Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä - Copyright © Visit Lakeland

Eräkulttuuria - sanoja, sanontoja, sananlaskuja, taikoja, uskomuksia ja loitsuja - hieman ennätyksiä ja tilastojakin

Eränkäynti ja sen myötä aikojen saatossa kehittynyt eräkulttuuri on jättänyt jälkensä koko suomalaiseen kulttuuriin ja ollut tärkeä osa maamme kehitystä.

Pienetkin riistaeläimet, kuten oravat, ovat olleet suuresti muovaamassa ihmisten kulttuuria. Onhan käsite ja sana rahakin alunalkaen kehittynyt oravannahkojen myötä. Suurimmat jälkensä kulttuuriimme ja esimerkiksi kieleemme ovat jättäneet kuitenkin suurimmat riistaeläimet, kuten hirvet ja karhut.



Aivan oma lukunsa eläimistössämme ovat juuri karhut, joihin suomalaisilla on ollut aina erityinen, äärimmäisen kunnioittava suhtautumisensa. Onhan karhuille keksitty noin parisataa erilaista kutsumanimeäkin ja kirjoitettu lukuisia ylistäviä runojakin. Näissä runoissa eivät mitkään kehut ja ylistykset, suoranaiset mielistelyt ole tuntuneet riittävän, niin paljon niihin on tungettu käyretyistä, kaunoista, kääröstä, käköstä, källeröistä, lintusta, omenaa ja lempistäkin. Ehkä muutama säe Kalevalasta on paikallaan, jotta virittäydymme oikeisiin wanhan ajan erätunnelmiin.

"Otsonen, metsän omena, mesikämmen käyretyinen.
Otsoseni, ainoiseni, mesikämmen kaunoiseni.
Metsän kultainen käkönen, kaunis karva röyhetyinen.
Otsoseni, lintuseni, mesikämmen kääröseni.
Metsän otsonen, omena, metsän kaunis källeröinen.
Otsoseni, ainoiseni, lintuseni, lempiseni."

Suomessa asutus levisi metsästyksen myötä

Suomessa voidaan asutuksen leviäminen lukea suurelta osiltaan metsästyksen ansioksi. Varhaiset suomalaiset olivat Suomenlahden eteläpuolelta tulleita turkismetsästäjiä, joita pohjoisten erämaiden maine turkiseläinten asuma-alueena houkutteli puoleensa, tekemään metsästysretkiä yli meren.

Vähitellen rannikkoalueille syntyi pysyvää asutusta, joka riistaeläinten vähentyessä ja asukkaiden lukumäärän kasvaessa ulottui yhä syvemmälle sisämaahan. Pyyntivälineinä käytettiin ansoja, loukkuja, hautoja sekä keihäitä ja jousia.

Keskiajalla turkiseläinten pyynti oli yhä tärkeä elinkeino, ja turkiksia käytettiin yleisesti vaihtovälineinä rahan asemesta. Sana raha onkin alkuaan merkinnyt oravannahkaa.

Eränkäyntiä Suomessa pronssikaudelta ja rautakaudelta nykypäivään.

Suomalaisten metsästysseurojen seuramerkkejä. - Kuvat Copyright © Suomen Metsästysmuseo - Creative Commons.

Nuotiokahvit ovat tärkeä perinne suomalaisessa eräkulttuurissa.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä - Copyright © Visit Lakeland



Riekko (Lagopus lagopus).

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva riekosta - Copyright © Steve Garvie

Vaarallisia pyyntikeinoja - yhdistyksen jäsenistöäkin omaan susikuoppaan

Jos on nykypäivänä metsästyksessä ampuma-aseiden myötä omat vaaransakin, niin ennen vanhaan erilaisia vaaroja oli senkin edestä. Esimerkiksi susikuoppien naamioimisessa saatettiin onnistua liiankin hyvin. Näihin kuoppiin putoili tämän tästä koiria, ihmisiä ja jopa hevosia rekineen ja kuormineen.

Vuonna 1827 sattui Hämeen Hattulassa niin, että eräs Heinolan pataljoonassa palvellut sotamies putosi tällaiseen kuoppaan. Kuopat olivat syviä, vähintään kolmimetrisiä, jotta niihin tippuvat sudet eivät pääsisi takaisin maan pinnalle. Ei päässyt omin avuin ylös susikuopasta tämä sotamiesrukkakaan ja hän ehti heittää henkensä, ennenkuin tapahtunut huomattiin.

