Juhannus
Juhannuskoivu - Martti Wuori 1911

Kevät oli tullut ihana ja lämmin. Kolmea viikkoa aikaisemmin, kuin tavallisesti, oli se suloisen immen hahmossa, soipean tuulosen siivillä, kiitänyt Italian uhkeilta mailta, yli Saksan vuorien, vainioiden, Itämeren äkäisten aaltojen poikki, Suomen synkille saloille. Hienolla henkäyksellään oli se puhaltanut pilvet taivaalta, kutsunut kultaisen auringon avukseen päivät pitkään paistaa lekottamaan syvästä siinnostaan ja sulattamaan järvistä jään, kunnailta kylmät kinokset.

Povessaan oli se mukanansa tuonnut tuhansia tuoksuvia kauniita kukkia, joita se auliilla kädellä karisteli niittyjen nurmikoille, vihannoille vaaroille, ja saatossaan oli siliä ollut lukematon lintulauma, jonka se laski lehtoihin ja metsiin heränneessä luonnossa laulajaisia pitämään ihmislasten iloksi.

Kuusikossa kukkui käki ja tuolla tyvenen järven laitehilla lavertelivat kertut kilvan koivikossa. Kuusien latvat olivat ottaneet vienomman vihreän värin ja valkearintaiset koivut olivat pukeutuneet nuoreen neitseelliseen pukuun, muhkeiksi morsiamiksi korkeille huojuville hongille. Kauniina kuvasteli viettävä vuori kiharaa metsäistä kuvettansa lahden kirkkaassa pinnassa, jonka ainoastaan kalat molskahdellen siellä täällä saivat rikkoutumaan. Läpikuultavana näkyi syvällä Ahdin vilpoinen linna, permantonaan pilvetön, sininen taivas.

Siellä lahden pohjukassa, mäen rinteellä, se seisoi, juhannuskoivu. Suorana, solakkana, kuin kauniskasvuinen, seitsentoista-vuotinen neiti, seisoi se, levitellen sopusuhtaisesta kasvaneita oksiansa ja ihaellen tuorreelle tuoksuvaa vehreää pukuansa. Elämästä se iloitsi sekin ja kuunteli tyytyväisenä kuinka peipposet visertelivät, hauskasti hypellen sen nuorilla, notkeilla oksilla. Koskaan vielä ei valtamaantien sakea tomu ollut päässyt tahraamaan sen mehevää lehvää eikä koskaan vielä mikään vallaton poika ollut haavoittanut sen nuorta, viatonta sydäntä, turmellut sen puhdasta kaunista kuorta.


Järvimaisema

"Järvimaisema" - Akseli Gallen-Kallela (1865 - 1931).

Oli juhannusaaton aamu. Mahtavana oli päivän kehä kultaisesta kehdostansa vyörynyt ylös tummansiniselle taivaalle, sirotellen säkenöiviä säteitänsä koivunkin juhlapuvulle. Järven pinta oli tyyni; paikoittain röyhelteli sitä vain hiljaa leuto aamutuuli sekä sorsa, joka, ensin loivasti lentäen, kohinalla laskeutui kylpemään avaraan ammeeseensa…

Pappilan rannassa lyö renki tapin tapinreikään, viskaa takkinsa kirveen päälle veneen kokkaan, työntää veneen vesille ja käypi takatuhdolle soutamaan. Reippaasti kohoavat airot, narahtavat hieman, vene hytkähtää niiden painuessa pursuavaan veteen ja nopeasti kiitää se, jättäen järven pinnalle pitkän jäljen. Lahden pohjukkaan pyrkii soutaja, vilkaisee toisinaan taaksensa ja laskee vihdoin kolisten kivikolle rannalle, lähettäen tullessaan pari, kolme hyökkyaaltoa korkealle kuivalle. Veneensä hän vetää puoliväliin maalle, nakkaa kirveen olalleen ja astuu metsään, tarkastellen nuoria koivuja tyvestä latvaan ja joka taholta.
Koivujen alla

"Koivumaisema" - Berndt Lindholm (1841 - 1914).

Henkeään pidättäen, piiloittuen paksun petäjän taakse, seisoo kaunis koivu ja kuulee kauhistuen, kuinka siellä täällä metsässä kajahtaa pari kirveen iskua, räiskähdys, ja hänen nuoret siskonsa kaatuvat säälittömän pyövelin eteen. Lintuset pyrähtävät pelästyen lentoon, surkeasti piipattaen. Pelosta alkaa koivukin väristä, räpyttelee lehtiään, tahtoo puhjeta rukoilevaan huminaan, vaan vaikenee jälleen, ett'ei vain tulisi huomatuksi. Mutta kaukaa onkin kirvesmies jo hänet huomannut, rientää iloiten hänen luokseen ja huutaa:

— Mikä ihmeen kaunis koivu! — Painaa koivua rintaan vasemmalla kädellään ja kohottaa kiiltävän kirveensä.

Tainnoksissa, oksat yhtäänne riippumassa, odottaa onneton katalaa iskua. Mutta samassa kuuluvat suloiset sanat:

— Sääli on kuitenkin hakata se poikki!

