Muhoksen murretta
Muhoksen murre poikkeaa jonkin verran Oulun murteesta, mutta tuppasivatpa nuo "ruotsinnokset" kuulumaan muhoslaistenkin puhekielessä:
Polsteri (Tyyny), Kaffveri (eteisen ruokakomero),
Kihiveli (Roskalapio), Kahaveli (Haarukka), Hantuuki (Käsipyyhe), Nästuuki (Nenäliina), Tuuki (Pöytäliina), Prikka (Tarjotin), Ruuvalli (Talon kivijalka),
Ranstakka (Hiilihanko), Huusholli (Talous), Onnikka (Linja-auto), Pruuta (Ruisku), Röökynä (Neiti), Auksuuni (Huutokauppa), Öörfiila (Korvapuusti), Leeta (Vehnäpitko),
Lemukka (Limonaadi), Korsteeni (Savupiippu), Kapsäkki (Matkalaukku), Kartiini (Ikkunaverho), Kuukari (Keitin), Kuvertti (Kirjakuori), Pilikkumi (Soppakulho), Pytinki (Rakennus),
Raatata (Puhua, jutella), Reikeli (Lukko), Nekka (Pieni kaadin), Kooli (pieni astia, sokerikooli) Solokku (Ruuantähteet, sian ruoka) ja lukematon määrä muita sanoja ja sanontoja
joita kuulin vielä lapsuudessani ihmisten arkikielessä.
Auranvarresta nykyaikaan
Puukauppa alueelta alkoi ehtyä 1800-luvulle tultaessa, metsät olivat hakatut niin, että polttopuustakin alkoi olla uupelo. Vuosien 1817-19 aikana sovittiin säännöistä, että tervanpoltto ja
puun hakkaaminen myyntiin kielletään kokonaan Oulujoen pohjoispuolella Sanginjokea myöten ja joen eteläpuolella Limingan rajaan ja Sotkajärven asti. Pitäjän yläosassa Sotkajärvestä ylöspäin sai tervaa edelleen polttaa.
Muhoslaiset, puuhamiehenään maaviskaali Olof Wallin, halusivat pitää kiinni vuonna 1805 sovituista kiintiöistä, jonka mukaan manttaalia kohden sai polttaa 20 tynnyriä tervaa vuodessa.
Utajärveläisille tämä ei sopinut, he pitivät kiinni vuoden 1797 kiintiöistä, joka oli 40 tynnyriä manttaalia kohden. Vuonna 1820 maaherra vahvisti manttaalikohtaisen tervakiintiön
20 tynnyriin vuodessa polttopuuta eli halkoja saatiin tehdä 20 syltä / vuodessa ja sahatukkien määrä 200 kpl / manttaali/ vuosi. Tuohen ottaminen myyntiin puita kaatamalla kiellettiin.
Muhoksella hiipui myyntiä varten tapahtuva tervanpoltto kokonaan 1800-luvun puoliväliin tultaessa. Metsät alkoivat olla kalutut tervaksista.
J. P Valkola kirjoittaa Oulun Wiikkosanomissa 1862.
"Puitten vähyyteen on se syynä, että esivanhempamme ovat olleet puitten vihollisia ja siihen todistuksesti otan ne lukemattomat tervahaudat, joita on venäjän virstan sisällä
kymmeniä ja siinä suhteessa esivanhemmat kadottaneet vaurastumisemme talouden hoidossa sekä muissa aineellisissa kohdissa".
Potaska (kalilipeä) oli tärkeä metsästä saatava tuote tervan ja puun lisäksi, jota jokivarressa ryhdyttiin valmistamaan lasiteollisuuden raaka-aineeksi 1800 luvun alussa.
Koivumetsät olivat parhaita potaskamaita. Potaskaa käytettiin saippuan ja lasin valmistuksessa raaka-aineena. Vuonna 1850 maksettiin potaskasta neljä ruplaa leiviskältä,
mutta pian se aleni kolmeen, jopa kahteen ja yhteenkin ruplaan. Vuonna 1820 Potaskan keittäminen päätettiin lopettaa.
Myllyrannan ruukki silloinen Muhoksen Niskankylä
Ruukki toimi 1838-1859 Niskan kylässä (nykyissä Vaalassa). Ruukin perusti oululainen lääninkamreeri Carl Gustaf Bergbom. Ruukki valmisti rautaa lähiseudun järvistä kerätystä järvimalmista
ja se työllisti 10-14 henkilöä. Ruukkiin kuului kaksipiippuinen harkkohytti ja kankirautapaja. Ruukin sijaintipaikka oli kuitenkin huono ja se kamppaili jatkuvasti taloudellisissa vaikeuksissa.
Vuonna 1852 ruukki siirtyi uudelle yhtiölle. Ruukin toiminnan loppuvaiheissa sen hankki 1859 perustettu Myllyrannan Pietarilainen Rautatehdas- ja Sahayhtiö. Ruukki myytiin 1859
pakkohuutokaupalla venäläselle yhtiölle ja seuraavana vuonna ne siirtyivät oululaisen J. W. Snellman G:sonin uittopäällikkö Viktor Åkerblomille. Ruukinpatruuna Åkerblomista tuli vuonna 1879
Myllyrannan ruukin omistaja ja myöhemmin myös uittopäällikkö, puutavaramies ja Kurimon ja Ämmän ruukkien omistaja vuonna 1886. Asuinpaikakseen hän otti Vaalan Ahmalan.
Myllyrannan ruukin päärakennus purettiin 1919 ja siitä on jäljellä enää kivijalka. Vuonna 1860 rakennettu voimakanava on edelleen nähtävissä ja sen alkupäässä näkyvät 1860 rakennetun
sahan kiviset perusmuurit sekä padon rauniot. Ruukin harkkouunien, pajojen ja patolaitteiden säilyneet jäänteet ovat jääneet 1951 rakennetun Jylhämän voimalaitoksen patovallin ja patoaltaan alle.
Kurimon rautaruukki silloisen Muhoksen Särkijärven kylä 1854-1878 - Ruukinpatruuna Axel Backman (1822-83)
Axel Backman ja Johan Strömberg olivat Myllyrannan ruukin palveluksessa. Talvella 1854 pakkasivat tarvaransa rekeen ja muuttivat Särkijärven Kurimoon.
Marraskuun 13. päivänä 1854 saivat oululaiset ruukinjohtaja Axel Backman, kauppias Adolf Laurell, rakennusmestari Johan Edward Strömberg, sekä uusikaarlepyyläinen raatimies
Matts Sandström luvan perustaa Utajärven Särkijärven kylään Kurimuksen kosken pohjoisrannalle kolmipiippuisen harkkohytin, 20-leiviskäisen kankivasaran, kaksi ahjoa sekä kotitarvemyllyn.
Rautaruukki oli toiminnassa 1850-luvulta vuoteen 1878 asti. Kaikki ruukkiin liittyneet rakennukset ovat hävinneet, mutta useimpien paikka on yhä maastosta löydettävissä.
Ruukin toiminta oli Suomen mittakaavassa melko laajaa, ja täällä tuotettiin mm. takkirautaa, valssattua kankirautaa, valurautaesineitä sekä terästä. Raaka-aineena käytettiin
järvimalmia, joka oli Kurimon seudulla hyvää ja jonka esiintymä oli maamme rikkaimpia. Raudan tuotannon yhteydessä syntyi runsaasti mustaa kuonaa, slagia, jota on edelleen nähtävissä siellä täällä ruukin ympäristössä.
