1860-luvun nälkävuodet

Auksuunivuodet

Merkittävimmät perintötiloilla tapahtuneet isäntien vaihdot tapahtuivat 1830-luvun katovuosina 1832, 1833, 1835 ja 1836. Vallesmannien vasarat paukkuivat taas 1860-luvun nälkävuosina eri puolilla pitäjää. Mainittuina "auksuunivuosina" useat perintötalot, kuten Halola, Henttula, Perttula, Tikkala, Holappa, Honkanen, Tuppurainen, Nykänen, Nykyri, Heikura, Lievonen, Perttula, Könö ja Valkola, Kesti eli Helia, sekä useat kruununtilat, joita jo isät ja pojat olivat viljelleet, kaatuivat velkoihin. Kyseessä olivat suuret ökytalot, joiden pinta-alat olivat 1000 ha kahtapuolen.

Vanhat suvut saivat väistyä uusien isäntien tieltä, kun lähipitäjistä, varsinkin Kainuun suunnalta saapui paljon väkeä Muhokselle. Puolankalaiset pitivätkin Oulujokivarren länsipäätä Amerikkanaan keltaisena lainehtivine viljavainioineen. Useista "tullista tulleista" tuli hyvin menestyneitä pitäjän kehitykseen voimakkaasti vaikuttavia isäntiä. Moilasista tuli Halosia, Nykäsiä ja Holapoita. Pekureista Honkanen ja Lukka, Helasista Huovisia, Haatajasta Hartikka, Kallliosta Kinnunen ja Tauriaisesta Karhu jne. Vero- ja kirkonkirjoihin kirjattiin taloissa asuvat patronyymein, niinpä ahkeralla talon vaihtajalla oli elämänsä aikana monta talonnimeä sukunimenään. Kruununmakasiinit olivat Venäjän vallan aikana rakennettuja viljavarastoja. Niihin kerättiin ns. kruununjyvät, jotka olivat osuus viljelijöiden suorittamasta kruununverosta. Se maksettiin välittömänä verona viemällä leipäviljana käytettyä ohraa ja ruista sekä kauraa kruununmakasiiniin. Kruununjyvien kerääminen lopetettiin maaveron lakkauttamisen yhteydessä vuoden 1925 alussa. 1800 luvun loppupuolella maksiinin vastavina hoitajina oli J.P Valkola ja Juho Kallio.

"Rukiin siemenistä on täällä yleinen puute. Kruunulta tosin oli luwassa kolamattasataa tynnyriä. mutta niin rasittawilla ehdoilla, että joka onneton niitä joutuu ottamaan, niin saa ottaissaan ajatella, että weronteon jälkeen on osa omaisuudestansa ryöstömiesten käsissä arwostettawana. Täkäläinen talouskunta toiwoi Oulun Talousseuran kautta, kun pellawan ja pumpulin hinta on wallan suuri, saada ostaa kolme tai neljä tynnyriä pellawan siemeniä, mutta seura antoi ilmaiseksi talouskunnalle 3 kappaa siemeniä". (Muhoksen talouskunta, Oulun Wiikkosanomia 29.07.1865 no 30)



Muhoksen kunnan vasta valitut luottamusmiehet joutuivat ensitöikseen haastavan tehtävän eteen vuonna 1865, kun useat katovuodet seurasivat toisiaan. He joutuivat keskelle suurten nälkävuosien aiheuttamaa kriisiä. Kuntalaisten päivittäisestä elannosta, kulkutaudeista ja kerjäläisistä lankesi valtavasti ongelmia .

Vuoden 1865 syksyllä pidetyssä pitäjänkokuksessa valittiin luottamushenkilöt. Muhoksen kunnan kuntakokouksen esimieheksi valittiin vuosiksi 1866-1868 talokas Johan Petter Valkola. Kunnassa oli vain yksi ns. hallintovirkamies, joka oli kunnankirjuri. Johan Petter Valkola hoiti kirjurin tehtävää esimiehen tehtävien ohella 26 vuotta, eli kunnan perustamisesta kuolemaansa saakka. Kunnallislautakunnan esimiehenä oli vuosina 1866-1868, talokas Simo Keränen. Nämä kaksi miestä joutuivat vastaamaan kuntalaisten päivittäisestä elannosta, nälän aiheuttamien kulkutautien hoidosta sekä ongelmasta joka räjähti käsiin mierontielle lähteneestä työväestä joka palveluspaikoistaan oli irtisanottu .

Vuonna 1865 elettiin neljättä katovuotta peräkkäin, peruna paleltui jo kukintavaiheessa, kesä- ja syyshallat veivät viljan. Rajut sääilmiöt, kovat sateet, halla ja pakkanen tuhosivat satoja laajasti ympäri Pohjois-Suomea. Syömäviljalajit, kuten ruis ja ohra tuhoutuivat lähes kokonaan samoin kävi kauran ja perunan, heinääkään ei saatu tarpeeksi eläimille. Väki alkoi liikehtiä, muutto ulkomaille, kuten Amerikkaan, Ruotsiin, Pohjois-Norjaan sekä Venäjälle käynnistyi.

Nälkiintynyt kansa sairastui lavantautiin, punatautiin ja hinkuyskään. Kulkutaudit levisivät kerjäläisten mukana, kuolo korjasi satoaan, lapsikuolleisuus olikin noina vuosina hyvin suurta. Kaikista kuolleista noin neljännes kuoli kulkutauteihin. Pitäjässä raivosi myös ruttoepidemia. Palvelusväki jäi ilman palkkojaan. Köyhäinhoitolaisten määrä lisääntyi.

