Tunturisuden sivut
Runot

Rakkausrunoja

"Sielun ikuinen vapaus on löydettävissä rakkaudesta. Ainoastaan rakkauden valossa kaikki rajat häipyvät rajattomuuteen." - Rabindranath Tagore

Aamuvarhain - Saima Harmaja

Kun aamun-pitkin varjoin koivut hohti,
luo ruusupensaan valkean sun vein.
Se vielä välkkyi kastekimaltein,
mut kaikki kukat hymys meitä kohti.

Syvälle niiden poveen kultaiseen
kurottui päivä, sydänpohjaan hamaan.
Ma taitoin ruusun, yöllä puhjenneen,
sen terää suutelin, ja lehteen samaan

veit kuumat huules syvään hengähtäin.
Oi, miten silmiäsi sydän säikkyi,
se miten löikään, kun sun hymys näin!
Mut kaiken alta öiset sanas läikkyi.

Niin aukes portti syliin Satumaan.
Sen yli väikkyi ensi eron miekka.
Tie viittoi, kullan-kosteana hiekka,
ja nurmi kimalteli loisteessaan.

Runot

Näin unta: sa minua suutelit - L. Onerva

Näin unta: sa minua suutelit
hämyssä valkean ehtoon:
ja rintaani tuhahti sävelten vuot
kuin leivoset keväiseen lehtoon.

Näin unta: sa syliisi suljit mun
ja kuiskasit ainoaksesi:
kaikk' aamujen auringot huikaisi mun
ja silmistä virtasi vesi.

Havahduin: kaikk' oli haihtunut,
et enää tuntenut mua:
jäin muistamaan, jäin murehtimaan
unen onnea kadotettua.

Runot

Hämy lankee - L. Onerva

Hämy lankee, tähdet syttyy
Värjyy syöntä arkaa kaksi.
Tähdet häipyy.
Sana hyytyy huuliin sanomattomaksi.

Olkoon niin - Saima Harmaja

Jo puiden varjot pitenevät maassa
ja päivä kuolee syksyn pilvihin.
Niin illan hämärässä uhmakkaassa
taas mennyt aika palaa takaisin.

Oi, mikään aika ei voi koskaan kuolla.
Alati, tajuntasi tuolla puolla,
syin salaisin se sua järkyttää.
Ja tuskan hetki, kerran kärsimäsi,
jo unhoitettunakin sisälläsi
se elää loputonta elämää.

Mut olkoon niin! Kun jälleen rinnallesi
mun painat, sokaiseman hellyytesi,
ma kestän kaiken —
mikä kohtaakin!
Voi varjot seurata sun syliis asti;
ne pysähtyy, kun vavahduttavasti
mua suutelet sa huulin lämpimin.

Ei ole onnea, mi kestäis iki.
Vain rakkaus ja tuska kestävät.
Ah, olkoon niin! Sun sydäntäsi liki
en pelkää teitä, vallat pimeät.

Läheisyys - Saima Harmaja

Etäällä jossain, yössä sateisessa
pois luotani sa kuljet, läheinen.
Mut huulillani tulta huulien
mun on niin lämmin kadun solistessa,
kuin vasten sydäntäni sykkivää
yhäti lepäis rakastettu pää.

Oi älä lähde! Huoneessani tässä
on vielä kevät. Sade hyrskyää
ja ruusut puhkeavat pimeässä,
ja satakieli laulaa. Minuun jää!
Jää povelleni, jossa aaltoo meri,
ja raskas pääsi siihen vaipuen
tuo rauhan, josta uneksinut en.

Vereeni sykkii valtimoistas veri,
poveeni sisimpäsi kumpuaa.
Elämän alkulähteet liikkuu siellä,
merellä keinut, tiettömällä tiellä
ikuiset hyrskyt sua kuljettaa.

Niin hukuttakoon pyörre Kohtalon,
niin syvin hyöky syösköön päämme yli!
Sun sylissäs on loputtoman syli.
Olevan sydän sydämesi on.

Runot

Hunnutettu - Saima Harmaja

Sun syleilyysi olen liian heikko,
sen silmäs myöntää, vaikka huules ei.
Sa olet juurtuvien puiden veikko,
ma olen lehti, jonka tuuli vei.

Ma olen aavain aalto, joka halaa
vain rantaan vajota ja kuolla niin.
Mut aallon meri imee syvyyksiin.
Se kuohuu, liukuu pois ja jälleen palaa.

