Päänahan metsästäjät

[Wyatt Earp]

Päänahan metsästäjät

Kirj. Kapt. Mayne Reid

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928.

SISÄLLYS:

I. Villi Länsi.
II. Preerian kauppiaat.
III. "Preeriakuume".
IV. Ratsastus puhvelihärällä.
V. Pahassa kiikissä.
VI. Santa Fe.
VII. Fandango.
VIII. Päänahan metsästäjä Seguin.
IX. Jälkeen jäänyt.
X. Del Norte-joki
XI. Kuoleman tie.
XII. Zoe.
XIII. Seguin.
XIV. Rakkaus.
XV. Valoa ja varjoa.
XVI. Eräs elämäntarina.
XVII. Ylös Del Nortea pitkin.
XVIII. Päänahan metsästäjät.
XIX. Kilpa-ammunta.
XX. Mestarilaukaus.
XXI. Vielä toinen laukaus.
XXII. Sotasuunnitelma.
XXIII. El Sol ja la Luna.
XXIV. Sotapolulla.
XXV. Kolme päivää satimessa.
XXVI. Kaivajat.
XXVII. Dacoma.
XXVIII. Kaksi ruokalajia päivälliseksi.
XXIX. Johdamme takaa-ajajat harhaan -- Trapperin juoni.
XXX. Puhvelikierros.
XXXI. Toinen temppu.
XXXII. Katkera erehdys.
XXXIII. Aavekaupunki.
XXXIV. Kultainen vuori.
XXXV. Novajoa.
XXXVI. Yöllinen väijytys.
XXXVII. Adèle.
XXXVIII. Valkoinen päänahka.
XXXIX. Taistelu vuorisolassa.
XL. Barranca del Oro.
XLI. Vihollinen.
XLII. Uusi onnettomuus.
XLIII. Rauhanlippu.
XLIV. Tyhjäksi tehty sopimus.
XLV. Kahakka seinäin sisällä.
XLVI. Omituinen kohtaaminen luolassa.
XLVII. Savustetut.
XLVIII. Uusi ratsastustapa.
XLIX. Kiinteä väri.
L. Villit hämmästyvät.
LI. Kujanjuoksu.
LII. Taistelu kalliolla.
LIII. Odottamaton kohtaaminen.
LIV. Pelastus.
LV. El Paso del Norte.
LVI. Muistojen kielet väräjävät.

I.

VILLI LÄNSI.


Avaa karttakirjasi ja silmäile Pohjois-Amerikan suurta mannermaata.
Kauas Villiin Länteen, laskevaa aurinkoa kohti, ohi monen kaukaisen
meridiaanin kulkekoon katseesi. Käännä se sinne, missä kultaiset joet
kohisevat ikuisen lumen peittämäin vuorten juurella. Anna katseesi
viivähtää siellä.

Näet maan, jonka ulkomuotoa ihmiskäsi ei ole muuttanut, ja jossa vielä
näkyvät Kaikkivaltiaan sormenjäljet, kuten luomispäivän aamuna; seudun,
jonka jokainen pikkumerkkikin kuvastaa Jumalan kasvojenpiirteitä. Hänen
läsnäoleva henkensä elää sen vuorten hiljaisessa suuruudessa ja puhuu
mahtavain jokien kohinassa, -- ilmassa on runon ja sadun tuoksua ja
todellista seikkailujen tuntua.

Seuraa minua mielikuvituksessasi villin kauniiden ja jylhäin
erämaanmaisemain halki.

Seison avonaisella tasangolla. Käännän katseeni pohjoiseen, etelään,
itään ja länteen; joka puolella ympäröi taivaan sininen kehä minua. Ei
kalliota eikä puuta, joka rajoittaisi näköpiiriäni. Mikä sitten peittää
laajan, ympärilläni olevan tasangon? Metsäkö? Vesi? Ruoho? Ei, vaan
kukat! Niin kauas kuin silmäni kantaa, näen ainoastaan kukkia, kauniita
kukkia!

Silmäilen kuin värillistä karttaa, loistavaa maalausta, joka hohtaa
kaikissa värivivahduksissaan.

Tuolta alhaalta loistaa kullankeltaista, siellä _helianthus_
kääntää kellotaulun tapaiset kasvonsa aurinkoa kohti. Tuolta hohtaa
tulipunaista, missä malva kohottaa punaisen viirinsä. Tässä peittää
pengertä purppuranpunainen _monarda_, tuolla _euphorbia_ levittää
hopeaisia lehtiään. Tuolla oranssinväri vallitsee _asclepian_ komeissa
kukissa; ja toisinaan silmä lepää _eleomen_ neilikanpunaisilla terillä.

Tuuli heiluttaa niitä. Miljoonat kukat huojuttelevat loistavia
terälehtiään. _Helianthuksen_ pitkät varret taipuvat ja nousevat pitkin
heilahduksin kuten kultaisen meren aallot.

Taasen ne levähtävät. Ilma on lemun kyllästämä, joka on suloista kuin
Intian tai Arabian tuoksuaineet. Lukemattomat hyönteiset räpyttävät
siipiään: ovat kuin kukkasia nekin. Mehiläiset surisevat ylt'ympäri
välkkyen kuin eksyneet auringonsäteet tai paikoillaan pysytellen
surisevin siivin juovat mettä kukista, ja villimehiläinen, täysin
kantamuksin, riippuu hunajaisista kukista tai lentää kaukaista kekoansa
kohti iloisesti hymisten.

Kuka istutti nämä kukkaset? Kuka loi nämä viehättävät pengermät?
Luonto. Tämä on luonnon kaunein vaippa, kirjavampi kuin Kashimirin
huivit.

Tämä on ruohoaro. Mutta sitä pitäisi sanoa "Jumalan puutarhaksi".

* * * * *

Maisema on muuttunut. Seison yhä tasangolla, näköpiiri on avoinna
ympärilläni. Ei ole ainoatakaan kukkasta näkyvissä, koko suuri pinta on
elävän vihreää nurmikkoa. Pohjoisesta etelään, idästä länteen ulottuu
niittyaavikko, smaragdinvihreänä ja tyynenä kuin nukkuvan järven pinta.

Tuuli puhaltaa sitä pitkin, nivelien silkinhohtoisia lehtiä. Ne
liikkuvat, ja nurmikko vivahtelee vaaleammalta ja tummemmalta, kuten
auringon ohi liiteleväin kesäisten pilvien varjot.

Katse harhailee ilman esteitä. Voi sattua, että se kohtaa karvaisen
puhvelin tai erottaa antiloopin hienot piirteet. Voi sattua, että se
ihmetellen seuraa kaukana kiitävän valkean ratsun laukkaa.

Tämä on nurmiaro, biisonin aitaamaton laidunmaa.

* * * * *

Maisema muuttuu jälleen. Maanpinta ei enää ole tasainen, vaan puuton ja
vihertävä kuin ennenkin. Sen pinta muodostaa yhdensuuntaisia aaltoja,
jotka siellä täällä kohoavat pyöreiksi kummuiksi. Sitä peittää pehmeä,
kirkkaanvihreä nurmi. Aallot muistuttavat valtamerta, jonka yli kova
myrsky on käynyt, sitten kun kuohuva vaahto on kadonnut aalloilta ja
vain suuret mainingit enää keinuvat. Maanpinta näyttää aallokolta, joka
Kaikkivaltiaan käskystä on siirtynyt maalle ja siihen jähmettynyt.

Tämä onkin aaltoaro.

* * * * *

Jälleen maisema muuttuu. Olen nurmikon ja kukkien keskellä; mutta
näköalaa peittävät pensasryhmät ja viidakot. Lehvästö vaihtelee, sen
värivivahdukset ovat eloisia, sen ulkopiirteet pehmeät ja vienot.
Kulkiessani eteenpäin avautuu yhä uusia maisemia; näköalat ovat puiston
kaltaisia ja kauniita. Puhvelilaumoja, antilooppeja ja villejä hevosia
vilkkuu puiston aukioissa. Kalkkunoita juoksee pensaiden lomissa ja
fasaaneja pyrähtää poluilta.

Missä ovat tämän maan omistajat, missä näiden laumain ja lintujen
haltijat? Missä ovat talot ja linnat, joille nämä muhkeat puistot
kuuluvat? Tähystelen eteenpäin nähdäkseni suuren kartanon tornien
pistävän esiin pensaitten ylitse. Mutta mitään ei näy. Satojen
kilometrien laajuudelta ei näy savupiippua, josta nousisi taivaalle
savua. Vaikka seutu näyttää viljellyltä, ei näillä seuduin astu
muut kuin mokkasiinijalkineisen metsästäjän ja hänen vihollisensa
punanahkaisen intiaanin jalka.

Nämä ovat aromeren saaria.

* * * * *

Olen synkässä metsässä. On yö, hirsivalkea heittää heleän valonsa
esineille, jotka ympäröivät nuotiotamme. Ympärillämme kohoaa korkeita
puunrunkoja, ojentaen yläpuolellamme harmahtavia jättiläismäisen
paksuja oksiaan. Tarkastelen niiden kaarnaa. Se on lohkeillut ja
riippuu pitkinä suomuina. Pitkiä käärmeenkaltaisia matelijoita ryömii
rungolta rungolle, kerien itsensä niiden ympärille, aivan kuin
murskatakseen ne! Yllämme ei näy mitään lehtiä. Ne ovat kuivuneet ja
pudonneet; mutta vaalea espanjansammal, kiemurrellen oksia myöten,
riippuu riippaoksain tavoin muistuttaen kuolinvuoteen verhoa.

Kaatuneita runkoja, läpimitaltaan metrejä, ja puoleksi lahonneita,
makaa pitkin maata. Niiden päissä on suuria onteloita, joihin
piikkisiat ja pussirotat ovat rakentaneet pesänsä kylmältä suojaan.
Toverini ovat kääriytyneet huopapeittoihinsa ja asettuneet levolle
kellastuneille lehdille. He nukkuvat jalat tuleen päin ja pää satulan
ontelossa. Hevoset, jotka seisovat puun ympärillä, kiinnitettyinä
johonkin alempaan oksantynkään, näkyvät myös nukkuvan. Valvon
ja kuuntelen. Tuuli puhaltaa puitten latvoissa, vinkuen oksissa
ja heilutellen niiden pitkiä naavaverhoja. Se soittaa villiä ja
surumielistä säveltään. Muitakaan ääniä ei kuulu, sillä on talvi ja
puusammakko ja sirkka ovat vaiti. Kuulen oksien räiskeen nuotiossa,
kuivain lehtien kahinan eksyneen tuulenpuuskan niitä pyöritellessä,
valkean huuhkajan "kuu-vuu-a"-huudon ja pesukarhun haukunnan ja
toisinaan susien kolkon ulvonnan. Nämä ovat talvisen metsän öisiä
ääniä. Ne ovat villejä ääniä, mutta rinnassani on kieli, joka väräjää
niitä kuullessani, ja mieleni käy runolliseksi maatessani.

* * * * *

Syksyinen metsä kantaa vielä lehtensä. Ne muistuttavat kukkia,
niin loistavat ovat niiden värit. Ne ovat punaisia, keltaisia,
kullankiiltäviä ja ruskeita. Metsä on lämmin ja suurenmoinen nyt, ja
linnut lentelevät hedelmiä kantavain oksain välissä. Katse liukuu
pitkäin kujain ja auringon valaisemain aukeamain yli. Se kohtaa
joskus loistavan töyhdön, papukaijain kullanvihreän, närhen sinisen
tai kuhankeittäjän oranssinkeltaisen siiven. Punarinta lennähtää
meloonitiheikköön tai pyökkiviidakon kellanhohtavaan lehvästöön. Satoja
pienoisia siipiä vilahtaa lehväin aukoista välkähdellen kuin jalokivet
päivän paisteessa.

Ilma väräjää sävelistä. Ne ovat rakkauden suloisia sointuja. Joka
puolelta kuuluu ääniä: oravan kurahtelua, kyyhkysten kujerrusta,
palokärjen: "ra-ta-ta", sirkan säännöllistä siritystä. Korkeimmalla
oksalla laulaa matkija-lintu jäljitteleviä ääniään, aivankuin
häväistäkseen kaikki muut laulajat vaikenemaan.

* * * * *

Olen hedelmättömällä auringonpaahtamalla seudulla, jonka piirteet
ovat katkonaiset. Ympärilläni on kallioita, halkeamia ja paikoitellen
paljasta hiekkaa. Omituisia kasveja pistää esiin halkeamista ja riippuu
alas kallioilta. Toisia pallonmuotoisia kasvaa auringonpaahtaman
maan pinnalla. Toiset kohoavat pystysuoraan kuin korkeat kaiverretut
ja uurteiset pilarit. Toisilla on väärät piikkiset oksat, joissa on
okaiset pitkulaiset lehdet. Näiden kasvien muoto, väri, hedelmät ja
kukat osoittavat keskinäistä yhtäläisyyttä ja samaa sukuperää. Ne
ovat kaktuksia. Tämä on meksikkolainen "nopal"-metsä. Eräs toinenkin
omituinen kasvi menestyy täällä. Se ojentelee pitkiä okaisia lehtiään,
jotka kaareutuvat alaspäin. Se on agave, tuo kuuluisa mezaloe-kasvi.
Kaktusten joukossa näkyy siellä täällä puuntapaisia akaasioita
ja mezquite-kasveja, erämaan kansalaisia. Täällä ei silmä huomaa
välkkyviä siipiä; linnut eivät täytä ilmaa liverryksillään. Yksinäinen
pöllö lehahtaa lentoon, häviten luoksepääsemättömään tiheikköön;
kalkkarokäärme luikertelee sen hatarassa varjossa ja preeriasusi
loikkaa sen äänettömissä piiloissa.

* * * * *

Olen kiipeillyt vuoria toisensa jälkeen ja yhä vain kohoaa edessäni
huippuja, joita peittää ikuinen lumi. Seison ulospistävän kallion
reunalla ja katselen pohjattomiin kuiluihin, jotka äänettömänä
avautuvat allani. Suuria kallionkappaleita on pudonnut alas kohoten
röykkiöiksi. Toisia riippuu ilmassa uhkaavina, aivankuin odotellen
jotakin luonnonvoimaa, joka järkyttäisi niiden tasapainoa. Tummat
vuorenseinämät peloittavat minua ja uupumus huimaa päätäni. Pidän
kiinni männynoksasta tai kiinteän kallion särmästä. Ylläni, allani
ja ympärilläni kohoaa huippuja sekaisessa rykelmässä. Muutamat ovat
paljaita ja vaaleita; toisia peittää tummahavuiset männyt ja seetrit,
joiden kääpiömäiset rungot puoleksi matelevat, puoleksi riippuvat
kallionlovissa. Tuolla kartiomainen vuorenhuippu kohoaa häviten lumeen
ja pilviin. Tuolla kohottaa toinen harjanne terävät piirteensä taivasta
kohti; sen seinämiä peittävät suuret graniittilohkareet, aivankuin
jättiläisten siihen heittäminä.

Kauhea hirviö, harmaakarhu, laahaa kömpelöä ruumistaan pitkin korkeita
harjanteita; "carcajon" hyppelee ulkonevilla kallionkielekkeillä,
odotellen hirveä, joka laskeutuu alhaalla olevan veden luo;
paksusarvivuohi hyppelee kalliolta toiselle etsiessään arkaa
puolisoaan. Männyn oksaa vasten hioo hiirihaukka likaista nokkaansa
ja korppikotka, leijaillen kaikkien yläpuolella, kuvastaa selvät
piirteensä taivaan sinistä kantta vasten.

Nämä ovat Kalliovuoret, Amerikan Andit, manteren suunnaton selkäranka.

* * * * *

Tällaisia ovat Villin Lännen maisemat; tällainen kertomuksemme näyttämö.

Nostakaamme esirippu ja sijoittakaamme siihen henkilöt.




II.

PREERIAN KAUPPIAAT.


"New Orleansissa, 3. p:nä huhtik.

Hyvä St. Vrain! -- Nuori ystävämme Henry Haller matkustaa St.
Louisiin etsimään 'jotakin vaihtelua'. Tahdotko pitää huolta
siitä, että hän saa 'säännönmukaisen kasvatuksen'?

Ystäväsi
Luis Walton.

Herra Charles St. Vrain, Siirtolaishotelli, St. Louis."

Tämä lakooninen kirje taskussani astuin maihin St. Louisiin 10. päivänä
huhtikuuta ja ajoin Siirtolaishotelliin.

Saatuani matkatavarani säilöön ja hevoseni (suosikki, jonka olin
ottanut mukaani) talliin, otin päälleni puhtaan mekon ja astuin alas
toimistoon, jossa kyselin herra St. Vrainia.

Hän ei ollut siellä. Hän oli matkustanut Missouri-jokea ylös muutama
päivä sitten.

Tämä oli pettymys, sillä en tuntenut ketään muuta St. Louisissa.
Mutta päätin odottaa kärsivällisesti herra St. Vrainin paluuta. Häntä
odotettiin takaisin viikon kuluessa.

Joka päivä satuloin hevoseni. Ratsastin "valleille" ja ulos aavalle
preerialle. Oleilin hotellissa ja polttelin sikariani sen hienolla
parvekkeella. Join sherryä salissa ja luin sanomalehtiä lukuhuoneessa.

Tällä tavoin askarrellen kulutin kolme pitkää päivää.

Hotelliin saapui tällöin joukko herrasmiehiä, jotka näyttivät hyvin
tuntevan toisensa. Olisi voinut sanoa heitä seurueeksi, mutta sana
ei vastaa mitä tarkoitan. He näyttivät paremminkin olevan joukko
ystävällisiä, lystikkäitä toveruksia. He kävelivät yhdessä katuja
pitkin ja istuivat rinnakkain päivällispöydässä, johon tavallisesti
jäivät vielä senjälkeen, kun muut ruokavieraat olivat poistuneet.
Huomasin, että he joivat erittäin kalleita viinejä ja polttelivat talon
parhaimpia sikareja.

Huomioni kääntyi näihin miehiin. Heidän erikoinen käytöksensä, suora
intiaanintapainen ryhtinsä kadulla kävellessään ja poikamainen
iloisuutensa, joka on niin luonteenomaista Lännen miehille,
hämmästyttivät minua.