Kurimon tuotteet olivat korkeatasoisia. Yhtiöllä oli myymälä Oulussa, jonne tuotteita kuljetettiin poroilla ja koskiveneillä. Tuotantoa meni myös vientiin, pääasiassa
Pietariin. Työntekijöitä ruukissa oli parhaimmillaan 43 henkeä. Ruukkialueelle kehittyi vilkasta yhteiskunnallista elämää. Täällä sijaitsi mm. koulu, työväen asuinrakennuksia,
navettoja, talleja ja leipomo. Näyttävin rakennus oli ruukinpatruuna Axel Backmanin rakennuttama päärakennus, jossa vietettiin ylellistä herrasväen elämää.
Rakennusmmestari Johan Edvard Strömberg. Strömberg palveli Myllyrannan ruukissa ennen kuin talvella 1854 muutti Backmanin kanssa Kurimoon. Hänen poikansa Axel Gottfried, opiskeli
koneinsinööriksi ja perusti Helsinkiin G. Strömbergin sähköliikkeen, josta kasvoi alansa huomattava teollisuuslaitos maassamme. Vuonna 1872 J. E. Strömnberg muutti Kurimosta Varkauden tehtaille.
Kurimuksen pruukin valukaluja myydään pruukin hinnalla Valkolan talossa Muhoksen kirkon tykönä. Myöskin otetaan kaikenlaisia tilauksia vastaan J.P Valkola. (Oulun Viikkosanomat ilmoitus v 1865)
Turvepehku osuuskunta. Muhoksella pidetyssä kokouksessa vuonna 1864 etsittiin korvaavia keinoja metsien säästämiseksi. Maanmittari Wåhlberg esitti suoturpeen
nostamista polttoaineeksi halkojen sijaan. Hanke ei suuremmassa mittakaavassa noussut pystyyn. Ilmeisesti tästä Wåhlbergin esittämästä hankkeesta turpeen
hyötykäyttö jäi isäntien mieleen muhimaan, kun 1900-luvun alkuvuosikymmenellä Perukan isännät perustivat Turvepehku osuuskunnan. Polttoturpeeksi he eivät
kuitenkaan turvetta nostaneet, vaan karjan kuivikkeeksi navettoihin ja edelleen maanparannusaineena käytettäväksi.
Savitiilien ja tiilitorvien tuotantolaitos. Muhos on tunnettu runsaista savikkomaistaan. joka on edellytys tiilien tuotannolle. Tiedetään, että Muhoksella talonpojat
valmistivat savitiiliä jo 1700-luvulla. Tiiliä valmistettiin omaan tarpeeseen, eikä tietoa ole mittavammasta tuotannosta. Hanke, joka koski teollista "Tiilitorvien" tuotantoa
on vuodelta 1866. Aikomus oli polttaa savimassasta salaojaputkia. Muhoksen Taloudenyhdyskunta kokouksessaan ko. vuonna päätti perustaa tiilitorviyhtiön ja osakkaiksikin ilmoittautui
103 halukasta. Tarkoitus oli hankkia kone, joka valmistaa salaojien tiiliputkia. Lienevätkö vaikeat ajat (katovuodet) olleet esteenä, kun hanke haudattiin vähin äänin. Hankkeen puuhamiehenä oli Johan Petter Valkola.
Väärän meijeri sitemmin Saarelan osuusmeijeri. Muhoksen nimismies J.V. Parlin kirjoittaa kruununvoudille m.m. seuraavaa;
"Merkillisenä tapauksina piirissä saan nöyrimmästi ilmoittaa, että varamaanmittari Sjöholmin perustama kylämeijeri maanantaina, tämän kuun 23 päivänä pantiin käymään ja, että on nykyisin täydessä tominnassa".
Sjöholm käynnisti Väärän meijerin huhtikuussa 1888 Hartikan eli Yliväärän no 13 tilalle Saarelan saareen Oulujokivarteen. Meijeri rakennettiin Koivikon maatalousoppilaitoksen
välittömään läheisyyteen. Meijerissä valmistettiin pääasiassa voita, joka rahdattiin Ouluun. Meijeri otti päivittäin vastaan noin 600 kannua maitoa. Meijerin vastaavana hoitajana
toimi Sjöholmin sukulaisnainen agronomi / meijerska Snellman.
Sjöholm myi meijerinsä vuonna 1893 Saarelan meijeriyhtiölle, josta sittemmin muodostettiin osuuskunta. Osuuskunta rakensi meijerille menevän tien varteen myös myllyn ja sahan.
Meijerin palveluksessa oli mm. Masinistit Tapani Jurvelin ja Elias Väisänen, meijerskä Kaisa Karppinen. Saarelan meijeri käynnisti varsinaisen kilpailun maidon tuottajista,
kun meijereitä perustettiin melkein joka kylälle. Lehti-ilmoittelusta huomataan, että hinnalla kilpailtiin jo tuolloin. Helian -ja
Inkalan meijerit Laitasaaressa, Honkalankylän meijeri Honkalankylässä ja Lusikan meijeri Sanginjoella ilmoittelivat 1890 luvun loppupuolella maidon ostohintojaan.
"Maidon hinta wiime maaliskuulla eri meijereissä: Muhoksen Saarelan yhtiömeijerissä maksettiin osakkaille korkein hinta 8 penniä ja maidon myöjille puoltapenniä vähemmän.
Heljan meijerissä on korkein hinta 8.7 penniä ja siitä alaspäin maidon raswamäärän mukaan ja Inkalan meijerissä 8.5 penniä ja maidon myöjille puoltapenniä wähemmän
katsomatta maidon raswamäärää. Kuoritun maidon ja kirhuhuidun owat maidon myyjät ja osakkaat saaneet takaisin." (Oulun Ilmoituslehti 17.4.1896 no 45).
"Maidon hinta oli wiime joulukuulla eri meijereissä Muhoksella: Saarelan yhtiömeijerissä maitokilon kermasta 9 penniä osakkaille ja osattomille 8 penniä, Honkalan
meijerissä 8 2/10 penniä, Lusikan meijerissä Sanginjoella 9 ? penniä ja Inkalan meijerissä 9 penniä. Kuoritun ja kirnuhuidun mainitusta meijereistä saavat osakkaat
ja osattomat takaisin." (Oulun Ilmoituslehti 19.1.1898 no 6).
Rönkön höyrymylly Muhoksella alkaa kohta valmistua. Koneisto ja yksi pari jauhokiviä on jo asetettu paikoillensa. Vesijohto ei ole vielä täydessä kunnossa kun on pitänyt
uusi pumppulaitos hankkia, sekä muutamia hihnapyöriä, niin lienee sekin hidastanut myllyn käytäntöön joutumista. (Oulun Ilmoituslehti 30.11.1892 no 141).
Yksiraaminen sahalaitos on paraikaa tekeillä Rönkön höyrymyllyn yhteyteen Muhoksella. Siihen kuuluvat rautakalut ovat valmistetut Friisin veljesten konepajassa Kalajoella ja ovat jo
tuotu määrättyyn paikkaan.(Oulun Ilmoituslehti 26.8.1896 no 99).
Rönkön höyrysaha ja mylly. - Maanviljelijä Juho Rönkkö perusti myllyn ja sahan Laitasaaren Rönkön tilalle 1890-luvulla ja laitoksen käyttövoiman tuotti höyrykone. Sahan tuotanto oli
suurimmillaan noin 1 000 kuutiometriä hirsiä. Työtä se antoi muutamalle miehelle ympärivuoden. Röngällä oli vuosisadan lopussa töissä 10 miestä. Sittemmin sahan toiminta hiipui ja höyrykoneella
pyöritettiin vain myllyä, jonka toiminta lakkasi 1909. Höyrykone eli lokomobiili myytiin vasta perustetulle Norskan sahalle.
