V.A. Koskenniemen runoja

Runoilija, sanomalehtitoimittaja, kirjallisuustieteen professori ja akateemikko Veikko Antero Koskenniemi (8.7.1885 - 4.8.1962) syntyi Oulussa. Runoilijana V.A. Koskenniemi on saavuttanut valtaisan yleisönsuosion. Hänen runoissaan heijastuvat elämän kauneus ja kaiken katoavaisuus sekä Oulun maisemien innoittamat autiuden ja yksinäisyyden tunnot.

V.A. Koskenniemeä on nimitetty itsenäisen Suomen juhlarunoilijaksi. Hänen runojensa toistuvana symbolina on sydän, joka toimii tuhoisan ja uhkaavan yön ja valheen vastavoimana. Hänen runoutensa keskeisiä aiheita ovat kuolema, sekä totuuden etsintä ja palvonta.

V.A. Koskenniemi toi suomalaiseen lyriikkaan eurooppalaisen muotokulttuurin ja myyttiperinteen; osittain hänen runouttaan hallitsivat silti myös kansalliset aiheet. Oululaisia kotiseudun näkymiään Koskenniemi ei runoissaan koskaan lakkaa kuvailemasta.

Lähteet:
Pirkko Alhoniemi, Kansallisbiografia
V. A. Koskenniemen Seura

Oodi tähdille - V.A. Koskenniemi

Niin autioksi käynyt on takanain
ja äänettömäks, kaikki on loitonnut,
mik' oli rakkahinta mulle —
tähdet te, tähdet te palatte vielä!

Miss' on nyt kaikki kallihit unelmat?
Kuin paleltuneet linnut ne pudonneet
on maahan voimattomin siivin.
Kauas ei raukeat voimat kanna.

Niin paljon, paljon hukkahan kulunut
on tyhjyydessä päivien harmajain
ja rytmiin riutuvaisen laulun
mennyt on nuoruuteni voima.

On eessä outo taival ja mykkä yö
ja tuska tuntematon ja lauluton —
ja aamunnousuun viel' on aikaa,
tähdet te, tähdet te, kuinka kauan?

Talviaamu - V.A. Koskenniemi

Mikä hiljainen ja suuri onni onkaan
huurtehisten puiden unelmoissa,
aurinko kun talviaamun koissa
katsoo metsän korkehimpaan honkaan!

Autuaasti kaikki metsän henget herää,
pakeneepi Hiisi vuorten lomaan.
Niinkuin luottain onneen ikiomaan
hymyy luonto kohti päivän terää.

Vavahtaen syttyy metsän synkkä syvyys
kirkkautehen talviaamun koiton.
Loistaa yli metsän, läheisen ja loiton,
valon suuri siunaus ja hyvyys.

Huuhkaja - V.A. Koskenniemi

Pikkulinnut liverrelkää siveästi,
säveästi, tuulta, ilmaa ylistelkää vienosti ja viehkeästi.

Ah, kun peipot piipattavat, ah, kun pikku pulmut raksaa, kyyhkyläiset kuhertavat — kuinka sitä kuulla maksaa!

Huuhkajall' on toinen ääni, toiset halut, toiset tavat. Kiitosta ei kaiu lääni, kun sen laulut kumahtavat.

Kuulija vain yksinäinen vapiseepi tuvassansa, rinnassansa kylmyys jäinen, kuolon kutsu korvissansa.



Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva, valkolehdokki (Platanthera bifolia) - Copyright © Ashley Basil

Lehdokki - V.A. Koskenniemi

En joukoin kulkevalle näy,
mun piiloon lehto sulkee.
Ken ilomiellä yksin käy,
myös ohitseni kulkee.

Vain joskus aikaan kesäkuun,
kun maat ja metsät nukkuu
ja suviyöhön lumottuun
kun käen kaihot hukkuu,

voi olla että poikasen
tie metsän peittoon johtaa,
hän miettivä on, murheinen, -
hän katseheni kohtaa!