He olivat kaikki puetut samaan tapaan: hienoon mustaan takkiin,
valkoiseen paitaan, satiiniliiveihin ja vieläpä kaikilla oli
timanttinen kravattineulakin. Heillä oli hyvin hoidettu poskiparta
ja useimmilla viikset. Heidän kihartavat hiuksensa valuivat
harteille ja useimmat olivat kääntäneet kauluksensa alas, paljastaen
terveet auringonpaahtamat kaulansa. Minua hämmästytti heidän
yhdennäköisyytensä. Kasvot kylläkään eivät olleet yhtäläiset; mutta
heidän katseissaan kuvastui samannäköisyys, joka epäilemättä osoitti
yhteisiä harrastuksia ja kokemuksia.

Olivatko he urheilun harrastajia? Tuskin: urheilijan kädet ovat
valkeammat; hänellä on enemmän sormuksia sormissaan. Urheilijan liivit
ovat kirjavammat ja puku kaikinpuolin hienompi. Mutta urheilijalla
ei ole tuota vapaata uskallusta. Sitä ei urheilunharrastaja uskalla
omaksua. Hän voi kylläkin elää hotellissa, mutta hän on vaitelias,
yksinäinen ja tungettelematon. Nämä eivät voineet olla heidän
ammattiaan.

"Keitä nuo herrasmiehet ovat?" kysyin eräältä vierelläni istuvalta
henkilöltä osoittaen hänelle miehiä, joista olen puhunut.

"He ovat preeriamiehiä."

"Preeriamiehiäkö?"

"Niin, Santa Fen kauppiaita."

"Kauppiaita!" huudahdin minä hämmästyneenä, sillä en voinut
kuvitellakaan noiden keikarien olevan kauppiaita tai preeriamiehiä.

"Niin", jatkoi tiedonantajani. "Tuo suuri hienonnäköinen mies heidän
keskellään on Bent -- Bill Bent, joksi häntä sanotaan. Herrasmies
hänen oikealla puolellaan on nuori Sublette; tuo toinen, joka seisoo
hänen vasemmalla puolellaan, on yksi Choteau'eista; ja tuo neljäs on
maltillinen Jerry Folger."

"Ovatko he siis noita kuuluisia preerian kauppiaita?"

"Niin ovat."

Istuin ja katselin heitä yhä kasvavalla uteliaisuudella. Huomasin, että
he myös katselivat ja puhuivat minusta.

Odottamatta eräs heistä, huomiotaherättävän ja toimeliaan näköinen
nuori mies, nousi joukosta ja tuli luokseni.

"Tekö olette tiedustellut herra St. Vrainia?" hän kysyi.

"Olen kyllä."

"Charlestako?"

"Juuri häntä."

"Minä olen --"

Vedin esiin suosittelukirjeeni ja ojensin sen herrasmiehelle, joka
silmäili sisältöä.

"Rakas ystäväni", sanoi hän puristaen kättäni sydämellisesti, "hiton
ikävä juttu, etten ole ollut täällä. Tulin jokea alas tänä aamuna.
Miten typerää, ettei Walton osoittanut kirjettä Bill Bentille! Oletko
odottanut jo kauan?"

"Kolme päivää. Saavuin 10:nä tänne."

"Herra isä! Tule mukaani, että saan tutustuttaa sinut. Täällä, Bent!
Bill! Jerry!"

Seuraavassa tuokiossa olin puristanut kättä kaikkien kauppiaiden
kanssa, josta veljellisyydestä ymmärsin, että uusi ystäväni St. Vrain
kuului seurueeseen.

"Ensimmäinen varoitusko?" kysyi eräs, kuullessaan ruokakellon räikeän
äänen pylväskäytävässä.

"Niin on", vastasi Bent, katsellen kelloaan. "On aika ottaa pieni
ryyppy. Menkäämme!"

Bent purjehti salia kohti ja me kaikki muut seurasimme jäljessä.

Kevät oli tulossa, ja minttu oli alkanut itää: kasvitieteellinen
tosiseikka, jonka uudet tuttavani näkyivät tuntevan, koska he
tilasivat 'minttuviinaa'. Tämän juoman sekoittamisessa ja juomisessa
kului aikamme, kunnes ruokakellon toinen merkki kutsui meidät
päivällispöytään.

"Syökää kanssamme, herra Haller", sanoi Bent. "Olipa ikävä, ettemme
tunteneet teitä ennemmin. Te olette ollut aivan yksin."

Tämän sanottuaan hän meni ruokailuhuoneeseen tovereittensa ja minun
seuratessa.

En tahdo kertoa Siirtolaishotellin päivällisestä peuranlihapaisteineen,
puhvelinkielineen, preeriapyineen ja maukkaine Illinoisten perukoilta
tuotuine sammakon särpimineen. En tahdo kertoa päivällisestä enkä sen
jatkostakaan, sillä en siihen kykene.

Istuimme niin kauan, että jäimme yksin. Silloin otettiin pöytäliina
pois ja me aloimme poltella sikareita ja juoda madeiraa, joka maksoi
kaksitoista dollaria pullo! Joku tilasi tätä ei pullottain, vaan
puolitusinoittain. Muistan tämän varsin hyvin, vieläpä senkin, että
joka kerran, kun otin viinilistan ja kynän käteeni, sieppasi joku ne
sormistani.

Muistan kuulleeni tarinoita villeistä seikkailuista pawnee-, cumanche-
ja mustajalkaintiaanien alueilla, kunnes itsekin innostuin preerian
elämään. Sitten joku kysyi, enkö haluaisi lähteä heidän kanssaan
pienelle matkalle? Tähän vastasin puheella ja ehdotin, että liittyisin
uusiin tuttaviini jo heidän seuraavalla retkellään. Siihen St. Vrain
sanoi, että olin juuri heidän mieleisensä mies, ja tämä miellytti minua
suuresti. Sitten joku lauloi espanjalaisen laulun kitaran säestyksellä
muistaakseni, ja joku toinen tanssi intiaanien sotatanssin, sitten
kaikki nousimme pystyyn ja lauloimme yhteisesti "Tähtilipun alla",
sitten en muista mitään muuta tämän jälkeen, ennenkuin seuraavana
aamuna heräsin kovaan päänsärkyyn, minkä selvästi muistan.

En paljoa ennättänyt ajatella edellisen yön hulluutta, kun ovi aukeni
ja St. Vrain ja puolentusinaa pöytätovereitani ryntäsi huoneeseeni.
Heitä seurasi tarjoilija, joka kantoi sisään useita suuria jääpalain
peittämiä laseja, jotka olivat täynnä vaalean meripihkan väristä
nestettä.

"Lasi sherryä, herra Haller", huusi yksi; "paras juoma teitä varten
nyt, juokaa poikani! Se virkistää teidät 'oravankäänteessä'."

Join virkistävän juoman, kuten oli käsketty.

"No, rakas ystäväni", sanoi St. Vrain, "nyt voit jo sata kertaa
paremmin! Mutta kerro minulle, tosissasiko lupasit seurata mukanamme
yli preerian? Lähdemme matkalle viikon kuluttua; olisipa ikävä erota
sinusta näin pian."

"Puhuin tosissani. Lähden mukaanne, jos vain neuvotte, kuinka saan
itseni matkakuntoon."

"Mikäs sen helpompaa: osta hevonen."

"Minulla on jo."

"Sitten muutama puku, kivääri, pari pistoolia ja --"

"Seis, seis! Nämä kaikki minulla jo on. Tätä en halunnutkaan tietää,
vaan: -- Hyvät herrat, tehän kuljetatte kauppatavaraa Santa Fehen.
Te saatte siitä kaksin- ja kolminkertaisen voiton. Minulla on
kymmenentuhatta dollaria täkäläisessä pankissa. Mikä estäisi minua
yhdistämästä hyötyä huviin ja kartuttamasta niitä, kuten tekin teette?"

"Ei mikään, ei mikään! Mainio ajatus", vastasivat toiset.

"Hyvä. Jos siis joku teistä tahtoo olla ystävällinen ja tulla mukaani
neuvomaan, millaista tavaraa olisi ostettava Santa Fetä varten. Lupaan
maksaa hänen viinilaskunsa päivällisillä ja se ei myöskään liene aivan
vähäpätöinen asia."

Preerian kauppiaat nauroivat, selittäen että he kaikki olivat halukkaat
lähtemään mukaani; ja aamiaisen jälkeen läksimme joukolla käsikoukussa.

Ennen päivällistä olin käyttänyt melkein kaiken vapaan pääomani
värillisiin karttuunikankaisiin, pitkiin puukkoihin ja peileihin,
säästäen rahoja vain muulivankkureiden ostamiseen ja ajomiesten
hankkimiseen Independencessä, josta suuntaisimme kulkumme aavikoille.

Muutamia päiviä myöhemmin höyrysimme uusien tovereitteni kanssa ylös
Missouria matkalla _Kaukaisen Lännen tiettömille preerioille_.




III.

"PREERIAKUUME".


Oltuamme viikon Independencessä, josta ostimme muuleja ja vankkureita,
suuntasimme kulkumme yli aavikkojen. Karavaanissa oli toista sataa
vankkuria ja lähes kaksi vertaa enemmän ajomiehiä ja apulaisia.
Kaksi suurta vankkuria kuljetti tavaroitani; ja näitä hoitamaan olin
palkannut joukon laihoja, pitkätukkaisia missourilaisia. Olin myös
ottanut palvelukseeni erään Gode-nimisen kanadalaisen apulaisen ja
seuralaisen.

Missä olivat nyt Siirtolaishotellin loisteliaat herrasmiehet? Voisipa
melkein luulla, että he olivat jääneet jälkeen, koska seurassa oli
ainoastaan metsästyspaitaisia ja huopahattuisia miehiä. Niinpä kyllä;
mutta hattujen alta tunsi heidän kasvonsa, ja näissä karkeissa mekoissa
olivat samat iloiset toverukset. Musta silkki ja timantit olivat
hävinneet, sillä nyt koristi kauppiaita yksinkertainen preeriapuku.
Meidän kaikkien varusteet olivat suunnilleen samanlaiset. Omasta
puolestani voin vakuuttaa olleeni aseistettu hampaita myöten.
Kotelossani oli kaksi suurikokoista Colt-pistoolia, kuusi panosta
kussakin. Vyössäni oli toinen pari, piisi panosta molemmissa. Sen
lisäksi oli vielä kevyt kivääri, siis yhteensä kaksikymmentäkolme
panosta, jotka olisin voinut laukaista yhtä monessa sekunnissa. Jos
nämä olisivat pettäneet, oli vyötäisilläni pitkäteräinen puukko. Tämä
oli metsästys- ja ruokaveitseni, siis lyhyesti sanottuna "kaikkien
tarpeiden" puukko. Lataamista varten minulla oli ruutisarvi ja
luotikukkaro. Samoin kurpitsaleili ja eväslaukku ruokaa varten,
samoinkuin kaikilla tovereillanikin.

Mutta ratsumme olivat erilaiset. Muutamat ratsastivat muuleilla,
toiset mustangeilla, ainoastaan harvoilla oli omat amerikkalaiset
suosikkihevosensa. Näihin kuuluin minäkin. Ratsastin tummanruskealla
kaunisrakenteisella arabialaisella oriilla, jonka nimi oli "Moro". Olin
ostanut sen uutisviljelijältä Louisianassa, joka oli antanut sille
espanjalaisen nimen. Se on voimakas, nopea ja kaunis. Monet ystävistäni
ihailivat sitä matkan varrella ja itsekin pidin sitä parhaimpana
palvelijanani. Bernhardilaiskoirani Alp oli myöskin suuressa
suosiossani.

Tarkastellessani muistiinpanojani huomaan, että matkasimme viikkokausia
yli preeriain ilman mitään erikoisempaa sattumaa. Maisema oli kuitenkin
aivan tarpeeksi mielenkiintoinen; kauniin taulun muodosti pitkä
vankkurikaravaani, "preerian laivat", sirotettuna pitkin aavikkoa, tai
hitaasti nousten tasaisia rinteitä, valkeat kuomut selvästi erottuen
maanpinnan tummanviheriästä väristä. Yöllä taas leirimme oli kehään
asetettuine vankkureineen ja niiden ympärille kiinnitettyine hevosineen
kaunis nähtävyys. Näky oli minulle outo ja herätti omituisen tunnelman.
Virtoja reunusti pumpulipensaat, joiden pilarinmuotoiset rungot
kantoivat tiheitä oksia ja hopean hohtavia lehdistöjä. Nämä lehdot
näyttivät paikoitellen yhtyvän, jakaen preeriat toisistaan, joten
näytti siltä kuin olisimme matkailleet suunnattomain, pensasaitain
ympäröimäin viljelysten kautta.

Kuljimme useiden jokien ylitse, toisia kahlaten ja syvempien ja
leveämpien yli hevosiamme uittaen. Toisinaan näimme saksanhirviä
ja antilooppeja ja metsästäjämme ampuivat muutamia niistä; mutta
emme vielä olleet saapuneet varsinaiselle puhvelialueelle. Kerran
pysähdyimme koko päiväksi metsän ympäröimään aukeamaan, missä
kasvoi runsaasti ruohoa ja vesi oli kirkasta. Toisinaan oli pakko
pysähtyä korjaamaan katkennutta aisaa tai akselia, tai auttamaan
kiinnijuuttuneita vankkureita mutaisesta pohjasta.

Omasta karavaaniosastostani minulla oli sangen vähän vaivaa.
Missourilaiset ajomieheni näyttivät olevan kovakouraisia ja osasivat
auttaa toisiaan tekemättä suurta numeroa pikku tapahtumista.

Ruoho oli alkanut kasvaa, joten muulimme ja härkämme päivä päivältä yhä
lihoivat. Myöskin Moroni pysyi erinomaisessa matkakunnossa, kun sitä
varten olin varannut vankkureihin maissia.

Lähestyessämme Arkansasia näimme ratsastavia intiaaneja, jotka
hävisivät kumpujen taakse. He olivat pawnee-intiaaneja; ja useita
päiviä näitä häipyviä sotureita liikkui karavaanimme lähistöillä kuin
pilven varjoja. He tunsivat kuitenkin voimamme ja pysyttelivät visusti
pyssynkantaman ulkopuolella.

Jokainen päivä antoi minulle joitakin uusia matkanvaiheita tai maisemia.

Gode oli vuoronperään ollut kauppamatkustaja, metsämies, pyydystäjä ja
viraton metsänkulkija ja oli antanut keskusteluissamme minulle monta
hyvää neuvoa preerian tuntemisessa, joten uusien tovereitteni joukossa
olin saavuttanut verraten huomattavan aseman. Myöskin St. Vrain, jonka
suora, jalomielinen luonne oli voittanut luottamukseni, koetti kaikin
tavoin tehdä matkani miellyttäväksi. Ratsastusretket päivisin ja
seikkailukertomukset öisin leiritulilla huumasivat minut uuden elämäni
runollisuudella. Olin saanut "preeriakuumeen"!

Niin sanoivat toverini minulle nauraen. En ymmärtänyt heitä silloin.
Vasta myöhemmin ymmärsin, mitä he tarkoittivat. Preeriakuume!
Niin. Olin juuri saamaisillani tämän oudon taudin. Se tarttui
minuun nopeasti. Koti-ikäväni alkoi häipyä. Sydämestäni katosi myös
suurkaupungin viehätykset, lempeiden silmäin ja pehmeiden hiusten
muistot, jotka seuraavat lemmentunteita -- ihmisonnen vihollisia;
kaikki hävisi, aivan kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan!

Sekä ruumiilliset että henkiset voimani kasvoivat. Tunsin olevani
virkeämpi kuin koskaan ennen. Toiminta tuotti iloa. Vereni tuntui
virtaavan lämpimämpänä ja nopeammin suonissani ja luulottelin näkeväni
kauemmaksi. Voin katsella aurinkoa silmiä siristämättä.

Olinkohan nauttinut sitä jumalallista voimaa, joka elää, liikkuu ja
asustaa noilla suurilla aavikoilla?

Kuka voi vastata tähän?

Preeriakuume! Tunnen sinut nyt! Kirjoitellessani näitä muistoja sormeni
nykivät kuin suitsia pidellen, polveni värisevät kuin puristaakseen
ratsuni kylkiä karatessani yli preeriameren vihertäväin aaltojen!




IV.

RATSASTUS PUHVELIHÄRÄLLÄ.


Olimme olleet matkalla suunnilleen kaksi viikkoa, kun saavuimme
Arkansas-joelle. Täällä vankkurit pysähtyivät ja leiriytyivät.

Tähän saakka olimme hyvin vähän nähneet puhveleita, ainoastaan jonkin
yksinäisen harhailevan härän tai enintään pari kolme laumassa ja nekin
arkoja. Oli juuri kulkuaika, mutta suuria puhvelilaumoja emme vielä
olleet kohdanneet.

"Tuolla", huusi St. Vrain, "on tuoretta lihaa illaksi!"

Tähystelimme luodetta kohti, jonne ystävämme viittoi. Matalan kummun
rinteellä katkaisi viisi tummaa olentoa näköpiirin. Huomasimme heti,
että ne olivat puhveleita.

Olimme juuri St. Vrainin puhuessa irroittaneet satuloita. Vyösoljet
napsahtivat jälleen kiinni, jalustimet putosivat alas ja me olimme
satulassa "vuohen silmänräpäyksessä".

Kymmenkunta miestä lähti mukaan; muutamat, kuten minäkin, urheilun
vuoksi, mutta toiset vanhemmat metsämiehet ruoansaanti mielessään.

Olimme tehneet lyhyen päivämatkan; hevosemme olivat vielä voimissaan,
ja muutamassa minuutissa olimme kulkeneet parin kolmen mailin matkan,
joka erotti meidät saaliistamme. Mutta tällöin eläimet meidät
"haistoivat". Me muutamat, jotka olimme "keltanokkia" preerialla,
olimme neuvoista huolimalta ratsastaneet suoraan puhveleita kohti
ja härät tunsivat hajun. Noin mailin päässä yksi niistä nosti
karvaisen turpansa, korskui, kaivoi maata sorkallaan, piehtaroi siinä,
nousi jälleen pystyyn ja lähti täyttä laukkaa karkuun neljä muuta
kintereillään.

