Olipa kyseessä oma tai vihollisen armeija kummankin ruokkiminen oli talonpojan kontolla. Mieluummin ruokittiin omaa eli Ruotsinarmeijaa, sillä syvällä selkäytimessä tuntui edelleen isonvihan aikainen kasakoiden terrori. Rahvas tunsi erityistä pelkoa venäläisiä kohtaan.

Ns. vanhan suomen alueet jotka oli luovutettu Uudenkaupungin rauhan 1721 sopimuksen mukaan Venäjälle joutuivat talonpojat siellä maaorjan asemaan. Koettiin Ruotsalaisen yhteiskunnan oikeu-den käytännön olevan rahvasta kohtaan inhimillisempää ja oikeudenmukaisempaa.



Ranskan keisarin Napoleonin yllyttämänä Ruotsin ja Venäjän välilnen sota käytiin vuosina 1808-1809. Sodan syynä oli Ranskan ja Venäjän välillä Tilsitissä heinäkuussa vuonna 1807 tehty sopimus jossa Napoleon I (1769-1821) velvoitti Venäjän keisari Aleksanteri I:n (1777-1825) valloittamaan Suomen, koska Ruotsi ei suostunut kauppasaartoon Englantia kohtaan. Venäläiset hyökkäsivät Suomen alueelle 21.02.1808 ilman sodan julistusta Kymijoen yli. Suomen ja Ruotsin välisen rannikkotien takia.

Oululaiset kuulivat ensimmäisen kerran sodan syttymisestä kaupungin kautta kulkevilta pikaläheteiltä. Pian tämän jälkeen kaupungin läpi marssi Länsi-Pohjan rykmentti kohti etelää varustettuna mm. tykein. Oulusta tuli tärkeä sodankäynnin solmukohta, jonne keskittyi Etelä-Suomen menettämisen jälkeen armeijan huolto-, lääkintähuolto- ja koulutuskeskus.

Ruotsi-Suomen armeijan ylläpitämiseen tarvittiin jälleen talonpoikaa, heiltä vaadittiin majoitus ja kyydityspalveluja. Sodan vaikutukset alkoivat tuntua, vaikka Muhoksen pitäjän alueella ei varsinaisia taisteluita käytykään pieniä kahakoita lukuun ottamatta. Utajärven Paavola no 6 tilalla isäntä Petrus Bertilin poika Holappa eli Paavola kuoli kotipihalleen juhannuspäivänä 1809 venäläisen sotilaan surmaamana.

Venäläisten ylivoima oli murskaava. Ruotsi-Suomen armeijan perääntyessä Länsipohjaan kansa totesi, ettei armeijasta ollut heidän puolustajakseen. Oulun ja Muhoksen pitäjässä ryhdyttiin kokoamaan vapaaehtoisia alueen puolustajiksi. Kokoon saatiin 800 miehen joukko-osasto joka oli valmis suuriinkin uhrauksiin. Armeijan ylin johto katsoi, että kysymyksessä on liian suuri uhraus ylivoimaisen vihollisen edessä.

Sotaväenotto ja ruotusotilaista aiheutuneet ylläpitokustannukset olivat rasitteena. Lähimpänä Muhosta käytiin taisteltut Siikajoella 18.4.1808, Revonlahdella 27.4.1808 ja Pulkkilassa 2.5.1808. Viimeinen Suomen sotaan liittynyt taistelu käytiin Rantsilan Kerälän kylässä marraskuussa 1808.

Majuri Samuel Johan Löthman s. 24.09.1755 Oulussa. Viinikka no 8 Muhos Laitasaari 5/12 mant. Perukirjaan on merkitty hänen univormunsa, joka on Iisalmessa ja pyydetään, että se toimitetaan Viinikan tilalle Muhoksen Laitasaaren majurin leskelle. Viinikan tilaa asui ja viljeli samanaikaisesti Muhoksen nimismies ja pitäjänkirjuri Barthold Levander.

