Tunturisuden sivut
Kuva yllä yanalya - www.freepik.com.

Immi Hellénin runoja

Immi Hellén (18. tammikuuta 1861 Kuorevesi - 20. tammikuuta 1937 Helsinki) on Suomen rakastetuimpia runoilijoita. Hän toimi opettajana Helsingissä yli 40 vuotta. Hänet tunnetaan erityisesti lasten runoistaan, joista monet kuuluvat Suomen kansan ja erityisesti koulujen runoaarteistoon, sillä hänen runoilemiaan lauluja on laulettu kouluissa sukupolvien ajan. Tunnetuimpia ja rakastetuimpia niistä ovat "Kas kuusen latvassa oksien alla", "Teki peipponen koivuhun pesän" ja "Paimenpoika". Hellén kirjoitti yli tuhat runoa, joista suurin osa julkaistiin lasten- ja nuortenlehdissä. Oma erityisasemansa Immi Hellénin tuotannossa on koskettavan surumielisellä laululla "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie".

Immi Hellénin runoilemiin sanoihin sävelletyistä joululauluista on tunnetuin "Joulukirkkoon" eli "Kello löi jo viisi". Tuo iki-ihana lauluhan antaa meille kaiken muun ohella aina pätevän ohjeen siitä, kuinka riemuisaa ja jännittävää on nousta yhä uudelleen uuteen päivään - ja jopa kello viideltä.

Immi Hellén on ollut noita Suomen suuria taiteilijoita, jonka kirjoittamat lastenlaulut ovat saattaneet yhä uudet sukupolvet elämän taipaleelle. Hänestä antaa hyvää kuvaa se, että kerrotaan kuinka jo hänen seminaarivuosinaan kynttilä paloi myöhään hänen huoneessaan. Siellä Immi Hellén hiljaisuudessa yksinään kirjoitti ylös niitä kauneimpia tuntojaan, jotka vielä tänäkin päivänä koskettavat syvästi yhä uusia lukijoita.

Runot

Hangen harteilla - Immi Hellén

Mäenrinta hohtaa
tahdin tuhansin,
sinne tie nyt johtaa
Antin, Allinkin.

Tuohon kilpajoukkoon
vaan kun ennättäis.
Kenpä tuvan loukkoon
velttona nyt jäis!

Kaikki kylän lapset
sinne kiiruhtaa.
Kuurassako hapset?
Sitä hauskempaa.

Tuulen siivin alas
päältä hyppyrin.
Nähdään kenen jalas
viepi vinhemmin.

Liukas suksen latu
laaksoon kiidättää.
Niinkuin kaunis satu
mäenlasku tää.

Päällä siniholvi
heille hymyillen. –
Tästä reipas polvi
nousee Suomellen.

Runot

Kuva SA-Kuva.

Heinäniityllä - Immi Hellén

Länsituuli liehuu laulellen
yli kukkakenttäin kesäisten.
Tuuli raikas, ohjaa tänne ties,
missä eilen kulki niittomies.

Sisko, veikko, tartu haravaan,
luoko karholle nyt kootaan.
Kuivuu heinä, sirkka sirittää,
ihmeen hauskaa heinätyö on tää.

Painu, musta pilvi, metsän taa,
Metsolassa vettä tarvitaan.
Paista, päivä, meidän niityllen,
puhu, tuuli, karhot kuivaten!

Sitten naurain, lauleskellen vaan
kuivat heinät latoon sullotaan.
Talven tullen Mansikki ne syö. –
Päättyy kesän hauska heinätyö.

Runot

Hiiriä pyydystämässä - Immi Hellén

Katsoppas kummaa, virkkoi Miiri,
tuopa on oikein lystikäs hiiri,
sarvetkin päässä on sankarilla
juuri kuin pässillä puskurilla.
Oivan paistin ma siitä saisin,
kun siihen koskea uskaltaisin.

Se sarvekas vastaa: kaikki ne tässä
ovatkin hiiriä pyydystämässä!
Ylen tyhmä sä oot, sen huomaa kyllä,
näin kaunisko takki ois hiirellä yllä?
Ja jalassa näinkö kiiltävät saappaat?
Vai minut sä paistiksi suuhusi kaappaat!

Koetappas koskea, sarvilla pukkaan
ja kynteni isken pörrötukkaan.
Oon suurempi herra kuin hiiri vainen,
min’ olen koppakuoriainen.

