Frans Mikael Franzén

Frans Mikael Franzén (9. helmikuuta 1772 Oulu – 14. elokuuta 1847 Härnösandin lähellä, Ruotsi) oli suomalainen runoilija, kirkonmies, Härnösandin piispa, professori ja akateemikko.

Franzén syntyi oululaiseen kauppiasperheeseen. Jo nuorena hänet huomattiin kirjallisesti lahjakkaaksi, ja hänestä tuli aikansa lapsitähti. Hän kirjoitti ylioppilaaksi jo 13-vuotiaana, 17-vuotiaana hänestä tuli maisteri ja 20-vuotiaana dosentti.

Franzén teki 1790-luvun puolivälissä matkan Pariisiin. Kotimaahan palattuaan hän toimi Turun akatemian kirjastonhoitajana ja otti vuonna 1798 hoitaakseen kirjallisuudenhistorian professorin viran. Franzén vihittiin papiksi vuonna 1803 ja hänelle annettiin Paimion seurakunta prebendaksi. Vuonna 1811 hän muutti Ruotsiin ja toimi siellä muun muassa Kumlan seurakunnan ja Tukholman Stːa Klaran seurakunnan kirkkoherrana ja vuosina 1834–1847 Härnösandin piispana. Franzén oli Ruotsin akatemian jäsen, johon hänet oli valittu jo vuonna 1808, ja hän toimi akatemian sihteerinä vuodesta 1824. 1790-luvulla Franzén oli kenties suosituin suomalainen runoilija. Hänen parhaimpia teoksiaan lienee runoelma Människans anlete.

Franzénin filosofianhistoriallinen avaintyö on Kantin filosofian harrastamisen vakiinnuttaminen Suomeen. Uppsalassa ruotsalaisten kantilaisten, Boëthiuksen ja Höijerin, johdolla opiskellut Franzén oli nuorempana taipuvainen radikalismiin ja uskonnollisen tapakulttuurin kyseenalaistamiseen.

Franzén oli myös jonkin aikaa Åbo tidningar -julkaisun päätoimittajana.

Parhaiten hänet kuitenkin tunnettiin runoilijana, joka vaikutti merkittävästi Runebergiin ja Topeliukseen. Hän sepitti myös virsiä rationalistisessa hengessä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa on neljä hänen virttään sekä yksi virsi, joka on kirjoitettu hänen virtensä pohjalta. Ruotsin kirkon virsikirjassa on 11 hänen kirjoittamaansa virttä, ja Ruotsissa hänet tunnetaan ennen muuta virsirunoilijana.

Kun Ruotsissa uudistettiin virsikirjaa 1800-luvun alussa, oli Franzén yksi keskeisiä henkilöitä tässä työssä. Hän oli virsikirjatyötä johtaneen Johan Olof Wallinin läheinen työtoveri, ja he julkaisivat yhdessä useita virsikirjaehdotuksia, muiden muassa ehdotukset Prof-Psalmer 1812 sekä Prof-Psalmer, andra häftet 1813. Useimmat Franzénin parhaista virsistä julkaistiin niissä[4]. Lisäksi hän kirjoitti juomalaulun "Glädjens ögonblick".

Franz Mikael Franzénin muistopatsas sijaitsee Oulun tuomiokirkon vieressä Franzénin puistossa. Helsingin Kalliossa on Franzéninkatu. (Wikipedia)

Runot: Ainoa suudelma - Ajan kolme tytärtä - Köyhä tyttö - Kukat - Kolme sulotarta.

Ainoa suudelma - Frans Mikael Franzén

Siis lähdet, minut tänne rantaan jättäin
kuvana kulkuasi katsomaan.
Purista vielä veneestä mun kättäin,
suo, että vielä hymys nähdä saan!

On mennyt nyt se taivaan-armas aika,
kun luokses silloin tällöin hiiviksin,
ja silkkipukus kahina kuin taika
mun vartoovan sai ihastuksihin.

En tiedä, mitä kukkaistuoksu mulle
suloista outoa se puhuikaan,
siks kunnes pääsin riemuin vastaan sulle
ja seisoin vaiti, sua katsoin vaan.

