Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä Copyright © Flickr/xulescu_g
Palokärki (Dryocopus martius)
Palokärki on suurin kaikista Euroopan tikoista. Se on tikkojen tapaan tarkkaavainen, valpas ja utelias lintu. Palokärki pesii koko maassamme havumetsävyöhykkeen rajoille saakka. Pohjoisempana se kuitenkin selvästi harivnaistuu. Kaikkialla se silti on harvalukuinen, mutta laajat elinpiirit, vanhat mänty- ja sekametsät, kattavat tasaisesti koko esiintymisalueen. Toisin sama asia sanoen, palokärki esiintyy puhtaissa havumetsissä, sekametsissä ja lehtimetsissä koko maassa, pohjoisinta Lappia lukuunottamatta.
Suomen kannaksi on nykyisin arvioitu jo 30 000 - 50 000 pesivää paria. Laji on viime vuosina runsastunut. Runsastumista ovat saattaneet edesauttaa lajin sopeutuminen pesimään lähempänä ihmisasutusta ja leutojen vähälumisten talvien yleistyminen. (Suomen lintuatlas)
Olennaisinta lajin toimeentulolle ovat elinpiirin lähellä kasvavat, vanhat metsät, joissa on joko kuolleita tai kuolevia puita, sekä mielellään myös muurahaiskekoja riittoisiksi ruoka-aitoiksi.
Siellä, missä palokärki elää, sen yleensä havaitsee heti ja helposti, sillä palokärki on varsin kuuluva lintu.
Puun rungolla kavutessaan palokärki pitää kaulaansa luonteenomaisesti kulmaan taipuneena, mistä sen voi jo kaukaa vastavalossa erottaa muista tikoista.
Tuntomerkkejä
Puun rungolla kököttävää palokärkeä on melko mahdotonta sotkea mihinkään muuhun lintuumme. Palokärjen pituus on 40 - 46 cm, paino 285 - 385 g ja siipien kärkiväli 67 - 73 cm. Variksen kokoisena, solakkana ja pitkäkaulaisena palokärki on suurin tikkamme. Koiraalla on noenmusta, eli pikimusta sulkapuku ja punainen päälaki, jossa on pieni niskatöyhdön alku. Naaraalla punainen väri rajoittuu päälaen takaosaan.
Luunvärisen, kellerväsävyisen nokan kärki on mustahko. Silmän värikalvo on vaaleankeltainen.
Nuori lintu on ruskehtavamman musta. Nuoren koiraan otsa on ruosteensävyisen ruskea, muun päälaen ollessa punainen. Nuorella naaraalla on samalla tavalla punainen niska, kuin vanhemmallakin. Nokan kärki on epäselvemmin musta ja silmän värikalvo on siniharmaa.
Äänet
Tunnusomainen ka kauaskantava lentoääni on raikuva "pri-pri-pri-pri". Heti laskeuduttuaan puun oksalle, palokärki valittaa surumielisesti viheltäen "kliiu" tai toisinsanoen "kliije". Tämän vihellyksen se toistaa toisinaan muutaman kerran harvakseltaan peräkkäin. Palokärjen soidinhuutona on petomaisen kimeä "kui-kui-kui", tai "kly-kly-kly-kly", jonka voi kuulla uudelleen syksyllä.
Palokärjen rummutus on venytetyn pitkä, noin 2 - 2,5 sekuntia, ja huomattavan voimakas. Se kantautuu tyynellä ilmalla kilometrien päähän.
*Kuva yllä Copyright © Flickr/xulescu_g
Palokärki (Dryocopus martius)
Palokärki on suurin kaikista Euroopan tikoista. Se on tikkojen tapaan tarkkaavainen, valpas ja utelias lintu. Palokärki pesii koko maassamme havumetsävyöhykkeen rajoille saakka. Pohjoisempana se kuitenkin selvästi harivnaistuu. Kaikkialla se silti on harvalukuinen, mutta laajat elinpiirit, vanhat mänty- ja sekametsät, kattavat tasaisesti koko esiintymisalueen. Toisin sama asia sanoen, palokärki esiintyy puhtaissa havumetsissä, sekametsissä ja lehtimetsissä koko maassa, pohjoisinta Lappia lukuunottamatta.
Suomen kannaksi on nykyisin arvioitu jo 30 000 - 50 000 pesivää paria. Laji on viime vuosina runsastunut. Runsastumista ovat saattaneet edesauttaa lajin sopeutuminen pesimään lähempänä ihmisasutusta ja leutojen vähälumisten talvien yleistyminen. (Suomen lintuatlas)
Olennaisinta lajin toimeentulolle ovat elinpiirin lähellä kasvavat, vanhat metsät, joissa on joko kuolleita tai kuolevia puita, sekä mielellään myös muurahaiskekoja riittoisiksi ruoka-aitoiksi.
