Neiti Wreden totinen ja hellästä, kristillisestä sydämestä lähtenyt kristillinen keskustelu wankien
kanssa waikutti niin lumoawasti, että melkein jokainen kyynelsilmin ja liikutetulla
mielellä lähti wankilan kirkosta, jossa neiti Wrede
heitä puhutteli. - (12.09.1885 Suomalainen Wirallinen Lehti no 211)
Vankeinhoidossa oli vallalla edistyksellinen suuntaus, jonka mukaan vangin ajateltiin olevan parannettavissa rikollisista taipumuksistaan uskonnollisen kasvatuksen ja
työnteon avulla.
Toiminta jatkui eri puolilla maata 30 vuotta kunnes yksityiset tapaamiset vankien kanssa kiellettiin 1913.
Tämän jälkeen Mathilda Wrede pyrki edistämään kansainvälistä rauhantyötä. Viimeisinä vuosinaan hän myös julisti ja saarnasi useissa tilaisuuksissa Suomessa ja
ulkomailla, ja suuntasi auttajantyönsä venäläisten emigranttien pariin.
Mathilda ja Matti - rakkaat ystäwät
Mathilda Wrede ja Matti Haapoja kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran Helsingissä,
Katajanokan vankilassa, jossa Haapoja oli vuonna 1890 Maria Jemina Salosen murhan vuoksi tutkintavankeudessa.
Aluksi Mathildaa ei haluttu päästää tapaamaan Haapojaa, sillä pelättiin hänen turvallisuutensa
puolesta. Tähän Mathilda totesi vain tyynen ylväästi: "Jumala, jonka asioilla kuljen, kantaa minusta vastuun,
ette te". Niin tapaaminen sitten onnistui.
On ymmärrettävää, että ensimmäinen kohtaaminen oli tunnelmiltaan jäykkä ja Haapojan
puolelta vihamielinen. Haapoja kyllä tunnisti tämän kuuluisan vierailijan,
ja totesi suorasukaisesti Mathildalle, että tämän isä oli komea, mutta tytär laiha ja ruma.
"Millainen nenäkin teillä on!" pilkkasi Haapoja. Mathilda Wrede ei lannistunut
tästä, vaan vieraili tämän jälkeen useita kertoja Haapojan luona.
On väitetty, että
Matti Haapoja ei olisi hirveästi arvostanut Wreden pyrkimyksiä, vaan piti tätä
uskoon hurahtaneena vanhanapiikana,
joka yritti vankityön kautta hakea kuivettuneeseen elämäänsä edes jotakin sisältöä.
Joka tapauksessa, Mathilda alkoi saada Haapojan tunteet liikkeelle.
Kun neiti Wrede oli hänelle antanut raamatun, johon hän itse oli kirjoittanut: "Matti Haapojalle
ystävältä Mathilda Wredeltä", oli Haapoja wiitannut kirjoitukseen ja syvästi liikutettuna
kysynyt: "Kuinka te woitte tahtoa olla ystäwä sellaiselle ihmiselle kuin minulle?" - (23.10.1890 Päivälehti no 246)
Matista tuli pian Mathildalle hyvin tärkeä ja hän halusi erityisesti pelastaa Matin sielun kadotuksen kuilusta.
Varmasti myös Mathildasta tuli Matille hyvin tärkeä, toihan tämä jo puuduttavaan vankilan arkeen äärimmäistä vaihtelua.
Sanomalehdistössä Mathilda Wrede sai laajaa julkisuutta murhaaja Matti Haapojan vaiheiden yhteydessä. Uutisnälkäinen lehdistö kuvaili hänen ja Haapojan tapaamisia.
Tapaamiset jatkuivat Katajanokan jälkeen Kakolassa, kun Haapoja siirrettiin sinne.
Kerrotaan, että kun Matti Haapoja karkasi Kakolasta, niin hän oli jättänyt
jälkeensä kirjoitetun viestin, jonka mukaan häntä harmitti paossaan vain se,
että "mitähän se Mathildakin tästä sanoo".