Venäläiset kenraalit Kamenskij ja Tutskov saapuivat esikuntineen Ouluun 27.11.1808 eli päivää ennen sovittua luovutuspäivää. Kenraali Johan August Sandels (1764-1831) johti Oulun tyhjennystä ja luovutusta. Kamenskin ja Adlercreutzin Olkijoella käymien lyhyiden neuvottelujen jälkeen syntyi 19. marraskuuta aseleposopimus, jonka mukaan sotatoimet lopetettiin.

Kemin ja Pyhäjoen komppanioista muodostettiin huhtikussa 1809 Pohjanmaan kenttäpataljoona, 159 miestä, se oli aseissa Uumajassa päällikkönä majuri Georg August von Essen. Von Essen asui Hakkarilan sotilapuustellia Laitasaaressa 1790-luvulta 1800-luvun alkuun josta muutti Kemiin. Toista sataa Oulun seudun miestä seisoi rivissä kun kenraalimajuri von Döbeln piti heille liikuttavan kiitos puheensa Uumajan kirkon torilla 08.10.1809.

Keisari Aleksanteri I teki parhaansa antaakseen hyvän vaikutelman itsestään ja maastaan: Oulun porvareille myönnettiin kaupunkineuvoksen arvonimiä. Kansalaiset sopeutuivat pian uuden hallitsijan alaisuuteen. Venäläiset järjestivät heti miehityksen alkuvaiheessa suuret tanssiaiset. Valloittajien tanssitaito ja loistelias tarjoilu tekivät vaikutuksen kaupunkilaisiin.

Rauha Venäjän ja Ruotsin välillä solmittiin syyskuussa 1809 Haminassa. Keisari Aleksanteri I lyötätti rauhan solmimisen ja vallanvaihdon jälkeen Oulun kaupungille kuvallaan varustetun kultamitalin. Ruotsi luovutti suomalaiset lääninsä Venäjälle. Raja Venäjän ja Ruotsin välille vedettiin Tornio- ja Muoniojokeen. Luovutetuista alueista muodostettiin Suomen suuriruhtinaskunta.

Mielenkiintoinen vaihe rauhanneuvotteluissa oli uuden rajan määrittäminen. Ruotsalaistet esittivät rajalinjaksi Kemijokea ja venäläiset esittivät Kainuunväylää eli Kainuunjokea (Kalixjoki) mutta neuvottelujen viimehetkellä Venäjän keisari Aleksanteri I suostui siirtämään rajan Tornion- ja Muonionjokiin. Sotatilanne oli tuolloin muodostunut sellaiseksi, että Ruotsi olisi joutunut hyväksymään lähes mitkä tahansa Venäjän rauhanehdot. Voidaan spekuloida jos venäläisten alkuperäinen esitys rajalinjasta olisi toteutunut, niin millainen maa Suomi olisi itsenäistyessään v. 1917.

Suomen sota jätti kauan elävän muiston mm. muhoslaisten mieliin. Juho Pietari Valkola, joka oli ahkera kirjoittaja oululaisiin lehtiin, kertoo sodan kokeneen vanhuksen kertomuksen.

"Muistoja Leppiniemestä. Noin wähän yli puolen peninkulman matkan Muhoksen Kirkolta Pyhäkosken warrella, missä Pyhäkoski muodostaa jonkunlaisen niemen, sijaitsee pieni talo. Niemen etetelänpuoleinen rinne kasvaa leppäpuita ja sen tähden talo saanut nimensä Leppiniemi. Talo on pienoinen, pellot owat yleensä kuiwaa maata ja kiwiset, niityt samoin kiwiset ja viljelykseen sopimattomia ja sen tähden wiljantulo on aina niukan puoleista. Pääelinkeinona kaiken aikoja on ollut tässä talossa kalastus, nimittäin lohen ja siian josta muutamina kesinä on ollut joksikin hywänpuoleinen tulo. Talosta wähän pohjoiseenpäin on n.k. Leppikallio, joka huwimatkailijat wetää puoleensa.