Runot

Maailman kaunein sana - Immi Hellén

Tahdotko nähdä
ihmeen kauniin kuvan,
äiti ja lapsi kun istuvat
portailla tuvan.

Mitäpä lapsen
äidille kuiskaavan luulet,
noin kun on kirkas katse
ja hymyssä huulet?

Oi, hän oppinut
yhden sanan on vasta,
sitä ei lakkaa kyyhkynen
kujertamasta.

Sanaan siihen
liittyy kaikki, mi hyvää,
kaikki mi maassa on kaunista,
tunnetta syvää.

Äiti, oi, äiti,
maailman kaunein sana –
se sointuu kuin ihana sävel
lapsen lausumana.

Runot

Syysmetsässä - Immi Hellén

Niin kirjavata, kaunista on täällä,
niin punakeltaista ja hohtavaa.
Tää Tapiolan sali syksysäällä
kuin kultakoristeissa kahajaa.

Tääll’ on niin hiljaa tummain kuusten alla,
ah, miss’ on raikkaat suvensäveleet?
On kukkakumpareilla käynyt halla,
on lehvät vienot multiin varisseet.

Tää väriloisto – talven tää on aatto,
ja vaikk’ on puissa kultaa, purppuraa,
niin on kuin kulkis täällä ruumissaatto,
kuin tanner Tapion ois hautuumaa.

Kun kellastunut maahan liitää lehti,
kun tuuli tummaa syksyvirttään soi,
ne kieltä kummaa kuiskaella ehtii,
ne sadun kauniin meille tarinoi:

– Vain päivän kuuman tää on tyyni ilta,
tää lepoon lauhaan vain on valmistus.
Ei kuole luonto, vaikka näyttää siltä,
on näennäistä vain sen turtumus.

Se riisuu yltään kalman käärinliinat,
se elinvoimaisena nostaa pään,
kun koittaa kevään riemulliset tiimat,
se virkoo ehompana entistään.

Runot

Pyykinpesijä - Immi Hellén

Kanssa päiväntyttösen
liiton, teimme totisen
eilen maata mennen
nousta muita ennen.

Teenpä tulta kotahan
käydäkseni sotahan
vastaan likaisuutta,
puoltain puhtautta.

Löydän luhdin orsilta
tuolta pahnankorsilta
isän riihimekon,
kaskipaidan Pekon.

Saanpa kovat kokea:
niiss’ on paljon nokea,
vaan nyt niistä ryöstän
jäljet kelpo työstä.

Kelpo työtä minäkin
tässä tehdä tahtoisin,
nuorta voimaa käyttäin,
tehtäväni täyttäin.

Pesen monta kiloa
tuntein työni iloa,
nähden muuttuvaksi,
mustan valkeaksi.

Runot

Sievä, vikkelä orava - Immi Hellén

Sievä, vikkelä orava,
ken sua hennoisi vangita!
Täällä on raikasta, ihanata,
pesimispuuta vaikkapa sata.

Nuolena kuusenlatvahan laukkaat,
käpyä nakerrat, luntakin haukkaat.
Kysynpä sulta, eikös jo ala
tuntua kuivalta moinen pala?

Nyt on kaikki niin lumista, jäistä,
toin sulle hiukan lämpimäistä,
maistas tuosta mun kädestäin,
kirkassilmäinen ystäväin.

Etkös nyt uskalla murua siepata,
sitten takaisin oksalle kiepata?
Katson aivan toisaannepäin,
tuuheaturkkinen ystäväin.

Seikka se ihmetyttävi mua,
että ne hennovat ampua sua,
luodin lingota lämpöiseen
viattomahan sydämeen.

Oravan pesä - Immi Hellén

Kas, kuusen latvassa oksien alla
on pesä pienoinen oravalla,
sen poikaset siinä ne leikkiä lyö
ja pikku hampahin siementä syö.

On siinä vehreä, vilpoinen katto
ja naavoista lämpöinen lattiamatto
ja pikkuruikkuiset ikkunat
ja vuoteena sammalet vihannat.

Kun talven tuulet ne metsässä laukkaa
ja lumet ne lentää ja pakkanen paukkaa,
niin oravan pesässä pienoinen pää
se ikkunan reiästä pilkistää.

Ja siitä se näkevi loitos sangen
yli puitten latvain ja valkean hangen.
Kas, susikin alhaalla vaanien käy –
ei oravan pesässä pelkoa näy.

Ja kuusonen tuutivi tullessa ehtoon
siell’ oravan poikaset tuttuhun kehtoon.
Ja elämä heillä on herttaisaa,
kun kuusen latvassa keinua saa.