Tämä elämänsä muiden hyvinvoinnille ja laupeudentyölle pyhittänyt nainen piti yöpöydällään Matti Haapojan valokuvaa aina päiviensä loppuun asti.
"Hän ihmetteli aina uudestaan sitä, että nuo rautoihin kytketyt miehet olivat tavallisia ihmisiä. Ulkopuoliset olettivat, että heissä kaikissa oli erikoinen
rosvon leima. Sellaisiakin oli, mutta useimmat olivat kuin varjossa kasvaneita. Heidän kertoessaan lapsuudestaan oli selvää, ettei monella ollut lapsuutta
ollutkaan eikä sanottavaa nuoruuttakaan. Aina samaa harmaata toivottomuutta alusta loppuun. Kun eivät vanhemmat huolehtineet heistä, miksei yhteiskunta astunut
tilalle?
Mathildan isäkin tunnusti useimpien tapausten liittyvän siihen, että huolenpito oli puuttunut kehitysvuosina. Kurjan lapsuuden jälkeen
lähetettiin ihmiset varhain kerjuutielle, josta oli vain askel rikollisuuteen." (Ester Ståhlberg kirjassaan Mathilda Wrede)
Oy Rehbinderintie 13-15; Rehbinderintie 13-15. Edelfeltintie 4-6.; Helsinki. Mathilda Wrede
muutti taloon vuonna 1922 ystävättärensä Evy Fogelbergin kanssa. Asunto käsitti kolme huonetta ja keittiön mukavuuksineen. Mathilda Wreden 60-vuotispäiväksi oli keräyksellä
saatu kokoon rahasumma, jolla asunto lunastettiin hänen omakseen. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.
Rakkaustarina
Mathilda Wreden ja Matti Haapojan suhdetta on pidetty jopa eräänlaisena rakkaustarinana. Siinä kaksi ihmistä eri maailmoista
tavoittelee toistensa puoleen, tuntien suurta houkutusta päästä mukaan siihen kaikkeen, mitä toinen
edustaa - kokea toisen arvostus, luottamus ja rakkaus. Olihan heillä ikäerostaan ja muista suurista eroistaan
huolimatta paljon yhteistäkin. He olivat kaksi yksinäistä sielua, oman tiensä kulkijoita
kumpikin.
"Matti ja Mathilda ne yhteen soppii,
pannaan ne sammaan vankikoppiin!"
Epäilijät - hyvä ja paha vastakkain
Haapoja ja Wrede suhtautuivat epäilevästi toistensa vilpittömyyteen. Haapoja ounasteli,
että hän ja muut vangit olivat Wredelle vain välikappale, joiden avulla
tämä hankki itselleen pyhimyksen sädekehää ja taivaspaikkaa. Tässä jo muutenkin
kärsiviä vankeja käytettiin vain hyväksi.
Toisaalta, Matti Haapoja ei varmaankaan juurikaan elämänsä aikana ollut kokenut sellaista,
että joku aidosti olisi välittänyt hänestä ja tuntenut kiinnostusta häneen ihmisenä, ei vain murhaajana.
Haapoja varmasti tunsi tällaisesta, Mathilda Wreden osoittamasta mielenkiinnosta
ja läheisyydestä iloa, vaikkakin hänen oli sitä vaikeaa tunnustaa.
Wrede puolestaan mitä ilmeisimmin ajatteli, että kaikissa, pahimmissa murhaajissakin,
asuu syvällä sisällä hyvä, joka vain täytyy herättää ja saada esille - mutta miten se onnistui,
jos toinen ei ollut suosiollinen herätykselle? Muutenhan koko Wreden uskonnolliselta
ajattelulta olisi kadonnut pohja, jos hän ei olisi uskonut kaikkien mahdollisuuteen
tavoittaa hyvyys ja Jumala, jonka edessä kaikki ovat tasa-arvoisia.
Mathilda Wrede. Kuvaaja Levitskij, kuva Museovirasto.