Tästä rohkaistuneena ja nähden miehen astuvan loitommalle ihailemaan häntä, alkaa koivu hiljaisen kuiskeen, jonka tuulonen huokauksena kantaa puusta puuhun läpi ihanan, jylhän metsän:

"Ihminen! Kuinka hennot sinä riistää meiltä nuoren elämämme, jonka Jumala on iloksi antanut meille itsellemme, iloksi Hänen laulajillensa, jotka täydestä sydämestänsä meidän oksillamme Hänen kunniatansa ylistelevät!? Suo meidän kasvaa luonnon kaunistukseksi, suo meidän kasvaa suuriksi, niin suomme sinulle suojan päivän polttavilta säteiltä. Sitten, kun olemme elämän ilosta nauttineet, ota meidät tarpeihisi. Silloinkin suomme sinulle suojaa sekä hellettä että vilua vastaan, kun rakennuksiisi meidät käytät. Vaan turhaan älä meiltä elämää riistä niin kauan kuin nuoria vielä olemme..."

— Ei, pappilan kuistin eteen se pitää ottaa! kuulee silloin koivu yht'äkkiä tuomionsa, näkee kirveen pari kertaa välähtävän ja kaatuu maahan.


Koivujen alla

"Koivujen alla" - Albert Edelfelt (1854 - 1905).
Verkalleen soljuu vene pappilan rantaa kohti. Kokassa makaavat koivut, oksat nuokuksissa, toiset veneen laidan ulkopuolella viiltäen vettä. Rannassa heitetään ne jo maahan toinen toisensa päälle ja vedetään, latvat maata laahaten, pappilan pihaan.

Päivällisen jälkeen ottaa renki rautakangen ja lyö jysähtäen maahan kuoppia kuistin eteen. Siihen pannaan kaunis koivukin nautaansa. Nytkös se on kunniaan päässyt, ryöstänyt arvon noilta ikivanhoilta riippukoivuiltakin, jotka pappilan pihamaata siimestävät. Kunniavahtia se siinä pitää, muiden samallaisten kovan onnen lapsien joukossa, kirkkomiehille, jotka käyvät asialla rovastin kansliassa tahi ruustinnan pakeilla, vaikka sen olemisesta tuskin välittivät muut, kuin pappilan lapset, jotka riipivät siitä lehtiä hyppysissään nutistaakseen ja maahan heittääkseen.

Näkeepä se, kuinka siitä, pappilan rantaan suurella kirkkoveneellä tulleet, etäiset vesikansan emännät pyhätamineissaan totisina kantavat huiveissaan ruustinnalle tuomisiksi tuoresta rieskaa, piirakoita ja lehikäisiä sekä tuohisissa makeita punaisen hohtavia mansikoita. Näkeepä se, kuinka siitä toinen toisensa perästä hyssytellen kastettavaksi viedään inisevä lapsi, kuinka tuleva puusniekka kuulutuksen otossa käypi, kuinka morsiamet hunnuissaan, seppeleissään vihille menevät ja kuinka vakava leski astuu vastakuollutta vaimoansa ilmoittamaan. Mutta siinä sen ilo…

Pari päivää kuluu. Koivun lehdet alkavat kuihtua, kellastua. Tuuli niitä rapisuttaa ja tempoo, tulee sade, paiskaa ne maahan, koko puu vääntyy vinoon kuopassaan.

— Mitä nuokaan tuossa enää tekevät roskaamassa ja vetelehtimässä. Pois ne pitää heittää!

Ja renki vetää koivut halkoliiterin luo. Pehtorin vaimo taittaa vielä pari vitsaa ja antaa pienelle Matille pikkuisen "koivurieskaa", jott'ei toiste enää menisi laiturille leikkimään ja puhdasta kolttuaan kastelemaan. Mutta sitten ne makaavat siinä liiterin seinustalla räystään alla, kunnes renki armosta lyö ne poikki muiden polttopuiden joukkoon.


Martti Wuori (1858 - 1934)

Martin (Martti) Alexius Bergh-Wuori, kirjailijanimeltään Martti Wuori oli suomalainen virkamies, maaherra, kirjailija ja kääntäjä. Suomentajana Martti Wuori käänsi etupäässä Venäjän ja Ranskan suuria klassikoita, kuten Mihail Lermontovin, Leo Tolstoin, Guy de Maupassantin, Alfred de Mussetin ja Marcel Prevostin teoksia. Maaherran eli kuvernöörin virkaa hän hoiti Kuopion läänissä vuosina 1903 - 1905.

Martti Wuoren laaja kirjallinen tuotanto pitää sisällään näytelmiä, romaaneja sekä lyhyempiä tarinoita ja novelleja. Hänen nykypäivän suomalaisille tunnetuinta tuotantoaan on esimerkiksi venäläisen kansanlaulun "Tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset" suomennos. Sekinhän sopii tunnelmiltaan juhannukseenkin mainiosti:

Tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset - Venäläinen kansanlaulu

1. Tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset,
terttuinsa peitos on puu.
Lehdossa laulanta soi satakielien,
hiljaiseen yöhön luo loisteensa kuu.

2. Muistatko kesän, kun tuoksussa tuomien
haaveillen istuimme ain?
Kuiskaili silloin tuo helkyntä hempeä:
Armaani, ain, sun ain’ oon mä vain.

3. Vuodet on vierineet, hurmas on haihtunut,
nuoruus jo mennyt on, oi.
Vaan en mä valkoisten tuomien tuoksua
unhoittaa koskaan, en koskaan mä voi.
Maisema Kurusta aamuvalaistuksessa
"Maisema Kurusta aamuvalaistuksessa" - Werner Holmberg (1830 - 1860).