Meillä näin ollen ei ollut muuta valittavaa kuin joko keskeyttää
metsästys tai kannustaa hevosiamme ja saavuttaa puhvelit. Valitsimme
jälkimmäisen ja laukkasimme eteenpäin. Äkkiä huomasimme ratsastavamme
ylös savivallia, joka oli noin kuuden jalan korkuinen. Se oli portaana
kahden tasangon välillä, ulottuen oikealta vasemmalle niin pitkälle
kuin silmä kantoi, ilman pienintäkään katkeamaa.

Tämä este pysäytti meidät neuvottelemaan. Muutamat käänsivät hevosensa
ja alkoivat ratsastaa takaisin, mutta puolentusinaa meistä, joilla
oli paremmat hevoset, näiden joukossa St. Vrain ja seuralaiseni Gode,
eivät tahtoneet jättää ajoa niin hevillä, ja niin painoimme kannustimet
hevosten kupeisiin ja voitimme esteen.

Tämän jälkeen saimme vielä ratsastaa viisi mailia ja hevosemme aivan
vaahdolle, ennenkuin saavutimme viimeisen puhvelin, nuoren lehmän, joka
kaatui luotiemme lävistämänä.

Kun toiset puhvelit olivat saaneet hyvän etumatkan ja meillä oli ruokaa
riittävästi kaikille, pysähdyimme ja ryhdyimme nylkemään nahkaa. Tämä
ei kestänyt kauan metsästäjäin tottuneilla veitsillä. Saatoimme nyt
arvioida matkamme pituuden leiristä.

"Tuumalleen kahdeksan mailia!" huusi eräs.

"Olemme aivan karavaanitien varrella", sanoi St. Vrain, osoittaen
vanhoja vankkurinjälkiä, Santa Fen kauppiaitten tavallista reittiä.

"Entäs sitten?"

"Jos ratsastamme leirille, täytyy meidän huomenna ratsastaa samaa tietä
takaisin. Se on kuudentoista mailin lisämatka hevosillemme."

"Tosiaankin."

"Jääkäämme tänne. Täällä on ruohoa ja vettä. Tuossa on puhvelipaistia
ja kasa polttopuita. Sitä paitsi meillä on viittamme; mitä muuta
tarvitsemmekaan!"

"Tänne jäämme, sanon minä."

"Minä myös."

"Minä myös."

Vyönsoljet olivat silmänräpäyksessä auki, satulat maassa ja läähättävät
hevosemme paaluihin kiinnitettyinä pureskelemassa mehevää preeriaheinää.

Kirkas puronen, espanjalaisten "arroyo", kiemurteli etelässä olevaa
Arkansas-jokea kohti. Tämän puron lähellä olevan kummun juurelle
asetuimme leiriin. Kokosimme polttoaineita, tuli sytytettiin ja pian
kärysi naudanliha vartaissa tulella. Onneksi minulla ja St. Vrainilla
oli metsästyspullomme mukana, ja koska niissä kummassakin oli sievoinen
määrä konjakkia, saimme verraten maukkaan illallisen. Vanhoilla
metsämiehillä oli piippunsa ja tupakkansa, ystävälläni ja minulla
sikarimme, ja niin istuimme hiilloksen äärellä myöhäiseen yöhön,
poltellen ja kuunnellen villejä juttuja vuoristoseikkailuista.

Lopuksi järjestettiin vartiovuorot, hevosten kiinnikkeitä lyhennettiin,
kiinnityspaalut lyötiin lujasti maahan ja toverini kääriytyivät
viittoihinsa, nojasivat päänsä satulan syvennykseen ja alkoivat nukkua.

Joukossamme oli muuan mies, Hibbets, joka uneliaisuutensa vuoksi oli
saanut liikanimen "Unikeko". Hänelle annettiin ensimmäinen vartiovuoro,
koska se oli vaarattomin, sillä intiaanit harvoin hyökkäävät ennenkuin
aamupuolella, jolloin uni on syvin.

Hibbets kapusi vartiopaikalleen kummulle, josta hänellä oli selvä
näköala yli ympäröivän preerian.

Ennen yön tuloa olin "arroyon" rannalta löytänyt kauniin paikan noin
kahdensadan metrin päässä tovereistani. Päähäni pälkähti nukkua täällä;
otin kiväärini, viittani ja peittoni, ja pyytäen "Unikekoa" herättämään
minut tarvittaessa, asetuin sinne yöksi.

Maa vietti heikosti "arroyoa" kohti ja oli paksun puhveliruohon
peittämä, kuiva ja pehmeä yösija. Tämän päälle levitin viittani ja
kääriytyen peittooni panin maata, sikari suussa paremmin nukkuakseni.

Oli ihana kuutamo, niin kirkas, että helposti voin erottaa preerian
kukkain värit -- hopeanhohtavat eupborbiat, kultaiset auringonruusut
ja purppuraiset malvat, jotka reunustivat "arroyon" rantoja jalkaini
juurella. Oli hiljainen yö, jonka äänettömyyden joskus katkaisi
preeriasuden ulvonta, tovereitteni etäinen kuorsaaminen ja hevosten
"krop, krop", niiden syödessä haurasta ruohoa.

Lepäsin hetkisen valveilla, kunnes sikari alkoi polttaa huuliani
(poltamme ne tarkoin preerialla); syljin pois pään, käännyin kyljelleni
ja olin pian unien maailmassa.

En liene nukkunut kauan, ennenkuin tajusin outoa ääntä, joka muistutti
kaukaista ukonilmaa tai vesiputouksen kohinaa. Maa tuntui tärisevän
allani.

"Saamme varmaankin ukonilman", ajattelin vielä puoliunissani, puoleksi
tajuten ulkoapäin tulevan äänen. Käärin kuitenkin peittoni liepeet
ympärilleni ja nukuin jälleen.

Pian kuitenkin heräsin ukonilman tapaiseen jyrinään -- joka muistutti
tuhansien kavioiden töminää! Maa jymisi ja tärisi. Kuulin tovereitteni
huudot, St. Vrainin ja Goden, joka huusi:

"Piru vieköön! Puhveleita tulee!"

Huomasin, että he olivat irroittaneet hevoset ja veivät ne kummun
suojaan. Hyppäsin pystyyn ja heitin syrjään peittoni. Edessäni oli
kauhistuttava näky. Lännessä päin, niin kauas kuin silmä kantoi,
näytti preeria olevan liikkeessä. Mustat aallot vyöryivät sitä pitkin,
aivankuin jostakin tulivuoresta purkautunutta laavaa. Tuhansia
kirkkaita pilkkuja loisti sen liikkuvassa pinnassa. Maa tärisi, miehet
huusivat, hevoset tempoivat köysiään korskuen vimmatusti. Koirani hyppi
ympärilläni haukkuen ja ulisten.

Hetkisen luulin näkeväni unta; mutta näky oli liian todellinen
voidakseen olla sitä. Näin tumman vyöryn lähestyvän kymmenen askelen
päähän ja yhä vain lähenevän. Nyt vasta tunsin karvaisista rinnoista ja
loimuavista silmistä, että ne olivat tosiaankin puhveleita!

"Herra varjele, olen niiden tiellä! Ne polkevat minut kuoliaaksi!"

Oli liian myöhäistä ajatellakaan pakoa. Tartuin kivääriini ja ammuin
etumaisia joukosta. Laukaukseni ei tehnyt näkyvää vaikutusta. Vesi
pärskyi jo purosta kasvoilleni. Suuri, raivostunut ja korskuva härkä
hyppäsi puroon ja ylös pengertä. Tunsin nousevani ilmaan ja lentäväni
korkealle. Putosin taaksepäin liikkuvan joukon selkään. En ollut
vahingoittunut, vaan tunsin olevani usean eläimen seljässä, jotka
taajassa laumassa olivat vierekkäin. Nämä pelästyivät outoa kuormaansa,
mylvivät ja ryntäsivät eteenpäin. Äkkiä pälkähti päähäni ajatus;
asetuin hajasäärin alla olevan härän selkään kyttyrän päälle ja tartuin
käsilläni sen pitkään tuuheaan niskaharjaan. Eläin mylvi kauhusta ja
tunkeutui lauman eteen.

Juuri tätä olinkin halunnut; suuntasimme matkan preerialle, härän
laukatessa täyttä vauhtia, epäilemättä luullen, että sillä oli pantteri
tai metsäkissa niskassaan.

En halunnut päästää sitä tästä harhaluulosta, sillä huomatessaan
vaarattomuuteni se olisi pysähtynyt, vaan vedin esiin bowie-puukkoni,
jolla iskin sitä joka kerran, kun se näytti vähentävän nopeuttaan.
Jokaisesta "kannukseni" iskusta se mylvi ja ryntäsi eteenpäin lisäten
vain vauhtiaan.

Vaara oli suuri. Lauma tuli jäljessäni noin mailin levyisessä
rintamassa. En olisi voinut välttää sitä, jos puhveli olisi jättänyt
minut preerialle.

Vaarallisesta asemastani huolimatta en voinut olla nauramatta
hullunkuriselle seikkailulle, joka muistutti ilveilyä.

Kohtasimme arosusilauman. Täällä luulin jo eläimen kääntyvän takaisin.
Mutta puhveli tavallisesti juoksee vain suoraa suuntaa, ja onneksi
minun ajokkini ei tehnyt tästä poikkeusta. Se ryntäsi eteenpäin
korskuen ja mylvien kiukusta ja pelosta.

Plum Buttes-huiput olivat suoraan edessämme. Olin huomannut tämän heti
alussa ja tiesin pelastuvani, jos saavuttaisimme ne. Ne olivat noin
kolmen mailin päässä kummulta, jonka luona olimme leirissä, mutta
ratsastaessani se tuntui vähintään kymmeneltä.

Pienempi kumpu kohosi preeriasta useita satoja metrejä ennen
pääkumpuja. Tätä kohden "kannustin" vaahtoavaa härkää vielä viimeisen
kerran ja se kantoi minut noin sadan metrin päähän kummun juurelta.

Oli aika erota hämäräperäisestä toveristani. Olisin voinut
teurastaa sen istuessani niskassa. Veitseni oli sen suuren ruumiin
haavoitettavimmalla kohdalla. Ei, en olisi voinut haavoittaa tätä
puhvelia edes Koh-i-noor-timantistakaan.

Irroittaen sormeni sen tuuheasta harjasta liu'uin sen häntää kohden
ja toivottamatta sille edes "hyvää jatkoa" hyppäsin maahan ja juoksin
minkä kykenin kumpua kohti. Kiipesin ylös ja istuutuen irtonaiselle
kallion lohkareelle katselin yli preerian.

Kuu paistoi yhä kirkkaasti. Äskeinen toverini oli pysähtynyt lähelle
sitä paikkaa, minne olin jättänyt sen ja seisoi tuijottaen taakseen
aivan tyrmistyneenä. Se oli niin hämmästynyt, että olin pakahtua
nauruun seistessäni turvassa orrellani.

Silmäilin lounaaseen päin. Niin kauaksi kuin silmäni kantoi, oli
preeria musta ja liikkuva. Elävä aalto tuli vyöryen suoraan vastaani;
mutta nyt voin katsella sitä levollisena. Lukemattomat välkkyvät,
fosforinhohtoiset silmät eivät enää peloittaneet.

Lauma oli vielä puolen mailin päässä. Luulin erottavani nopeita
leimauksia ja kuulevani kiväärien pauketta niiden vasemmalla
sivustalla; mutta en ollut tästä varma. Olin alkanut ajatella
tovereitteni kohtaloa ja tämä saattoi minut toivomaan, että he olisivat
pelastuneet.

Puhvelit lähenivät kumpua, jolla istuin; ja huomattuaan esteen ne
jakautuivat nopeasti kahteen suureen vyöhykkeeseen kummallekin
puolelle. Minusta oli omituista, että härkäni, minun erikoishärkäni,
odottamatta tovereitaan ja yhtyäkseen etumaisten joukkoon, nosti äkkiä
päänsä pystyyn ja laukkasi tiehensä kuin sudet olisivat olleet sen
kintereillä. Se juoksi lauman sivustaa kohti ja siellä syrjässä vasta
näin sen yhtyvän laumaan ja jatkavan muitten kanssa.

Tämä äskeisen toverini omituinen menettely hämmästytti silloin minua,
mutta myöhemmin sain kuulla, että se oli järkevä menettelytapa. Jos se
olisi jäänyt paikoilleen, olisivat etumaiset puhvelit luulleet sitä
toiseen heimoon kuuluvaksi ja epäilemättä puskeneet sen hengiltä.

Istuin kalliollani lähes kaksi tuntia, äänettömänä tarkastellen
eläinvirtaa, joka vyöryi eteenpäin. Olin saaressa, tumman välkkyvän
meren keskellä. Toisinaan luulottelin, että kumpu liikkui eteenpäin ja
puhvelit olivat paikoillaan. Päätäni alkoi huimata ja kohosin pystyyn
karkoittaakseni harhanäyn.

Virta vyöryi eteenpäin ja lopulta viimeisetkin hävisivät näkyvistäni.
Laskeuduin alas kalliolta ja aloin kulkea mustaa rikki poljettua maata.
Äsken niin vihertävä maa oli kuin kynnetty härkälauman polkemana.

Joukko valkoisia eläimiä, jotka muistuttivat lampaita, juoksi ohitseni.
Ne olivat susia, jotka seurasivat puhvelilaumaa.

Kuljin eteenpäin etelää kohti. Lopulta kuulin ääniä, ja kirkkaassa
valossa näin useita ratsumiehiä, jotka ratsastivat ketjussa yli
preerian. Huusin heille halloota. Ääni vastasi minulle ja eräs
ratsastaja ajoi luokseni; se oli St. Vrain.

"Taivas varjelkoon, Haller!" huusi hän vetäen suitsia ja kumartuen
satulassa nähdäkseen minut paremmin, "oletko sinä, vai onko se siiran
haamusi. Tässä istuen se näyttää olevan mies itse ja aivan elävänä!"

"Niin hyvissä voimissa kuin koskaan", vastasin.

"Mutta mistä sinä tulet, pilvistä, taivaasta vai mistä?" satoi
kysymyksiä tovereiltani, jotka puistelivat kättäni, aivan kuin eivät
olisi nähneet minua kahteentoista kuukauteen.

Gode näytti olevan tyrmistynein koko joukossa.

"Jumalani, miljoonan puhvelin polkema, saakeli soikoon!"

"Me etsimme ruumistasi tai oikeammin kappaleita siitä", sanoi St.
Vrain. "Olemme etsineet joka neliöjalan mailin laajuudelta, ja tulimme
siihen lopputulokseen, että nuo paholaiset olivat syöneet sinut."

"Syödä monsieur! Ei, kolme miljoonia buffeleita ei syödä hänet. Mon
Dieu! Kirottu 'Unikeko'!"

Tällä kanadalainen tarkoitti Hibbetsiä, joka oli unohtanut ilmoittaa
tovereilleni olinpaikkaani ja siten saattoi minut noin vaaralliseen
asemaan.

"Näimme sinun lentävän ilmaan", jatkoi St. Vrain, "ja putoavan suoraan
niiden keskelle. Luulimme, että olit jäänyt alle. Mutta taivaan
nimessä, kuinka olet pelastunut?"

Kerroin seikkailuni hämmästyneille tovereilleni.

"Jumaliste!" huudahti Gode, "merkillinen herra, merkillinen seikkailu!"

Tästä saakka minua sanottiin preerian kapteeniksi.

Toverini olivat tehneet kovasti työtä, sillä maassa makasi tusinan
verran tummia ruumiita. He olivat myös löytäneet kiväärini ja peittoni,
joka oli poljettu maan sisään.

St. Vrainilla oli vielä tilkka pullossaan; juotuamme tämän ja
asetettuamme vartion palasimme leiripaikallemme ja nukuimme aamuun asti.




V.

PAHASSA KIIKISSÄ.


Muutamia päiviä myöhemmin jouduin toiseen seikkailuun, joten aloin
luulla kohtalon määränneen minut preeriankävijäin sankariksi.

Osa kauppiaita, niiden joukossa minäkin, olimme ratsastaneet karavaanin
edellä. Tarkoituksemme oli saapua Santa Fehen päivää tai paria ennen
vankkureita, saadaksemme kaikki muodollisuudet selvitetyiksi maaherran
kanssa niiden saapuessa pääkaupunkiin. Suuntasimme kulkumme Crinmaron
kautta.

Tiemme kulki noin sata mailia hedelmättömän erämaan halki,
ilman metsänriistaa ja melkein ilman vettäkin. Puhvelit olivat
kokonaan hävinneet ja hirviäkin näkyi harvoin. Meidän täytyi elää
kuivatulla ruualla, jota olimme ottaneet mukaan matkalle. Olimme
artemisia-aavikoilla. Joskus näimme yksinäisen antiloopin pakenevan
edellämme luodin kantaman takana. Nekin näyttivät olevan odottamattoman
arkoja.

Kolmantena päivänä luulin näkeväni sarvekkaan pään häviävän preerian
poimuihin. Toverini olivat epäluuloisia eikä kukaan halunnut lähteä
mukaani; läksin senvuoksi yksin retkelle. Gode oli jäänyt jälkeen,
joten eräs tovereistani otti koirani huostaansa, kun en halunnut
sitä mukaani peloittamaan antilooppeja. Hevoseni oli innokas ja
lähdönhaluinen. Joka tapauksessa tiesin illan tullen saavuttavani
toverini.

Ratsastin suoraan sitä kohti, missä olin nähnyt eläimen. Matka näytti
olevan puoli mailia. Mutta ylänkömaitten kirkkaassa ilmassa voi
helposti erehtyä, joten se olikin paljon pitempi.

Omituinen selänne "aavikon veitsi" katkaisi tasangon idästä länteen.
Kaktuspensaikko peitti osan sen harjaa. Tätä kohti suuntasin hevoseni.