Runot

Peltohiiri - Immi Hellén

Peltohiiri silkkiturkit yllä
oli uutterasti kävelyllä,
hiljaa hiiviskeli sukkasissaan,
lymyellen lyykki kumarissaan.

Kesämailta löytyi paljon hyvää,
navakasti pieni jyrsi jyvää,
pyyhki viiksiänsä, nuuski nenin,
siellä viihtyi, missä muonaa enin.

Pesän soman teki turpeen alle,
siinä tuntui pienen turvaisalle.
Oli lämmintä ja kodikasta,
syntyi monta sievää hiirilasta.

Teki myöskin aitan aivan hiljaa,
siihen syksyn tullen kantoi viljaa
pellon täyteläistä tähkäpäistä,
juhla-ateriat laittoi näistä.

Tuli talvi, hanki pellon peitti,
pesässänsä hiiri herkut keitti,
pienoisensa runsahasti ruokki –
mutta toinen hälle pellon kuokki.

Runot

Hongan haastelua - Immi Hellén

Näin neuvoi nuorille vesapuille
honka harmaa,
hän haasteli metsän maitosuille
kieltä varmaa:

Maan poveen juurenne painakaatte
syvään, syvään,
te siitä elämän tukea saatte
vauhtiin hyvään!

Päin taivasta sitten tähdätkäätte
pontevasti
ja nuorena nousta päättäkäätte
tähtiin asti!

Te keväisin kilvan kasvakaatte
kerkkää uutta
ja silmihin rohkeina katselkaatte
vastaisuutta!

Taas uljaina latvaa häilyttäkää
lailla nuorten
ja ydin terveenä säilyttäkää
alla kuorten!

Ei kestä konsana tuulta suurta
hento houkka,
se, jonka elämän ydin juurta
jäytää toukka.

Me vanhat kuolemme kunnialla
tieltä uuden,
kun näimme harmaiden lakkain alla
vastaisuuden.

Runot

Jänö-Jussi ja Kettu-Repolainen - Immi Hellén

Lunta tiuhaan pyryttävi,
jänö juosta hyryttävi,
loikkaa pitkin hankivuorta,
purasevi haavankuorta.
Taas jo kiekkona se kiitää,
lumihiutaleena liitää.

Repolainen pörröturkki
pesän suulla seistä kurkkii:
Mitäs siellä sipsuttelet,
hörhökorva hipsuttelet?

Jänö:

Lämpimikseni mä vähän
poljen talvitietä tähän.
Tuli vilu, senhän tiesi,
kun on kylmä tuvan liesi.

Kettu:

Tule meille, Pupuparka,
miksi olet kaino, arka?
Meill’ on paljon polttopuita
lämmitellä sääriluita.
Pannaan hyvä hoittu pesään,
viivy vaikka ensi kesään.

Jänö:

Suuri kiitos kutsumasta!
Mull’ on myöskin viisi lasta,
nekin tupahasi tuon ma,
sen jos sallit, kettu kuoma.

Kettu:

Vielä kysyt, velikulta,
kaikin saatte suojaa multa.
Joudu, joudu, nopsajalka!
(itsekseen)
Nyt ne mulle kestit alkaa.

Yli hangen jänö luippii,
korvat hörhöllänsä huippii,
juoksee, että viikset vilkkaa,
Kettu-Repolaista pilkkaa.

Repolainen pörroturkki
pesän suulla seisoo, kurkkii.
Vesi kielelle jo kierii,
mutta päivät, viikot vierii –
eipä jänö tuonutkaan
surman suuhun poikiaan.

Runot

Kaksi onnellista - Immi Hellén

On koti pieni puussa,
on pesä pehmoinen.
Nää kaksi toukokuussa
jo rakensivat sen.

Ja siihen joka korren
he kantoi nokassaan
ja alla kotiorren
he lauloi riemuaan.

Ei heiltä mitään puutu,
on elo ihanaa.
He toisilleen ei suutu,
oi pientä onnelaa!

He laulaa aamuin, illoin
kiitosta Luojallen.
Ja hartahana silloin
ma sitä kuuntelen.

Runot

Kuva www.freepik.com.

Äidin toivo - Immi Hellén

Multien alla jo uinuu taatto,
kotona majaili surujen saatto.
Kipeimmin iskut ne äitihin koski,
murheesta kalpeni huoltajan poski.