Itsenäiset käsityöläiset - pienyrittäjät
He eivät suinkaan olleet arvotonta "rupusakkia" vaikka usein törmää sukututkimusta harrastavien jopa negatiivisiin tulkintoihin itsellisten yhteiskunnallisesta asemasta.
Lähinnä heitä voi verrata nykypäivän pienyrittäjiin, jotka olivat riippumattomia yhdestä isännästä. He olivat käsityöläisiä kuten suutareita, räätäleitä, nahkureita, metalli- ja
läkkiseppiä, puuseppiä, lasimestareita, suksiseppiä, veneen veistäjiä, ym. ammatin harjoittajia. Useilla oli oma mökki, ja tilan mailla myös omaa karjaa, jolle hankittiin rehu luonnon
niityiltä, nämä niityt eivät olleet kenenkään yksityisomistuksessa. Itsellisten asumamökit poikkesivat mäkitupalaisten ja torppareiden mökeistä siinä, ettei niillä ollut mökkinsä
lisäksi minkäänlaista nautintaoikeutta tilan maihin.
Suomessa järjestelmällinen oppisopimustoiminta oli kehittynyttä. Oppipojat ja kisällit oppivat käsityöläisammatin tekemällä työtä mestarien työpajoilla ja ohjauksessa. Huomio
kiinnitettiin myös kasvatukseen, sillä käytännön syistä kisällin piti olla naimaton. Hänet oli tällöin helpompi majoittaa mestarin asunnolle.
Käsityöläisten ottamisesta pitäjään keskusteltiin pitäjänkokouksissa ja käräjillä, mutta lopullinen lupa ammatinharjoitukseen oli anottava maaherralta. Sepät laillistettiin
pitäjän ammattilaisiksi vuonna 1739, muurarit ja lasimestarit vuonna 1802, sorvarit vuonna 1817, nahkurit, puusepät, satulasepät, pyörän tekijät, kellosepät, maalarit ja eräät
harvinaisemmat ammattimiehet vuonna 1824. Elinkeinovapauslaki vuonna 1879 mahdollisti käsityöläisammatin harjoittamisen.
"Puute pieksun suutareista on Muhoksella. Laitasaaren kylässä kyllä on ollut muutamia wakituisia pieksukengän suutareita, waan nyt owat ne wanhuutensa takia käyneet ammattiinsa kykenemättömäksi,
eiwätkä nuoret miehet ole todenteolla tuota teollisuutta harjoittaneet, joten alkaa olla kohta mahdotonta saada oikein kunnollista pieksukenkää, olletikkin kesän aikana, walittaa
kirjeenwaihtajamme." (Oulun Ilmoituslehti 09.12.1891 no 141)
Muhoksen suksisepät
Oulun ensimmäiset hiihtokilpailut pidettiin meren jäällä vuoden 1889 maaliskuussa Kiikelin saaren edustalla. Maakunnassa tiedettiin olevan kovan luokan hiihtomiehiä, olihan Tyrnävällä hiihdetty kilpaa jo 1870-luvulla.
Oulun hiihtojen yhteydessä järjestettiin suksinäyttely, jonne maakunnan suksisepät toivat tuotteitaan arvioitaviksi. Parhaat suksiparien tekijät palkittiin rahapalkinnolla. Palkitut suksisepät
saivat näkyvyyttä ja kuuluvuutta koko valtakunnan alueella. Helsinkiläinen insinööri Otto Brant osti mm. muhoslaisilta palkittuja suksia ja välitti niitä koko maahan.
Muhoslaiset Sjöholmin höyrymeijerin masinisti Elias Väisänen ja torppari Matti Paavonpoika Väyrynen olivat ensimmäiset palkitut suksisepät, jotka loivat muhoslaisen suksimallin, esikuvanaan kuulut
puolankalaissivakat. Elias Väisänen palkittiin toiseksi parhaana 15 mk:n rahapalkinnolla ja Matti Väyrysen 9:s sija palkittiin 5 markalla.
Oululainen Sanomalehti Kaiku kirjoittaa 28 p maaliskuuta 1889, että "Puolangan sukset olivat saavuttaneet hyvän maineen, mutta nimen varjolla oli kaupattu hyvin huonoja suksia. Kirjoitettiin,
että näyttelyyn oli tuotu Puolangalta ala-arvoisia suksia. Muhoslaisten suksissa on "teon puhtautta ja ulkonaista kauneutta". Tornion malli oli täkäläisistä oudonnäköinen, sillä täällä on totuttu
teräväkärkisiin ja notkeanokkaisiin Muhos-suksiin. Montaa mieltä oltiin eri suksityyppien paremmuudesta ja kiistanalainen oli suksen päkiäinen, joka torniolaisilla on leveä ja jäykän puoleinen, muhoslaisilla kapea ja notkea.
Sanomalehti Louhi 11.03.1896. "Kuten monena muunakin talwena on nytkin juuri paraikaa suksinäyttely täällä Oulussa. Palkinnot owat jaetut ryhmittäin eri päämallien mukaan. Kajaanin mallisista
suksista saiwat 1 palkinnon Kiiminkiläisen M Väyrysen tekemät ja ins. O Brandtin näytteille panemat sukset. 2. palkinnon sai muhoslainen Paavo Väyrynen nuorempi, ins. O Brandtin näytteille panemat
sukset. 4 palkinnon sai Paavo Wäyrynen wanhempi Muhokselta.
Voittokulku jatkui, kun vuoden 1901 suksinäyttelyssä muhoslaiset saavuttivat kolmoisvoiton. Matti Paavonpoika Väyrynen, joka tuolloin oli muuttanut Ylikiiminkiin, sai ensimmäisen palkinnon
lähes täysin pistein. Toisen palkinnon sai isä Paavo ja poika Paavo Väyrynen. Kolmannen palkinnon saivat veljekset Juho ja Pekka Keinänen. Näyttelyssä oli esillä kaikkiaan 40 paria suksia.
Muhoksen Kunta 1865
Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus kunnallishallituksesta maalla (AsK 4/1865) määräsi, että Suomessa maaseudun kirkkopitäjien vastuulla olleet maalliset asiat siirrettiin
maalaiskuntien tehtäviksi ja hengelliset asiat jäivät luterilaisten seurakuntien hoidettaviksi. Kirkolle jäi maallisista tehtävistä väestökirjanpito ja se sai pitää koko omaisuutensa.
Kunnallishallintoon siirtymisessä oli kolmen ja enimmillään kymmenen vuoden määräaika, joka päättyi vuonna 1875. Säädös tuli voimaan 6. helmikuuta 1865.
Muhos oli ennen senaatin antamaa hallinnollista päätöstä kanta- eli emäpitäjä. Sillä oli itsenäinen oma pitäjänkokous vuodesta 1766, joka päätti maallisista ja kirkollisista asioista.
Senaatin antaman kunnallisasetuksen tultua voimaan pitäjän asemassa olevassa kunnassa muutokset pitäjän hallinnossa olivat hyvin vähäiset. Emäpitäjät joista tuli asetuksen AsK 4/1865 mukaisia
kuntia olivat mm. Ii per. 1445, tänään 572 vuotta, Liminka per. 1477, tänään 540 vuotta, Pudasjärvi per. 1641, tänään 376 vuotta - ja Muhos per. 1766, tänään 251 vuotta.