Kesän aikana näkee usein säätyläishenkilöitä jotka owat tulleet Oulusta sekä muualta tänne huwiretkelle ihailemaan noita Pyhäkosken waahtoisia aaltoja jotka niin uhkaawan näköisinä hirmuisella wauhdilla syöksewät wasten Leppikalliota ja poistuessaan huuhtowat sen pystysuoria ja mustia seinämiä. Kun talo on noin merkillisellä paikalla ja on matkustawaisten käymäpaikka sopinee ehkä mainita muutamia wanhoja muistoja talon entisyydestä".

Leppi-Iikka laittaa venäläiset käpälämäkeen

"Puheena oleva Leppiniemen talo on tunnettu 1808 w. sota-ajoista asti. Silloin oli se waan pienoinen kalamökki, wanhan hawumetsän ja kallioiden ympäröimänä. Senaikuista isäntää nimitettiin Leppi-Iikaksi ja hänen waimoaan Britaksi, sekä sitemmin wanhoilla päiwillänsä Leppimuoriksi. Ne wenäjän joukot jotka Kajaanista päin oliwat tänne tulleet oliwat jonkun aikaa majoitettuna Muhoksella, missä he odottiwat heille etelästä päin tulewia muonawaroja. Tornioon ja sitäkin pohjoisemmaksi oli heidän matkansa päämäärä. Leppiniemessä ei tiedetty paljon mitään noista sotawäen liikkeistä, elettiin waan rauhallista elämää ilman mitään pahaa aawistamatta. Mutta muutamana iltana hämärän tullen ilmaantui 5 sotamiestä kartanolle.

Yksi heistä osasi puhua suomen kieltä ja se selitti mitä miehillä oli asiana. Sotamiehet tahtoiwat talon ainoan lehmän, mutta tähän ei Leppi-Iikka woinut suostua millään ehdolla. Silloin yksi sotamiehistä murahti omalla kielellään muutaman komentosanan ja kohta kolme heistä asettui taisteluasentoon ja alkoi laahata elukkaa ulos nawetasta. Leppi-Iikka ei paljon miettinyt. Riwakasti tarttui hän huoneen nurkassa olewaan tukewaan koiwukankeen ja alkoi sillä huimia minkä kerkesi, tehden sitkeää wastarintaa noille aseellisille roswoille.

Iikan waimokaan ei ollut aiwan arkaluontoisia naisia. Taistelun parhaillaan ollessa oli hän pukenut miehensä puwun päällensä ja aseella warustettuna seisoi rappusilla ja kysyi tarwitko Iikka apua, mutta tämä wastasi, että kyllähän tässä wielä kestetään. Yksi wastustajista oli jo saanut Iikan kangesta kuolettawan iskun ja toinenki makasi jo maassa tainnoksissa. Ryssät näkiwät, ettei siinä mikään auttanut ja lähtiwät matkoihinsa wieden kuolleen towerinsa mukanansa, mutta lehmää eiwät he saaneet". (Oulun Ilmoituslehti 24.12.1890 no 114, Kaleva 20.04.1900 no 91)

Kieksin isännän korventaminen

"Paluu matkallansa Leppiniemestä ryöstäjät pistäytyiwät Kieksin taloon. Talossa ei tehty mitään wastarintaa, kohdeltiin waan suosiollisesti. Mutta kun ryssät eiwät löytäneet mitään suuhunsa sujuwaa kuin muutaman tilkan palowiinaa raiwostuiwat he ja sitoiwat isännän nuoralla lawitsaan kiinni. Sitten kantoiwat he kuumaa tuhkaa ja tulisia hiiliä liedestä isännän selkään ja tätä surkeaa kiduttamista kesti niin kauwan, kunnes isäntä wiimein meni tainnoksiin. Hän ei enää parantunut waan jonkun ajan perästä kuoli pahoista palohaawoista.

