Satujen historiaa
Kansansadut
Vanhimmilla saduilla on ikää yli 4 000 vuotta. Satuja on kerrottu kansan parissa ja ne ovat siirtyneet
suullisina, ilman kirjallista asua, sukupolvilta toisille. Näitä satuja kutsutaankin
kansansaduiksi. Kansansatuja ei ole kirjoittanut yksi ihminen ja ne ovat saaneet
uuttakin ilmettä uusien kertojien myötä.
Koko Euroopassa on kerrottu samoja satuja, mutta samat sadut taikka satuaiheet
on tunnettu myös Lähi-idässä ja Intiassa, mistä monet sadut lienevät lähtöisinkin.
Nämä samat sadut ovat levinneet myös Kaukoitään, Afrikkaan ja Pohjois- sekä Etelä-Amerikkaan.
Suomalaisetkin kansansadut ovat alunalkaen muualta tulleita. Niinpä suomalaisten
kansansatujen joukosta ei voida helposti osoittaa ainuttakaan sellaista satua, joka olisi
varmasti kokonaan Suomessa sepitetty. Kussakin maassa on kansansadusta kehittynyt sellainen
versio, joka on sopeutunut maan kieleen ja kulttuuriin.
Kansansatujen kirjallinen tallentaminen
Kansansatujen saattamisessa kirjalliseenkin muotoon olivat tärkeässä asemassa
saksalaiset veljekset Jacob Grimm (1785 - 1863) ja Wilhelm Grimm (1786 - 1859).
Heidän esimerkkinsäkin innoittamina muuallakin alettiin kerätä ja tutkia kansansatuja.
Myös Suomessa alettiin kalevalalaisen muinaisrunouden ohella kerätä kansansatuja.
Ensimmäinen tämän kirjallisuuden alan suomalainen julkaisu, Eero Salmelaisen (1830 - 1867) toimittama
"Suomen kansan satuja ja tarinoita" ilmestyi jo vuosina 1852 - 1866.
Kansansatujen jaottelua
Satuja voidaan jaotella niiden sisällön mukaisesti erilaisiin pääryhmiin.
Kansansaduissa selkeästi omiksi ryhmikseen erottuvat 1) eläinsadut, 2) varsinaiset sadut,
3) pilasadut ja 4) kaavamaiset sadut.
1) Eläinsadut ovat usein varsin lyhyitä, vertauskuvallisia kertomuksia. Niissä eläimet
ovat sadun hahmoja ja ikäänkuin toimivia henkilöitä.
2) Varsinaisissa saduissa tärkeimpänä ryhmänä ovat ihmesadut, joissa on mukana lumottuja eläimiä,
taikaesineitä, noitia ja lohikäärmeitä sekä muita yliluonnollisia aineksia sisältäviä fantasioita.
Tähän saturyhmään sisältyvät myös uskonnolliset legendat, novellisadut ja sadut tyhmästä paholaisesta.
3) Pilasatuihin kuuluvat sadut hölmöläisistä ja valhesadut.
4) Kaavamaisista saduista tunnetuimpia ovat ketjusadut. Ketjusatuja tapaa varsinkin kansansaduissa. Ketjusaduille on tyypillistä kehyskertomus tai johdantoepisodi, joka yhdistää, ketjuttaa, sadut.
Ketjusadut ovat voineet syntyä kahdella tavalla: kansansatujen kertojat tai kerääjät ovat voineet pätkiä pitkät sadut lyhyemmiksi tai sitten luoda samaan
aihepiiriin liittyville tarinoille yhtenäisen kehyskertomuksen.
Taidesatu
Jossakin vaiheessa ihmisten parissa havaittiin, että ei tarvinnut tyytyä vain kansansatujen satutarjontaan,
vaan satuja saatettiin myös ihan itse sepittää ja kertoa omin ideoin ja "omasta päästä". Näin syntyi
taidesatu, joka on yksittäisen kirjailijan kirjoittama satu. Tällaisia satukirjailijoita
on ollut joitakuita jo kauan aikaa sitten.