Siellä, missä palokärki elää, sen yleensä havaitsee heti ja helposti, sillä palokärki on varsin kuuluva lintu.
Puun rungolla kavutessaan palokärki pitää kaulaansa luonteenomaisesti kulmaan taipuneena, mistä sen voi jo kaukaa vastavalossa erottaa muista tikoista.
Tuntomerkkejä
Puun rungolla kököttävää palokärkeä on melko mahdotonta sotkea mihinkään muuhun lintuumme. Palokärjen pituus on 40 - 46 cm, paino 285 - 385 g ja siipien kärkiväli 67 - 73 cm. Variksen kokoisena, solakkana ja pitkäkaulaisena palokärki on suurin tikkamme. Koiraalla on noenmusta, eli pikimusta sulkapuku ja punainen päälaki, jossa on pieni niskatöyhdön alku. Naaraalla punainen väri rajoittuu päälaen takaosaan.
Luunvärisen, kellerväsävyisen nokan kärki on mustahko. Silmän värikalvo on vaaleankeltainen.
Nuori lintu on ruskehtavamman musta. Nuoren koiraan otsa on ruosteensävyisen ruskea, muun päälaen ollessa punainen. Nuorella naaraalla on samalla tavalla punainen niska, kuin vanhemmallakin. Nokan kärki on epäselvemmin musta ja silmän värikalvo on siniharmaa.
Äänet
Tunnusomainen ka kauaskantava lentoääni on raikuva "pri-pri-pri-pri". Heti laskeuduttuaan puun oksalle, palokärki valittaa surumielisesti viheltäen "kliiu" tai toisinsanoen "kliije". Tämän vihellyksen se toistaa toisinaan muutaman kerran harvakseltaan peräkkäin. Palokärjen soidinhuutona on petomaisen kimeä "kui-kui-kui", tai "kly-kly-kly-kly", jonka voi kuulla uudelleen syksyllä.
Palokärjen rummutus on venytetyn pitkä, noin 2 - 2,5 sekuntia, ja huomattavan voimakas. Se kantautuu tyynellä ilmalla kilometrien päähän.
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright © Flickr/Tambako The Jaguar
Paavo Palokärki eli pipottaja, kuikuttaja tai koro - kansanperinteessä kuolemantuoja, hammassäryn ja sokeuden parantaja, sateiden ja tuulten ennustaja
Kansa on antanut palokärjellekin monia nimityksiä. Niitä ovat pipottaja ja kuikuttaja, jotka molemmat liittyvät palokärjen ääntelyyn. Paavo Palokärki menee taas enemmänkin satujen ja tarinoiden puolelle, alkusointuineen, Hannu Harakan tapaan. Koro nimenä viittaa puun haavaan ja koloon.
Muita kansan palokärjestä käyttämiä nimityksiä ovat:
dryma, drymari, drymartin, dyrokopus, hongankolistaja, hongankoro, honkanärhi, konkelo, kärgi, kärk, kärki, metsänhaltija, mustakärki, mustatikka, mustatjikki, palohullu, palokomma, palokärgi, palokärk, palopikka, palotikka, pilrooka, piltrooka, picus martius (vanha lat. nimi), piilkärki ja vanhanpiikanlintu. (Harry Nyström: Lintunimet)
Kansanperinteessä ja -uskomuksissa musta palokärki on luonnollisestikin saanut roolinsa kuoleman lähettinä, paholaisen ja pirun edustajana. Pihapiiriin koputtelemaan ilmaantuva palokärki on tiennyt sitä, että pianpas jo kirkkoherralle tarjotaan tuvassa hautajaiskahvia, makoisin pullin ja kakuin höystettynä. Kenelle talosta palokärki tuo kuolemaa - sen kun tietäisi, olisi jo hyvin viisas.
Pahoja lintuja, paholaisen tai pirun edustajia, olivat mm. korppi, harakka, varis, huuhkaja, kaakkuri sekä tervapääsky. Uskomusten mukaan kuolemaa ennustivat esim. metso pihapiiriin tullessaan ja teeri talon katolle lentäessään. Kuoleman saattajina pidettiin lisäksi leppälintua, palokärkeä ja naakkaa. Leppälintu ennusti myös punataudin ilmaantumista karjaan.
Kansanperinteisessä lääkinnässä palokärjen tikun muotoon kuivattu kieli paransi hammassäryn. Mitenkäkö tätä kielitikkua käyteltiin? No, sillähän voi vaikka pistellä särkevän hampaan juuri-ikeneen tai itse hampaaseen. Voihan sillä kekseliäs ihminen myös vaikka sekottaa lusikan sijasta kahviaan, mutta auttaako tämä hammassärkyyn, teki niin tai näin - se on tämän selvityksen ulkopuolelle jäävä seikka.
Myös umpisokeuden pitäisi parantua niin, että silmiä hierotaan palokärjen munalla. Hmmmm?! Ehkä on parasta turvautua myös silmälääkärin apuun tämän munahieronnan ohessa.