Muhoksen emäseurakunnan pitäjän kokous 23.07.1865 Valkolan talossa
"Muhoksen emäseurakunnasa toimeen pantaman ja voimassa olemaan ensi ja tulevan vuoden alusta ja tulevat asianomaiset tähän kuuluvat toimitusmiehet määrättäväksi tämän nyt sisällä olevan
vuoden kuluessa tapahtuvassa kokouksessa".
Ensimmmäisen kunnalliskokouksen osanottajina olivat itsenäiset veroa maksavat talolliset, jotka valitsivat ns. toimitusmiehet ja heille esimiehen.
Kaikki luottamusmiehet nimettiin syksyllä 1865. Talollinen Juho Petteri Valkola tuli valituksi kunnalliskokouksen (nyk. valtuusto) esimieheksi. Kunnalliskokoukselle asioita valmistelevan
kunnallislautakunnan (nyk. kunnanhallitus) esimieheksi valittiin talollinen Simo Keränen Laitasaaresta, varaesimieheksi talollinen Henrik Tikkanen Kirkonkylältä, ja muiksi jäseniksi
talolliset Matti Keränen, Jaakko Laitinen Honkalankylästä, Ambrosius Puhakka Perukasta, Matti Kärnä
Henrik Kosunen Laitasaaresta, Antti Tahvola Pyhänsivusta ja Henrik Väänänen Vuotolta.
"Koska keisarillisen majesteetin armollinen asetus kunnallishallituksesta maalla annettu 6. helmikuuta 1865 jo täälläki on julistettu, niin tuli kysymys jos tahtoisi
tämä Muhoksen Seurakunta jo ensi tulevan vuoden alusta tätä asetusta noudattaa". (Pöytäkirjaote Pitäjänkokouksesta heinäkuussa 1865)
Pitäjänkokous katsoi, että kunnallishallinnon käynnistäminen on perusteltua ja päätös asian valmistelusta tehtiin saman tien valitsemalla lain edellyttämät
luottamushenkilöt jo tämän vuoden aikana. Päätös oli lähes yksimielinen, vain Juho Rahko Laitasaaresta asettui empivälle kannalle, kantaansa hän perusteli maksujen lisääntymisellä.
Kuntakokous. Asetus määräsi, että ylintä valtaa käyttää kuntakokous. Kuntakokoukseen olivat oikeutettuja pitäjäläiset, jotka hallitsivat itseään ja omaisuuttaan ja ovat
kuntaan veroa maksavia. Myös naiset, joilla oli omaisuutta, pääsivät osallistumaan päätöksen tekoon. Päätöksen teon ulkopuolelle jäivät mm. aviovaimot, palvelusväki,
itselliset, vanhukset, köyhät, irtolaiset, loiset ja kerjäläiset. Kunnalliseen päätöksen tekoon ei voinut osallistua henkilö, jolla ei ollut manttaaliperusteisiä ääniäyrejä.
Muhoksella tuo ääniäyrien määrä oli 12 ääntä manttaalia kohti.
Talollinen, kunnankirjuri ja valtiopäivämies, maakauppias, ja kievari J.P. Valkola ent. Hyvärinen s 07.08.1841 Muhos k. 16.01.1892 Muhos
Suomalainen virallinen lehti no 167. 21.07.1883. "Valtiopäivämieheksi Oulun tuomiokunnasta valittiin 10 päivänä tätäkuuta talollinen Pietari Valkola Muhoksen pitäjästä".
Ensimmäinen kuntakokous pidettiin Valkolan talossa 21.1.1866 Kuntakokouksen esimieheksi valittiin talokas Johan Pietari Valkola ja kunnallislautakunnan esimieheksi Simo Keränen.
Muhoksella jatkettiin vanhaa pitäjänkokous käytäntöä, niin että kuntakokous käsitteli usein puhtaasti seurakunnalle kuuluvia asioita. Otti aikansa ennen kuin kuntakokoukset
pitäytyivät asioissa, joita sen piti ensisijaisesti hoitaa, kuten tulo -ja meno arvion tekeminen siihen liittyen veron takseeraaminen, koululaitos, köyhäinhoito, tiestönhoito, ja kyytilaitos.
Valkola toimi kunnan esimiehenä 15 vuotta eri jaksoissa. Kunnassa oli vain yksi ns. hallinto-virkamies joka oli kunnankirjuri, jota tehtävää hän hoiti esimiehen tehtävien ohella 26 vuotta,
eli kunnan perustamisesta kuolemaansa saakka. Hänellä oli paljon myös muita luottamustoimia mm. Oulujoen lohenpyyntiyhtiön kirjuri, Lainajyvä makasiinin hoitaja, Paloapuyhtiön esimies,
Ulosottomies eli "ryöstömies" Valkola valittiin Valtiopäivä talonpoikais-säädyn valtiopäivä edustajaksi 1877-78 edustamaan Oulun Tuomiokuntaa.
Ihmiset jakautuivat eri säätyihin, joilla oli oma asemansa. Valtaosan väestöstä muodosti maatalousväestön talokkaat ja torpparit. Maanomistus jakoi ihmisiä sosiaaliluokkiin maata omistavien ja maattomien välillä.
Teollisia työpaikkoja oli vähän. Ylimpään säätyyn kuuluivat kirkkoherra ja kappalainen, nimismies, apteekkari maanmittari ja metsänhoitaja sekä tietenkin vuonna 1856 perustetun Koivikon
maatalouskoulun johtaja ja opettajat. Ylempi sääty asui Gestilänkylässä Koivikon maatalouskoulun läheisyydessä ja Muhoksen kirkon ympäristössä joka tuolloin oli kunnan keskuspaikka.
Ylimmän säätyläisväestön ja maatalous-väestön väliin asettuivat alemmat virkamiehet, kansakoulun opettajat ja kauppiaat. Luokattomaan väestöön luettiin käsityöläiset ja muut itsenäiset ammatinharjoittajat.
Muhos oli emäseurakunta johon kuului Utajärven kappeli. Senaatin antaman kunnallisasetuksen mukaan "kukin seurakunta on itsepäällensä kunta" Kappeliseurakuntien asemasta oli monenmoista tulkintaa, joka aiheutti
hämmennystä kansalaisissa. Lähtökohta oli, että alueellisesti kunta muodostui seurakunta rajojen mukaan. Kappeliseurakuntien asemasta ei asetus mainitse mitään. Utajärven kappeliseurakunnan isännät tulkitsivat
asetuksen niin, että kappeliseurakunnastakin voidaan muodostaa asetuksen mukainen kunta.
Kunta nimettiin Utajärven kylän mukaan ja siihen kuuluvat Sotkajärven, - Utajärven, -Sanginjärven, -Juorkunan, -Särkijärven, -Niskan -ja Ahmaksen kylät. Tässä yhteydessä Sotkajärven kylä jaettiin. Muhoksen
puolelle jäi Pyhänsivun kylä ja Utajärvelle Sotkajärvenkylä. Samoin kävi Ahmaksen kylälle, osa siitä liitettiin Kylmälän kylään. Utajärven kunnan ensimmäinen kuntakokous saatiin kokoon vuonna 1867 ja sen e
simieheksi valittiin talollinen Juho Marttila.