Eräs Hämeenläänin Metsästysyhdistyksen jäsen sen sijaan oli onnekkaampi, ajettuaan ja pudottuaan kuskipoikansa kanssa yhdistyksen omaan susikuoppaan lähellä Hämeenlinnaa vuonna 1833. Hevonen ja molemmat miehet selvisivät putouksesta loukkaantumatta, mutta hevosen ja reen ylössaamiseen vaadittiin kahdentoista miehen pitkä ja hikinen työrupeama.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © FieldsportsChannel TV

Taiteilijaveljekset Magnus, Wilhelm ja Ferdinand von Wright

Metsot ja teeret olivat von Wrightin taiteilijaveljeksille erityisen tuttuja lintuja. He eivät vain maalanneet näitä lintuja, vaan metsästivätkin niitä säännöllisesti, sillä teeri oli veljesten aikana maamme tärkeimpiä riistalintuja. Ampumistaan riistalinnuista he pitivät tarkkaa päiväkirjaa. Yhtenäkin syksynä he ampuivat 144 teertä.

Wilhelm von Wright (1810 - 1887) oli käsistään äärimmäisen kätevä ja taitava. Ruotsissa ollessaan hän valmisti itselleen kaikki aseensakin: hyljepyssy "Skinnstrumpanin", sorsapyssy "Krokenin" ja teeripyssy "Finnin". Hän myös valoi itse luodit aseisiinsa. Wilhelmin ampumataidotkin olivat hämmästyttävät. Säästääkseen luoteja hän saattoi odottaa, että kaksi lintua tuli samalle linjalle, ja ampui sitten ne yhdellä ja samalla luodilla.

Aina vain silmien väliin

Kaikkien Wrightin veljesten ampumataito oli laajalti tunnettu, mutta ylivoimaisesti paras ampuja veljeksistä oli perheen neljäntenätoista lapsena vuonna 1820 syntynyt Julius. Hän ei tehnyt taidetta, mutta ampui sitäkin paremmin ja kykeni tarinan mukaan ampumaan kotirannassa soutelevan kalastajan suussa olevasta piippunysästä kopan.

Pyytä hän ampui veljesten tapaan aina päähän, niin ettei rikkonut pientä ruumista. Eikä tässä suinkaan kaikki, vaan sorsia hän ampui aina vain silmien väliin.

Sananparsia

"Tee Perttuna permiä,
sata sadinta, viisikymmentä vipua,
jollet mitään saa,
olet kovan onnen lapsi."

Tämä sananparsi liittyy siihen, että muinoin riistan pyynnin aloittamisessa on ollut omat, tarkat päivämääränsä, jonka jälkeen metsälle on saanut mennä. Osassa Suomea metsästys alkoi Pärttylinä 24.8. Perttu teki yön pimeäksi ja toi tulen tupaan, jolloin asumusta voitiin lämmittää ja päreitä polttaa.

Perttelin päivänä alkoi mehtäkanojen pyynti, sillä toki tiedettiin hyvin yleisesti, että "ei sikiä siipilintu päivän Perttelin perästä". Tuolloin oli aika asettaa permet (linnunansat) metsään ja viritellä vivut, ja tuolloin lausuttiin edellä olevaa kansanviisautta.

Perttelinä alkoi myös peuranmetsästys ja siksi sanottiin Lapissa hoon kanssa myös:

"Mies kenkhään, pheurha myynthiin."



Nykypäivän metsästäjä.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © FieldsportsChannel TV

Kettu (Vulpes vulpes)

Menneinä vuosisatoina kettuja metsästettiin paljon myrkyllä, yleensä strykniinillä. Suomen varhaisin tieto tästä pyyntimuodosta on 1600-luvun alkupuolelta ja tämä tapahtuma on jäänyt historian lehdille siksi, että erään parkanolaisen talon vahtikoira oli kuollut, syötyään maantielle pantuja myrkkysyöttejä, jotka oli tarkoitettu ketuille.

Tämän erittäin vaarallisen ja riskejä sisältävän metsästystavan haittoja yritettiin myöhemmin metsästyslaeilla ja -asetuksilla ja kaikenlaisilla määräyksillä saada hallintaan, mutta heikoin tuloksin. Uuden ajan ja paremman tietämyksen myötä metsästystavasta luovuttiin.

Lähteet
Seija Ruponen, Karhuseura: Mesikämmenen matkassa metisiltä mättäiltä Otavaisen olkapäille
Marita Råman: Ihtiriekko
Susikko: Musta mies, Metsäukko
Suomen Kansan Muinaisia Taikoja I - Metsästystaikoja
Kirjasto Virma: Pohjoispohjalaisia taikoja ja uskomuksia
Matti Kinnunen: Metsästyssanasto - Kuvitus Seppo Polameri - Metsästäjäin keskusjärjestö 1999.
Heikki Lehikoinen: Tuo Hiisi hirviäsi. Metsästyksen kulttuurihistoria Suomessa. Teos, 2007.
Spectrum: Kiväärikaliiperiset aseet