Mun löytää nuori rakkaus,
kun muiden silmät nukkuu,
kun suvi on ja juhannus
ja käen kaihot kukkuu.

Kesäyössä - V.A. Koskenniemi

Minä kuljen tuttua polkuain,
suopursujen tuoksu niin huumaa, -
sydän, hiljaa hetkinen rinnassain!
Yö henkii kaihoa kuumaa.

Hämy vihreä verhoo hongikon,
suosilmät niin vietellen läikkyy -
en tule, en tule, mun kiire on:
mulle toiset silmät väikkyy!

Vie polkuni järven pohjukkaan
liki nukkuvan kylän laidan,
siellä harmaa veräjä raollaan
on keskellä harmaan aidan.

Sen veräjän takana odottaa
ilo, onni ja unhon huuma,
sua odottaa, sua odottaa,
sinä sydän rauhaton, kuuma!

Rannalta - V.A. Koskenniemi

On suuri sun rantas autius,
sitä sentään ikävöin: -
miten villisorsan valitus
soi kaislikossa öin...

Joku yksinäinen, eksynyt,
joka vilua vaikeroi,
jok' on kaislikossa kierrellyt
eik' emoa löytää voi.

Sun harmajata aaltoas
olen katsonut kyynelein:
ens surunsa itkenyt rannallas
mun on oma nuoruutein.

On syvään sun kuvasi painunut
ja sitä ikävöin.
Olen villisorsaa kuunnellut
ma siellä monin öin...

Iltaruskon loimu läikehtii,
hetkeks veden pintaan vielä jää se.
Venhe valkamassa uneksii
ulapoista, joit'ei koskaan nää se.

Ja ma iltaruskoon katselen
ja ma olen sairas ikävästä
kaikkeen, jota koskaan saa ma en,
kaikkeen, joka katos elämästä.

Kulkuset - V.A. Koskenniemi

Miten kummasti kulkuset soivat!
Monen riemun vienehet,
ne on luotani — ja toivat
monen illan murehet.

Moni ystävä lähtenyt luota,
moni saapunut vieras mies.
Sydän, hetkeäsi vuota:
sinun myös käy täältä ties.

Kun on kerran aika se eessä,
jota vavisten vuottanut oon:
kun ajan ma kalman reessä
ulos kuolon kuutamoon.

Mut kun vie hän mun maahansa loittoon,
jot'ei nähnyt yksikään,
taas kaivannen kulkusten soittoon
ja iltain ikävään.

Syyskuun sonetti - V.A. Koskenniemi

Niin oomme, armas, syksyyn saapuneet,
syystuulet vaahterissa vaikeroivat,
ja ilottomin lauluin iltaan soivat
nyt sähkölangat kuni kanteleet.

Me oomme itkeneet ja iloinneet,
me oomme huulin, jotka hurman joivat,
min kerran kauneus ja nuoruus loivat,
ens epäilyksen kalkin maistaneet.

Oi harmautta illan ikävän,
kun loistaa lyhdyt vain, yön mykkä vahti
niin suurin, sumentunein katsehin,

ja yli sielujemme elämän
ja kuolon leppymätön lepää mahti
kuin syyskuun ilta yli kaupungin!

Kaupungilla sataa - V.A. Koskenniemi

Vasten kivitystä kadun
soipi syyttäen ja tuomiten
syksysateen ääni iäinen,
saman kertoin sulle tutun sadun,

jonka läpi elämäsi kuulet,
sydämeni, niinkuin kuulet nyt,
kun on päivä yöhön päättynyt,
levolle kun laskevas jo luulet.

Vielä odotatko, sydämeni,
päivän koita jälkeen pilvisään,
onnen armautta elämään
jälkeen kaiken, joka hukkaan meni?

Yksin - V.A. Koskenniemi

Taivas välkkyväisin jalokivin
omaa ylhäisyyttään vartioi.
Loiste väsyneiden lyhtyin rivin
valaista ei sieluani voi.