Käytännössä asiat eivät heti muuttuneet utajärvisten päätöksellä, vaan vanha pitäjän hallintomalli jatkoi, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pitäjänkokoukset jatkuivat yhdessä Muhoksen kanssa kuten ennenkin
ja näin Muhoksen pitäjä vanhoine rajoineen jatkoi hallinnollisena yksikkönä 1890 luvulle asti.
Pitäjänkokouksissa Utajärven asioita käsiteltiin erillisenä. Utajärven seurakunnan omat pitäjänkokoukset alkoivat vuonna 1886 ja sen asema vakiintui vuonna 1899, jolloin Utajärven Seurakunnan ensimmäinen
kirkkoherra Erik Pesonen ryhtyi hoitamaan virkaa. Hän siirtyi tehtävään Muhoksen kappalaisen virasta.
Ylikiimingin seurakunnan itsenäisyyshankkeeseen vuonna 1880 sisällytettiin tavoitteeksi saada Muhoksen Vuotonkylän talot ja Pyhänsivun Isokankaan, Isoahon ja Aittakankaan talot. Muhoksella tähän hankkeeseen
suhtauduttiin nuivasti, vaikka mm. Vuotonkyläläiset kannattivat liittämistä Ylikiiminkiin. Vuonna 1899 Vuoton eli Vuotungin kylän asukkaat sekä kaksi Pyhänsivun taloa anoivat saada liittyä Ylikiimingin
kappeli-seurakuntaan. Senaatti teki päätöksen, että kyseiset tilat siirretään Ykikiimingin seurakuntaan. Muhoksen kunta antoi puoltavan lausunnon tietyin varauksin vuonna 1901.
Vuoden 1902 syyskussa Senaatin päätöksellä Vuoton kylä ja em. Pyhänsivun talot liitetään samanaikaisesti seurakunnallisen liitoksen kanssa myös hallinnollisesti samaan nimismiespiiriin ja
käräjäkuntaan kuin Ylikiiminki. Siirto koski 12 tilaa joissa asukkaita noin 250.
Muhoksen kunnan esimiehet (valtuuston pj) vuosina 1866-1914 talokas Johan Petter Valkola, Koivikon maatalouskoulun johtaja Viktor Heikel, metsänhoitaja E. L. Blumenthal, Koivikon maatalouskoulun
johtaja Gustaf Unger, talokas Simo Keränen, kappalainen Erkki Pesonen talokas Aappo Kinnunen, kauppias Juho Heikki Valkola, talokas Heikki Halonen, ja talokas Aappo Keränen.
Kunnallislautakunnan esimiehet (hallituksen pj) 1866-1914, talokas Simo Keränen, talokas Juho Juvani, Talokas Matti Ukkola, talokas Lauri Nykänen, talokas Jaakko Halonen, talokas Juho Tikkanen, talokas Matti Henttunen,
talokas Aappo Kinnunen, talokas Aappo Keränen
Valkolan kuoltua kunnanhuone järjestettiin talveksi Laitasaareen Simo Keräsen Kopsan taloon ja kesäksi Kirkonkylään Juho Tikkasen taloon. Kunnanarkisto ja kirjasto sijoitettiin osaksi molempiin
taloihin. Syksyllä 1892 Juho Tikkanen teki sopimuksen pirtin vuokraamisesta kunnankokousten pitopaikaksi 25 mk:n vuosivuokraa vastaan. Muhoksen Nuorisoseurantalon valmistuttua vuonna 1903
(Ahjola) kunta päätti vuokrata talosta huoneen kunnallisia toimia varten, Valkolaan palattiin takaisin vuonna 1912
Tilaton väestö alkoi vaatia 1890 luvun loppupuolella asemansa parantamista. Muhoksen kuntakokous käsitteli 12.kesäk v 1899 50.000 mk lainan ottamista torppareiden ja itsellisten aseman
parantamiseksi. Kokous hylkäsi esityksen, vedoten aiemmin otettuihin maanviljelys-lainoihin jota oli otettu kymmeniätuhansia markkoja.
Huutolaiset
Vuonna 1817 Venäjän keisarilta tuli käskykirje, jonka mukaan kerjuulla kulkeneet lapset piti panna ensisijaisesti perhehoitoon. Lasten lisäksi myös vanhuksia
ja sairaita myytiin huutolaisiksi, koska laitoshoitoa ei ollut. Kun köyhäinhoito siirtyi seurakunnalta kunnan tehtäväksi ruotuhoito oli yleinen tapa hoitaa
vanhukset, mielisairaat ja orvot. Ruotuhoidossa elatuskustannuksista vastasi useam-man talon ruotu yhdessä ja hoidettavat siirtyivat talosta taloon.
Tästä järjestelmästä luovuttiin vuoteen 1895 mennessä ja tilalle tuli elätehoito, jossa hoidokit huutokaupattiin.
Vuoden 1865 kunnallislailla. Kunta velvoitettiin vastaamaan köyhäinhoidosta, hankimaan heille sijoituskohteet ja maksamaan heidän elatuksensa. Lainkirjainta
ryhdyttiin toteuttamaan järjestämällä julkisia huutokauppoja sijoitettavista. Halvimman tarjouksen tehnyt lähti huutokaupasta hoidokki mukanaan. Talolliset
tekivät tarjouksiaan ennen kaikkea terveistä lapsista, koska motiivina oli saada työvoimaa. Tilattomat huusivat sairaita, vammaisia ja vanhuksia lisätienestin
hankkimiseksi. Muhoksella oli elätteelle (huutolaiseksi) sijoitettuna 91 lasta ja työkykyistä aikuista vuonna 1880
Sijoituskotien valvonta lyötiin usein laimin. Tästä johtuen huutolaisen asemaa käytettiin räikeästi hyväksi. Niin myyjä kuin ostajakin pyrki minimoimaan
huutolaisesta aiheutuneet kustannukset. Huutolaisen taloon tuoma työpanos ja ala-arvoinen kohtelu yhdessä tekivät sijaiskotitoiminnan kannattavaksi.
Kaupan kohteeksi joutunut koki kuuluvansa siihen yhteiskuntaluokkaan missä ihmisarvolla ei ollut suurta merkitystä. Oli tietenkin sijoituskoteja,
joissa huutolaista kohdeltiin ihmisarvon mukaisesti. Huutokauppa järjestettiin perinteisesti viattomien lasten päivänä 28. joulukuuta. Järjestelmä oli
Suomessa yleinen varsinkin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosina, kunnes se lopetettiin virallisesti vuonna 1923 voimaan tulleen köyhäinhoitolain myötä.
Tästä huolimatta viranomaiset järjestivät huutokauppoja vielä 1930-luvulla, koska lain valvonta oli lähes olematonta. Sitten olivat erikseen kirkonköyhät,
joita kirkko avusti perimistään maksuista kuten sakoista, paarivaatteiden vuokrista, avioliittokuulutuksista ja vaivaisrahoista, joita perittiin kuolinpesiltä perunkirjoituksen yhteydessä.
Kunnan neljännesvuosi katsaus v.1890.
"Kuntalaisia kohdannut niin kuin muuallakin Pohjanmaalla halla ja katovuodet, niin oli näiden huonoin vuosien takia vaivaishoidon menot ja köyhäin vaatimukset kasvaneet niin suuriksi, että
vaivaishoidon, joka sillon oli kirkkokunnan ja piirimiesten huolena, oli heidän täytynyt ottaa kruunulta lainoja, jotka sitte alkava kunnanhallitus sai maksaa.