Talvi 1866 oli erittäin kylmä ja ankara. Säätila oli erittäin sateinen ja pilasi sadon monin paikoin, josta seurasi, että vilja ei ehtinyt valmistua, kesän kasvukauden jäädessä erittäin lyhyeksi. Peruna ja juurekset mätänivät peltoon ja syysviljat jouduttiin kylvämään erittäin huonoissa olosuhteissa märkiin peltoihin. Syömä- ja siemenviljasta, sekä karjanrehusta oli suuri puute.

Kerjäläisjoukot kasvoivat, oli lähdettävä kerjuulle pysyäkseen hengissä. Oulun Kihlakunnan ulosotto-luettelosta vuodelta 1866 selviää, että Muhoksella joutui voudin vasaran alle 44 perintö- eli verotaloa. Karjaa jouduttiin teurastamaan runsaasti rehun puutteen takia.



Viljan maahantuonti oli jumissa Itämeren jäätymisen vuoksi koska talvi jatkui pitkälle kesäkuuta. Syötävän viljan puute huipentui kesällä 1867, jolloin oli turvauduttava hätäruokaan, pettuun - olkiin yms. Heinäkuu oli melko lämmin, silloin oli jopa pari hellepäivää. Elokuussa kärsittiin ankarista yöhalloista, syyskuun alun ankara halla vei sadon puoleen normaalista.

Suomen hallitus hoiti nälänhätää heikosti, tilanteen vakavuutta ei tajuttu. Sillä ei ollut varoja eikä tahtoakaan ruuan tuomiseen ulkomailta. Suuren nälänhädän pahenemisen taustalla oli muitakin tekijöitä kuin sääilmiöt.

Mikä on mädäntynyttä se sortukoon

Erityisesti valtiovarainministeri Johan Vilhelm Snellman vastusti velan ottoa. Hänen ajamansa tiukka vahvanmarkan politiikka karttoi velanottoa viimeiseen asti. Elämään jäi hänen tokaisunsa: "Mikä on mädäntynyttä se sortukoon".

Kerjäämään joutuneet olivat kaikkein heikommassa asemassa, oli taloja joissa kylmästi kieltäydyttiin auttamasta. Eräskin emäntä torui höyliä isäntää antamasta "leivän kipenentäkään". Oli taloja joista annettiin vähästäkin, kiristämällä omia vöitä tiukemmalle.



Muhoksella avattiin hätäaputöinä Soson suoalueen kuivatustyöt.Talven 1867-1868 aikana nähtiin, että nälän ja sairauksien uuvuttamat ihmiset eivät kyenneet raskaisiin kanavien kaivuutöihin. Kuolleisuus työmaalla oli hyvin suurta. Päätös vastikkeettomasta elintarvikeavusta piti pyörtää.

Yliväärän eli Väärän talo on sijainnut nykyisen Koivikon omakotialueen länsireunassa. Kukaan ei ottanut sitä asunnokseen koska ko. vuosien aikana taloon oli koottu nälkään ja sairauksiin kuolleita, myös Soson suoalueella menehtyneitä kaivajia. Talo oli kymmeniä vuosia autiona, vain kulkumiehet ja juoppoporukat sekä kylän nuoriso oli pitänyt siellä "rynttyitään". Sillä oli kalmanhajuinen maine. Talon omisti Matti Tikkanen, joka asui Muhoksen Tikkalassa. Vanhan rakennuksen on purkanut 1900-luvun alkupuolella Tikkasen vävy Kustaa Huovinen.



Kuntakokous päätti vuonna 1867 jakaa lainamakasiinista 30 tynnyriä viljaa köyhille, mutta samalla määrättiin lainamakasiinin ns. antomiehet "oman maksun haastolla" selvittämään että viljaa annetaan vain semmoisille köyhille, jotka eivät muuten tule toimeen, vaikka ahkerasti omalla työllään perhettään elättävät. Niille, jotka eivät ole alituisessa työssä, ei apujyviä saa antaa. Antomiehinä toimivat tuolloin Juho Kallio apunaan Matti Jalo.



Nälänhätä oli suurimmillaan 1868 vuoden alussa. Maantiet täyttyivät vaeltelevista kerjäläisistä. Myös ns. ökytaloista jouduttiin mierontielle. Muun muassa Helian talon isäntä Samppa Kestihelia menetti talonsa takausten vuoksi ja joutui viemään perheensä pahaseen mökkiin Hämälän tilalle. Kerrotaan, että kunnasta ei löytynyt jyvän jyvää syötäväksi. Talokkailla ei ollut kelvollista siemenviljaa ja syömävilja oli ostossa. Muhoksen lainaviljamakasiinin laarit kolisivat tyhjyyttään. Kunnan esimies J.P Valkola oli pahassa välikädessä, auttamishalua oli, mutta ei kykyä suuren nälkäongelman edessä.

Valtion toimesta saatiin viimein maahantuotua kylvösiemeneksi ohraa. Kesä oli kasvun kannalta suotuisa ja se tuotti hyvän sadon. Katoajan katsottiin olevan ohi, mutta taloudellinen tilanne ei korjaantunut kovin nopeasti sillä kotieläinkantakin oli vähentynyt katovuosina alle puoleen.

Kulkutaudit hermokuume ja lavantauti tappoivat vielä pitkään ihmisiä. Vuoden 1866 aikana Muhoksella saatettiin maanpoveen 244 vainajaa, joka oli noin 8% kunnan väestöstä. Henkikirja vuodelta 1870 kertoo asukasluvun olevan 2 982 henkeä.