Runoja surusta, murheesta, yksinäisyydestä ja kuolemastakin

Viri kylmä käy yli kalpean veen - L. Onerva

Viri kylmä käy yli kalpean veen.
Mua syvyyden henget vuottaa.
Mulle nuoli on ammuttu sydämeen,
en jaksa elämään luottaa.

Vesi luokseni luovii hiljalleen
ja huuhtoo liestyvää jalkaa.
Olen astunut väärän taipaleen,
en jaksa alusta alkaa.

Ylt'ympäri hirveä hiljaisuus.
Meri aution helmansa avaa.
Joko alkaa autuas tuskattomuus,
uni, josta en enää havaa?

Syyssonetti - V.A. Koskenniemi

Nyt sumu harmaa nousee korven soissa,
se seudun vaippahansa verhoaa,
on kaikki kelmeätä, harmajaa
ja päivä on jo kauan piillyt poissa.

Nyt sydän värjyy syksyn unelmoissa,
nyt kaikki kuolemasta muistuttaa,
se maille mahtiansa julistaa nyt
synkän syksyn voittolauleloissa.

Nyt tunnen mit' en tuntenut ma ennen:
sun oma suvesikin aikain mennen
se katoo, katoo eikä palaja,
sun nuoret tuntehesi tuhkaks palaa
ja varkaan askelin hän saapuu salaa
yön, syksyn herra, harmaa kuolema.

Murhe - L. Onerva

Surun lapsi, tuskan tuttu olen aina ollut,
niin ei vaivaa vaikeata, jok' ei tielle tullut.

Tuli tuskat niinkuin tunnit,
meni päiväin mennen.
Nyt on murhe, jok' ei mene,
suurempi kuin ennen,

murhe, joka kaataa kaiken elon työni lakoon,
murhe, jok' ei lähde enää toista tuskaa pakoon,

murhe, joka saartaa sielun rannattomaan sumuun,
murhe, jot' ei hukuttaa voi epätoivon humuun,

jota ei voi kyynelöidä eikä laulaa julki.
Kaiken lohdun armoilta se sydämeni sulki.

Lähtö - L. Onerva

Yksin
meren kuultoa vasten ja taivaan,
yksin
yön vihkimä vaaraan ja vaivaan.
Ah, hyvästi jääkää!
Konsana en minä palaa.

Ankkurit poikki ja pohjaan!
Itseni irti nyt ohjaan.
Sallikaa, jumalat korkeat, kantava tuuli
sille ken kutsunne kuuli!
Luokaa lempeä hauta, ell'en ma yllä
kunne mun sieluni halaa!

Tulit tuska - L. Onerva

Tulit tuska niinkuin pieni tyttö, repaleinen, kalpee kulkutyttö;
tulit varkain, tulit varoin, syrjäsilmäyksin aroin.

Tulit tuska niinkuin Herran miesi, pyhän-käyjä, kovan-käyjä miesi,
jaloin paljain kautta saloin, kautta tylypäisten taloin.

Tulit tuska niinkuin viestintuoja armahalta, unisuukon suoja;
tulit hiljaa tulppa suulla, istuit vaiti kangaspuulla.

Tulit tuska niinkuin armas itse, ainukainen, ikävöity armas;
tulit soutain elon kaarta kohti Manan höyhensaarta.

Lintu puussa - L. Onerva

Lintu puussa, kukka maassa, päivä puoleen kääntymässä.
Aatos yksin, sydän jäässä, sielu nälkään nääntymässä.

Putoo lehti, hijoo halla viikatetta viljallensa.
Tuntee sielu illan tuulen, hymyy hyyssä hiljallensa.

Jo sammuu valot yöhön lähestyvään - V.A. Koskenniemi

Jo sammuu valot yöhön lähestyvään,
kun katsoin huoneheni ikkunasta
näin iltaan tähtikirkkaaseen ja syvään,
ens kertaa kuin sen näkisin ma vasta.

Niin ihmeen ääneti ja yksitellen
yön taivahalla harhaa tähtein sarjat,
kuin iäisyyden unta odotellen yön helmass'
uinuu kattoin tummat harjat.