Jaakonpäivältä rupiaa palokärki huutaan ja huutaa niin kauvan kun sattaa.
Sateen edellä kuikka huutelee järvenselällä ja palokärki ruikuttelee "mamman piikaa".
Orivedellä sanotaan, että palokärjen kevätkesäiset huutelut ennustavat pohjatuulia ja talveksi etelätuulia. (Jossakin toisin paikoin on ihan päinvastoin).
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - palokärjen pesä Suomessa - Copyright © Flickr/Alastair Rae
Pesintä
Pesä sijaitsee tavallisesti haavassa tai männyssä 3 - 18 metrin, mutta yleensä 5 - 9 metrin korkeudessa. Pesäpuuksi kelpaavat myös koivu ja tervaleppä. Pesäkoloa pitkällä nokallaan kovertavan palokärjen jäljiltä ympäristöön sinkoilee lastuja, jotka voivat olla kymmensenttisiäkin. Molemmat emot osallistuvat pesäkolon hakkaamiseen järeään puuhun.
Jokaisena vuotena tehdään uusi kolo. Soikea kolo on noin 10 - 11 cm korkea ja yhdeksän senttimetriä leveä. Vanhat palokärjen kolot jäävät muille kolopesijöille. Ainakin uuttukyyhky, helmipöllö, naakka, telkkä ja uivelo jäävät kiitollisuuden velkaan palokärjelle.
Palokärki munii jo huhtikuun loppupuolella 4 - 5 hohtavanvalkoista munaa, joita emot hautovat 12 - 14 vrk. Molemmat emot ruokkivat poikasia, vaikka naaras hoitaakin niitä enemmän, viettäen niiden kanssa yöt pesäkolossa. Poikaset jättävät pesän 24 - 28 vrk:n ikäisinä. Pesyeitä on yksi vuodessa.
Paikkalintu
Palokärki on paikkalintu, mutta erityisesti nuoret yksilöt kiertelevät laajasti.
Lento
Muista tikoista eroavasti palokärki ei lennä selkeän aaltomaisesti, vaan räpyttelevin, lepattavin siiveniskuin, hieman kuin närhi. Lennossa pyrstö vaikuttaa pitkältä. Kaikesta levottomuudestaan ja loivasta aaltoilustaankin huolimatta palokärjen lento eroaa muiden tikkojen lennosta suoraviivaisempana ja raskaampana. Se voidaan sekottaa lennossa muihin varislintuihin, varsinkin pähkinähakkiin.
Ravinto
Ravintona ovat hevos- ja kekomuurahaiset, muurahaisten kotilot, kovakuoriaistoukat, kaikki muutkin hyönteiset ja silloin tällöin myös marjat, kuten mustikat. Palokärki kykenee ravintoa etsiessään hakkaamaan voimakkaalla nokallaan eläviä kuusia, mutta tavallisesti se tutkii kantoja, kuolleita puita ja maassa olevia runkoja.
Palokärjen ruokailupaikka on helppo tunnistaa kymmensenttisistä koloista ja kaarnanpalasista, jotka jäävät hujan hajan sinkoilleina paikalle.
Palokärjen kielessä on suurentuneet sylkirauhaset, jotka erittävät limaa, sekä sarvimaiset muodostumat kielen kärjessä niin, että siihen muodostuu 4 - 5 paria taakse kääntyneitä väkäsiä, joihin toukat koloista hyvin tarttuvat.
Lähteet
Nicolai, Singer, Wothe: Linnut - Tammi
Carl-Fredrik Lundevall: Suomen linnut - WSOY
Aho, Lähteenmäki: Talvilintujen ruokinta - Kirjayhtymä
Hario, Lehikoinen, Pyhälä, Pynnönen-Oudman, Toiviainen: Suomen muuttolinnut - WSOY
Hildén, Tiainen, Valjakka: Muuttolinnut - Kirjayhtymä
Tapio Solonen: Suomen linnusto - Lintutieto
Juhani Lokki, Jörgen Palmgren: Suomen ja Pohjolan linnut - WSOY
Metsän ja puutarhan lintuja - Tammi
Koko maailman linnut - Helsinki Media
Lasse J. Laine: Suomen luonto-opas - WSOY
Haukka, Kaaro, Valste, Vuokko: Suuri suomalainen luonto-opas - SSKK
Koko perheen luonto-opas - Gummerus
Lars Imby: Suomen linnut - Gummerus
Jim Flegg: Eurooppalainen lintukirja - Karisto
Aimo Forsius: Linnut ja kansanlääkintä
|
|
Palokärki.
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
Kuva Copyright © Flickr/Tapio Kaisla |
|
|
Palokärki.
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
Kuva Copyright © Flickr/Jan Stefka |
|
|
Palokärki.
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
Kuva Copyright © Flickr/Hiyashi Haka |