Tunturisuden sivut
Kuvassa yllä lentää suurikokoinen hedelmälepakko.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Tambako The Jaguar

LEPAKOT (Chiroptera)

Lepakot muodostavat oman lahkonsa. Ne ovat nisäkkäitä ja niitä elää lahkon 18:ssa heimossa ja niiden 202:ssa suvussa yhteensä 1 116 lajia. Lepakoita on runsaasti ja niiden määrää kuvaa se, että lähes joka neljäs tunnettu nisäkäslaji on lepakko. Lepakot ovat varsin alkukantaisia eläimiä - nykyisten lepakkolajien kaltaisia, fossiloituneita lepakoita tunnetaan eoseenikaudelta asti, eli ajalta 56 – 33,9 miljoonaa vuotta sitten.

Perinteisesti lepakot on jaoteltu kahteen alalahkoon, suurlepakoihin ja pienlepakoihin. Suurlepakoille on ominaista lyhyt häntä, sekä ensimmäisessä ja toisessa varpaassa oleva lyhyt kynsi. Pienlepakot ovat kooltaan pieniä tai keskisuuria, ja ne ovat pienisilmäisiä ja lyhytkuonoisia. Niiden toinen varvas on kynnetön. Korvat ovat hyvin suuret ja niiden edessä on useimmilla lajeilla liuskamaisia muodostumia, joilla eläimet voivat aistia ääniä herkästi. Pienlepakoilta puuttuu alusturkki.

Uudessa luokittelussa jaottelua suur- ja pienlepakoihin ei enää käytetä, vaan lepakoiden lahko jakaantuu suoraan 18 heimoon.

Lentävä koira

Intianlentäväkoira eli intianlenkko (Pteropus giganteus). Siipien kärkiväli yli metrin, painoa 650 - 920 grammaa.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Srikaanth Sekar

Ominaisuuksia

Lepakoiden erityisominaisuus on se, että ne osaavat lentää. Tätä kykyä ei ole millään muulla nisäkkäällä. Liito-oravilla on liitopoimu, jonka avulla ne liitelevät mutta eivät lennä. Kaikilla lepakkolajeilla on hyvin kehittyneet siivet eli lenninräpylät. Ne muodostuvat ohuista ihokalvoista ruumiin sivuilla, raajojen ja hännän välissä, ulottuen kyljistä raajoihin ja hyvin pitkien sormien lomiin. Lenninräpylöissä on kolme osaa: hartiapoimu, varsinainen lentopoimu sekä häntäpoimu.

Lentävistä linnuista lepakot erottuvat erilaisella, lepattavalla lentotavallaan. Jotkut lepakoista ovat varsinaisia lentotaitureita. Ne puikkelehtivat tiheiköissäkin hurjaa vauhtia. Jotkut lepakot pysyttelevät lentäessään avoimemmilla mailla.

Lepakot eivät ole poikkeuksellisia nisäkkäitä vain lentokykynsä vuoksi, vaan myös siksi, että ne eivät ole tasalämpöisiä. Kun lentävällä lepakolla ruumiin lämpötila on + 40 C-asteen vaiheilla, niin lennon jälkeen lepoon asettuneen lepakon ruumiin lämpötila voi laskea lähelle + 30 C-astetta.

Lepakoiden lyhyttä ja jäntterää ruumista peittää tiheä ja yleensä hyvin hieno karva. Muutamia karvattomiakin lajeja lepakoissa on. Näitä ovat Kaakkois-Aasiassa elävät kaljulepakot, joiden paljas iho on väriltään musta.

Lepakoiden päässä on selvä kuonomainen osa. Suurehkot, pystyt korvat antavat lepakolle koiramaisen ulkonäön. Lepakoiden luusto on hento ja kevyt.

Lepakoiden ääniala on laaja. Matalilla, ihmiskorvinkin kuultavilla äänillään ne viestivät toisilleen. Korkeita ultraääniä, joiden taajuus on 20-215 kHz, lepakot käyttävät ympäristöä havainnoivana tutkana.

Lepakot viettävät talviaikaa horroksessa, jossakin suojaisessa paikassa, jossa ei ole suuria lämpötilan vaihteluja. Horros voi kestää jopa puoli vuotta. Huonojen sääolojen vallitessa lepakot voivat vaipua horrokseen myös lämpimänä aikana.

Suurimman lepakkolajn tittelistä kisailee isoakerohekko (Acerodon jubatus). Sillä on siipien kärkiväliä 170 cm ja painoa 1,4 kg. Pienin lepakkolaji on siankuonolepakko eli kimalaislepakko (Craseonycteris thonglongyai). Sillä on painoa kaksi grammaa ja se kisaileekin kaikkein pienimmän nisäkkään arvosta vähäpäästäisen kanssa.

Päinvastoin, kuin lepakoiden hennosta ulkonäöstä voisi päätellä, ne voivat olla hyvinkin voimakkaita. Voimaa voidaan arvioida sen mukaan, minkä painoisia taakkoja lepakot voivat kuljetella mukanaan. Uskomattomiin suorituksiin yltävät emolepakot, sillä esimerkiksi 12,9 grammaa painaneen emolepakon on todettu kantaneen neljää poikastaan, joiden yhteispaino oli 23,4 grammaa.