Runot

Suurta rakkautta - Maiju Kieteläinen

Muori ja vaari, ikirakkaat Liisa ja Matti,
punainen tupa ja perunamaa,
heillä pöydällä istumassa musta katti,
oi onnea, hupatella ja rakastaa!

Joskus Liisa ja Matti toki toraillakin voivat,
mutta piankos taas jo kuuma kahvi maittaa,
tupasessaan he haastelevat ja ilakoivat,
ja kattikin selkänsä köyryyn nauttien taittaa!

Runot

Oven takana - Saima Harmaja

Ei pimeys liikahda ympäri mun,
oman vankini, tuskalla vangitun.
Vika jossain on, on jonkun syy.
Yhä taivas ulkona tähdittyy.
Oven takana hengität, maailma.
Vaan onko paluuta?

Kun huoneen hämärtyessä
yhä viestiäs ikävöin,
kun valvon pimeyrdessä
epäluulon nöyrtyvin öin,
kun palaan luotasi illoin
tuli huultesi katkera huulillain,
sydämessäni vannon silloin:
tämä ei ole totta, ei tämä vain.

On pääsy usvien alta,
on jossain portti ja tie,
on kaikkitietävä valta,
jok' ei pettää voi, joka vie.

Niin totta kuin valhekuteen
näin muuttavan maan, jossa hengitin,
niin paluun vapauteen
olen löytävä takaisin.

Pois kanssasi murran tieni
tai yksin. Jos väsyt, jää!
Jos on tuskasi liian pieni,
yhä tuskan maahan jää.

Torpan pullea piika - Aaro Hellakoski

Pois täältä. Täällä liikkuvat
jo inhat kesävierahat,
nuo, jotka kosketuksellaan
saa koko seudun saastumaan.

Tään kiroan puolherrasnäyn.
Pois jalkapatikassa käyn,
pois salotorppiin viimeisiin.
Käyn koirain luota ihmisiin.

Ja mustimman kun mökin nään,
ma siihen totisesti jään.
Käyn kalaa. Heinää poikki lyön.
Ja torakoineen leivän syön.

Ma ukkoin kera juttuan.
Ma syljen päälle lattian.
Ja käverästä piipustain
veän vennäänlehtein sauhut vain.

Mut emäntä kun iltasin
taas kertoo äänin kimein
kuin leviääpi riettaus
ja kuin on Herran rangaistus,

niin silloin kera tyttären
käyn suojaan neitsytaittasen.
Ah kauniin hetken rakastaa
saan torpan piikaa pulleaa.

Runot

Kukka, joka hallahan rakastuu - L. Onerva

Kukka, joka hallahan rakastuu,
umppunsa hehkuhun lakastuu.

Poven, jolle armain on erämaan yö,
paljaalta autio pakkanen syö.

Rakkaus - Sulo Karma

Oi alkujuuri kaiken olevaisen!
Sa maailmoiden olet perusaate.
Sa olet niinkuin pyhä, valkea vaate,
mi poimuihinsa kätkee auvon maisen.

Ikuinen olet, kukka jumalainen,
mi kuvussansa kaiken säilyttääpi.
Sun tuoksustasi syömet väräjääpi,
sun edessäsi taipuu elo mainen.

Kipinä kirkkahin, sa tuli pyhä,
kuin tähti tiellä pyhiinvaeltajan.
Kun katkee, kirpoo kahleet kaiken, ajan -
sa loistat aina, palat yössä yhä.

Runot

Eksyneet - Saima Harmaja

Öin, päivin kauhusta pitkin
sua, kadotettua, itkin.
öin, päivin rukoilin
sua takaisin.

Hän, Lempeä, armahti meitä
yön piirissä eksyneitä.
Sain tuntea värähtäin
taas kätesi kädessäin.

Oi kuuntele — tuskamme raukee.
Läpi saartavan metsän aukee
valojuova ja himmeä tie.
Tule! — Kotiin meidät se vie.

Runot

Laulu rakastetulle - Katri Vala

En näe mustaa tietäni,
en näe kuolemanrannan vartijaa,
joka on huutanut kaiuttomasti:
sinä tulet!

Onni ja aurinko juoksevat nauraen
valkoisella vuorella.
Silmiesi hellyyteen
sukeltavat silmäni
kuin kaksi huoletonta lintua mereen.

Janoinen käteni
on tavoittanut oudon kukan.
Ehkä Kharon heitti sen
kuolemanvirran yli.
Se on harmaa ja tuoksuton,
enkä tiedä sen nimeä.
Rakastettuni, sekö toi kirpeän huuman
juhlaamme elämänpuun alle?