Hyppäsin satulasta rinteen juurella ja talutin hevoseni varovasti
kaktuspensaiden väliin, joiden oksiin kiinnitin sen. Sitten ryömin
varovasti piikkisten lehtien välitse siihen suuntaan, jossa olin nähnyt
riistan. Ilokseni näin koko liudan noita kauniita eläimiä rauhallisesti
syömässä; mutta kuitenkin ampumamatkan ulkopuolella. Ne olivat
vähintään kolmensadan metrin päässä tasaisella nurmikkorinteellä. Ei
ollut edes salviapensasta, jonka suojassa olisin voinut lähestyä niitä.
Mitä oli tehtävä?

Makasin useita minuutteja ajatellen erilaisia keinoja päästäkseni
antilooppeihin käsiksi. Matkisinko niiden houkutushuutoja? Vai
heiluttaisinko nenäliinaani houkutellakseni niitä? Huomasin, että ne
olivat liian arkoja; sillä vähänväliä ne nostivat kauniita päitään
ja tähystelivät ympärilleen. Muistin punaisen peittoni, joka oli
satulassani. Ajattelin levittää sen kaktuspensaille, ehkä se vetäisi
niiden huomion puoleensa.

En voinut keksiä muuta neuvoa, ja aioin kääntyä hakemaan peittoani, kun
samassa huomasin savenvärisen viirun, joka ulottui preerian yli lähellä
sitä paikkaa, missä antiloopit olivat. Se oli ehkä jokin puhvelipolku
tai puron uoma; mikä tahansa, niin oli se juuri suoja, jota tarvitsin,
sillä eläimet eivät olleet sadan metrinkään päässä siitä, ja lähenivät
sitä yhä syödessään.

Ryömin takaisin tiheikköön ja juoksin harjannetta myöten sinnepäin,
missä olin nähnyt mainitun syvennyksen preeriassa. Täällä huomasin pian
seisovani leveän puron rannalla, jonka matala vesi kirkkaana virtaili
kipsin ja hiekan sekaista uomaa myöten.

Arroyon rannat olivat matalat, paitsi siinä, missä harjanne kohtasi
puron. Tällä kohdalla oli korkea kumpu, jonka juurta nopeasti kiersin
ja saavuin purolle, jota aloin kahlata.

Saavuin pian puron mutkaan, jossa se, kuljettuaan ensin harjanteen
suuntaan, kääntyi ja puhkaisi sen. Tässä pysähdyin ja tähystelin
varovasti yli rantapenkeren. Antiloopit olivat jo luodin kantaman
päässä arroyosta, mutta olivat vieläkin liian kaukana. Ne söivät yhä
vaaraa aavistamatta. Kumarruin taas alas ja kahlasin eteenpäin.

Eteneminen ei ollut helppo tehtävä. Puron pohja oli pehmeä ja vento
ja minun oli kuljettava hitaasti ja äänettömästi, etten peloittaisi
riistaa, tuore peuranliha illaksi kiihoitti kuitenkin ponnistelemaan.

Kuljettuani vaivalloisesti satoja metrejä saavuin malipensaan kohdalle,
joka kasvoi puron rannalla. "Taitaapa jo riittää", ajattelin; "nämä
antavat minulle tarpeellisen suojan."

Ojensin itseäni hitaasti, kunnes näin lehtien lävitse. Olin oikealla
paikalla.

Nostin kiväärin poskelle, tähtäsin koirasta sydämeen ja laukaisin.
Eläin hyppäsi pystyyn ja kaatui sitten hengetönnä maahan.

Aioin hyökätä esiin periäkseni saaliini, kun huomasin naaraksen, joka
lähtemättä pakoon kuten olin olettanut, meni kaatuneen puolisonsa
luokse ja painoi kapean kuononsa sen ruumiiseen. Se ei ollut minusta
kuin parinkymmenen metrin päässä, joten selvästi voin nähdä sen kysyvän
ja tyrmistyneen katseen.

Pian sille kuitenkin selvisi koko kaamea totuus ja heittäen päänsä
taakse se alkoi valittaa surullisesti äännellen, juosten samalla
piirissä ruumiin ympäri.

Olin jälleen kahdenvaiheilla. Ensi ajatukseni oli ladata uudelleen ja
ampua naaras, mutta sen surullinen valitus koski minua sydämeen. Jos
olisin tiennyt saavani nähdä tällaisen näyn, olisin tuskin lähtenytkään
retkelleni. Mutta vahinko oli jo tapahtunut. "Olen tehnyt sen
onnettomaksi", ajattelin, "on parempi tehdä loppu."

Tämän sille kohtalokkaan sääliväisyyden mukaisesti painoin kiväärin
maahan ja latasin. Tutisevin käsin nostin aseeni ja laukaisin.

Kun savu häipyi, näin pienen eläimen verta vuotaen nurmikolla päätään
nojaten ammuttua puolisoaan vasten.

Heitin kiväärin olalleni ja aioin lähteä liikkeelle. Nyt vasta
huomasin, että olin juurtunut kiinni jaloistani. Olin kiinni aivan kuin
jalkani olisivat olleet ruuvipuristimessa.

Koetin rauhtoa itseni irti, vielä toisen kerran, yhä tuimemmin, mutta
turhaan; kolmannella kerralla menetin tasapainoni ja kaaduin veteen.

Puoleksi tukehtuneena nousin pystyyn, mutta huomasin olevani yhtä
lujasti kiinni.

Jälleen riuhdoin vapauttaakseni jalkani. En voinut liikuttaa niitä
edes enkä takaisin, en oikealle enkä vasemmalle; lisäksi huomasin,
että painuin alaspäin. Sitten selvisi minulle totuus: olin joutunut
ajohiekkaan.

Kauhun tunne valtasi minut. Uudistin epätoivon vimmalla yritykseni.
Nojasin sivulta toiselle, vääntäen polvet melkein sijoiltaan. Mutta
jalat olivat yhä kiinni, en voinut liikuttaa niitä tuuman vertaakaan.

Pehmeä hiekka oli jo noussut yli kengänvarsien puristaen niitä
nilkkojani vasten, joten en edes voinut vetää jalkojani pois niistä;
tunsin koko ajan vajoavani hitaasti, mutta varmasti, kuin jokin
maanalainen hirviö olisi vähitellen vetänyt minua alas! Kauhistuin
jälleen tätä ajatusta ja huusin apua. Keltä? Penikulmain päässä
ei ollut elävää olentoa. Oli sittenkin! Hevoseni hirnahti minulle
vastaukseksi harjanteelta, ivaten epätoivoani.

Kumarruin eteenpäin niin paljon kuin tukala asentoni salli ja koetin
epätoivon vimmalla kaivaa sormillani hiekkaa. Ulotuin tuskin pintaan,
ja pieni kuoppa täyttyi heti uudelleen.

Uusi ajatus pälkähti päähäni. Pyssyni ehkä voisi kannattaa minua, jos
asettaisin sen poikittain.

Katselin ympärilleni nähdäkseni sen. Turha vaiva, sekin oli vajonnut
hiekkaan.

Ajattelin heittäytyä pitkälleni estääkseni vajoamista. Sekään ei
käynyt. Vettä oli kaksi jalkaa, olisin heti hukkunut.

Tämäkin toivo petti. En voinut keksiä pelastumisen keinoa. En voinut
tehdä yritystäkään. Ajatukseni tyrmistyivät kokonaan. Luulin tulevani
hulluksi.

Hetken kuluttua järkeni palasi. Koetin rohkaista mieltäni voidakseni
kohdata miehen tavoin kuoleman, jonka jo pidin varmana.

Seisoin pystyssä. Silmäni olivat nyt preerian pinnan tasalla ja näin
vielä julmuuteni verta vuotavat uhrit. Omatuntoni vaivasi minua.
Kärsinköhän nyt Jumalan kostoa?

Nöyrin ja rukoilevin ajatuksin kohotin kasvoni taivasta kohden, yhä
peläten Kaikkivaltiaan vihan purkausta. Mutta mitään ei tapahtunut!
Aurinko yhä paistoi kirkkaasti ja sininen taivas oli aivan pilvetön.

Katsoin ylöspäin ja rukoilin niin hartaasti, minkä ainoastaan vaarassa
oleva ymmärtää.

Taivasta vasten erotin suuren linnun piirteet. Tiesin sen olevan
aavikkojen haaskalinnun, korppikotkan. Mistähän sekin tiesi tulla?
Kaukaa ihmissilmän kantamattomista se oli vainunnut ammutut antiloopit
ja levitetyin siivin se nyt laskeutui nauttimaan raadoista.

Pian tuli toinen toisensa jälkeen täyttäen ilman ja alas kaarrellen.
Ensimmäinen laskeutui puron rannalle ja katseltuaan hetken ympärilleen
lensi saaliille.

Hetken kuluttua oli preeria mustana törkeitä lintuja, jotka kiipesivät
kuolleitten antilooppien päälle ja siipiään iskien repivät ulos silmät
iljettävillä nokillaan.

Nyt tulivat myös laihat sudet nälissään hiipien kaktuspensaista ja
juoksivat pelkurien näköisinä yli preerian. Nämä karkoittivat taistelun
jälkeen kotkat ja anastivat saaliin, tavan takaa tapellen ja näykkien
toinen toistaan.

"Jumalalle kiitos! Tulen itse säästymään tuosta kohtalosta!"

En tarvinnut kauemmin katsella näkyä, sillä silmäni olivat jo vaipuneet
puron penkeren alapuolelle. Olin nähnyt viimeisen kerran vihertävän
maan. Nyt näin ainoastaan puron saviset rannat ja veden, joka virtasi
ohitseni.

Kerran vielä katsoin ylös taivaaseen, koettaen rukoillen alistua
kohtalooni. Vaikka koetinkin olla levollinen, aiheuttivat maallisten
ilojen, ystävien ja kodin muistot uusia purkauksia ja tuloksettomia
ponnistuksia.

Jälleen kuulin hevoseni hirnuvan.

Mieleeni juolahti ajatus, joka antoi minulle uutta toivoa.

"Ehkä hevoseni voisi..."

En viivytellyt hetkeäkään. Korotin ääneni ja kutsuin eläintä
nimeltä. Tiesin, että se tulisi kutsuessani. Olin sitonut sen hyvin
huolimattomasti. Kaktuksen oksa kyllä menisi poikki. Huusin jälleen,
toistaen sanoja, jotka se hyvin tunsi. Kuuntelin sykkivin sydämin.
Hetken oli aivan hiljaista. Pian kuulin nopeaa kavion töminää, aivan
kuin eläin olisi riuhtonut päästäkseen irti. Sitten kuulin tasaista
ravia ilmaisevaa töminää. Ääni yhä läheni; läheni ja selveni, kunnes
jalo eläin ilmestyi puron rannalle yläpuolelleni. Siihen se pysähtyi,
heitteli harjaansa ja hirnui kimakasti. Se oli tyrmistynyt, katsellen
korskuen joka suunnalle.

Tiesin, että se tulisi aivan luokseni painaen kuononsa poskeani vasten,
kuten sen tapa oli. Nostaen käsiäni lausuin jälleen taikasanan.

Se huomasi minut ja tuli juosten joen uomaan. Seuraavassa hetkessä
pidin sitä suitsista.

Ei ollut aikaa tuhlata. Vaivuin yhä syvempään; olin pian kainaloita
myöten ajohiekassa.

Tartuin suopunkiköyteen, jonka pujotin satulavyön alitse, vetäen sen
tiukkaan solmuun. Sitten kiinnitin sen toisen pään ruumiini ympäri.
Satulavyön ja suitsien väliin jätin niin paljon köyttä, että siitä voin
seisottaa ja ohjata hevosta, jos veto kävisi liian tuskalliseksi.

Mykkä eläin näytti koko ajan ymmärtävän, niistä oli kysymys. Se tunsi
myöskin maanlaadun, sillä koko ajan se nosteli kavioitaan estääkseen
itseään vajoamasta.

Lopuksi sain kaikki kuntoon ja hirvittävän levottomana annoin hevoselle
lähtömerkin. Viisas eläin ymmärsi asemani, sillä se alkoi astella
aivan hitaasti eteenpäin nykäisemättä. Suopunki jännittyi, ruumiini
alkoi hitaasti kohota, ja seuraavassa hetkessä tunsin sanomatonta iloa
huomatessani päässeeni petollisesta hiekasta!

Hyppäsin pystyyn ilosta huutaen. Juoksin ratsuni luo, painoin
käsivarteni sen kaulan ympärille ja suutelin sitä yhtä rakkaasti kuin
kaunista tyttöä. Se vastasi minulle heikolla hörhötyksellä, osoittaen
ymmärtävänsä iloni.

Etsin kivääriäni. Onneksi se ei ollut vajonnut syvälle, joten löysin
sen helposti. Saappaani olivat jääneet hiekkaan, mutta en jäänyt niitä
etsimään, sillä pelkäsin koko paikkaa.

Kauan en viipynyt purolla, vaan hypättyäni satulaan ratsastin takaisin
tielle.

Vasta auringon laskiessa saavutin leiripaikan, jossa ihmettelevät
toverini ottivat minut vastaan kysymyksin: "Tapasitko vuohia? Missä
ovat saappaasi? Oletko metsästellyt vai kalastellut?"

Vastasin näihin kertoen koko seikkailuni; tänä yönä olin jälleen
nuotion sankari.




VI.

SANTA FE.


Kiipeiltyämme viikkokauden Kalliovuorilla laskeuduimme Del Norten
laaksoon ja lähestyimme Uuden Meksikon kuuluisaa pääkaupunkia
Santa Fetä. Seuraavana päivänä saapui itse karavaani, sillä olimme
menettäneet aikaa kulkiessamme eteläistä tietä. Vankkurit sitävastoin
olivat tulleet Raton-solan kautta, tehden nopean matkan.

Saimme vaikeuksitta tuoda ne kaupunkiin, maksettuamme jokaisesta
vankkurista viisisataa dollaria "Alcavala"-veroa. Tämä oli tavallista
suurempi kiristys, mutta kauppiaiden oli pakko suostua veroon.

Santa Fe on koko maakunnan varastopaikka ja kaupan keskus. Päästyämme
perille pysähdyimme leiriin vallien ulkopuolelle.

St. Vrain, muutamat muut "osakkaat" ja minä asetuimme asumaan
majataloon, jossa koetimme El Pason helmeilevällä viinillä unhoittaa
vaikeuksiamme, joita aavikoilla kulkiessamme olimme kestäneet.

Tulomme jälkeisen yön vietimme juhlien ja iloa pitäen.

Seuraavana aamuna herätti minut seuralaiseni Gode, joka näkyi olevan
hyvällä tuulella ja lauloi kanadalaista venelaulun pätkää.

"Ah, herra!" huudahti hän huomatessaan minut valveilla, "tene iltana --
aujourd'hui -- une grande fonction -- tanssiaiset -- joita nuot kirottu
meksikolaiset kutsuvat fandango. Très bien, monsieur. Teite varmaakin
suuresti huvittais nehde yks fandango Mexicain?"

"Ei minua, Gode. Maalaiseni eivät rakasta tanssia, niinkuin
teikäläiset."

"Totta kylle, herra; mutta fandango olemas erikoinen. Saatte nehde
monta eri tuuria. Bolero ja valssi, wis de Coona ja moni muu tuuri
kaikki yks sekamelska. Kas niin, herra, saatte nehde moni kaunis tyttö,
mustat silmät ja sangen lyhyt -- ah, helkkari! sangen lyhyt -- kuinka
te sanoo se amerikan kielelle?"

"En ymmärrä, mitä tarkoitat?"

"Kas niin, herra", sanoi hän pidellen metsästysmekkonsa liepeitä; "par
Dieu! nyt muistan -- alushame; sangen lyhyt alushamet. Ah, hitto!
Saatte nehde temen, kun neke fandango Mexicainen.

"'Las niñas de Durango
Commigo bailandas,
Al cielo saltandas,
En el fandango -- en el fan-dang--o.'

"Ah! teelle tulee herra St. Vrain. Ecoutez! Hen ei mene fandango
katsomaan. Saakeli! kuinka herra tanssii! Aivankuin balettimestari.
Mutta herra onkin -- franskalaista verta. Ecoutez!

"'El cielo saltandas
En el fandango -- en el fan-dang--o.'"

"Hei! Gode!"

"Mene tuonne viinikauppaan ja pyydä, lainaa, osta tai varasta pullo
parasta Paso-viiniä."

"Koettaisinko varasta se, herra St. Vrain?" kysyi Gode ymmärtävästi
virnistellen.

"Sinä vanha kanadalainen kettu! Maksa se. Tuossa on rahat. Parasta
Pasoa, ymmärrätkö -- kylmää ja helmeilevää. No kas! Hyvää huomenta,
rohkea puhveliratsastaja! Vieläkö vuoteessa?"

"Päätäni särkee kuin haljetakseen."

"Ha, ha, ha! niin minunkin; mutta Gode on hakemassa lääkettä. Nouse
pystyyn!"

"Odota, kunnes olen saanut ryypyn lääkettäsi."

"Aivan niin, tulet varmaankin paremmaksi. Sen vain sanon:
kaupunkilaiselämä ei näy sopivan meille."

"Sanotko tätä kaupungiksi, häh?"

"Tällaisia ovat kaupungit näillä seuduilla: kuuluisa Santa Fen
kaupunki; Uuden Meksikon pääkaupunki ja koko preerian keskus;
metsämiesten, trapperien ja varkaitten paratiisi!"

"Ja tämäkö on kolmensadan vuoden kehitys! Nämä ihmiset ovat tuskin
ottaneet sivistyksen ensi askeleitakaan."

"Sano mieluummin, että he ottavat sen viimeisiä. Täältä heidän
suloisesta keitaastaan voit löytää maalaustaidetta, runoutta,
tanssia, teattereita ja musiikkia, juhlia ja ilotulituksia pienine
rakkausseikkailuineen, jotka osoittavat kansakunnan rappeutumista.
Sinä voit tavata täällä lukuisia Don Quijoteja, harhailevia ritareita,
Romeoita ilman sydäntä ja roistoja ilman rohkeutta. Voit kohdata paljon
muutakin, ennenkuin tapaat todellista kuntoa ja rehellisyyttä. Halloo!
muchacho!"

"Mitä tahdotte, señor?"