Vaan äiti kun katsovi vanhintansa
tuota reipasta, pirteetä poijuttansa,
jon’ silmänluonti on vilpitön, syvä
ja huulten hymy niin herttaisen hyvä,

niin toivon tuike sen sielussa herää,
kuin kukkanen keväällä tekee terää.
Ja on kuin kevenis taakka huolen,
kuin kantaisi poikanen toisen puolen.

Ja poika hän äitinsä aatokset lukee,
niin, kerran hän äitiä turvaa ja tukee.
Hän maksaa äitinsä huolen hinnan,
se unelma ihana nuoren rinnan.

Siks’ tie sen on vakaata vaellusta,
on elämäntaistohon kouluutusta.
Ei houkuta valhe, ei vilppi, väärä,
kun ihana on hällä matkanmäärä.

Runot

Kesäaamuna - Immi Hellén

On hiljaista metsässä vielä,
puut, pensahat uinuaa,
ja Tapion tanhuilla siellä
ei valvone ainoakaan.
Myös kaislikko kallion alla
ja aaltoset uinuvat,
ja kukkaset kunnahalla
ja kankahan kanervat.

Jopa koittaren vaalea juova
idän äärille ilmenee.
Se on enne, mi aamun on tuova
ja se kasvaa ja laajenee.
Jo kultiin ja purppuroihin
idän aavikko pukeuu,
ja virkuin viidakon lintu
sen hohteessa havahtuu.

Pian rannat on ruusuvöinä
ja kultina salmein suut.
Kuvun avaa jo leinikköinen
ja kumpuin kukkaset muut.
On kullassa latvat puiden,
ens’ käkönen kukahtaa.
Sen suloa päivyen uuden
maan uumenet aavistaa.

Ja päivän kultainen kerä
jo nousevi loistossaan,
koko luonto nyt herkkänä herää,
käy vastahan kuninkaan.
On laulua metsän humu,
soi kiitosta kiurun suu,
jo haihtuu rotkojen sumu,
ilolaulelot kajahuu.

Myös Ahtolan kannel helää
nyt vienointa säveltään,
ja kaikki mi henkii ja elää,
maan toukkakin nostaa pään.
Ne kiittävät aurinkoa,
joka nosti ne kuolleista,
joka heille on ilon ja onnen
ja elämän antaja.

Ja ihminen? – Aamunkoissa
hän kulkevi kuunnellen,
ja luonnon juhlissa noissa
sois mukana olla myös hän.
Ja sävelmän hänkin liittää
siihen suurehen kuorohon.
Vaan ihminen – Häntä hän kiittää,
joka luonut on auringon.

Runot

Kesämuistelmia - Immi Hellén

Niin usein silmät suljen
ja kesää muistelen.
Taas metsikössä kuljen
ja rantaa soutelen.

Ma kuulen lähteen juoksun
ja kiurun säveleet.
Taas tunnen niityn tuoksun
ja näen siniveet.

Taas tunnen käsivartes,
pien’ Leeni, kaulassain,
sun somat puheenpartes
mun kaikaa korvissain.

Me oltiin onnekkaita,
me kaksi yhdessä,
jokainen ahonlaita
niin lempee leikkiä.

Myös metsän muurahaista
me leikkiin kutsuttiin,
ja oksan oravaista
me innoin ihailtiin.

Niin usein olin sulle,
pien’ Leeni, heppuna,
ja sinä, armas, mulle
taas selkäreppuna.

Meill’ oli lehmikarjat
ja vuorten timantit.
Ja kaikki mättään marjat
ne meille punersit.

Meill’ oli koivut, haavat
ja kumpuin kukkaset
ja metsän salit aavat
ja satuin aartehet.

Kun sä näit sulounta
mun käsivarrellain,
niin taivaanvaltakunta
mun oli omanain.

Mit’ oisi ilman sua
mun suven ollutkaan!
Ah, muisteletko mua,
pien’ Leeni, milloinkaan?

Runot

Kuva senivpetro - www.freepik.com.

Äiti leipoo - Immi Hellén

Äiti leipoo hymyellen. –
Kelle leivot, äiti, kellen?

Vielä kysyt – kelles muille:
pienoisille piimäsuille.

Tää on kakku pikku Annin,
tuo on Heikin, tää on Hannin.

Tämän saapi pikku Asta,
joll’ on yksi hammas vasta.

Tehdään muita murakampi,
hiukan muita makeampi.

Oisko onneks’ joka muru!
Siit’ on äidin ainut suru.