Omistaminen - Saima Harmaja

On jälleen kuultava kevät.
Ja kun lehdin puhkeavin
puut ihanat hymyilevät,
koko talven unhoitin.
Kun hivellen herkkää maata
ujo tuuli puhaltaa,
niin yhtään muistaa saata en sanaa kauheaa.

Kun puistoja vihertyneitä
taas yksin kulkea saan,
kun ei johda armaita teitä
mua kätesi milloinkaan,
niin on kuin löytynyt vasta
ois rakkauteesi tie.
Sinun henkeäs autuasta
ci mikään luotani vie.

Ja kun peipponen, läheltä jostain,
häälauluun puhkeaa,
ja turhaan, kasvoni nostain,
minä odotan suudelmaa,
niin lopulta, pohjaan asti,
sinun omasi olla saan.
Niin, eroittamattomasti
olet minun kokonaan.

Runot

Tahitilainen serenaadi - Katri Vala

Hiekassa näin varpaittesi jäljet
kauniit kuin pienet näkinkengät,
ja seppeleestäsi oli kukkia varissut tienviitakseni.
Koko päivän sinua kaukaa katselin.

Naurusi putosi päälaelleni
kuin kimaltelevat pisarat,
ja kätesi, vilkkaat kuin ruskeat linnut,
palmikoitsivat seppelettä kulmillesi.

Olet uupunut, armahin,
laulettuasi ja naurettuasi
keskipäivän hiljaisessa kuumuudessa,
mutta anna minun nähdä
silmäripsiesi varjot poskillasi!

Meri lepää rannalla
ja antaa kuun suudella jäseniänsä.
Olisitpa sinä meri, armaani,
ja minä onnellinen kuu!

Meri - Saima Harmaja

Mun poveltani ilmaan vapaaseen
vavisten kaipasit, ja kuolinhaavan
löit tuskissasi mulle sydämeen,
pois syösten ulapoille meren aavan.

Mut sydämeni rakkaus on meri,
se sinut saartaa purttas kuljettain.
Ei aavain huoku ympärilläs eri,
poveni hengitystä on se vain.

Niin hyöky rakkauden tuskaisen
sua vie ja kannattaa ja hukkuu sinuun.
Ma, valtameri, minne pakenen?
Kun syöksyit luotani, sa syöksyit minuun.

Runot

Lähdettyäsi - Katri Vala

Nukuin.
Kuulin tuskallisen nyyhkytyksen:
rakastunut sydämeni itki,
mutta en voinut herätä:

Sinä olit illalla peittänyt minut
hyväilyjesi tuoksuvalla vaipalla.
Lepäsin kukkameressä
kaikki jäsenet autuaasti värisevinä.

Vihdoin heräsin.
Luulin meren kuohuvan ylitseni,
kasvoni olivat kosteat pärskeestä.
Sydämeni huusi:
laiva on jo lähtenyt!
Painoin kasvoni kylmään ruutuun:
kaukana kiisi jo pakeneva purje.

Aamuruskon kelmeä suu
painui poloisille silmilleni.

Runot

Kädet hennot - Aarni Kouta

Kädet hennoimmat, vaikeimmat vangitsi mun,
kädet, jotka ei vaivaa kestä.
Vuoskausien näin minä kaivatun!
Menemästä ei mua estä
kädet, jotka uuvuttaa vähin taakka,
mut lahjoittaa ne voi loppuun saakka.
Sirot sormet, ah, miten hennot ne on!
kutovat kudost’ eloni kohtalon.

Niin valkeina, vaieten kädet nuo
ikikudosta säihkyvää kutoo,
unelmain kuvat kultaiset ne luo,
ei syöstävä sormista putoo.
Unelmiin urohon unet yhdistät neitseen,
sidot ruusut hehkuvat iskevään peitseen,
päämaalin sun kauttasi elämä saa,
kevät saapuu, ja kukkasin peittyy maa!

Kädet valkeat, pyhät, puhtaat nuo
elon ehtoolliskalkkia kantaa,
sen tulta hehkuvaa henkeni juo,
elon iäisen mulle se antaa.
En kanssasi arkitaivalta jatka,
yön tähtien tuikkivain kautta käy matka,
säkenöi edessämme tie tuntematon,
asunnoille se johtaa auringon.