"Onko kahvia?"

"Kyllä, señor."

"Tuo meille pari kuppia, kaksi kuppia, kuuletko, ja nopeaan -- aprisa,
aprisa!"

"Kyllä, señor."

"Ah! täällä tulee kanadalainen matkailijamme. No vanha pohjolainen!
oletko saanut viiniä?"

"Parhainta viiniä, herra St. Vrain! Vetee vertoja Franskan
viinisadolle."

"Hän on oikeassa, Haller! -- Vai parhainta sanoit, Gode! Tule juomaan,
se antaa sinulle nuoren puhvelin voimat. Katsopas, se kuohuu kuin
soodalähde! Tai sinä kai sanoisit: kiehuva lähde! häh, Gode?"

"Niin, herra; aivan kuin kiehuva lehde. Voi paholainen!"

"Juo poikani, juo! Älä pelkää: se on puhdasta mehua. Haista sen
tuoksua; maistapas. Taivas, millaista viiniä jenkit vielä kerran
puristavat Uuden Meksikon rypäleistä!"

"Mitä? Luuletko että jenkit haluavat näitä maita?"

"Luulenko! Tiedän sen; ja miksikä eivät? Mitä nämä puunuket
toimittavat? Ovat vain maanvaivana. Hyvä, morzo, oletko tuonut kahvin?"

"Tässä, señor."

"Tässä! Maista tätä: se auttaa sinut jaloillesi. He vasta osaavat
keittää kahvia. Siihen tarvitaan espanjalaista."

"Mitä on tuo fandango, josta Gode on jupissut?"

"Ah, tosiaankin! Meillä on hauska yö edessä. Tietysti tulet mukaan?"

"Ehkä uteliaisuudesta."

"Hyvä, saat uteliaisuutesi tyydytetyksi. Tuo vanha kerskuva kuvernööri
houkkio on luvannut kunnioittaa tansseja läsnäolollaan; ja sanotaan
hänen kauniin señoransa myös saapuvan; mutta sitä en usko."

"Kuinka niin?"

"Hän pelkää, että joku noista villeistä amerikkalaisista sieppaa hänet
satulannuppiinsa. Sellaista on ennenkin tapahtunut täällä. Voi pyhä
Maaria, hän on kaunis", jatkoi St. Vrain itsekseen, "ja tunsin miehen
-- kirottu vanha itsevaltias! Ajatuskin jo harmittaa!"

"Mikä harmittaa?"

"Hänen nylkemisensä. Viisisataa dollaria vankkureista: yhteensä
viisikymmentätuhatta dollaria!"

"Pistääkö hän ne omaan taskuunsa? Eikö hallitus...?"

"Hallitus ei saa penniäkään! Hän on hallitus täällä ja virkansa nojalla
hän hallitsee näitä hylkiöitä rautakourin."

"Ja he tietysti vihaavat häntä, eikö niin?"

"Häntä ja hänen toimiaan. Jumala tietäköön heillä olevan siihen
syytäkin."

"Onpa kumma, etteivät he tee kapinaa."

"Sellaisiakin ovat välistä tehneet, mutta mitäpä he voivat? Kuten
kaikki itsevaltiaat, on hän tehnyt ne eripuraisiksi keskenään."

"Mutta hänellä ei näy olevan mitään sotajoukkoa, ei edes
henkivartijoita..."

"Henkivartijoita!" huudahti St. Vrain keskeyttäen minut, "katso tuonne
ulos, tuolla on hänen henkivartijansa!"

"Indios bravos! Navajos!" huudahti Gode samassa.

Katsahdin kadulle. Puolitusinaa suurikasvuisia villejä, yllä
raitaiset viitat, kulki ohitse. Heidän villit, nälkäiset katseensa ja
hidas, ylpeä käyntinsä heti erotti heidät vettä kantavista ja puuta
hakkaavista kaupunkilaisista.

"Ovatko he navajoja?" kysyin.

"Ovat, herra", vastasi Gode huomattavan kiihkeästi. "Saakelin navajoja!"

"Niiden suhteen ei voi erehtyä", lisäsi St. Vrain.

"Mutta navajothan ovat Uuden Meksikon pahimpia vihollisia! Kuinka he
ovat täällä? Vankeinako?"

"Näyttävätkö nuo vangeilta?"

He eivät tosiaankaan näyttäneet vangeilta, eleiltään enempää kuin
katseiltaankaan. He kävelivät ylpeinä pitkin katuja, toisinaan
vilkaisten ohikulkijoita villein, mahtavin ylenkatsein.

"Miksi he ovat täällä? Heidän asuinpaikkansahan ovat kaukana lännessä."

"Se on eräs Uuden Meksikon salaisuuksia, minkä joskus toiste selitän
sinulle. Heitä suojaa nyt välirauha, jota he pitävät niin kauan kuin se
heitä huvittaa. Tällä haavaa he ovat täällä yhtä vapaita kuin sinä tai
minä; kenties vapaampia kuin me, jos niiksi tulee. Enpä ihmettelisi,
vaikka kohtaisimme heitä tanssiaisissa tänä iltana."

"Olen kuullut, että navajot ovat ihmissyöjiä."

"Se on totta. Katso heitä! Katso, kuinka he tuijottavat tuota
pientä poikaa, joka vaistomaisesti näkyy pelkäävän heitä. Onpa onni
poikaselle, että on selvä päivä, muuten hän helposti voisi kadota
heidän raitaisiin viittoihinsa."

"Puhutko tosissasi, St. Vrain?"

"Mitäpä leikkiä laskisin! Ellen erehdy, voi Gode kokemustensa
perusteella vahvistaa sanani. Hä, matkamies?"

"Totta, herra. Olin vankina heiden luonaan; ei navajo, vaan kirottu
apache -- mutta se ole sama -- kolme kuukautta. Olemas nehnyt villi
syömäs -- yks' kaks' -- kolme lasta, kuin puhvelin kylkeä. Herra, se
olemas totta."

"Se on aivan totta; sekä apachit että navajot vievät lapsia mukaansa
ryöstöretkiltään laaksossa, ja heitä käytetään kertomani mukaan juuri
tuohon tarkoitukseen. Ei tiedetä varmasti uhraavatko he ne jumalalleen
Quetzalkoatille vaiko muuten himoavat ihmislihaa. Vaikkakin he asuvat
lähellä, tunnetaan heistä sangen vähän. Harvat sellaiset, jotka
ovat käyneet heidän kylissään, ovat Goden tavoin päässeet palaamaan
takaisin. Ei kukaan täällä uskalla kulkea läntisten Sierrain poikki."

"Kuinka te sitten pelastitte päänahkanne?"

"Siksi, herra, minulla ei olemas päänahka: minun nahkani olemas tehnyt
parturi St. Louisissa. Kas, monsieur!"

Näin sanoen nosti kanadalainen lakkinsa, minkä mukana nousi se, mitä
olin luullut kauniisti kihartuviksi hiuksiksi, mutta joka olikin
irtotukka.

"No, herrat!" lisäsi hän iloisena, "nyt näkemäs kuin intiaanit otta
minun peenahka? Se olemas huono saalis. Perrhh-hh!"

St. Vrain ja minä emme voineet pidättää nauruamme nähdessämme
kanadalaisen muuttuneen ja koomillisen muodon.

"Tule Gode! Vähin, minkä voit tehdä, on ottaa ryyppy. Tässä, kaada
lasiin!"

"Ylen kiitollinen, herra St. Vrain." Alati janoinen kulkija joi El
Pason nektaria kuin se olisi ollut tuoretta maitoa.

"Tule, Haller, meidän on mentävä vankkureille. Kauppa ensin, sitten
huvit: jos sellaisista täällä savimajain joukossa voi puhua. Mutta
Chihuahuassa korjaamme vahingon."

"Luuletko, että lähdemme sinne?"

"Aivan varmaan. He eivät osta neljältä osaa tavaroistamme täällä.
Meidän on kuljetettava ne pääkauppapaikkaan. Lähtekäämme leirille."




VII.

FANDANGO.


Illalla istuin jälleen huoneessani odotellen St. Vrainia. Ulkoa jo
kuulin hänen äänensä:

"'Las niñas de Durango
Commigo bailandas
Al cielo -- Ha!'

"-- Oletko valmis, rohkea ratsastaja?"

"En aivan. Paina puuta ja odota hetkinen."

"Pidäpäs kiirettä sitten, tanssi on jo alkanut. Tulin juuri sitä
kautta. Mitä, onko tuo tanssipukusi? Ha ha ha!" hohotti St. Vrain
nähdessään minun ottavan laukustani sinisen takin ja parin tummia
housuja verraten hyvässä kunnossa.

"Kuinka niin", vastasin häneen vilkaisten, "mitä vikaa niissä olisi?
Mutta onko tuo sinun tanssipukusi?"

Ystävälläni oli tavallinen arkipukunsa. Ripsuilla reunustettu
metsästyspaita ja housut, vyö ja bowiepuukko, pistoolit ja kaikki muut
vehkeet yllään.

"Aivan niin, herraseni, tämä on tanssipukuni; en tarvitse toista;
ja jos seuraat neuvoani, niin pidä se puku, joka on päälläsi. Miltä
tuommoinen sininen pitkä takki näyttää vyötettynä levein vöin ja
puukkoineen? Ha ha ha!"

"Mitä teen vyöllä ja puukolla? Et kai mene tanssisaliin pistoolit
vyöllä?"

"Kuinka niitä sitten kantaisin? Käsissänikö?"

"Jätä ne tänne."

"Ha ha! sepä vasta temppu. Ei, ei. Kerran purtu on kahdesti arka.
Sinä et näe tämän miehen menevän fandangoon Santa Fessä ilman
kuusipanoksista vyössään. Tuo paita kelpaa, housut myöskin menevät
mukiin ja tuon vyötät päällesi. Tämä on tanssipuku näillä seuduin."

"Jos takaat, että pukuni on 'comme il faut', niin olen tyytyväinen."

"Minä vain en pukeutuisi hännystakkiin, sen lupaan."

Pitkä takki pakattiin takaisin laukkuun. St. Vrain oli oikeassa.
Saapuessamme tanssisaliin, joka oli suuri huone lähellä Plazaa, oli se
jo täpötäynnä metsämiehiä, trappereita, kauppiaita ja ajomiehiä, kaikki
puettuina tavalliseen metsästys-"rikiinsä". Heidän joukossaan näkyi
noin neljä- viisikymmentä "alkuasukasta" ja yhtä monta señoritaa, jotka
kaikki puvusta päättäen kuuluivat alempaan "poblana" luokkaan: ainoa
kansanluokka, jonka kanssa joutui tekemisiin Santa Fessä.

Astuessamme saliin olivat useimmat jo heittäneet päältään viittansa
tanssia varten, esiintyen koruommellussa verassa, paikatuin kuvioin
koristetuissa nahka-asuissa kirkkaine nappeineen. Naiset näyttivät
myös somilta kirjavissa pukimissaan valkeine kalvosimineen ja pienine
silkkikenkineen. Muutamat tanssivat polkkanutuissa, sillä tähänkin
kaukaiseen seutuun oli tuo kuuluisa tanssi löytänyt tiensä. "Oletteko
kuullut puhuttavan sähkölennättimestä?" "En, señor." "Voitteko kertoa
minulle, mitä on rautatie?" "Kuka sen tietää!" "La polka?" "Ah, señor,
la polka, la polka! Ihana tanssi, graciosa, vaya!"

Tanssihuone oli pitkulainen "sala", jonka seinävierillä kiersivät
penkit. Näillä tanssijat istuivat, vetäen esiin savukkeensa, jutellen
ja poltellen tanssien väliajoilla. Yhdessä nurkassa puolentusinaa
Orfeon poikaa päristeli harppuja, kitaroita ja mandoliineja;
tavantakaa parannellen soittoaan kimakalla puoli-intiaani laululla.
Huoneen toisessa nurkassa myytiin sikareja ja whiskyä janoisille
metsänkävijöille, jotka saivat salin kaikumaan villeillä huudoillaan.

Kuului monenlaista keskustelua:

"Kuules sä pieni muchacha! vamos, vamos ter dance! Mucho bueno!
Haluatkos?"

Tämän lausui suuri, roteva, yli kuuden jalan mittainen metsämies
pienelle pyöreälle poblanalle.

"Mucho bueno, señor Americano!" vastaa nainen.

"Hei sinulle! Tules mukaan! Mutta ryyppy ensin! Sin' oot sitten mun
mieleen, tyttö. Mitäs haluttaa? Paloviinaa vai viiniäkö?"

"Lasi viiniä, herra."

"Kuule sinä riivatun roisto! Tuo lasi viiniä ja oravankäänteessä! Noo,
kuules pikkanen, onneksi olkoon sinulle ja tulevalle miehellesi!"

"Kiitos, herra amerikkalainen!"

"Häh! ymmärrätkös? Vai mitä?"

"Kyllä, herra!"

"Heipä sitten! Kuulepas, tanssitaan. Osaaks' karhuntanssia?"

"En osaa."

"Et ymmärrä taas! Tällä viisii!" ja metsänkävijä alkoi hyppiä tytön
edessä jäljitellen kömpelöä harmaakarhua.

"Hei, Bill!" huutaa toveri, "pidä varasi, ettet joudu satimeen. Oleks'
sä oikein viisas?"

"Kipiä minä oon, Jim, tuntuu niin oudolta täällä", vastaa metsämies,
painaen suurella kämmenellään sydämensä kohdalle.

"Älä nyt vain rakastu; sehän onkin sievä tyttö."

"Sievä! Peijakkaan nätit silmät ja katsopas nilkkoja!"

"Kauniit kasvot, pyöreät lanteet ja kauniit pohkeet."

"Paljonkohan se vanha äijä tahtoisi hänestä. Olisin vaimon tarpeessa.
Olen ollut vaimotta siitä saakka, kun hylkäsin entisen Yellowstonessa."

"Häh, mies! Emme nyt ole intiaanien luona. Jos saat tytön suostumuksen,
niin se ei maksa sinulle enempää kuin piipullisen tupakkaa."

"Eläköön Missouri!" huutaa eräs ajomies.

"Tulkaa, pojat! Näytämme noille porsaille oikein virginialaisen
rynnistyksen. Pois edestä, vanhat ja nuoret, hih! Vanha virginialainen
ei koskaan väsy!"

"Eläköön kuvernööri! Eläköön!"

Roteva, lihava, papin näköinen mies astui huoneeseen herättäen
tulollaan yleistä huomiota. Se oli kuvernööri seurueineen, johon
kuului joukko hyvin puettuja kaupunkilaisia; epäilemättä Uuden
Meksikon valioseuraa. Muutamat tulijat olivat sotilaita, kirjavine
hullunkurisine asetakkeineen ja näkyivät pian pyörivän ympäri huonetta
valssin tahdissa.

"Missä on señora Armijo?" kuiskasin St. Vrainille.

"Johan sen sanoin. Hän! Ei hän tänne tule. Odota täällä. Käväisen vähän
ulkona. Hanki itsellesi seuraa ja pidä lystiä. Tulen heti takaisin."

Muitta selityksittä St. Vrain tunkeutui väkijoukon lävitse ja hävisi.

Olin istunut St. Vrainin kanssa seinäpenkillä "salan" syrjäisessä
nurkassa. St. Vrainin vieressä istui omituisen näköinen mies vähän
edempänä varjossa. Olin huomannut tämän miehen tullessamme ja St.
Vrain oli myös puhutellut häntä; mutta en ollut tutustunut häneen ja
sitäpaitsi välillämme istuva ystäväni esti minua tekemästä huomioita,
ennenkuin hän oli poistunut. Istuimme nyt vierekkäin, aloin salavihkaa
tutkia hänen kasvojaan ja muotoaan, jotka olivat herättäneet
huomiotani. Hän ei ollut amerikkalainen, se näkyi selvästi hänen
puvustaan: eikä hänen kasvonsa kuitenkaan olleet meksikkolaisenkaan.
Hänen ulkomuotonsa oli liian rohkea ollakseen espanjalaisen, joskin
iho tuulesta ja auringosta oli tumman ruskea. Hänen kasvonsa olivat
sileiksi ajellut, paitsi leukaa, jossa hänellä oli terävä musta
parta. Silmät, ellen erehtynyt, näyttivät huopahatun lierien alla
sinisiltä ja lempeiltä, tukka oli ruskea ja aaltoileva, joukossa yksi
ja toinen hopeahapsi. Nämä eivät olleet ominaisia espanjalaiselle,
vielä vähemmän espanjalais-amerikkalaiselle rodulle; ja olisin heti
voinut arvata naapurini, ellei hänen pukunsa olisi hämmentänyt minua.
Se oli puhtaasti meksikkolainen puku, purppuranpunainen "manga"
mustine verkaompeluksineen kaulan ja reunain ympärillä. Tämä viitta
peitti hänet miltei kokonaan, joten näin vain, että hänellä oli
vihreät verkaiset "calzoneerot" keltaisine nappeineen ja valkeine
calzoncilloineen, jotka pistivät esiin saumoissa. Calzonerojen lahkeet
olivat reunustetut mustalla nahalla ja näiden alla oli keltaiset
saappaat suurine teräskannuksineen. Leveät teräväkärkiset kannusten
hihnat, jotka kulkivat jalan yli, muistuttivat vanhoja ritarikannuksia,
joita näemme kuvissa. Päässä oli hänellä musta leveälierinen hattu,
jossa maan tapaan oli kultanauha.

Mies piti hattuaan kasvoilla, kuten arvailin tai epäilin, peittääkseen
niitä. Kuitenkaan ne eivät olleet epämiellyttävät. Päinvastoin, ne
olivat avoimet ja miellyttävät; epäilemättä kauniitkin nuorempana,
joskin surumielisyys oli uurtanut ja varjostanut ne. Juuri tämä ilme
oli herättänyt huomiota nähdessäni miehen.

Tehdessäni huomioitani, tarkastellen häntä koko ajan, huomasin
että hän katseli minua samalla tavalla ja nähtävästi yhtä suurella
mielenkiinnolla. Tämä sai meidät kääntymään toistemme puoleen; tällöin
muukalainen veti esiin viittansa alta helmillä koristetun sikarikotelon
ja kohteliaasti ojentaen sitä minua kohti sanoi:

"Haluatteko tupakoida, herra?"