Syvään tunne, pohjaan asti tunne
katkeruutta kovaa kohtalon,
katso herkeemättä yöhön, kunne
korkein totuus kätkettynä on

Valkeat kaupungit - V.A. Koskenniemi

Nään usein unessa ma kaupungin.
Mun on kuin ois se jumalille luotu,
mun koskaan sinne astua ei suotu,
mut unessa sen tunnen kuitenkin.

Yöt suven valkeat on yllä sen
ja outo valo välkkyy ikkunoista,
niin yksin päivänsätehet ei loista,
ei kiilto raukenevain ruskojen.

Siell' elää nuoruuteni unelmat
ja elon yksinkertaisuus ja rauha.
Vain ulapalta kulkee tuuli lauha
ja laineet laiturihin kuolevat.

Sa rauha valkeoiden kaupunkein,
oot osa elämäni unelmasta.
Miks yksin laulussa saat loistos vasta
ja missä, missä on mun nuoruutein.

Ihme - V.A. Koskenniemi

Tule aamuun hymyilevään,
tule tuoksuun syreenein!
Ens kukkasista kevään
ens seppelen ma tein.
Kevätlintujen laulussa helää
kaikk' elämän ihanuus.
On sille, ken varjossa elää,
joka suvi ihme uus.

Kuin nuotiossa hiilet
on nousu aamunkoin.
Valaa kirkontornin tiilet
se hehkuvin purppuroin.
Suvi kukkien loiston lupaa
ja kypsät hedelmät.
Taas rakennan toivon tupaa,
unet vanhat heräävät.

Tätä aamua odotin, armain,
yöt monet unettomat,
sadekuurot kun pilvin harmain
ohi kiitäen kulkivat.
Nyt loistavan nään ma sen tuolla
suven suurin toivehin.
Tänä aamuna tahtoisin kuolla
sun syliis, armahin!

Jääkukkia - V.A. Koskenniemi

Jääkukkaset ikkunalla,
te vuoteni viimeiset kukat,
kukat, joihin ei koskennut halla,
te olette jäänehet.

Te tulitte tummin illoin
yö valvojan ikkunaan,
ken teitä lempinyt on milloin,
ei kylmene konsanaan.

On kevättä, kesää monta
ohi kulkenut kukkasin,
jääkukkaa tuoksutonta
enin lemmin kuitenkin.

Ilo, nuoruus sen loistossa nukkuu,
kuin koskaan ei herätä vois
ne päivään mi hämyhyn hukkuu
ja kesään, mi katoo pois.

Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut - V.A. Koskenniemi

Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut,
siell' on siintävät seljat ja salmien suut,
siell' on vihreät metsät ja mäet,
siell' on vilposet illat ja varjokas koi,
siell' on lintujen laulu, mi lehdossa soi,
siell' on kaihoja kukkuvat käet.

Mun on mieleni nääntyä ikävään,
kun tiedän, kun tiedän ma kaiken tään
ja ma kaihoten kaipaan sinne
ja mun sieluni silmin ma nään sen näyn,
salot, vihreät metsät, jos katuja käyn,
jos kuljen, jos kätkeyn minne.

Ja mun huoneeni käynyt on ahtahaks
ja sen ilma niin kumman painavaks
ja ma syömmessä toivon jo salaa:
tulis syksy ja metsät ne vihreät veis,
tulis talvi ja lumin ne peitteleis -
kai silloin mun rauhani palaa!

Katson virran kalvohon - V.A. Koskenniemi

Katson virran kalvohon,
kaikki katoo sieltä,
aalto soljuu solisten
uuden aallon tieltä.

Virta vierii verkalleen
kauas kohti merta.
Sinne, sinne aaltoset
katoatte kerta.

On kuin sielu sulaen
yhtyis kulkuhunne,
virran kera vieris pois,
kysymättä kunne...