Suurin osa lepakoista on yöeläimiä, jotka viettävät päiväsajan piiloissaan. On kuitenkin lajeja, jotka liikkuvat aamu- ja iltahämärissä ja jopa päivälläkin.

Riippuva hedelmälepakko

Lepakot tunnetaan erityisesti siitäkin, että ne paikoillaan ollessaan riippuvat, kuten kuvan hedelmälepakko. Riippuessaan lepakot voivat muodostaa yhdyskuntia, joissa on valtavia määriä lepakoita. Riippuvia lepakoita voi nähdä sekä puissa että luolissa. Helpon ja rasittamattoman riippumisen mahdollistaa se, että lepakon takaraajat ovat vääntyneet, jalkaterän osoittaessa taakse taikka sivulle. Roikkuminen ei kuluta lihasvoimia varpaiden erikoisen rakenteen vuoksi.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Tambako The Jaguar


Punasiippa

Kuvassa oranssin punainen, siippoihin lukeutuva ja Etelä-Amerikassa elävä Lasiurus blossevillii. Euroopan lepakkolajit ovt tasaisen ruskeita mutta lepakoiden joukossa ovat myös kaikkein värikkäimmät nisäkkäät. Keltaiset, punaiset ja oranssit lepakot kilpailevat väriloistossa värikkäimpien perhosten ja lintujen kanssa. Silmät pienlepakoilla ovat olemattomat, niillä näkee vain valon ja varjon vaihtelut, ei paljon muuta.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Marco Mello


Chiroderma villosum

Kuvassa Chiroderma villosum. Sillä on kuonossaan iholisäke, jota se käyttää kaikuluotauksessa ja jonka avulla se voi säädellä äänisuihkun suuntaa ja sektorin laajuutta.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Marco Mello

Kaikuluotaus

Suurlepakot käyttävät suunnistamisessa hyväkseen näkökykyään. Suurlepakoilla onkin isot ja hyvin kehittyneet silmät, joilla näkee hyvin hämärässä. Suurlepakotkin voivat käyttää suuntimiseen kaikuluotausta, mutta se ei ole niille yhtä tärkeä keino, kuin pienlepakoille.

Pienlepakot puolestaan suunnistavat kaikuluotauksen avulla. Niillä on pienet ja vieläpä puoliksi karvojen peittämät silmät. Ne näkevät varsin heikosti ja suunnistavatkin siksi eräänlaisen kaikuluotaimen tai tutkan avulla. Lentäessään ne päästelevät ultraääniä, joiden kaiku kiirii sitten takaisin niiden korviin. Tämä kaiku auttaa niitä väistämään esteitä sekä myöskin paikallistamaan varsin tarkasti mahdolliset saaliit. Korkeataajuisten äänten värähdysluku voi olla jopa 50 000 sekunnissa. Lepakoiden korvat ovat muotoutuneet siten, etteivät ne kuule päästämiään ääniä vaan pystyvät keskittymään yksinomaan kaikuihin ja niiden synnyttämiin kuulokuviin.

Tällaisista kuulokuvista on hyötyä täydellisessä pimeydessä. On ilmeistä, että lepakot kykenevät muistamaan nämä kuulokuvat, sillä tutussa ympäristössä ne voivat lentää pitkiäkin matkoja luotaamattakin.

Lepakon lentotaidoista kaikuluotauksen avulla kertoo se, että pimeässä suoritetussa kokeessa se on kyennyt lentäessään väistämään huoneeseen pingotetut rihmat, joiden paksuus on ollut ainoastaan 0,25 milliä. Pienet lepakot kykenevät vaivattomasti ja vahingoittumatta lentämään läpi nopeastikin pyörivästä tuulettimesta.

Lepakoiden korkeat ultraäänet saadaan havaittaviksi ultraäänidetektorilla, jota käytetään lepakoiden paikantamiseen ja lajien määrittämiseen.

Ravinto

Ruokavalionsa perusteella lepakot voidaan jakaa useaksi ryhmäksi. Suurin osa lepakoista saalistaa ravinnokseen hyönteisiä, joita ne nappailevat suihinsa lennoillaan. Hyönteiset tulevat syödyiksi joko heti ilmassa tai heti kohta maassa. Jotkut lepakoista ovat kasvinsyöjiä. Suurlepakot syövät kukkia, kun jotkut lepakoista tyytyvät siitepölyyn ja meteen, ollen samalla tärkeitä pölyttäjiäkin. Afrukkalainen vasarapäälepakko pyydystää saaliikseen nukkuvia lintujakin.

Kaikenlaiset kypsät hedelmät maistuvat useimmille suurlepakoille ja myös lukuisille eteläamerikkalaisille pienlepakoille.