Kun mainittuina vuosina vielä lisäksi oli tavallista suuremmat menot sekä niiden lisäksi suostuntamiesten elatus eli palkkaus maksettava ja sotamiestorppain rakentaminen, joita tässä pitäjässä
tuli rakentaa 25 torppaa. ja yhteensä tulivat ne 50 000 mk eli 2000 mk jokainen torppa ja
Muhoksen kunnan osuus niiden torppain rakentamisesta oli 33 500 markkaa, niin tarvitsikin olla Saarijärven Paavon lujuutta. Vaan tuli vielä ankarammat halla ja kato vuodet ja niin huonot, että
useat kuntamme talollisista ja mökkiläisistä eivät saaneet rehevästi kasvavista viljoistaan suuhun panemista, jonka tähden kurjuus köyhemmässä kansassa kasvoi vielä suuremmaksi, joiden
elättämisestä ja hoitamisesta oli kunnan-hallituksella tarpeeksi miettimistä ja tekemistä. Kun siihen vielä raivosi ankara kuume eli lavantauti, niin täytyi köyhille laittaa erityisiä
sairashuoneita ja hoitajia niihin, joiden hoitaminen ja niille terveellisen ruuan laittaminen ei tullut aivan vähän maksamaan, sillä sairaita oli kymmeniä". (Muhoksen Kunnan historia 1865-1995)
Kansakoululaitos
Kansakoulun perustaminen jäi kuntakokousten päätettäväksi, Muhoksella päädyttiin jatkamaan kiertokouluopetusta ja opettajaksi pestattiin Matti Liimatta Sotkamosta.
Koivikonmaanviljelys-koulussa annettiin myös alkeisopetusta lapsille 1860 luvulla. Pappilan lasten kotiopettaja Lydia Malberg ja kappalaisen Johan Cajanerin tyttäret
"mamsellit" pitivät mamsellinkoulua pappilassa.
Kansanopetus asia otettiin tarkasteltavaksi kuntakokouksessa v. 1871. Kunnallislautakunnan selonteko kansakoulun tarpeellisuudesta edelliseltä vuodelta mainitsee:
"Lopuksi saamme mainita muutaman sanan kansakoulun perustamisesta kunnassamme, joka on niitä tärkeimpiä asioita sekä maaliselle, että hengelliselle edistymiselle ja siihen sokeuteen ja
tietämättömyyteen katsoissa, joka vielä yhteisen kansan seassa suuressa määrin vallitsee. Tästä asiasta ei tarvinne meidän pitkiä selityksiä tehdä, koska sen laisen koulun tarpeellisuus on
kaikille sivistyneimmille kuntalaisille tietty ja he suosivat tiettävästi senlaisen laitoksen tarpeellisuutta, eikä visuile varojaan tähän laisiin uhratessa ja luulisimme asian kysymyksen
tultua suosioilla ratkiavan, ehkä voisi semmoisiakin pimeyden puolustajiakin olla, jotka voisivat vastaankin seisoa".
Edellä mainittuun perustuen kunnallislautakunta esitti kuntakokoukselle kansakoulun perustamista, mutta esitys ei ottanut tulta. Asia tuli uudelleen esille kolme vuotta myöhemmin,
kun valtio palautti viinaverorahoja kuntaan käytettäväksi yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Rahojen käytölle tuli kaksi ehdotusta, kappalaisen puustellin korjaaminen ja kansakoulun
perustaminen. Asiasta piti äänestää ja äänestyksen tulos oli kappalaisen puustellin korjaus.
Kansakouluasia nostettiin esille seuraavassa kuntakokouksessa. Käydyn keskustelun jälkeen äänestettiin ja sen tuloksena päätettiin perustaa kansakoulu Kirkonkylään.
Rahat siihen otetaan lainajyvämakasiinin varastosta, josta myydään 200 tynnyriä rukiita ja 200 tynnyriä ohria. Kansakoulun johtokunnan esimieheksi valittiin rovasti
Strömmer, varaesimieheksi Koivikon maanviljelyskoulun johtaja Viktor Heikel, jäseniksi talokkaat J.P Valkola, Heikki Anttila, Simo Keränen, Adolf Holappa, Heikki Tikkanen ja
Mikko Hartikka. Johtokunta valtuutettiin hankkimaan koululle tarvittavat tilat.
Kuntakokouksen päätöksestä esitti eriävän mielipiteen Lassi Perttunen. Kokoukseen saapui suuri joukko kuntalaisia, niin vastustavia kuin puoltaviakin, kaikki
vaativat uutta äänestystä. Suoritetussa äänestyksessä koulun perustamista kannattavat voittivat. Vastustajat valittivat päätöksestä, mutta valitus ei mennyt läpi, joten päätös
kansakoulun perustamisesta jäi voimaan. Johtokunta teki kaupat Ponkilan tilasta, jonka päärakennus korjattiin koululle sopivaksi. Koulun avajaiset pidettiin 18.10.1875.
Kouluun ilmoittautui 28 poikaa ja 16 tyttöä. Oppilaskato oli melkoinen, koko lukuvuoden jaksoi opiskella vain 25 oppilasta. Tulipalo tuhosi koulun helmikuussa 1888 ja
koulunpito siirtyi poikien osalta Koivikon maanviljelyskoululle ja tyttöjen koulua jatkettiin Ranta-Holapassa.
Tanskassa ovat lastenkirjastot jo yleiset, Ruotsiisa alkavat tulla vähän tavallisiksi. Suomessa jokseenkin tuntematonta laatua. Tietääksemme on
näitä Munsalassa, Espoossa ja Muhoksella. Tuusulaan on äsken perustettu vaan ei vielä käytäntöön tullut. Munsalassa lastenkirjasto perustettiin 1867 ja sisältää 200 nidettä,
Espoossa on se jokuvuosi sitten toimeenpantu ja sisältää 100 nidettä. Muhoksella se pantiin toimeen v.1875 ja on siinä 300 nidettä. (Uusi Suometar no16 06.02.1878)
Sanomalehti Kaiku 22.01.1889 no 9. Ensitulewan Helmikuun 2 päiwänä tarjotaan urakka huutokaupan kautta Ponkilan kansakoulutilalla Muhoksella, kivijalan pano ja
koulurakennuksen salwu paikalla olewista aineista wähimmän waatiwalle. Tarjoukset hylkää tahi hywäksyy johtokunta. Työhön on heti huutokaupan jälkeen ryhtyminen.
Lähempiä määräyksiä annetaan huutokauppatilaisuudessa. Muhos Tammikuun 4 p. 1889. Kansakoulun johtokunnan puolesta Alg. Hanell.
1888 Laitasaaren ja Kylmälänkylän kansakoulut aloittivat toimintansa.
Kansallinen herääminen
Ensimmäinen sortokausi ajoittuu vuosille 1899-1905. Venäjän keisarikunta pyrki lujittamaan ja yhtenäistämään Venäjän valtakuntaa, toteuttamalla
venäläistämispolitiikkaa Suomen suuriruhtinaskuntaa kohtaan. Sortokauden tunnetuin tapahtuma oli vuoden 1899 Helmikuun manifesti, jota pidettiin
valtiokaappauksena, jonka avulla Suomen perustuslait tahdottiin syrjäyttää.
Suomessa syntyi hyvin organisoitu passiivinen vastarinta, jonka toimesta
kerättiin Suuri adressi, johon kertyi yli puoli miljoonaa nimeä muutamassa viikossa. Uuden asevelvollisuuslain avulla lakkautettiin Suomen kansallinen
sotaväki. Suomalaisia alettiin määrätä Venäjän armeijaan, josta seurasi kutsuntalakkoja. Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov sai diktaattorin
valtuudet, jonka jälkeen alkoivat toimenpiteet passiivista vastarintaa harjoittaneita ihmisiä vastaan, kuten vangitsemiset, karkotukset, viroista erottamiset
ja sanomalehtien lakkauttamiset.