"Kiitos, kyllä", vastasin espanjan kielellä ottaen samalla sikarin
kotelosta.

Olimme tuskin sytyttäneet sikarimme, kun hän jälleen kääntyi puoleeni
aivan odottamatta kysyen:

"Tahdotteko myydä hevosenne?"

"En."

"Ettekö hyvästäkään hinnasta?"

"En mistään hinnasta."

"Voisin antaa siitä viisisataa dollaria."

"En antaisi sitä kahta vertaa suuremmastakaan hinnasta."

"Voin antaa kaksikertaa mainitsemani hinnan."

"Olen mieltynyt siihen, rahat eivät merkitse mitään."

"Olen pahoillani siitä. Olen matkustanut kaksisataa mailia ostaakseni
hevosenne."

Katselin hämmästyen uutta tuttavaani, tiedottomasti kerraten hänen
viimeisiä sanojaan.

"Sitten olette varmaankin seurannut meitä Arkansasista saakka?"

"En, tulen Rio Abajosta."

"Rio Abajo? Tarkoitatte Del Norten varrelta?"

"Juuri niin."

"Luulen, hyvä herra, että olette erehtynyt. Luulette puhuttelevanne
jotakin toista henkilöä, ja tarkoitatte jotakin toista hevosta."

"Eipä ei, se on teidän. Musta oli, vaalea kuono ja pitkä häntä,
puoli-arabialainen. Sillä on pieni merkki vasemman silmän päällä."

Nämä olivat juuri Moron tunnusmerkit; aloin tuntea taikauskoista pelkoa
salaperäistä naapuriani kohtaan.

"Aivan totta", vastasin; "kaikki pitää paikkansa, mutta ostin ratsuni
monta kuukautta sitten uudisviljelijältä Louisianassa. Jos juuri
tulette kahdensadan mailin päästä Rio Grandelta, kuinka voitte, saanko
kysyä, tämän kaiken tietää minusta tai ratsustani?"

"Anteeksi, hyvä herra! Sitä en tarkoittanut. Tulin alamailta
karavaania vastana, ostaakseni amerikkalaisen hevosen. Teidän on ainoa
'caballodassa', jonka haluaisin ostaa ja, kuten näyttää, ainoa, joka ei
ole kaupan!"

"Olen pahoillani, mutta olen koetellut tämän hevosen ominaisuuksia.
Olemme ystävykset, enkä mistään syystä tahtoisi erota siitä."

"Ah, herra! Ei ole mikään tavallinen syy, jota varten haluaisin omistaa
hevosenne. Jos tuntisitte sen, niin ehkä -- ", hän epäröi hetken;
"mutta, ei, ei, ei!" ja mutistuaan muutamia hajanaisia sanoja, joitten
joukossa erotin "Buenos noches, caballero!", nousi muukalainen,
kasvoillaan niin salaperäinen ilme, ja jätti minut. Kuulin hänen
kannustensa kiinnikkeissä olevain tiukujen kilinän hänen hitaasti
pujotellessansa ihmistungoksen lävitse ja hävitessään yöhön.

Tyhjälle paikalle asettui pian hämäräperäinen "manola", jonka kirjava
puku, kirjaillut kalvosimet, ruskeat nilkat ja pienet siniset tohvelit
herättivät huomioni. Tämä oli kaikki, mitä voin hänestä nähdä, paitsi
joskus katseen tummista silmistä hunnun takaa. Vähitellen huntu avautui
yhä enemmän, silmäaukko suureni ja pian näin sangen somat, mutta
veitikkamaiset kasvot. Lopulta putosi huivi taitavasti vasemmalta
hartialta ja näkyviin tuli paljas pyöreä käsivarsi ja pienet jalokivin
koristetut sormet.

Olen luonteeltani verraten kaino, mutta nähdessäni tämän viekoittelevan
tanssitoverin en voinut olla kääntymättä hänen puoleensa, paraimmalla
espanjan kielelläni sanoen: "Saanko kunnian, neitiseni, tanssia
kanssanne valssin."

Viekas pieni manola painoi ensin alas päänsä ja punastui; sitten
hän nosti pitkät silmäripsensä, katsoi jälleen ylös ja vastasi
suloisimmalla kanarialinnun äänellä:

"Mielelläni, herra."

"Nos vamos!" huudahdin minä, voittoni elähyttämänä; pian pyörin sievän
parini kanssa valssin tahdissa.

Palasimme jälleen paikoillemme ja virkisteltyämme itseämme
viinilasilla, sokerikaakulla ja savukkeella, menimme jälleen
permannolle. Tätä ohjelmaa uusimme useampaan kertaan, vaihdellen
tanssia valssista polkkaan ja päinvastoin, sillä manolani tanssi
polkkaakin kuin syntyperäinen böömiläinen.

Sormessani oli viidenkymmenen dollarin timanttisormus, jota toverini
näkyi pitävän hyvänä. Koska hänen tuliset katseensa pehmittivät
sydämeni ja samppanjalla oli suunnilleen sama vaikutus päähäni, aloin
aprikoida, olisiko soveliasta siirtää timanttisormus pienimmästä
sormestani hänen suurimpaansa, johon se epäilemättä olisi mainiosti
sopinut. Odottamatta huomasin olevani erään rotevan ja tuimasilmäisen
"leperon", tavallisen "peladon" tarkkauksen alaisena. Mies seurasi
meitä katseillaan ja joskus "in persona" missä huoneen kolkassa
olimmekaan. Hänen tummat kasvonsa ilmaisivat mustasukkaista
kostonhalua, jonka seuralaiseni kylläkin huomasi, koettamatta sitä
kuitenkaan hillitä.

"Kuka hän on?" kuiskasin.

"Hän on mieheni, herraseni", oli kylmä vastaus.

Työnsin sormuksen sormeni juureen, painaen sitä kiinni kädelläni.

"Ottakaamme vielä toinen lasi viiniä!" sanoin, päättäen toivottaa
sievälle "poblanalle" mitä pikimmin hyvää yötä.

Taos whisky oli tällä aikaa tehnyt vaikutuksensa tanssijoihin.
Trapperit ja ajomiehet olivat käyneet äänekkäiksi ja riidanhaluisiksi.
"Leperot", jotka nyt puoleksi täyttivät huoneen, kiihtyivät viinistä,
mustasukkaisuudesta ja vanhoista vihoista, tehden tanssin yhä
villimmäksi ja sekavammaksi.

Vaikkakin kauppakaravaanit kävivät kauppaa Santa Fen kanssa ja sen
asukkailla oli täysi syy elää sovussa kauppiaitten kanssa, vihasivat
kuitenkin anglo-amerikkalaiset ja hispano-intiaanit toisiaan sydämen
pohjasta. Viha näyttäytyi toiselta puolen ylimielisenä kerskailuna ja
toiselta puolen puolikuuluvina "carajo"-kirouksina ja kostonhimoisina
katseina.

Juttelin yhä vilkkaan tanssitoverini kanssa. Istuimme penkillä, jolla
olin varannut paikan. Katsoessani ylös kohtasi silmääni kirkas esine.
Se näkyi olevan paljastettu puukko "maridon" kädessä; hän lähestyi
meitä kuin pahan hengen varjo. Näin ainoastaan vilahduksen tästä
vaarallisesta esineestä, kun joku tarttui minua hihaan, ja kääntyessäni
huomasin äskeisen tuttavani, purppuraiseen "mangaan" puetun miehen.

"Anteeksi, herra", sanoi hän nyökäten kohteliaasti; "olen juuri
kuullut, että karavaani lähtee Chihuahuaan."

"Aivan niin, tavaroillamme ei ole täällä menekkiä."

"Lähdettekö myös mukaan?"

"Kyllä, ehdottomasti."

"Palaatteko tätä kautta takaisin, herra?"

"Hyvin luultavaa, muuta aikomusta ei minulla ole tällä haavaa."

"Ehkä silloin suostutte myymään hevosenne?"

Mississippin varrella löydätte varmaankin monta yhtä hyvää."

"Ei kumpikaan ole luultavaa."

"Mutta hyvä herra, jos muutatte mieltänne, lupaatteko silloin myydä sen
minulle?"

"Sen voin varsin mielelläni luvata teille."

Haastelumme keskeytti suurikasvuinen, laiha, puolipäihtynyt
missourilainen, joka astuen tuntemattoman miehen varpaille ärjäisi:

"Katso ylös, vanha porsas! Anna tilaa minulle."

"Ja miksi?" kysäisi meksikkolainen, vetäen jalkansa allensa ja
katsellen harmista hämmästyen.

"... sinut vieköön! Mua väsyttää. Tahron tuolin, siinä koko asia."

Miehen käytös oli niin kerskuvan ylimielinen, etten voinut olla asiaan
puuttumatta.

"Kuulepa!" sanoin hänelle, "sinulla ei ole mitään oikeutta ajaa pois
tätä herrasmiestä paikoiltaan, tuollaisella tavalla."

"Häh? Kuka hitto on käskenyt sua avaamaan kalloasi? Hei-op! sanon mie!"
hän huusi tarttuen meksikolaista viitan liepeeseen vetääkseen hänet
penkiltä.

Ennenkuin ennätin vastata tähän raakaan puhutteluun ja käytökseen,
nousi muukalainen pystyyn ja kaatoi osuvalla nyrkin iskulla
kerskailijan lattiaan.

Tämä merkki näkyi kehittävän monta muutakin riitaa huippuunsa. Salin
joka puolelta alkoi kuulua päihtyneitä kostonhuutoja; puukkoja
paljastettiin, naiset kirkuivat, pistoolit iskivät tulta ja paukkuivat,
täyttäen huoneen savulla ja pölyllä. Tulet sammuivat, pimeässä kuului
kiivasta tappelua, raskaita ruumiita kaatui valitusten ja kirousten
säestäminä.

Omasta puolestani minulla ei ollut erikoista kaunaa ketään vastaan.
Seisoin koko ajan samalla paikalla, käyttämättä puukkoa tai pistoolia,
pelästynyt pikku rouva koko ajan pitäen kädestäni. Tuskallinen
tunne vasemmassa hartiassani aiheutti minut heittämään otteeni;
määrittelemätön heikkous, jonka haavan saatuani tunsin, pakotti minut
hapuilemaan penkkiä kohti. Tähän vaivuin istumaan, jääden siihen,
kunnes tappelu oli loppunut, koko ajan tuntien veren virtaavan selkääni
pitkin ja kostuttavan vaatteeni.

Istuin paikoillani, kunnes taistelu taukosi. Valo sytytettiin jälleen,
jolloin näin joukon metsästyspaitoihin puettuja miehiä kulkevan
edestakaisin kiivaasti huitoen. Muutamat heistä näyttivät puolustavan
"juominkivapautta"; toiset arvokkaammat kauppiaat taasen vastustivat
sitä. "Leperot" vaimoineen olivat kaikki hävinneet, huomasin että
"americanot" olivat päivän sankareita. Useita tummia kuolleita tai
kuolevia miehen ruumiita makasi pitkin lattiaa! Yksi niistä oli
missourilainen, joka oli mellakan varsinainen aiheuttaja, muut olivat
"peladoja". En nähnyt äskeistä naistani. "Fandangueerani" oli -- "con
su marido" -- hävinnyt; ja samoin timanttisormus vasemmasta kädestäni!

"St. Vrain! St. Vrain!" huudahdin nähdessäni ystäväni astuvan sisään
ovesta.

"Missä olet, Henry, vanha toveri? Kuinka on laitasi? Onhan kaikki
hyvin?"

"Ei aivan, pelkään."

"Taivaan Herra, mitä tämä on? Sinuahan on isketty kylkiluiden väliin!
Toivokaamme parasta. Pois paita, jotta saan katsoa."

"Menkäämme ensin huoneeseeni."

"Tule mukaani, veikkonen, nojaa minuun -- noin!"

Fandango oli loppunut.




VIII.

PÄÄNAHAN METSÄSTÄJÄ SEGUIN.


Minulla on ollut kunnia haavoittua taistelutanterella. Sanon "kunnia".
Toisinaan haavat ovat ylellisyyttä. Teidät on paareilla kannettu
johonkin turvalliseen paikkaan, ystävällinen lääkäri kumartuu ylitsenne
ja tarkastellen haavaanne hetkisen kertoo teille, että se on "vain
naarmu", joka paranee viikossa tai parissa, sitten häämöittää odottava
kunnia ja maininta päiväkäskyssä, tuskat unohtuvat tulevaa mainetta
ajatellessa, ystäväin onnentoivotukset ja hymyily kenties joltakin
muita rakkaammalta. Tällaisten mielikuvain täyttämänä makaatte
korkealla vuoteellanne, hymyillen sääressänne olevalle luodinreiälle
tai käsivarren miekanhaavalle.

Olen kokenut näitä tunteita. Kuinka toisenlaisia olivat tunteeni
kärsiessäni tuskaa salamurhaajan puukon iskusta!

Ensi ajatukseni koski haavan syvyyttä. Oliko se kuolettava? Tämä on
tavallisesti luodin tai teräaseen haavoittaman ensi ajatus. Tähän
useinkaan ei voi vastata. Sydänveri voi vuotaa kuiviin valtimosta, eikä
tuska kuitenkaan ole neulanpiston veroinen.

Päästyäni "Fondaan" vaivuin väsyneenä vuoteeseeni. St. Vrain
leikkasi metsästyspaitani auki kauluksesta liepeeseen ja alkoi
tarkastella haavaa. Näin ystäväni kasvot hänen kumartuessaan ylitseni,
kärsimättömänä odotellessani.

"Onko syvä?" kysyin.

"Ei se ole kaivon syvyinen eikä tien levyinen", oli vastaus. "Ole
huoletta, vanha toveri, kiitä Jumalaa äläkä puukkojunkkaria hänen
tarkoituksensa onnistumisesta. Se on isketty espanjalaisella puukolla
ja pahan jäljen se onkin tehnyt. Kiitä Luojaa, Haller; tuuma lisää,
niin olisi ytimeen ottanut! Ei ole vaaraa, sanon. Hoi Gode, tuo rääsy!"

"Saakeli!" mutisi Gode todellisen ranskalaisen äänenpainolla antaessaan
kostean vaatteen.

Tunsin selässäni kylmän siteen. Tämän päälle kiinnitettiin nauhoilla
pehmeä pumpulitukko, paras haavaside, minkä voin toivoakaan.
Taitavinkaan lääkäri ei olisi voinut parempaa tehdä.

"Kiinni kuin haka", sanoi St. Vrain kiinnittäessään viimeistä neulaa ja
asettaessaan minut mukavaan asentoon. "Mutta mikä riidan aiheutti ja
kuinka sinä sotkit itsesi siihen? Olin ulkona, Jumalan kiitos!"

"Huomasitko oudonnäköistä muukalaista...?"

"Ketä! purppuraviittaistako?"

"Juuri."

"Häntä, joka istui vieressämme?"

"Juuri häntä."

"Eipä kumma, jos sanot häntä oudonnäköiseksi mieheksi; hän on oudompi
kuin miltä hän näyttää. Näin hänet ja tunnen hänet, ja sitä tuskin
kukaan muu huoneessa ollut voinee sanoa. Ehkä myös eräs toinen", jatkoi
St. Vrain omituisesti hymyillen; "mutta mikä hänet sinne lennätti,
ihmetyttää minua enimmin. Armijo ei voinut häntä huomata; mutta jatka."

Kerroin St. Vrainille koko keskusteluni muukalaisen kanssa ja
tapahtumat, jotka aiheuttivat fandangon loppumisen.

"Sepä on merkillistä -- sangen merkillistä! Mitä kummaa hän sinun
hevosellasi tekisi? Kaksisataa mailia ja luvata tuhat dollaria!"

"Enfant de garce, capitaine!" (Gode kutsui minua kapteeniksi siitä
saakka kuin puhvelilla ratsastin), "jos herra tule kaksisata penikulma
ja tahto maksa yksi tuhata dollaria, hitto! hen pitee Morosta sangen
paljon. Yksi suuri rakkaus hevosta kohtaan. Pourquoi: Miksi ei hen
ottaa Moro halpa hinta? Miksi ei hen varasta?"

Huomautus sai minut säpsähtämään ja katsoin St. Vrainia.

"Le capitainen luvalla tahdon hevonen piiloitta", jatkoi kanadalainen
astellen ovea kohden.

"Älä ole huolissasi, vanha pohjolainen, ainakaan mitä mainittuun
herrasmieheen tulee. Hän ei varasta hevostanne, vaikka sinulla muuten
kylläkin voi olla syytä vartioida hevosta. Santa Fessä on varkaita
vaikka varastamaan kokonaisen rykmentin hevoset. Teet viisaimmin
sitoessasi hevosen tuonne oven viereen."

Gode, manattuaan Santa Fen asukkaineen paljon kuumempaan paikkaan kuin
Kanadaan, astui ulos ovesta ja hävisi.

"Kuka hän on?" kysyin, "tuo mies, joka on niin salaperäinen?"

"Jospa tietäisit! Voin kertoa sinulle muutamia salaperäisiä tapauksia,
mutta ei tänä iltana. Et tarvitse nyt mitään mielenkiihoitusta. Mies on
kuuluisa Seguin -- päänahanmetsästäjä."

"Päänahanmetsästäjä!"

"Niin, olet epäilemättä kuullut hänestä puhuttavan, ainakin olisit
kuullut, jos olisit liikkunut paljon vuoristossa."

"Olen kuullut. Tuo kirottu roisto! Tuo viattomain ihmisten
tukkumurhaaja..."

Tumma hahmo näkyi seinää vasten, se oli miehen varjo. Katsahdin ylös.
Seguin seisoi edessäni!

Nähdessään hänet tulevan St. Vrain kääntyi pois, katsellen ulos
ikkunasta.

Olin juuri muuttamaisillani valitusvirteni käskyksi miehelle poistua
näkyvistäni kun jokin hänen katseessaan sai minut vaikenemaan. En
tiennyt, oliko hän kuullut tai arvannut niitä solvaavia arvonimiä,
joita olin hänestä sanonut, eikä hänen käytöksessään mikään sitä
osoittanut. Huomasin ainoastaan saman katseen, joka ensiksi oli vetänyt
huomioni puoleensa: saman syvän surumielisyyden ilmeen.