Keskustelut kaksin vankien kanssa päättyivät 1913
Mathilda Wrede eli aikana, jolloin yhteiskunta muuttui vahvasti. Venäläiset viranomaiset halusivat ottaa lujemman otteen suomalaisesta yhteiskunnasta
venäläistämisen nimissä. Lisäksi nouseva työväenliike oli viranomaisten ampumalinjalla.
Tultaessa 1900-luvulle Wreden asema muuttui. Suurlakon ja Viaporin kapinan jälkeen vankiloihin tuli poliittisesti valveutuneita vankeja, jotka arvostelivat
voimakkaasti niiden oloja. Vanginvartijat ryhtyivät ajamaan etujaan, mikä kiristi heidän ja virkamiesten välejä.
"Mathilda Wrede lisäsi vankiloiden sisäistä hämminkiä ryhtymällä ajamaan vankien aseman parantamista ja nousemalla siten vankiloiden virkamiehistöä vastaan,
jonka enemmistö oli häntä tähän saakka tukenut", tutkija Marjo-Riitta Antikainen kirjoittaa.
Syyskuussa 1908 Wrede vuoti Argus-lehden kautta julkisuuteen kritiikkinsä terveydenhuolto-oloista Kakolassa, jota hän tässä suhteessa piti maan vankiloista surkeimpana.
Eritoten Kakolan johtaja Viktor Nyberg, Wreden pitkäaikainen ystävä ja työn aktiivinen tukija, loukkaantui syvästi.
Wreden toiminnan politisoituminen koettiin entistä kyseenalaisemmaksi, kun sosiaalidemokraattien kansanedustaja Santeri Nuorteva esitti vuosina 1909 ja 1910
valtiopäivillä määrärahaa Wreden toiminnan tukemiseksi. Sosialistit ja Wrede niputtuivat vankeinhoitoalan edustajien näkökulmasta samaan yhteiskuntajärjestelmän
vastaiseen rintamaan. Wredeä lähimpänä olleella työsaralla, Kakolassa, tilanne eskaloitui kesällä 1912 vankilakoksi. Nybergin mielestä Wredellä oli osuutta asiaan,
ja näki entisen ystävänsä murentavan vankiloita kohtaan koettua kunnioitusta niin muurien sisä- kuin ulkopuolellakin.
Wrede sai osakseen arvostelua myös siksi, että hän oli vapaakirkollinen, joten osa arvostelusta tuli luterilaisen kansankirkon piiristä.
Hän oli aluksi vankilanjohtaja Vihtori Nyberghin suosikki, mutta lehtikirjoitukset, poliittiset väärinymmärrykset ja vankien kapina aiheutti epäsopua.
Joulukuun viimeisenä päivänä vuonna 1912 antamallaan määräyksellä vankeinhoitohallitus rajoitti huomattavasti vierailutoimintaa: "se salli poliisi-, hallinto- ja
oikeusviranomaisten käydä vankiloissa, mutta rajoitti sankkaa joukkoa muuta väkeä: Mathilda Wredeä, Suomen Vankeusyhdistyksen jäseniä, Pelastusarmeijan ja
NNKY:n kuoroja, sanomalehtien toimittajia, vankeinhoitoalalle aikovia ja rikollisuudesta tieteellisessä mielessä kiinnostuneita.
Näin vuonna 1913 ovet vankilan muurien sisäpuolelle Mathilda Wredeltä sulkeutuivat, tai ainakin Wreden toimintamuodoista hänen tärkeimmäksi kokemansa, kahdenkeskiset keskustelut vankien kanssa,
eivät olleet enää mahdollisia. Wrede loukkaantui, eikä halunnut mennä enää sisälle vankiloihin laisinkaan.
Tämän jälkeen Wrede suuntautui kansainväliseen rauhantyöhön ja osallistui Kansainvälisen sovintoliiton kokouksiin sekä toimi järjestön edustajana Suomessa.