Antiikin kirjallisuudesta tunnetaan kreikkalainen Aisopos (noin 550 eaa.),
joka on lyhytmuotoisen eläinfaabelin kehittäjä. Hänen seuraajiaan myöhemmiltä ajoilta
ovat olleet ranskalainen Jean de la Fontaine (1621 - 1695) ja venäläinen Ivan Krylov (1769 - 1844).
Eläinfaabeleissa jo kansansaduista tutut eläinhahmot symboloivat ihmisen käyttäytymistä
ja usein piilosatiirin keinoin ivailevat ihmisten heikkouksia. Nämä sadut eivät kuitenkaan olleet lapsille tarkoitettuja.
Ranskan kirjallisissa salongeissa kansansaduista tehtiin kirjoittamalla "hovikelpoisia".
Jo tällöin huomioitiin se, että kun lapset kuitenkin lukivat näitä aikuisillekin suunnattuja tarinoita, niin niiden yhteydessä lapsille ja nuorisolle voitiin opettaa
oikeita ja kunniallisia arvoja. Satuihin liitettiin kasvatuksellinen merkitys.
Pitkän aikaa taidesadutkin saivat kaikki mallinsa ja vaikutteensa kansansaduista. Monenlaisten vaiheiden jälkeen,
tultaessa 1800-luvulle, vapautui satukirjallisuus täydellisesti kaikista historiallisista kahleistaan, kun alettiin
suosia mielikuvitusta ja romantiikkaa. Mielikuvitus miellettiin erityisesti lasten ja nuorten tunne-elämää kehittäväksi
tekijäksi.
Satukirjallisuuden ensimmäinen, varsinainen kukoistuskausi näki syntynsä 1800-luvun jälkipuoliskolla
Englannissa. Tuolloin siellä ilmestyi mm. satukirjallisuuden suuri klassikko, Lewis Carrollin (1832 - 1898)
"Liisan seikkailut ihmemaassa".
Lyhytmuotoisen sadun rinnalle syntyi saturomaani. Sillä on erityisesti anglosaksisissa maissa
pitkät perinteet. Englannissa Robin Hoodin romanttiset seikkailutarinat ovat vaikuttaneet suuresti myös
satukirjallisuuden kehitykseen.
Hyvä satu ei kysy vastaanottajansa ikää
Satukirjallisuuden synnyinmaassa, Englannissa, satukirjallisuutta ei määritellä
lastenkirjallisuudeksi. Englantilaisten, suurten satukirjailijoiden kanssa samaan
kastiin kohonneen tanskalaisen Hans Christian Andersenin saduissa on sellaista kansanomaista
vilpittömyyttä, runollista luonnontunnetta ja yleispätevää viisautta,
että myös ne muokkasivat maaperää sellaisille saduille, jotka eivät
kysy lukijansa ikää.
Suuria sadunkertojia Pohjoismaissa
Tanskan satusedän ohella toiseksi satukirjallisuuden isähahmoksi Pohjoismaissa nousi Zacharias Topelius (1818 - 1898) -
puhdasverinen suomalainen kansallisromantikko. Topeliuksen laajasta tuotannosta, "Lukemisia lapsille - Läsning för barn",
ovat parhaiten jääneet elämään satunäytelmät.
Saturomaanien ensimmäisen merkkiteoksen Pohjoismaissa, "Peukaloisen retket - Nils Holgerssons underbara resa", kirjoitti
ruotsalainen Selma Lagerlöf (1858 - 1940).
Lyhytmuotoisten satujen suuri klassikko Suomessa on ollut Anni Swan (1875 - 1958).
Suurten suomalaisten satukirjailijoiden joukkoon kuuluvat Marjatta Kurenniemi,
Aila Nissinen, Kaija Pakkanen, Vappu Liipola, Kirsi Kunnas, Kaarina Helakisa,
Leena Krohn ja Jukka Parkkinen.
Oman erityisen mainintansa suomalaisten satukirjailijoiden joukossa ansaitsee
muumiversumin luoja, suomenruotsalainen Tove Jansson (1914 - 2001). Muumimaailma
pitää sisällään sellaista suurta viisautta, joka puhuttelee kaikenikäisiä, niin lapsia
kuin aikuisiakin.
Lähteet
Spectrum: Satu
Kirjastot.fi: Ketjusatu