Olisiko tuo mies voinut olla sama paatunut ja sydämetön roisto ja,
kuten olin kuullut, niin monen veriteon alkuunpanija?

"Hyvä herra", hän sanoi nähdessään minut äänettömänä, "minua suuresti
surettaa vahinkonne. Olinhan tahtomattani syypää onnettomuuteenne. Onko
haava syvä?"

"Ei ole", vastasin kylmäkiskoiseen tapaan, joka näytti saattavan hänet
hämilleen.

"Olen iloinen puolestanne", jatkoi hän hetken kuluttua. "Tulin
kiittämään teitä jalomielisestä avustanne. Lähden Santa Festä
neljännestunnin kuluessa. Tulin sanomaan teille jäähyväiset."

Hän ojensi kätensä. Mutisin hänelle "voikaa hyvin", kuitenkaan
tarttumatta käteen. Kertomukset julmuuksista, jotka olivat yhteydessä
tämän miehen nimen kanssa, tulivat mieleeni tällä hetkellä ja
tunsin inhoa häntä kohtaan. Hän piti kätensä ojennettuna, samalla
kuin omituinen ilme hiipi hänen kasvoilleen, hänen nähdessään minun
epäröivän.

"En voi puristaa kättänne", sanoin lopulta.

"Ja miksi?" kysyi hän lempeällä äänellä.

"Miksikö? Se on verinen, verinen! Pois, herra, pois!"

Hän katsoi minuun surullinen ilme silmissään. Niissä ei ollut lainkaan
vihan leimua. Hän veti kätensä viitan alle ja syvästi huoahtaen kääntyi
ja käveli hitaasti huoneesta.

St. Vrain, joka oli kääntynyt ympäri keskustelun lopussa, astui
oven luo ja katseli hänen jälkeensä. Vuoteeltani voin nähdä
meksikkolaisen kulkevan neliskulmaisen "pation" eli pihan poikki.
Hän oli kääriytynyt viittaansa ja käveli tavalla, joka osoitti mitä
suurinta alakuloisuutta. Hetken kuluttua hän oli näkyvistä, kuljettuaan
porttikäytävän kautta kadulle.

"Tuo mies on sangen salaperäinen. Kerropas minulle, St. Vrain --"

"Hssssh,sh! Katso tuonne!" keskeytti ystäväni, osoittaen avointa ovea.

Katselin alas kuutamoon. Kolme ihmishahmoa liikkui seinää myöten pihan
porttikäytävää kohti. Heidän kokonsa, omituinen ryhtinsä ja hiipivät
askelensa osoittivat, että he olivat intiaaneja. Seuraavassa hetkessä
he hävisivät porttikäytävän varjoon.

"Keitä he ovat?" kysyin.

"He ovat Seguinin pahempia vihollisia kuin sinä olisit, jos tuntisit
hänet paremmin. Säälittää miestä, jos nuo nälkäiset haukat yllättävät
hänet pimeässä. Mutta ei, hän on varoituksen arvoinen ja auttavan käden
tarpeessa. Ja sen hän totisesti saa. Pysy levollisena, Henry, tulen
heti takaisin."

Näin sanoen St. Vrain jätti minut ja hetkistä myöhemmin näin hänen
katoavan porttikäytävään.

Mietiskelin outoja tapahtumia, jotka näyttivät ympäröivän minua.
Mietteeni olivat tuskallisia. Olin loukannut miehen tunteita, joka
ei ollut minua vahingoittanut ja jota kohtaan ystäväni tunsi suurta
kunnioitusta. Kuului kengitetyn kavion kopsetta kivitetyllä pihamaalla;
se oli Gode hevoseni kanssa, seuraavassa tuokiossa kuulin hänen
hakkaavan kiinnityspaalua maahan.

Heti tämän jälkeen palasi St. Vrain.

"Kuinkas kävi?" utelin.

"Eipä juuri mitään. Siinä on kärppä, joka ei koskaan nuku. Hän oli
satulassa, ennenkuin he ennättivät lähelle ja oli pian poissa heidän
ulottumiltaan."

"Mutta eivätkö he voi seurata häntä ratsain?"

"Ei ole luultavaa. Hänellä on tovereita lähettyvillä, sen takaan.
Armijolla -- joka muuten on lähettänyt nuo roistot hänen jäljilleen --
ei ole väkeä, joka uskaltaisi seurata häntä vuorille. Hän on vaaratta
päästyään rakennusten ohi."

"Mutta hyvä St. Vrain, kero minulle, mitä tiedät tuosta omituisesta
miehestä. Olen hemmetin utelias."

"En tänä iltana, Henry, ei nyt. En tahdo kiihdyttää sinua, muuten on
minulla syy jättää sinut rauhaan. Ehkä huomenna. Hyvää yötä! Makeita
unia!"

Näin sanoen "kaupallinen" ystäväni jätti minut Goden ja rauhattoman yön
huostaan.




IX.

JÄLKEEN JÄÄNYT.


Kolmantena päivänä fandangon jälkeen ilmoitettiin karavaanin jatkavan
matkaa Chihuahuaan.

Päivä valkenee, mutta en kykene lähtemään matkalle. Lääkärini, kurja
meksikkolainen nylkyri, vakuuttaa minulle, että matkaan pyrkiminen on
varma kuolema. Vastatodisteiden puutteessa olen pakotettu uskomaan
häntä. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin tyytyä päätökseen ja jäädä
Santa Fehen, kunnes kauppiaat palaisivat.

Väännellen itseäni kuumeisella vuoteella heitän hyvästi äskeisille
tovereilleni. Eroamme kaiholla; varsinkin minun oli vaikea erota
St. Vrainista, jonka hauska toveruus oli ollut minulle lohdutuksena
kolmepäiväisen sairauteni aikana. Hän oli ottanut huostaansa
tavaravankkurini ja tavaran myynnin Chihuahuan markkinoilla.

"Älä ole pahoillasi, mies", sanoo hän jättäessään hyvästi. "Kuluta
aikaasi El Pason samppanjalla. Olemme täällä taas oravankäänteessä, ja
ole varma, että tuon sinulle muulin kantaman Meksikon kultaa."

Istun vuoteellani ja näen avonaisen ikkunan kautta vankkureiden valkeat
kangaskuomut jonon noustessa läheistä mäenrinnettä. Kuulen ajomiesten
piiskaniskut ja matalat "wohaa"-huudot. Kauppiaat nousevat satulaan ja
ajavat jäljessä; käännyn vuoteessani tuntien yksinäisyyttä ja ikävää.

Päiväkausia makaan väännellen ja kärsien, huolimatta samppanjan
lohduttavasta vaikutuksesta ja matkapalvelijani karkeasta, mutta
ystävällisestä huolenpidosta.

Nousen lopulta, pukeudun ja istun "ventana"-akkunassani. Näen plazan ja
sen lähikadut ruskeine savirakennusriveineen ja pölyisine välikujineen.

Tuijotan ulos tunnin toisensa jälkeen. Näköalani viehättää uutuudellaan
ja vaihtelevaisuudellaan. Tummia pahannäköisiä kasvoja näkyy likaisten
huntujen takaa. Tuimia katseita leveiden "sombrero"-lierien alta.
Ikkunani ohitse kulkee lyhythelmaisia "poblaanoja" tohvelit jalassa ja
"kesyjä" intiaani-puebloja tulee kaupunkiin läheisiltä maatiloilta,
ajaen aaseja edellään. Ne kantavat hedelmä- ja vihanneskoreja. He
kyykistyvät tomuiselle torille kirjavain päärynäkasojen, tomaatti-
ja meloonipyramiidien taakse. Iloiset naispuoliset rihkamakauppiaat
nauravat ja laulavat ja rupattavat koko ajan. "Tortillera" polvillaan
hiilloksensa ääressä ruhjoo keitettyä maissiaan, lyöden sen ohuiksi
hiutaleiksi, heittää sen kuumille kiville ja huutaa -- "Tortillasi
tortillas calientes!" Cocinera hämmentää pippurilla maustettua "chile
colorado"-keittoaan, nostaa kauhallaan punaista nestettä ja kehoittaa
halukkaita huudolla: "Chile bueno! Excellente!" "Carbon, carbon!"
huutaa hiilenpolttaja. "Agua! agua limpia!" huutaa vedenkantaja. "Pan
fino, pan blanco!" kirkuu leipuri; toiset myyjät tarjoavat tavaroitaan
kimakoin, epäsointuisin äänin; nämä ovat meksikkolaisen torin ääniä.

Ne huvittavat ensin. Sitten ne käyvät yksitoikkoisiksi ja
vastenmielisiksi; lopuksi ne kiduttavat minua, kuunnellessani niitä
kuumeentapaisella kiihkolla.

Muutaman päivän perästä kykenen jo kävelemään ja menen ulos uskollisen
Goden seurassa. Harhailemme kaupungilla. Se muistuttaa suurta
tiilikuivaamoa ennenkuin tiilet viedään uuniin poltettaviksi.

Näemme joka puolella samoja ruskeita savimajoja, nurkilla vetelehtivine
"leperoineen", samoja paljassäärisiä tyttöjä, samoja ahertavia
aasijonoja, samoja kirkuvia ja vastenmielisiä ääniä.

Kuljemme rappeutuneen rakennuksen ohitse kaupungin laidassa.
Kuulemme ääniä sisältä. Kuuluu huutoja: "Kuolema jenkeille! Alas
amerikkalaiset!" Epäilemättä on mies, joka iski minua puukolla, myös
ikkunoissa tungettelevain joukossa, mutta tunnen paikan laittomuuden
enkä huoli vedota oikeuteen.

Kuulimme samanlaisia huutoja toisillakin kaduilla, olemme jälleen
torilla, Gode ja minä palaamme "Fondaan" siinä vakaumuksessa, että
liikkuminen ulkona on meille vaaranalaista. Päätämme senvuoksi
pysytellä asunnossamme.

En koskaan ole eläessäni tuntenut itseäni niin avuttomaksi kuin
suljettuna tähän puolivilliin kaupunkiin ja sen likaiseen Fondaan.
Tunsin sitäkin enemmän, kun niin äskettäin olin nauttinut niin
iloisten, vapaiden tovereitten seuraa ja voin kuvitella mielessäni
heidät leiripaikoillaan Del Norten rannoilla, juoden, nauraen tai
kuunnellen jotakin villiä seikkailukertomusta.

Gode jakoi mielialani ja tuli yhtä alakuloiseksi kuin minä itsekin.
Matkailijan iloinen mieli hävisi. Kanadalaista venelaulua ei enää
kuulunut; mutta sen sijaan kuului usein "saakeli", "piru vieköön" ja
"helkkari sentään" kaikelle meksikkolaiselle. Päätin lopuksi lopettaa
kärsimyksemme.

"Tämä elämä ei käy päinsä, Gode", sanoin kumppanilleni.

"Ah, herra, ei koska, ei koska! Teme ole kuin kveekariseurakunta."

"Olen päättänyt, etten kärsi tätä kauemmin."

"Mutta mite herra voi tehde? Kuinka, kapteeni?"

"Jätämme tämän kirotun paikan jo huomispäivänä."

"Mutta onko herra terve? Onko voimia? Jaksako ratsastaa?"

"Aion yrittää, Gode. Jos väsyn, on joen varrella muita kyliä, joissa
voimme levätä. Kaikkialla on parempi kuin täällä."

"Hyvä on, kapteeni. Kauniita kyliä joen varrella. Albuquerque, Fome,
hyvin monta kylee. Jumaliste, kaikki parempi, Santa Fe olemas kirottu
varkaan luola. Sangen hyve, ette menemme, sangen hyve."

"Olkoon hyvä tai ei, niin aion lähteä. Tee valmistuksesi tänä yönä,
sillä huomenna ennen auringonnousua lähdemme."

"Jumalan kiitos! Olema suuri ilo tehde lehtöä." Kanadalainen riensi
huoneesta näpäytellen sormiaan ilosta.

Olin joka tapauksessa päättänyt lähteä Santa Festä. Jos puoleksi
palautuneet voimani kestäisivät, jalkaisin matkaa saavuttaakseni
karavaanin. Tiesin, että se voi tehdä vain lyhyitä päivämatkoja
Del Norten hiekkaisilla teillä. Ellen saavuttaisi, voisin jäädä
Albuquerqueen tai El Pasoon, joista kumpikin tarjosi minulle vähintään
yhtä sopivan olinpaikan kuin nykyinen.

Lääkäri yltyi varoittamaan minua lähtemästä. Hän selitti, että
olin hyvin vaarallisessa tilassa; haavani ei vielä läheskään ollut
arvettunut. Hän koetti kaunopuheisesti selostaa kuumeen, kylmänvihojen
ja verenvuodon vaaroja. Hän näki, että olin itsepintainen, ja lopetti
varoituksensa ojentamalla laskunsa. Se päättyi hyvin "kohtuulliseen"
summaan, sata dollaria! Nähtävästi kiristysyritys. En voinut mitään
tehdä. Raivosin ja vastustelin. Meksikkolainen uhkaili vedota
kuvernööriin. Gode kiroili ranskan, espanjan, englannin ja intiaanien
kielellä. Mutta mikään ei auttanut. Huomasin, että lasku oli maksettava
ja maksoin sen, ylhäisen välinpitämättömänä.

Nylkyri hävisi ja majatalonisäntä astui vuorostaan sisään. Myöskin hän
samoinkuin edellinenkin varoitteli minua vakavasti lähtemästä matkalle.
Hän esitti useita järkisyitä pidättääkseen minua.

"Älkää lähtekö; henkenne tähden, älkää toki!"

"Miksi niin, hyvä Jose?" kysäisin.

"Oh, herra, intiaanit ovat vaarallisia. Saakeli!"

"Mutta minähän en aio matkustaa intiaanialueen kautta. Matkustan jokea
alas Uuden Meksikon kaupunkien kautta."

"Ah, kaupunkeja! Ei mikään ole varma. Ei mikään paikka ole suojattu
intiaaneilta. Hay novedades: uutisia joka päivä. Polvidera; pobre
polvidera! Se ryöstettiin viime sunnuntaina. Sunnuntaina, kun kaikki
olivat messussa. Pues, señor, rosvot piirittivät kirkon; ja oh!
carrambo! kiskoivat ulos ihmisraukat -- miehet, vaimot ja lapset! Pues,
señor; he tappoivat miehet; mutta naiset; Suuri Jumala!"

"No, kuinka kävi naisille?"

"He ovat kaikki ryöstetyt, villit ovat vieneet heidät vuorilleen.
Pobres mugeres!"

"Ikävä juttu kylläkin, mutta olen kuullut, että intiaanit tekevät
ryöstöretkiään vain harvoin. Luultavasti en kohtaa heitä nyt. Kaikissa
tapauksissa olen päättänyt kestää vaaran."

"Mutta", jatkoi Jose alentaen äänensä kuiskaukseksi, "on myös muita
rosvoja paitsi intiaanit: valkoisia rosvoja!"

Jose puristi sormiaan kuin pitääkseen kiinni jotakin kuviteltua
esinettä.

Mutta hänen peloituksensa olivat turhat. Vastasin osoittamalla
revolvereitani ja kivääriäni ja aseenkantajani Goden täysinäisiä
patruunavöitä.

Kun meksikkolainen Bonifacius huomasi, että olin päättänyt ryöstää
häneltä kaikki majatalonsa vieraat, poistui hän hiljaa ja palasi heti
senjälkeen lasku kädessään. Samoinkuin "tohtori" oli hänkin aivan
kohtuuton, mutta en voinut sille mitään, vaan maksoin sen.

Aamun hämärtäessä olin satulassa, ja Goden sekä muutamain raskaasti
kuormitettujen muulien seuraamana ratsastin ulos pahamaineisesta
kaupungista ja suuntasin kulkuni Rio Abajoa kohti.




X.

DEL NORTE-JOKI.


Neljä päivää ratsastimme alas Del Nortea. Kuljimme lukuisten
kylien kautta, joista monet olivat Santa Fen kaltaiset. Kuljimme
kostutuskanavain ylitse ja vihertäväin maissiviljelysten ohitse. Näimme
viinitarhoja ja suuria maatiloja. Nämä näyttivät varakkaammilta ja
hedelmällisemmiltä lähestyessämme maakunnan eteläosaa, Rio Abajoa.

Etäällä sekä idässä että lännessä kohosivat tummat vuoret taivasta
kohti. Ne olivat Kalliovuorten kaksoisjonot. Pitkät vuorenseinämät
koettivat työntyä jokea kohti, uhaten sulkea koko jokilaakson. Ne
lisäsivät sen maiseman jylhyyttä, joka avautui eteemme matkustaessamme
etelää kohti.

Näimme kauniita pukuja kylissä ja maanteillä: kirjaviin viittoihin
ja raitaisiin huopiin puettuja miehiä, kartiomaisia hattuja leveine
lierineen; samettitakkeja kiiltävine nappeineen ja värikkäitä
olkavöitä. Näimme "mangoja" ja "tiimoja" ja itämaisia sandaaleja
käyttäviä miehiä. Naiset olivat pukeutuneet lyhyeen "naguaan" ja
kirjailtuihin kalvosimiin. Näimme yksinkertaisia työvälineitä:
narisevia kärryjä puisine umpipyörineen, vanhanaikaisia kolmihaaraisia
auroja, jotka tuskin tunkeutuivat maahan; sarvi-ikeellä vetäviä härkiä;
tutkaimia; kömpelöitä kuokkia maaorjain käsissä. Ne kaikki olivat
outoja ja kummallisia nähdä ja osoittivat alhaisinta maanviljelystaitoa.

Maanteillä kohtasimme lukuisia "atajoja" ajajineen. Näimme pieniä
sileitä muuleja, nopsajalkaisia ja pahankurisia. Huomasimme
vilkkaat mustangihevoset, joilla "arrierot" ratsastivat, korkeat
satulat ja jouhisuitset, ratsastajain tummat kasvot ja suipot
parrat, suuret kannukset, jotka kilisivät joka askelella, huudot:
"Hola, mula! malraya! Vaya!" Tästä kaikesta tiesimme matkustavamme
Espanjan-Amerikassa.