Kalastava lepakko

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Deven Dadbhawala


Oman ryhmänsä ravinnon suhteen muodostavat useat lepakkolajit, jotka syövät pieniä kaloja. Ne nappailevat kaloja vedestä takaraajojensa pitkien ja terävien kynsien avulla. Esimerkiksi Kalifornianlahden kalastajalepakko (Pizonyx vivesi) käyttää ravinnokseen vain pikkukaloja ja meressä eläviä äyriäisiä, joita se pyydystää lentämällä aivan lähellä vedenpintaa, pitkät kynnet vettä viistäen. Keskiamerikkalainen kalastajalepakko (Noctilio leporinus) puolestaan lentelee vedenpinnan yläpuolella siksakkia ja nappailee suihinsa yhden yön aikana 25 - 30 pikkukalaa, joilla pituutta alle 1 cm.

Lisääntyminen

Monissa tapauksissa urokset parittelevat naaraitten kanssa, näiden ollessa talvihorroksessa. Useimmat lepakkolajit elävät muuten erillisinä urosten ja naaraiden yhdyskuntina, mutta yhdistyvät vain lisääntymisen ajaksi. Lepakoilla on viivästynyt hedelmöitys: siittiöt varastoituvat kohtuun talveksi, munasolu irtoaa ja hedelmöityy vasta keväällä.

Vesisiippa

Vesisiipan poikanen.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Gilles San Martin


Poikasia on yleensä vain yksi. Eräät trooppiset lajit synnyttävät kaksi poikasta. Eräillä lajeilla poikasia voi olla kolme ja Pohjois-Amerikassa elävä keltasiipilepakko voi saada neljäkin poikasta. Synnyttyään poikanen takertuu kiinni emonsa karvoihin. Se on kalju ja sokea ja sen poikaskarva kasvaa nopeasti. Silmät avautuvat viikossa. Poikanen saavuttaa aikuisen koon jo kolmessa viikossa.

Guano

Luolissa elävien lepakkoyhdyskuntien alle kerääntyy vuosien mittaan runsaasti niiden ulostetta, jota nimitetään guanoksi. Usean tuhannenkin vuoden kuluessa kertyneellä guanokerroksella voi olla paksuutta 25 metriä. Guanoa on käytetty maataloudessa lannoitteena.

Lepakkovanhukset

Pienet lepakot voivat elää yllättävän vanhoiksi ja saavuttaa jopa 25 vuoden iän.

Punasiippa

Isoverenimijä eli vampyyri (Desmodus rotundus).

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Marco Mello

Vampyyrit

Vampyyrit muodostavat lepakoissa oman erillisen ryhmänsä, sillä ne käyttävät ravinnokseen yksinomaan verta. Nämä verta imevät nisäkkäät käyvät lämminveristen eläinten kimppuun ja näistä lähinnä isot nisäkkäät joutuvat vampyyrien uhreiksi. Vampyyrien heimoon kuuluu kolme pienikokoista lajia. Vaikkakin vampyyrien imemä verimäärä on pieni, kuolevat monet eläimet niiden puremien jäljiltä vakaviin tarttuviin tauteihin.

Lepakoiden viholliset

Lepakoilla ei ole pilvin pimein luontaisia vihollisia, mutta niitäkin on. Luolissa asuvia lepakoita väijyvät jo luolissa ja luolien suilla käärmeet. Lentävien lepakoiden kimppuun iskevät taivaalta haukat ja pöllöt. Myös eräät isommat lepakkolajit saalistavat pienempiä lepakoita.

Suurimman uhan lepakoille muodostaa ihminen ja ihmisen myötä elinympäristön, sekä suoja- ja ruokapaikkojen tuhoutuminen. Lepakot ovat myös huomattavasti herkempiä hyönteismyrkyille, kuin esimerkiksi jyrsijät.

Eptesicus brasiliensis

Brasilian ruskealepakko (Eptesicus brasiliensis) esittelee hampaistoaan.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Marco Mello

Älä koske paljain käsin lepakkoon

Jos kohtaa maan kamaralta lepakon, joka voi olla jollakin tavalla vahingoittunut tai sairas, ei siihen saa koskea paljain käsin. Lepakot ovat bakteeri- ja viruspesäkkeitä ja niiden taudit voivat tarttua myös ihmiseen. Pahimpana näistä lepakoiden levittämistä taudeista on rabies eli raivotauti (vesikauhu). Suomesta näitä rabieslepakoita on kuitenkin tavattu vain kolme. Jos lepakko pääsee puremaan, on syytä kääntyä välittömästi lääkärin puoleen.

Lähteet
*LUOMUS: Suomen lepakot
*Janiika Aaltonen: Lepakoiden siivellä
*Suuri suomalainen luonto-opas - Otava
*Kotimaan luonto - WSOY
*Anders Bjärvall: Suuri nisäkäskirja
*Kodin Suuri Tietosanakirja - Weilin + Göös
*Spectrum - WSOY
Erityistietoa
Esihistoriaa
Eläimiä aakkosittain
Näätäeläimet
Koiraeläimet
Kissaeläimet
Afrikan eläimiä
Oravat
Linnut
Ihmisen seurassa
Rotuesittelyt
Ihminen