Mun orpo sieluni, oi suuri hetki:
nyt ihmiskohtaloista lyödään arvat!
Mun orpo sieluni, sun elos retki
on yksinäisyys, jonka sai vain harvat,
on yksinäisyys, jonka hiljaisuutta yö iankaikkinen jo syleileepi,
on yksinäisyys, jonka ihanuutta ja tuskaa tuntosi sun vapiseepi.

Yli vaikenevain kattoin - V.A. Koskenniemi

Kerran, kerran yli vaikenevain kattoin vaipuu
iäisyyden korkeudesta kuolon yö,
viime kerran kaikki valtasuonet lyö,
täyttyy heikon sukukunnan suuri kaipuu.

Kerran kylmät, tylyt tähdet nousee vuotain verta
yli kaiken katoamaan tuomitun.
Hukkuu hetken hyrskehesen, itkuhun
kaikki, joka surrut, riemuinnut on kerta.

Sortuu heikko suku alle unelmainsa omain,
nukkuu kamaralle kylmän, kovan maan.
Kuu ja tähdet jatkaa ylhää kulkuaan
halki avaruutten suurten, sanattomain.

Kerran Linnunradan tähdet yössä katsoo kammoin
takaa aavain kuolonkylmäin,
autioin kiveen hakattua unta inehmoin:
kaupunkeja, jotka kuolleet on jo ammoin.

Kerran jokahinen sielu syvään yöhön hukkuu
eik' oo enää ketään kuoloon kaipaavaa,
unet kiveen hakatut vain todistaa kaipuusta sen suvun,
joka yössä nukkuu.

Kuoleman saari - L. Onerva

Tuolla on kuoleman saari,
rannalla paari.
Kuka minut joen yli kantaa?

Rientävät tarjolle hullut.
Vielä ei tullut
hän, joka unen armot antaa.

Ohi ikkunan - Juhani Siljo

Ohi ikkunan lumia lentää, ne tuuli kauvas vie.
Ohi ikkunan ihmiset entää, ei jälkeä säilytä tie.

Lumet, ihmiset illan helmaan pian silmistä häipyy pois
Elon kummaan kuvitelmaan syvin onniko kätketty ois?

Halla - L. Onerva

Kujatonta kulmakylää harmenevaan halla-yöhön
painu taakse katsomatta vähäpäisten tyhjään työhön!

Painu, tunto, niinkuin halla kukkamailta ihmislasten!
Näin me käydään, kalsa kalma, kilpaa, rinta rintaa vasten.

Sumussa - Juhani Siljo

Turhaan silmä tuijottaa illan sankkaan sumumereen,
lämpöä ei sieltä saa vilunvärisevään vereen.

Kirkonkellot kutsuen kaikuu sumun raskaan takaa. —
Vieras sointu kellojen, sielt' ei lähde lohtu vakaa.

Käännä katse väsynyt oman rintas maailmahan;
soinnut sinne kätketyt laulaa mieles unholahan.

Sydämessä hiljaa, varmaan - L. Onerva

Sydämessä hiljaa, varmaan, iva kylmä itää.
Luonnonvoimat ainettansa pilkkanansa pitää.

Sydämessä hiljaa, varmaan, ovet kiinni painuu.
Kylmät, kalmat kahtialta toisiansa vainuu.

Öinen katu - V.A. Koskenniemi

Herätäkseen arkihumuun uuteen öinen katu nukkuu syvää untaan.
Kuuhut katsoo kylmään avaruuteen, suuren hiljaisuuden valtakuntaan.

Kammioihin hiipinyt on kansa, seinäin, ovien ja salpain taaksi.
Puiston puutkin torkkuu seisaallansa, nukkua kuin aikois ainiaaksi.

Ketään kanssani ei kuulemassa, kuinka soipi hiljaisuuden taika:
talviyössä kuulaan korkeassa yhtyy iankaikkisuus ja aika.

Tääll' ei elämähän sido mikään, kuolo on kuin ystävä ja veli,
tääll' ei mitään tehdä ihmisikään, yhtäkaikki, kuoli taikka eli.

Salaperäisenä niinkuin aave talviyössä uinuu öinen katu
kuin ois elämä vain hullu haave, sairaan mielihoure, lasten satu.