Eiwätpä nuo Kieksin miehet olleet aiwan toimettomia kun tämän ilkityön antoiwat tiedoksi sotilas- päällikökunnalle, jopa ylipäälliköllekin, joka majoitteli Muhoksen pappilassa.

Tämä wenäläinen päällikkö olikin hywän järjestyksen mies eikä suwainnut sitä, että walloitetussa maassa hänen wäkensä tekewät asukkaille mitään wallattomuutta. Sen wuoksi antoi hän käskyn päällikkökunnalle ottamaan asiasta selkoa. Ja pian siitä selko saatiinkin. Ilkityön tekijät soturit saiwat tuomionsa, nimittäin "raittijuoksuna". Rangaistus pantiin toimeen juhlallisesti torwien soidessa ja rumpuin päristessä pappilan ja Kestlän talojen wälillä olewalla pellolla. Sotawäen ja muun ihmisjoukon läsnä ollessa. Muutamat läsnä olijoista owat tämän kirjoittajalle kertoneet. P. W" - (nimimerkkiä käytti Juho Pietari Walkola). (Oulun Ilmoituslehti 24.12.1890 no 114, Kaleva 20.04.1900 no 91)

Perimätietona kulkeneet tapahtumat - A.H Snellmanin tallentamana

"Pyhäkosken varrella olivat venäläiset viime sodan aikana telmänneet. Leppiniemessä oli silloin vahva Iikka-niminen isäntä. Venäläiset tulivat pirttiin ja käskivät isännän lähteä aitan ovea aukaisemaan. Isäntä oli parasta-aikaa makuulla ja käski venäläisten odottaa, siksi kunnes saa vaatteet päällensä. Vedettyänsä kengät jalkaansa, lähti hän ulos, sai käsiinsä koivuisen korennon, jolla hutki venäläisiä niin pahanpäiväisesti, että he lähtivät pötkimään pakoon, kaksi heistä menetti henkensä.

Isäntä oli kahakasta päästyään sanonut "jos hänellä olisi ollut kynäkään apuna, olisi hän pannut kaikki ryssät Rakankorvalta Pyhäkoskeen". Talon emäntä oli tappelun aikana seisonut portailla lakki päässä "että hänkin muka mieheltä näyttäisi". (A. H. Snellman: Oulun kihlakunta. Oulu 1887)

"Kieksissä olivat venäläiset sitoneet isännän lavitsaan kiinni, kantaneet tulisia hiiliä ja tuhkaa hänen selkänsä päälle ja siinä rääkänneet, kunnes miesparka menetti henkensä. Tästä ilkityöstään saivat sotamiehet kumminkin kelpo selkäsaunan kun 500 miestä päällikköjensä käskystä löi heitä "kujanjuoksussa" jäällä kirkkoherran ja Valkolan talon välillä". (A. H. Snellman: Oulun kihlakunta. Oulu 1887).

Leppiniemen isäntä Isak Koistinen eli Lappiniemi s. 1764 k. 1822 Leppiniemi no 53 Muhos 1/12 mant vuosina 1786-1826.

Kieksin uudistilan isäntä Mikko Korkala eli Kieksi s.1772 k.1822. Kieksi no 72 1/6 mant kruununtila (hk1810) rippikirjat 1807-1822.

Tarina Kieksin isännän polttamisesta on hyvin horjuva. Yleensä tämä tapahtuma on sijoitettu Isonvihan aikoihin. Kun tapahtumasta ei ole muuta kuin suullista perimätietoa asiaa on vaikea todentaa. Tarinaa tukee venäläisten inhimillinen käyttäytyminen siviiliväestöä kohtaan ja omien sotilaiden rankaiseminen Suomen sodan aikaan. Isonvihan aikaan 1713-1721 kasakoilla oli Keisarin käsky tappaa väestö ja tuhota maa mustalle mullalle.

Lehtiartikkeli mainitsee selkeästi vuoden 1808 tapahtumien kulun. Tarinoissa esiin tuotu vanha, osin palanut saunan penkki, kertoo omaa tarinaansa Muhoksen kotiseutumuseossa.