Leivät nousee, hiipuu uuni.
miss’ on pienet piimäsuuni?

Kätken kakkuun kaipausta,
sirottelen siunausta.

Rakkautta rahdun verran –
toinen teille leipoo kerran.

Äidin kakku makeaisin,
sitä ah, jos aina saisin!

Runot

Kuva www.freepik.com.

Äidin apuna - Immi Hellén

Anni ja Ulla hippasilla
juoksivat kevään kunnahilla,
liehuivat pitkin kotirantaa.
Eikö jo puhkee kevään kukat? –
Ah, mutta reikiä saivat sukat!
Parsia täytyy kärkeä, kantaa.

Äidillä muutenkin paljon on työtä:
valvoa saapi monta yötä,
pien’ veikko kun hampaita saapi.
Einettä vinkuu nassut, possut,
paikata täytyy Tommin tossut,
Pirkon paita se ratkeaapi.

Siksipä juuri Anni ja Ulla
päättävät tyttöset toimeen tulla
omin neuvoinsa näistä asti.
Neulaan tarttuvat tosissansa,
parsivat pallerot sukkiansa.
Työ se käykin taitavasti.

On tässä tytöillä tosi tuuma,
pistävät niin, että neula on kuuma.
Ken ensinnä valmiiks entää?
Pien’ Ulla hän ensinnä ehtii kärkeen,
sai Annikin valmiiksi työnsä tärkeen. –
Taas saavat he perhoina lentää.

Runot

Peipon pesä - Immi Hellén

Koivun oksaan korkealle
teki peippo pesän,
tiriteijaa, tiriteijaa
lauloi kaiken kesän.

Muni munat kirjavaiset,
niistä pojat kuori.
Siivet somat, untuvaiset
emo armas suori.

Kävi siinä vierahissa
naapurista rastas.
»Tule kummiks», peippo pyysi,
»kernahasti», vastas.

Sitten alkoi laulukoulu,
tiri, tiri teijaa.
Lempeästi kesätuuli
peipon lasta heijaa.

Eikä lapset, liinahapset
henno säikytellä,
että rakkaat riemurinnoin
saavat viserrellä.

Runot

Vanha omenapuu - Immi Hellén

On mummon tarhassa vanha
ajan uurtama omenapuu.
Sen naava on hopeanharmaa,
sata suvea näki se varmaan,
se ryhmyinen omenapuu.

Se keväimen suosikki lienee
tuo harmaja omenapuu,
tuhat kukkaa kun sille se tuhlaa,
sen oksilla viettäen juhlaa.
Oi, kuinka se nuorentuu!

Kun lauhkeat kesätuulet
pois kukkaset karistaa,
uus into sen suonissa herää,
työtarmon se kaiken kerää –
kas, mitä se aikaan saa.

Tule syksyllä mummon tarhaan,
tokko tunnet sen vanhan puun?
Punaomenat siinä nyt loistaa
ja toinen on kauniimpi toistaan.
Jäät mykkähän ihailuun.

Se milloin kauniimpi lienee
puu harmaja mummosen
kevätkukkien puhjetessa
vai heelmien hehkuessa?
Sitä tarkoin tiedä mä en.

Tule syksyllä mummon tarhaan,
pien’ sisko tuo mukanas.
Pidot parhaat teille hän laittaa,
saatte poimia minkä maittaa.
Puu vanha on antelias.

Runot

Tää nuorten iloinen koulutie - Immi Hellén

On joutuneet päivät jo syksyiset.
Käy metsäpolkua pienoiset.

On keltalehtiä täynnä maa.
Kuin hangessa siinä kaalella saa.

Ne haastavat hiljaa kahisten:
Nyt minne on matka pienoisten?

Punapuolukka mättäältä pilkistää,
luo kutsuvi kesteihin ystävää:

– Te kultaiset, kuhun nyt kiire noin?
– Vasta tullessa teidät poimia voin.

Talitinttikin oksalta tirskuttaa:
– Kuhun kuljette – tottahan kysyä saa?

Etkö tiedä, kouluhun kiire on,
Se on takana metsän ja vuoriston.

Kotimökiltä sinne matkaa lie
kilometriä monta, vaan kaunis on tie.

Puut metsän lapsille nyökkivät
kuin ainakin armaat ystävät.

Syystuuli luo ruusuja poskillen.
He kulkevat riemuiten, laulellen.

Vaikka joskus se käy kautta notkojen
ja kautta jylhien rotkojen,

tää nuorten iloinen koulutie
maan kaikista teistä parhain lie.