Ensimmäinen sortokausi päättyi Bobrikovin murhaan ja Suurlakkoon v. 1905. Lakko kyseenalaisti yhteiskunnan valtarakenteet kaikkialla.
Rovasti, kirkkoherra Gustaf Adolf Snellman - s.1827 Kuortane k.1896 Muhos Korttila no 34 Muhos kirkkoherranpappila (1881-1896).
Karungin kirkkoherra -1872. Karungin Palonperän pappilan väki sai osaltaan kokea nälkävuosien 1866 -1867 koettelemukset. Noina aikoina Suomessa valmistelttin itsenäistä
kunnallishallintoa ja kunnallista köyhäinhoidon järjestämistä. Asia oli niin alkutekijöissään, että vastuu ihmisten pärjäämisestä oli seurakunnalla.
Palonperän pappilassa oli iso pata tulella kokopäivän jonne nälän heikottamat ihmiset horjuivat jotain suuhun saadakseen. Ihmetellä piti mistä keittoon riitti aineksia.
Leipä jota pappilassa syötiin oli kuivattua sisällöltään tumman kiiltävää ja erittäin kovaa. Liottamalla se saatiin pehmeäksi ja syömä kelpoiseksi.
Talonpojat ja muuväki leipoi Elias Lönrotin ohjeiden mukaan jäkäläleipää joka oli väkevän makuista. Jauhetusta oljesta ja vähistä viljoista leivottiin myös leipää
joka oli hyvin karheaa syötävää. Tämä hätäleipä lienee osaltaan ollut syynä suuren kuolleisuuteen. Pappilassa ei olkileipää tarvinnut syödä, rieska leivottiin puhtaista
joskin hallan panemista ohrasta. Rieska oli imelänmakuista, mutta tuossa tilanteessa suurta herkkua. Vuonna 1868 saatiinkin runsas ja hyvä sato. (Lähde, Kahden vuosisadan vaiheilta, Paavo Virkkunen. Otava 1953)
Liepeen pappila Pudasjärvi (1872-1878) kappalainen. Perhe saapui Karungista Pudasjärvelle huhtikuussa 1873. Muuttomatkalle lähdettiin useilla hevosilla,
joiden reet oli lastattu korkeiksi kuormiksi. Ensi kokemus uudesta pappilasta oli, että seinustoilla olevat nukkumalaverit olivat syöpäläisiä täynnä joten ensimmäinen
yö nukuttiin leipomapöydän päällä. Eipä tämäkään pakopaikka turvannut perhettä lutikoilta. Pudasjärvi oli laaja seurakunta, pitäjän useille kylille oli tietöntä matkaa
kymmenkunta peninkulmaa, kesäisin niihin pääsi vain vesiteitä tai suurten soiden yli pitäjäläisten rakentamien pitkospuisia polkuja pitkin. Yhdellä kyläreissulla
kastettiin useita lapsia ja siunattiin hautaan useat vainajat.
Puolanka (1878-1881) Puolangan kirkkoherra. Perhe muutti Puolangalle keväällä 1878. Matkaa tehtiin poikkimaitse koska maantiematka Oulun kautta olisi ollut
huomattavan pitkä ja kallis. Kahdeksan peninkulman matka suoraan yli soitten ja metsien kesti toista vuorokautta joten välillä
oli yövyttävä, poikettava taloihin lepäämään ja ruokkimaan hevoset. Viikkoa ennen pääsiäistä kylmähkö ilma ja lumentulo toi hyvän rekikelin. Irtaimistoa oli
siirtämässä kaikkiaan 33 hevoskuormaa. Pääsiäisen jälkeen toimme neljä lehmää kaksi hevosta rengin ja 2 piikaa. Muu karja ja lampaat odottivat siirtoa juhannukseen
asti Pohjois-Pohjanmaalla ei ollut tavallista, että pitäjäläiset olisivat ilmaiseksi kuljettaneet pappinsa tavaroita. Maksua ei kuitenkaan suoritettu rahassa,
vaan vuoden lopussa kun papintilit tehtiin talonpoikien kanssa saivat he siinä yhteydessä hyvityksen työstään. Papin viran hoitaminen Puolangalla oli raskasta,
pitäjäläiset näkivät nälkää huonojen satovuosien vuoksi, eikä pappilassakaan ollut runsautta ruuasta. Pappilassa vallitsi alakuloisuus ja toivottomuus tulevasta,
tännekkö heidän on jäätävä? Ajatus hakeutumisesta muualle kypsyi nopeasti.
Muhos Kortelan pappila 1881-1896. Muutto Muhokselle tapahtui 1881.Muhos oli perheelle mieluinen uusi kotipaikka. Olihan se heille suvun keskuspaikka. Täällä ovat eläneet
kirkkoherran äidin isä, hänen äitinsä syntynyt ja hänen isä ja eno olivat täällä kappalaisena.
Gustaf Snellmanista tuli Muhoksella pidetty ja tunnettu suomenkielen ja suomalaisuuden asiaa ajavana henkilönä. Hänen ystäviinsä lukeutui samanhenkinen rehtori Mauno Rosendahl joka osti Greussin eli Valkolan tilalla sijainneen Kallion torpan. Syksyllä 1882 Uno Cygnaeus pyysi Snellmania hoitamaan kansakoulun tarkastajan tehtävät Oulun läänin eteläpiirissä. Näin hän joutui yhä enemmän mukaan kansan opetuksen ja valistuksen pariin joiden toteuttamisessa hänen aikuiset poikansa olivat vahvasti mukana. Kahdesti kokoontuivat piirin opettajat Kortelan pappilaan pitämään kesäkokoustaan
Hänen kahdesta pojastaan kasvoi merkittäviä vaikuttajia Suomen kulttuuri -ja yhteiskunnallisessa elämässä Arthur Henrik Snellman ja Paavo Snellman jotka ottivat suomalaisen Virkkunen
sukunimen. Muhoksen pappila oli Snellmannin aikaan merkittävä kulttuurikoti huomattavine vieraineen ja ovet olivat auki myös rahvaalle. Pappilassa elettiin hyvin kansanomaista elämää.
Kun arkkipiispa Gustaf Johansson oli Muhoksella suorittamassa piispantarkastusta vuonna 1890, hän ihastui pappilan harvinaiseen luonnonkauneuteen, jota sekä näköalat ja maasto tehostivat.
Hän sanoi asettavansa Inarin pappilan Muhoksen pappilan edelle, mutta että kolmatta näin näiden veroista ei hänen laajassa hiippakunnassaan ole.
Kähkönen-Suvela no 40:39 Muhos. Kirkkoherran kuoltua leski Hilma asusteli parivuotta Korttilan pappilassa mutta rakensi sitten oman talon v. 1898 Oulujoen
pohjoispuolelle vastapäätä Muhoksen kirkkoa. Snelmannin perilliset myivät Suvelan vuonna 1952 Oulujoki Oy:lle.
