veneellä merelle, eikö niin?"

"Vaikka vain, kyllähän se hyvin sopii", vastasi Kaisu.

He menivät nyt kaikin. Kuuselasta tuli miehiä lisää, ja heidän seurassansa oli myös viulun-soittaja. Usioita tyhjiä terva-tynnyreitä otettiin mukaan, ja tytöillä oli kaikilla jotain kädessään; mikä kantoi kahvi-pannua, mikä vehnä-leipiä, mitä sokuria ja kahvia. Näin menivät he rannalle, jossa Lyylin koto oli. Lyyli käski heitä odottamaan häntä rannalla, koska hän ensin tahtoi vähän poiketa kotiansa.

Jouduttuaan porstuaan, kuuli hän mielestänsä sisältä puheen, samassa aukeni ovi, ja Niemen ukko astui ulos ovesta. Ukko säikähti vähän, kun noin äkki-arvaamatta näki Lyylin edessänsä, mutta samassa nyykähytti hän vähän päätänsä Lyylille ja meni. Lyyli läksi sisälle ja näki äitinsä itkussa silmin; hän kysyi: "Mitä, äiti, itkette? Mitä on Niemen ukko teille puhunut?"

"Lapsein! Älä peljästy, minun täytyy sanoa sinulle, mitä hän minulle puhui. Hän vakuutti, ett'et sinä ikänä Mikkiä saa, vaan kuka-tiesi toki Mikin, mutta ilman Niemen kartanoa, ja, mikä vielä pahempi, ilman isän siunausta! Tämä ukko pitää oman päänsä, häntä ei kukaan ihminen muuta".

"Ei ihmiset, mutta Jumala. Äitini! Jumalaan on toivoni, minä odotan vaikka kuinka kauan, mutta Mikkiä rakastan aina".

Äiti ravisti päätänsä lausuen: "Suokoon Jumala, että kaikki hyväksi muuttuisi".

Lyyli läksi nyt rannalla odottavien kumppaniensa luo, hän oli vaalea, kun hän palasi, sen Mikki heti huomasi ja arvasi myös syyn, sillä hän oli nähnyt isänsä tulevan Kraatarin-tädin mökistä ulos, mutta eipä nyt ollut aikaa surullisia asioita miettiä, kohta vene lykättiin rannalta, ja nyt oli aika tarttua airoihin. Kun vene oli vähän matkan päähän joutunut, viskattiin palavat terva-tynnyrit mereen, jossa niitten valo korkealle leimusi. Viuluniekka soitti iloista marssia, ja meidän nuoret soutivat saarelle, jossa sitte juotiin kahvia, tanssittiin sekä oltiin leskisillä ja ruoho-näkkisillä.

Vielä lopuksi miehet hakkasivat poikki nuoria koivuja ja pihlajia, jotka sitte kotona oli maahan pistettävät pihalle portainten viereen, ja tytöt poimivat kukkaisia sekä lehtiä, koristaaksensa tuvan seiniä ja laattioita.

Näin viettää Pohjan nuoriso valoisan Juhannus-yön.

Theodolinda Hahnsson (1838 - 1919)

Suomalainen Theodolinda Hahnsson oli ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut naiskirjailija ja kotimaisen novellin tienraivaajia. Hänen sanomalehdissä julkaistuista kertomuksistaan ja näytelmistään pidettiin suuresti. Theodolinda Hahnsson saavutti lukijoidensa suuren suosion ihanteellisilla ja kasvattavilla kansankuvauksilla sekä kertomuksilla nuorten, siveitten neitojen kohtaloista.

Theodolinda Hahnssonin kirjallinen tyyli oli romanttinen idealismi, ja siinä olivat vahvasti mukana kristilliset arvot ja isänmaallisuus.

Hilja Haahti (1874 - 1966)

Theodolinda Hahnssonin tyttärestä Hilja Haahdista tuli myös merkittävä kirjailija ja suomentaja. Kirjailijana Hilja Haahti jatkoi äitinsä aloittamaa linjaa, kokien kirjailijan työn Jumalan ja kansan palvelemiseksi.

Useimmille nykypäivän suomalaisille Hilja Haahti on jo nimensä puolesta huomattavasti tutumpi, kuin äiti Theodolinda Hahnsson. Hilja Haahti toimi myös kääntäjänä, ja hänen tunnetuimpia käännöksiään on jouluisinkin laulettava hengellinen laulu, "Maa on niin kaunis".

Hilja Haahti oli kirjailijana suuri ja mestarillinen tunnelmoija, ja niin hän tässäkin laulussaan on tavoittanut ylevän hartauden, joka hiljentää kuulijan miettimään ajan kulkua ja sitä, kuinka miespolvet toisensa jälkeen vaipuvat unholaan. Suomennos ilmestyi "Toivioretkellä" -nimisenä vuonna 1900 "Hengellisiä lauluja ja virsiä" -kokoelmassa.

"Maa on niin kaunis,
kirkas Luojan taivas,
ihana on sielujen toiviotie.
Maailman kautta
kuljemme laulain,
taivasta kohti matka vie."