Murheesi - Aarni Kouta

Ja jos elo vei sinun valkeutes,
sinun jalkasi jos vajos lokaan,
jos runnellut on suru sun sydämes,
tylyn siihen jos tunki se okaan,
minun silmissäin olet valkeempi vain,
surun laupiaat lahjat suita ma sain.
Toit myötäjäisinä mielesi murheen,
katumuksesi kyynelet, uskomme urheen.

Toit uskon, mi vuoria siirtää voi,
parantaa syvimmätkin se haavat.
Sinun tuskasi taivaan rintaamme loi,
iki-autuuden, jonka vain saavat
aniharvat, joilla on uskallusta
ylös pyrkiä, vaikka on kuilu musta
jalan alla, ei tukea missään näy,
elon jäätävät viimat kun yllämme käy.

Sinun murheesi, ah, elon ehjäksi loi,
surus lempeä tähtinä loistaa,
levon ainaisen kätes kosketus soi,
poves kärsinyt pois kivut poistaa.
Kohoat jumalneitseen ylhäisen lailla,
olentos lumivalkea tahraa on vailla,
sinun jalkaisi juureen tuon tuskat ja syyn,
nukun neitseeni valkean hymyilyyn.

Aurinko-impi - Aarni Kouta

Oma impeni valkea, kirkkaampi oot
kesän auringon korkeeta rataa.
Povehes kukat loistavat puhjetkoot,
sylihis sätehet suven sataa!
Kuhun jalkasi valkea koskettaa,
vihannoi heti nurmi, ja nuortuu maa,
ylenee sinun askeltes alla yrtit,
polulles pyhät puhkeevat morsiusmyrtit.

Olet morsian valkea valkean yön,
olemukses on valoa pelkkää,
tulokset tuon sulle ma laulun ja työn,
suloas suven kanteleet helkkää.
Kalevan tulet päällä pääs salamoi,
hääsoittoas sinikellot soi,
sinun morsiustelttaasi murheet kantaa.
Levon, ah, kätes siunaava sielulle antaa.

Minut sairaaksi tehnyt on rakkautein,
sinun tultasi tuleni halaa,
sinä kaikkesi annoit, ma kaiken vein,
sydämein ikilieskana palaa.
Hekumaa sinun henkesi huumassa join,
olentoos joka hetki ma hukkua voin,
minut tuollepuolen viet riemun ja huolen,
sinun jalkojes juureen ma siunaten kuolen.

Runot

Sa lietkö vaalea vai lietkö tumma - Paul Verlaine

Sa lietkö vaalea vai lietkö tumma, ja
silmäs ruskea vai sininen, ma tiedä en.
Mut mua kiehtoo kirkkautensa kumma
ja sitoo silkkilaineet hiusten.

En arvaa, lietkö julma vaiko hellä,
en myöskään, onko lempes polttavaa vai haaleaa.
Mut polvistuen käsi sydämellä
sun tahdon valtiaaksi tunnustaa.

Sa uskoton vai uskollinen mulle?
Tää tutkistelu vallan toivoton ja turha on.
Sun kauneutes kuuluu yksin sulle
ja autuas, kell' osakin siit' on!

Sa uskot kahviporon pyöryläisiin - Paul Verlaine

Sa uskot kahviporon pyöryläisiin
ja ennustuksiin, peli-onneen hyvään:
Ma uskon ainoastaan silmääs syvään.

Sa uskot taruihin ja menninkäisiin
ja turman päiviin, jolloin johtaa Hiisi:
Ma uskon ainoastaan valheisiisi.

Sa uskot jumalaankin puolittain
ja pyhimysten parantavaan taikaan,
mi ihmetöitä paljon saapi aikaan.

Ma uskon onneen öiden valkeain
ja riemuun lemmen, jonka mulle annat,
kun yöhyt verhoaapi taivaanrannat.

Ja niin on harras uskonhehku mun,
ett' etees rukouksiin polvistun
ja kokonaan jään armoillesi sun.

Niin mustina muratit kiertää - Paul Verlaine

Niin mustina muratit kiertää,
puna hehkuvi ruususton.

Ah, armas, jos liikahdatkaan,
jo tuskani ääretön on!

On taivas liian kirkas,
meri liian vihryt ja maa.

Joka hetki ma säikyn ja pelkään,
että voin sinut kadottaa!

Ma muratit alleni murskaan
ja ruusut ruhjoksi polen.

Ah, kaiken kauniin ja herkän
sun tähtesi tappanut olen!