Mangus Mauno Rosendal s. 08.09.1848 Hämeenkyrö k. 21.10.1917 Oulu Greus - Valkola no 8 Muhos, Kallion torppa 1894 - 1908
Oulun suomalaisen yhteiskoulun rehtori 1902 - 1917. Perusti Ouluun suomenkielisen yhteiskoulun, johon myös tyttöoppilaat olivat tervetulleita. Valtiopäivämies, herännäisjohtaja,
kirjailija. Toimi koulun rehtorina kuolemaansa saakka
Osti vuonna 1894 Greussin eli Valkolan tilalla sijainneen Kallion torpan (hirsikehässä v.1794) josta kunnosti perheelleen kesäasunnon, perhe viettikin paljon aikaansa Muhoksella.
Mauno Rosendahl osallistui myös aktiivisesti Muhoksen seurakunta-elämään. Piti tiiviisti yhteyksiä kirkkoherra Snelmanin kanssa. Toimi mm. herännäisyysliikkeessä yhdessä kappalaisen Erkki Pesosen kanssa.
Muhoksen kirkonkylällä Tikkalanmäen rinteen puistomaisessa ympäristössä sijaitseva pihapiiri, johon kuuluu herännäisjohtaja Mauno Rosendahlin 1800-luvun lopulla rakennuttama asuinrakennus ja
useita vanhoja piharakennuksia. Piharakennuksia ovat muun muassa sauna, varasto ja huvimaja. Kohde on vanhan Oulu-Kajaani tien varrella, joka Muhostien kohdalla edelleen hahmottuu
raittimiljöönä ja muodostaa muiden kohteiden kanssa maakunnallisesti merkittävän rakennetun kulttuuriympäristö kokonaisuuden.
Sortokauden aikaan Rosendal oli tulisieluinen Suomen itsenäisyyden puolustaja. Hän sai karkotusmääräyksen maasta joka tuotiin nimismiehen toimesta Kallion huvilalle 17.07.1903.
Hän olisi joutunut vangittavaksi ellei olisi poistunut maasta, hän matkusti Ruotsiin 24.07.1903. Maanpakolaisuus Ruotsissa oli raskasta aikaa. Olla erossa perheestään,
isänmaastaan ja samalla yrittää kirjoitta seuraavaa osaa Suomen herännäisyyden historiaan. Rosendalin perhe pääsi kuitenkin matkustamaan Ruotsiin tapamaan Maunoa.
Bobrikovin murhan jälkeen tilanne Suomessa muuttui ja karkoitetut pääsivät muuttamaan takaisin Suomeen.
Marraskuussa 1903 Rosendal teki matkan Saksaan kahden muun maasta karkoitetun kreivi Karl Mannerheimin ja konsuli Eugen Wolffin kanssa. Matkan tarkoituksena oli jättää
keisari Nikolai II:lle adressi, jonka suuri joukko karkotettuja oli allekirjoittanut - adressi oli syntynyt karkoitettujen sisäisestä tarpeesta saada olla puolustamassa
Suomen oikeuksia. Adressi julkaistiin useissa saksalaisissa sanomalehdissä. Karkotus peruttiin ja hän palasi Suomeen 23.01.1905. Rosendahl myi Kallion huvilan oululaiselle
kauppias Nousiaiselle v.1908, joka laajensi rakennusta keittiösiivellä.
Keisari Aleksanteri II:n (1855-1881), noustua valtaan Suomessa koittivat poliittisesti vapaammat olot. Koettiin vahva kansallinen herääminen 1860- ja 1870-luvulla. Yhteiskunnallinen toiminta
vilkastui, maa alkoi teollistua ja vaurastua. Syntyi perusta kasvattavalle ja kehittävälle, kansalliselle ja yhteiskunnalliselle kansalais-, puolue- ja ammattiyhdistystoiminnalle.
Ensimmäisinä suurista kansanliikkeistä olivat liikunta -ja urheiluseurat. 1860-70 luvuille ajoittuu myös puoluetoiminnan alkaminen. Ensimmäiset säätyläisten ja työnantajien perustamat
työväen sivistysyhdistykset perustettiin vuosina 1866 ja 1869. (Huuhka 1990, 23-27)
Venäjän vallan aikana alkoi kuitenkin kansallinen herätys, jonka murrosvaiheessa Adolf Ivar Arvidsson kirjoitti kuuluisan lauseensa:
"Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, meidän on oltava suomalaisia."
Eri puolille maata syntyi fennomaanisia seuroja ja yhdistyksiä. Pohjoisessa näitä "Suomalaisia seuroja" oli mm. Oulussa ja Raahessa. Valtiopäivien kokoontuessa
vuonna 1863 suomenmieliset valtiopäivämiehet tarttuivat kansallisiin kysymyksiin ja harrastivat vapaata yhteydenpitoa yli säätyrajojen. Ouluun perustettiin
"Suomalainen klubbi", juuri ennen valtiopäivämiesvaaleja. Vaaleissa klubi sai kaksi edustajaa porvarissäätyyn: puutavarakauppias A. O. Snellmanin ja sairaalanlääkäri
L. B. Olsonin sekä yhden edustajan talonpoikaissäätyyn: J. P. Valkolan Muhokselta.
Nuorisoseuraliike ryhtyi valistamaan maalaisnuorisoa ja juurimaan pois juoppoutta ja muita huonoja tapoja. Nuorisoseuroista tuli jäsenistöltään suurin kansalaisjärjestö
Suomeen 1800-luvun lopulla. 1900-luvun puolelle siirryttäessä osuuskuntien ja työväenyhdistysten jäsenmäärät ylittivät moninkertaisesti nuorisoseurojen jäsenmäärät. (Alapuro & Stenius 1989, 50-51)
Perustettu 25.03.1895 Ponkilan kansakoululla
1898 Nuorisoseuran kokouksissa oli puheena yöjuoksu jota pahetta harjoitettiin paikkakunnalla, Syyn tähän katsottiin olevan kaikissa. Miehissä, jotka valitsevat
yöajan vuorokaudesta seurustellakseen ja naisissa, jotka ottavat miehiä yöaikaan vastaan. Myös vanhemmat ihmiset, että he suosivat tätä seurustelutapaa ja väärin
ymmärtävät nuorten vapaan ja puhtaan seurustelun päiväsaikaan. Päätettiin perustaa Nuorisoseuran siveysosasto.
"Muhoksen nuorisoseuralla oli iltama t.k. 3 p. Tikkalan talossa Muhoskylässä. Esitelmän nuorison riennoista piti räätäli Pekka Tyllinoja, kehoittaen
nuorisoa wilkkaampaan yhteistoimintaan sen päämäärän saawuttamiseksi, jota kohti ollaan waeltamassa. Ohjelmaan kuului wielä kertomusten lukemista, runon lausuntoa ja
postileikkiä. Lopussa keskusteltiin seuraan kuuluwista asioista m.m. oman talon hankkimisesta seuralle ja miten rakennuswarat sanottuun tarkoitukseen olisi parhaiten saatawissa". (Oulun Ilmoituslehti 13.02.1901 no 18)
Aatteellisuus, sitoutuneisuus ja toiminnan palo olivat leimaa-antavia piirteitä 1800-luvun lopun järjestö-, puolue-, ammattiyhdistys- ja osuustoiminnalle.
Kansanliikkeet, kansalais- ja osuustoiminta kehittivät kansakuntaa yhteiskunnallisessa mielessä.
Ne kasvattivat ja koulivat suomalaisia, loivat kansallistunnetta ja opettivat ihmisiä
hoitamaan yhteisiä asioita. Ilman kaikkea tätä suomalaiset eivät olisi olleet henkisesti eivätkä aineellisesti kypsiä julistamaan kansakuntaa itsenäiseksi valtioksi vuonna 1917.