Runot

Salotiellä - Immi Hellén

Kuljin tuolla saloteitä,
kuulin metsän säveleitä,
lintuin ääntä kuuntelin.
Lehto lauloi, kuuset kuiski,
harjanteilla hongat huiski,
niin mä niiltä kyselin:

Miksi, salot, soittelette,
puut ja pensaat riemuinnette?
Ja se metsä vastas vaan:
– Etkö nähnyt pientä lasta?
Kulkihan se tästä vasta
kevään ruusut poskillaan.

Loitompana kankahalla
läikkyi lähde koivun alla,
reunaan istumaan sen jäin.
– Salon lähde, mulle virkas,
noin miks on sun kaivos kirkas?
Ja se lähde vastas näin:

– Lapsi tästä äsken lähti,
ihana kuin aamuntähti,
sitä kuvastaa ma sain.
Ja sen silmän kirkkautta,
ja sen otsan puhtautta
kenties päilyy pinnallain.

Runot

Mansikkatyttö - Immi Hellén

Ma nousin aamusella
ja metsään kiiruhdin
ja kiurun, kertun kanssa
ma kilvan laulelin –
hu hei, hu hei, hu hei.

En ole yksin täällä,
on puut mun tuttujain,
on tuttu suvituuli,
mi huokuu vastahain –
hu hei, hu hei, hu hei.

Ja hongat mulle haastaa
ja männyt nyökkien,
ja vuorten kaiku vastaa,
kun laulan riemuiten –
hu hei, hu hei, hu hei.

Ma tunnen lehdot lempeet
ja polut varjokkaat
ja kukkakummut hempeet
ja runsaat marjamaat –
hu hei, hu hei, hu hei.

Kun parhaan puna-ahon
ma tuokkoon tyhjennän,
niin päässä kannon lahon
ma hiukan levähdän –
hu hei, hu hei, hu hei.

Sun rantaas, metsälampi,
ma kotiin käydä saan,
näin lienen rikkahampi
kuin tytär kuninkaan –
hu hei, hu hei, hu hei.

Niin sitten kotitiellä
ma taloon poikkean
ja metsän herkut siellä
mä leipään vaihetan –
hu hei, hu hei, hu hei.

On niukkaa kotosalla
kun halla viljan vei,
vaan uus on laiho kaunis,
me suotta surra ei –
hu hei, hu hei, hu hei.

Runot

Metsän iltarauha - Immi Hellén

Ei liiku korsi, lehväkään,
ei huoju salon puu.
Jo siiven alle painoi pään
pien’ lintu sävelsuu.
Ja kielokaisten kupuihin
nyt helohelmin kirkkahin
jo kaste laskeuu.

Nyt honka harmaa unelmoi,
ja kuusi uinahtaa.
Ei enää paimenpilli soi,
on kaikki rauhaisaa.
Myös muurahainen vireä
nyt pitää lepohetkeä,
työn, touhun lopettaa.

Pien’, soma leppäkerttukin
jo vaipui vuoteelleen,
sai leiniköltä lehväsen,
se hento peitteekseen.
Ja perho sinisiipinen
jo nukkui kupuun kukkasen
kuin tuutuun turvaiseen.

Ma Tapiolan linnoihin
nyt hiivin hiljaa vain.
Ah, hennoisinko häiritä
ma unta nukkujain!
Ma vaivun sammalmättäällen,
yön hiljaisuutta kuuntelen,
saan rauhan rintahain.

Runot

Luisteluopissa - Immi Hellén

Niin soman somat luistimet
sai jouluks pikku Ulla.
Kuin seisomaan nyt oppinet
sä tyttö tunttarulla?

Ne veikko laittoi jalkahan
ja veti remmit piukkaan.
Nyt sois jo tanssin alkavan
sen pinnan päällä liukkaan.

Ja Ulla koittaa parhaintaan –
sai heti kuperkeikan.
Vaan vähät tuosta, nauraa vaan
ja turvaa apuun veikan.

Ja somaan tumppu tupukkaan
nyt veikko hellä tarttuu,
Ja Ullan suu käy supukkaan,
ja jalka hento varttuu.

Kuin timantti niin hohtava
ja sileä on silta,
ja Ulla osaa luistella
jo ennenkun on ilta.

Ja veikko, vanha taituri,
hän vie kuin isä lastaan.
Kas tuolla kotilaituri
jo ottaa heidät vastaan.