Se mennyt on. – En milloinkaan saa kuulla,
en seistä luonasi, kun neuloissas
tai klaverillas laulat sulosuulla,
en kosketella kaunokutrias.

Suudelma viimeinen ja ensimmäinen
kuin veljelles, vain ainut, mulle suo!
Poskellas päilyy kyynel vieri vainen:
ah, anna suudella mun siitä tuo!

Sukusi pöyhkeä sen anteeks antaa,
kun sulta lempeni sen pyytää vaan,
ja kuulijaisna lasna poistuu, kantaa
surunsa, ei sua näe milloinkaan.

Muistatko sinäkin mun joskus siellä?
Ei! Unhota ja ollos onnekas!
Murheeni murtaa itsensä; nyt vielä
vain murheellisna olen autuas.

Ajan kolme tytärtä - Frans Mikael Franzén

Kolmest’ ensin sisaresta
keskimmäistä rakastin.
Pienestä jo pahasesta
usein häntä suutelin.

Häntä vastaan useasti
juoksin, kättä puristin;
itkeissäni katkerasti,
hänen syliins uinahdin.

Herätessäin poistui huoli:
kukan rungosta hän soi,
missä päiväss’ yksi kuoli,
vaan mi toisen sijaan toi.

Nuorukaisna mielestäni
kukka näytti halvaks vaan,
itse oiva ystäväni
köyhemmäksi suloiltaan.

Virheit’ etsin hipiästä
silmin mikroskooppisin.
Kun hän nauroi – vähät tästä;
kun hän suri, toruilin.

Hän huus: »Kiittämätön parka!
halveksithan Nykyistä;
(Tuo sen nimi) – mene, karkaa!
mua vielä kaipaat sä».

Siskon nuorimman luo tästä
siirryin, sitä rakastin.
Sitä esti näkemästä
lujat seinät luostarin.

Mä sen harsopilven takaa,
joka peitti muodon sen,
luulin – tuosta olin vakaa –:
löydän iki somuuden.

Vaan kun laulavan mä kuulin
immen näkymättömän,
sydämin ja korvin luulin:
taivaan enkeli on hän.

Tulevan – tuo nimi hällä –
suloista nyt soitin vain.
Turhaan! Työlläni sain tällä
syleillä vain soitintain.

Toivo! pyysi puhkeevainen
ruusu hältä pudonnut.
»Turha toivo kaikellainen;
olen kesken vanhennut».

Näin mä huusin toivomatta.
Mutta uuden ystävän
löysin aivan arvaamatta,
talvella kun tuli hän.

Vanhin ajan tyttäristä,
Entisyys, se nimi sen.
Leski! – mutta lemmikistä
seppel yli harsosen.

Surusta hän ihanana
hymys läpi kyynelten,
kokemukset viisahana
käytti vuotten menneiden.

Hieman synkkä luonnoltansa,
pois mun käski mennä vaan,
nuorempia siskojansa
neuvoi käymään katsomaan.

Vaimon’ on nyt yks: se luopi
suloisiksi päiväni;
toinen ystäväin: se tuopi
elon aamun iltaani.

Yön – tuon uneksitun vielä –
kolmas kätkee huntuhun,
kunnes tosi enkel’ sieltä
astuu herättämään mun.

Köyhä tyttö - Frans Mikael Franzén

Jo kohta kaikki katoaa
mun kauneuteni.
Ei yhtään mulla kosijaa,
en saakaan kaiketi.

Käyn joka pyhä siistinä,
hurskaana kirkollen.
Sen luona kyll’ on miehiä:
en ylkään’ näe, en.

Ne muita katsoo jokainen,
ei mua yksikään.
Tuo saisi miestä kymmenen,
en minä yhtäkään.

Muut mielevämmät lienevät,
hurskaammat, sulommat.
Mut onko kasvon’ ilkeät
ja työni pahemmat?

Mä hyvä olen mielestäin
ja kehrään ahkeraan.
Kun muotoni mä viimein näin,
en ruma ollutkaan.