Sovintoliitto oli ensimmäisen maailmansodan alla perustettu kristillinen tunnustustenvälinen pasifistinen järjestö, joka vastusti asepalvelusta ja korosti
Kristuksen rakkautta rauhan synnyttäjänä. Vuoden 1918 jälkeen hän auttoi myös Suomeen
saapuneita venäläisiä emigrantteja. Hänen viimeisimmäksi työkseen jäi Venäjän vallankumouksen jaloista paenneiden ihmisten auttaminen Karjalankannaksella.
Hän välitti apua sekä kuunteli pakolaisten murheita ja yritti järjestellä heidän elämäänsä.
Mathilda Wrede teki huomattavan elämänuran vankien auttajana ja oli aikansa merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja.
Mathilda ja hänen veljensä Henrik Wrede perustivat v. 1886 Kyminjoen varrelle Anjalaan "Toivolan", työttömien työ- ja turvakodin, joka oli
tarkoitettu rikollisille. Toivola toimi runsaat kymmenen vuotta ja sen ansiosta lopetettiin suomalaisten rikosvankien karkottaminen Siperiaan.
Vapaakirkollisista korostuksistaan huolimatta Wrede ei eronnut luterilaisesta kirkosta. Hänet haudattiin Anjalaan.
Anjalan Kirkon luoteispuolella Kirkkovuorella sijaitseva vanha hautausmaa jäi jo 1800-luvun lopussa
lähinnä Wrede-suvun käyttöön. Suvun punatiilinen hautakappeli on vuodelta 1860 (G.Th. Chiewitz).
Lisäksi tunnelmallisella hautausmaalla on useita Wrede-suvun jäsenten hautoja muistomerkkeineen, mm. Kakolan vankien Mathilda Wreden haudalle pystyttämä obeliski vuodelta 1934.
Mathilda Wrede oli toivonut, että hänen hautajaisissaan luettaisiin Raamatusta Roomalaiskirjeen jakeet: "Juutalaisen ja kreikkalaisen välillä ei ole eroa.
Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen. Onhan kirjoitettu:
Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu."
Jumalan sanan äärellä
Matti Haapoja yrittikin etsiä elämäänsä myös uskonnollista lohdutusta
ja oli lyhyen aikaa jonkinlaisessa uskon töhröksessäkin, jos Pentti Haanpään ilmaus sallitaan.
Kun Mathilda Wrede luki Raamatusta Matille auringosta ja luonnon kauneudesta, sai tämä kohtauksen, jossa kieriskeli koppinsa lattialla.
Hän näyttää välillä poteneen jonkinlaista klaustrofobiaa, tehden murhansakin osittain tällaisessa pakkotilassa.
Ihan perustellusti voidaan esittää kysymys, että miten murhaajan uskoontulo auttaa hänen
murhaamiaan, uhreja. Vai onko uskoontulon ainut tarkoitus se, että murhaaja saa omalle sielulleen
rauhan ja kykenee elämään tekojensa kanssa. Ehkä uskoontulon konkreettinen hyöty voisi olla se,
että murhaaja ei enää tee murhia. Hyvän ja pahan ikuisuuskysymyksiä, Mathilda Wreden ja Matti Haapojan
suhteita on ansiokkaasti ja taiten ihmissielun syvyyksiä luotaillen tarkastellut Jussi Kylätasku näytelmässään Haapoja.
Mitä ilmeisimmin Haapoja ei lohtua elämäänsä Jumalan sanasta löytänyt,
ainakin uskonnollinen herääminen jäi varsin lyhytaikaiseksi, mihin viittaa
hänen karu loppunsa itsemurhan kautta. Tosin, voisihan ajatella juuri päinvastoinkin,
eli niin, että uskonnollisen herätyksen kokenut mies ei kestänyt hirveää menneisyyttään
ja näki itsemurhan ainoaksi mahdollisuudeksi. Kertoohan Ester Ståhlbergin Mathilda Wreden elämäkerta ihmispedosta, josta kesyyntyi katuva, jopa uskova syntinen -
mutta ehkä sittenkin vain ohimenevän hetken ajaksi.