Jos kaunotar vain olisin,
en tässä suristais!
Kosijain parvess’ istuisin,
ja parhain minut sais.

Vaan köyhä kaunotarkin on
kuin pieni kukka vaan:
se murretaan, saa suutelon
ja siihen tallataan.

Ei ihanuus, ei avutkaan,
vaan raha sulon suo.
Turvatta olen ainiaan,
mun osani on tuo.

Nyt vielä kenties paremmin
näin tulen toimehen,
kuin puolisoni tyrannin
yöt viettäin valvoen.

Vaan voi, kun vanhuus saavuttaa,
ja olen voimaton,
eik’ ole leipää, puoltajaa,
vaan pilkkaa paljon on!

Mut sama se, kun saastaton,
viaton olenkin!
Mit’ elon riemu kaikki on?
Kuin kupla haihtuvin.

Sain lasna morsiusvaatteihin
mä kerran ilolla.
Mut multa puku, riemukin
otettiin illalla.

Niin käy myös monen morsion
iloisen, onnekkaan.
Oloni onnekkaampi on,
jos luotan Jumalaan.

Kukat - Frans Mikael Franzén

«Juoksustasi varmaan
lienet väsynyt?
Mennös maata, armaan’!
Hyvää yötä nyt»!
Äiti antoi suutelon.
Fanny vaiti on.

«Pääsi tyynyyn paina,
lapsi, uinumaan!
Ah! sä kuihdut aina
joka päivä vaan».
Fanny raukein katsehin
silmää taivaihin.

«Vedessä on kukkas,
jotka kotiin toit;
koko yönkö, rukka,
niitä vartijoit?»
Äiti kulta, katsoppa
pilvein kukkia!

«Tyydy kukkiin mailla,
nukkuin, kasvaen
maisten kukkain lailla,
kevääst’ iloiten».
Fanny ikikeväällen
hymys huoaten.

«Taivaan tähdet illoin
tuolla tuikkivat,
enkelein luo silloin
mua kutsuvat.
Äiti, jos mua kaivataan,
olen siellä vaan.

Kukat siellä loistaa
eikä kuihdukkaan.
Seppeltä mä noista
vastaas laittaa saan.
Näitä ensin tomullein
kylvät muistoksein».

Kolme sulotarta - Frans Mikael Franzén

Selma näki kehdossaan,
pikku suullaan hymyellen,
tyytyväisnä soperrellen,
mitä muut ei huomaakkaan:
oli kaksi sulotarta,
Viattomuus, Hellyys; näin
nähdä saa ne kasikkäin
se, mi lempii Runotarta.

Lailla Kupidon nyt, mi
ensin kyyhkyin kanssa eli,
siskojansa hyväeli,
soker’nuolin leikitsi, –
Selma sulovieraitansa,
jotka siinä leijuvat,
kasvattaa hänt’ aikovat,
ilahduttaa ilollansa.

Kätösen hän heille suo:
Otsan painain otsaa vasten,
itkein, naurain lailla lasten,
jäävät nyt he kehdon luo.
Taivaan loiste huoneen täyttää;
lapsi kummeksii ja – nuo
kun ei enää suuta suo –
heidän muotoiseltaan näyttää.

Kehdon sai nyt liikkumaan
näkymätön henki vieno.
Aika vieri; kaunis pieno
ulos astui maailmaan.
Tanssiin häntä ihanaiset
sulottaret johtivat;
ihastuen tanssivat
hänen kanssaan nuorukaiset.

Kaikki kuiskaa: «Katsokaas!»
Punastuin hän kaunokaisin
voittoja saa sadoittaisin,
mutta kaikki – hukkaa taas;
vaan kun hän on seitsentoista,
sulotar nyt kolmas luo
liitää, umpun auki luo:
nyt – kas! – sulo Selma loistaa!

Viisaus nyt kuiskuttaa
hälle: «Kun on tyttösellä
mieli viaton ja hellä,
niin hän mielet liikuttaa. Sulon säilyttääkses aina,
ollos viisas, iloinen!»
Selma mieleen neuvon sen
hyvin – liian hyvin painaa.