Toisenlaisissa olosuhteissa nämä nähtävyydet olisivat kiinnostaneet.
Nyt ne näyttivät minusta värillisiltä kuvilta tai jatkuvalta
unennäöltä. Tällaisina ne ovat painuneet muistooni. Olin nousevan
kuumeen huumaama.

Kuume oli kuitenkin vasta alussa; siitä huolimatta se vääristeli
näkemäni kuvat ja teki niiden vaikutelman luonnottomaksi ja
väsyttäväksi. Haavani alkoi jälleen kiusata minua uudella voimalla.
Kuuma aurinko, pöly, jano ja Uuden Meksikon majatalojen kurjat
mukavuudet koettelivat liiaksi kestävyyttäni. Viidentenä päivänä Santa
Festä lähdettyämme saavuimme kurjaan, pieneen Paridan "puebloon".
Aikomukseni oli jäädä sinne yöksi, mutta se näkyi olevan kurja
paikkakunta ja senvuoksi jatkoimme matkaa Socorroon. Tämä on Uuden
Meksikon viimeinen asuttu paikka, ennenkuin saavutaan kauheaan Jornada
del Muerten erämaahan.

Gode ei koskaan ollut kulkenut tätä kautta ja Faridassa olin senvuoksi
hankkinut oppaan, jonka tarpeessa olimmekin. Hän oli tarjoutunut ja
koska olin kuullut, että Socorrossa olisi vaikea saada opasta, otin
hänet kernaasti mukaani. Hän oli raaka, pörröinen mies, enkä laisinkaan
pitänyt hänen ulkonäöstään; mutta Socorrossa kuulin, että oli totta,
mitä minulle oli kerrottu. Opasta ei voinut saada hinnasta mistään;
niin suuresti he kammoivat Jornadaa ja sen tilapäisiä asukkaita:
apachi-intiaaneja.

Socorro oli täynnä huhuja intiaaneista. Ne olivat hyökänneet
kauppiaitten kimppuun lähellä Fra Cristobalin tienhaaraa ja tappaneet
ajajat yhteen mieheen saakka. Kylässä vallitsi tyrmistys uutisten
vuoksi. Asukkaat pelkäsivät hyökkäystä ja luulivat minua hulluksi
saatuaan kuulla aikovani yli Jornadan.

Aloin pelätä, että he peloittaisivat oppaani sopimuksestaan, mutta mies
pysyi päätöksessään, yhä osoittautuen halukkaaksi seuraamaan meitä.

Vaikken apachi-intiaaneja kohtaisikaan olin huonosti varustettu
kulkeakseni yli Jornadan. Haavani kipu yltyi yhä ja olin uupunut ja
kuumeinen.

Mutta karavaani oli kulkenut Socorron kautta vain kolme päivää
aikaisemmin ja toivoin senvuoksi saavuttavani toverini ennen heidän
lähtöään El Pasosta. Tämä sai minut jatkamaan matkaa seuraavana aamuna,
jolloin valmistauduin lähtemään varhain.

Gode ja minä olimme jalkeilla ennen aamunkoittoa. Seuralaiseni lähti
ulos herättämään opastamme ja satuloimaan ratsumme. Jäin huoneeseen
juodakseni kupin kahvia ennen lähtöämme. Isäntä, joka oli jalkeilla,
avusti minua.

Tässä minut keskeytti Goden ääni, joka ulkoa huusi: "Saakeli soikoon,
roisto on lähtenyt karkuun!"

"Ketä tarkoitat? Kuka on karannut?"

"Oh, herra, meksikkolainen on otta muulin ja lähtenyt karkuun!"

Seurasin kanadalaista talliin levottomana. Hevoseni -- mutta ei --
taivaan kiitos, se oli tallissa! Yksi muuleista oli hävinnyt. Se oli
sama, jolla opas oli ratsastanut Paridasta.

"Kenties hän ei ole lähtenyt", arvelin. "Ehkä hän vielä onkin
kaupungissa."

Tiedustelimme ja kävimme joka suunnalla, mutta ilman tulosta.

Pääsimme epävarmuudesta, kun varhaiset kaupustelijat tullessaan
kertoivat kohdanneensa sellaisen miehen kaukana joen varrella
ratsastaen muulilla täyttä laukkaa.

Mitä oli tehtävä? Seurattava häntä Paridaan? Tämä olisi turha matka.
Jos olisimmekin hänet saavuttaneet siellä, olisi ollut typerää hakea
oikeutta siellä. Päätin senvuoksi jättää asian, kunnes palaisimme
takaisin, jolloin voisimme vaatia varkaalle rangaistusta.

Mieliharmiini muulini menettämisestä sekaantui kuitenkin jonkinlaista
kiitollisuutta miestä kohtaan, pannessani käteni hirnahtavan ratsuni
kuonolle. Mikä olisi estänyt häntä ottamasta hevosta muulin asemesta?
Tähän kysymykseen en vieläkään ole saanut vastausta. Joko hän otti
muulin jonkinlaisesta kunniallisuudentunnosta, tai sitten suorastaan
typeryydestä.

Aloin tiedustella toista opasta. Vetosin Socorron Bonifaciukseen, mutta
ilman menestystä. Hän ei tuntenut ketään opasta, joka olisi lähtenyt
mukaan.

"Apachit ovat vaarallisia!"

Tiedustelin torilla olevilta vetelehtijöiltä.

"Apachit ovat vaarallisia!"

Minne vain käännyin, vastattiin "apachit vaarallisia" tai heilutettiin
etusormea nenän edessä, joka kaikkialla Meksikossa on kieltävä vastaus.

"On selvää, Gode, ettemme saa opasta. Meidän on kuljettava Jornadaan
ilman sitä. Mitä siihen sanot?"

"Suostun, lähtekäämme!"

Uskollisen toverini ja jäljelläolevain muulien seuraamana lähdin
matkalle erämaahan vievää tietä. Seuraavan yön nukuimme Valverden
raunioilla; ja seuraavana aamuna varhain lähdimme "Kuoleman tielle".




XI.

KUOLEMAN TIE.


Kahdessa tunnissa saavuimme Fra Cristobalin tienhaaraan. Täällä tie
erosi joesta ja kääntyi vedettömään erämaahan. Kahlasimme joen yli ja
nousimme sen itärannalle. Täytimme nahkasäkit huolellisesti vedellä
ja annoimme eläinten juoda niin paljon kuin halusivat. Lyhyen levon
jälkeen ratsastimme edelleen.

Emme kulkeneet pitkältikään, ennenkuin saimme havaita tämän kaamean
tien nimen merkityksen. Polun varrella näimme eläinten luita. Näimmepä
ihmistenkin! Näkyi ihmisen kallo hevosen luurangon vieressä. Hevonen
ja ratsastaja olivat kaatuneet samaan paikkaan. Sudet olivat kalvaneet
lihat. He olivat kaatuneet janosta uupuneina, vaikka vettä olisi ollut
saavutettavissakin!

Näimme muulin luurangon, valjaat ympärillään ja vanhan viitan, jota
monet tuulet olivat retuuttaneet...

Myöskin muita ihmisten tänne kuljettamia esineitä kohtasivat silmämme.
Ruhjoutunut kenttäpullo, lasipullon sirpaleita, vanha hattu, kappale
satulavaatetta, ruosteinen kannus, katkennut hihna ja monta muuta
samankaltaista esinettä oli polun varrella puhuen surullista kieltään.

Olimme vasta erämaan laidassa, mutta vielä hyvissä voimin. Kuinkahan
olisi laitamme lähestyessämme erämaan toista laitaa. Jättäisimmeköhän
jälkeemme tällaisia muistomerkkejä?

Tunsimme pahoja aavistuksia katsellessamme kuivaa aavikkoa, joka
ulottui silmänkantamattomiin edessämme. Emme pelänneet apacheja. Luonto
itse oli pelättävin vihollisemme.

Seuraten vankkureiden jälkiä ratsastimme eteenpäin. Olimme äänettömiä
kuin mykät. Cristobalin vuoret vajosivat näkymättömiin takanamme
ja olimme aivan "maan näkymättömissä". Voimme nähdä Sierra Blancan
vuoriharjanteet idässä, mutta edessämme etelässäpäin ei silmämme
kohdanneet mitään tienviittaa tai rajaa.

Aurinko paahtoi yhä kuumemmin. Tiesin tämän lähtiessämme. Oli kylmä
aamu, usvaa joella ja ilmassa. Kaikilla matkoillani eri seuduilla olin
huomannut, että tällaista aamua seuraisi tukalan kuuma päivä.

Aurinko nousi yhä korkeammalle, hetki hetkeltä sen säteet kävivät
yhä tulisemmiksi ja polttavammiksi. Kova tuuli puhalsi, mutta se ei
virkistänyt meitä. Päinvastoin se nostatti vain polttavaa hiekkaa
heittäen sitä kasvoillemme.

Aurinko kiipesi keskitaivaalle. Ahersimme eteenpäin upottavassa
hiekassa. Penikulmain matkalla emme nähneet kasvullisuutta. Vankkurien
jäljet eivät enää ohjanneet meitä. Lentohiekka oli peittänyt ne.

Saavuimme tasangolle, jossa kasvoi marunaa ja inhoittavia yrttejä.

Köynnösmäiset ruohot estivät kulkuamme. Tuntikausia ratsastimme
katkeran salvian pensaissa ja lopulta saavuimme jälleen aaltoilevalle
hiekka-aavikolle.

Pitkiä auringonpolttamia vuorenharjoja pisti ulos aavikolle painuen
alas kuiviksi hiekkakönkäiksi. Eivät edes marunan hopeaiset lehdet
kaunistaneet tietämme. Edessämme emme nähneet muuta kuin kuivaa
erämaata, tietöntä ja puutonta.

Troopillinen auringonvalo heijastui sen pinnasta, miltei sokaisten
silmämme loistollaan. Tuuli heikkeni, ilma täyttyi hiekkapölyllä, joka
hitaasti liikkui eteenpäin.

Ponnistelimme yhä eteenpäin ilman opasta tai muuta osviittaa. Olimme
pian keskellä harhamaa. Eteemme ilmestyi lumoava näky. Suunnattomia
hiekkapatsaita, pyörteen nostattamia, kohosi pystysuoraan taivasta
kohti. Ne liikkuivat edestakaisin aavikolla. Ne olivat keltaisia ja
loistavia. Aurinko kimalteli niiden kiteissä. Ne liikkuivat hitaasti,
mutta lähestyivät meitä.

Katselin niitä kauhun vallassa. Olin kuullut niiden nostaneen
matkamiehiä pyörteisiinsä ja paiskanneen heidät maahan huimaavasta
korkeudesta.

Kuormamuuli, säikähtäen luonnonilmiötä, katkaisi lassonsa ja pötki
pakoon harjannetta pitkin. Gode ajoi sitä takaa. Olin yksin.

Yhdeksän tai kymmenen jättiläismäistä hiekkapatsasta lähestyi hitaasti
minua kierrellen ympärilläni. Ne näyttivät yliluonnollisilta,
muistuttaen kummituksia. Ne muistuttivat pahoja henkiä.

Kaksi niistä lähestyi toisiaan. Syntyi lyhyt aaveenkaltainen taistelu,
joka loppui kummankin perikatoon. Hiekka putosi maahan ja pöly levisi
tummana pilvenä tasangon yli.

Toiset patsaat olivat sulkeneet minut väliinsä yhä lähestyen.
Koirani ulvoi ja haukkui. Hevonen kyyristyi pelosta ja vapisi allani
pelokkaasti inkuen.

Kävin epävarmaksi. Istuin satulassa odottaen mitä tuleman piti.
Korvissani kuului humiseva ääni, kuten pyörivästä koneistosta. Esineet
loistivat silmissäni. Järkeni pyöri. Outoja esineitä ilmestyi. Kuume!

Hiekkapyörteet törmäsivät yhteen. Väännyin ympäri satulassa ja putosin
siitä. Silmät, korvat ja suuni täyttyivät hiekalla. Hiekka, kivet ja
ruohonkorret löivät kasvojani ja minä lensin maahan.

Makasin hetken, mihin olin pudonnut, puoleksi peittyneenä hiekkaan ja
sokaistuneena. Tunsin, että päälläni vielä liikkui paksuja hiekkapilviä.

En ollut tiedotonna enkä vahingoittunut, aloin kaivella ympärilleni,
sillä en voinut nähdä mitään, silmäni olivat täynnä kirvelevää hiekkaa.
Ojennellen käsiäni etsin hevostani; kutsuin sitä nimeltä. Hiljainen
vikinä kuului vastaukseksi. Hoipertelin sitä kohti, ja käteni osui sen
selkään; se makasi kyljellään. Tartuin suitsiin ja se nousi jaloilleen,
mutta tunsin, että se tutisi kuin haavanlehti.

Hieroin puolisen tuntia pölyä sen silmistä, odotellen, että
pyörremyrsky taukoaisi. Ilma kävi selvemmäksi ja voin erottaa
taivaanlaen, mutta hiekka yhä vielä ajelehti, joten en voinut erottaa
aavikon pintaa. Godesta en nähnyt jälkeäkään. Hän ehkä oli lähelläkin
minua. Huusin kovasti, kutsuen häntä nimeltä. Kuuntelin, mutta
vastausta ei tullut. Jälleen korotin ääneni, mutta ilman tulosta. Ei
kuulunut muuta kuin tuulen humina.

Nousin satulaan ja aloin ratsastaa yli aavikon, etsien toveriani. En
lainkaan tiennyt, mihin suuntaan hän oli mennyt.

Tein mailin pituisen kierroksen, huutaen häntä nimeltä, mutta en saanut
mitään vastausta enkä nähnyt mitään jälkiäkään maassa. Ratsastin tunnin
verran hiekkaharjalta toiselle, näkemättä mitään merkkejä. Pysähdyin
toivottomana. Olin huutanut niin että olin aivan uupunut ja käheä. En
voinut hakea enää.

Olin janoinen ja halusin juoda. Oi Jumala. Nahkasäkkini oli mennyt
rikki! Kuormamuuli oli vienyt mukanaan toisen.

Ruhjoutunut vesipulloni riippui yhä hihnassaan, mutta sen viimeiset
vesipisarat valuivat maahan hevoseni sivuja myöten. Tiesin, että
minulla oli viisikymmentä mailia veden luo.

Tuskin voitte kuvitella kauheaa tilaani. Asutte ehkä pohjoisemmilla
seuduilla, maassa, jossa on lammikolta ja jokia ja kirkkaita lähteitä.
Teidän ei tarvitse janota. Ette tunne veden tarvetta. Sitä pulppuaa
esiin jokaisesta mäenrinteestä, ja olette käyneet vaateliaiksi sen
laadusta. Te valitatte sen kovuutta, sen pehmeyttä tai sitten se ei
ole muka kyllin kirkasta. Kuinka toisin onkaan erämaan asukkaan tai
preeriameren matkustajan laita. Vesi on hänen tärkein huolenpitonsa,
hänen ainainen huolensa, vesi on jumaluus, jota hän kunnioittaa.

Nälkäänsä hän voi kestää, niin kauan kuin palanenkaan hänen nahkaista
pukuaan pysyy päällä. Ellei näy riistaa, voi hän pyydystää murmelin,
ottaa kiinni sisiliskon tai syödä preeriasirkkoja. Hän tuntee jokaisen
juuren ja kasvin, jota voidaan käyttää ravinnoksi. Anna hänelle vain
vettä. Ilman vettä hän pureksii vaikka lyijykuulia tai piikiviä. Hän
voi vaikka halkaista pallokaktuksen tai avata teurastetun puhvelin
sisälmykset, mutta lopultakin on hänen kuoltava. Haa! Ette tunne janoa.
Kaukaisen lännen erämaissa on jano pahin vihollinen.

Eipä siis kumma, jos olin toivoton. Arvelin olevani suunnilleen
keskellä Jornadaa. Tiesin, etten koskaan saavuttaisi toista reunaa
ilman vettä. Jano oli jo alkanut. Kurkkuni ja kieleni tuntuivat
kuivilta ja ryppyisiltä. Jano ja kuume olivat sen tehneet. Myöskin
erämaan pöly oli tehnyt tehtävänsä. Tulinen vedenhimo kaiveli minua.

Olin kokonaan kadottanut tieni suunnan. Vuoret, jotka tähän saakka
olivat ohjanneet minua, näyttivät kulkevan joka suuntaan. Niiden
lukuisat harjat hämmensivät minut.

Muistin kuulleeni puhuttavan Ojo del Muerto-lähteestä, jonka sanottiin
olevan tien länsipuolella. Toisinaan oli lähteessä vettä. Toisinaan
taas matkamiehet olivat löytäneet sen aivan kuivillaan ja jättäneet
vain luunsa sen reunalle. Näin kerrottiin Socorrossa.

Hetkisen epäröin, mutta sitten nykäisin oikeata suitsenohjainta ja
melkein tietämättäni käänsin hevoseni länttä kohden. Tahdoin etsiä
lähteen ja ellen löytäisi sitä, suunnata kulkuni jokea kohti. Tämä oli
kylläkin syrjään kulkusuunnastani; mutta ellen löytäisi vettä, olisin
kuoleman oma.

Istuin satulassa uupuneena ja huojuvana, antaen eläimen kulkea oman
mielensä mukaan. Se kulki useita penikulmia länttä kohti, sillä aurinko
osoitti minulle suunnan. Odottamatta heräsin huumauksestani. Eteeni
avautui iloinen näky. Järvi! -- kristallinkirkas järvi. Oliko tämä
mahdollista? Voisiko se olla kangastus? Ei, järven piirteet olivat
liian selvät. Kangastus on paljon epäselvempi ja kuulakkaampi. Se ei
ollut kangastus. Se oli vettä!

Painoin kannukset hevosen kylkiin, mutta se oli jo huomannut veden ja
juoksi eteenpäin uudella innolla. Seuraavassa hetkessä olimme järven
rannalla.

Hyppäsin satulasta. Aioin ammentaa vettä kämmenilläni, kun hevoseni
omituinen käytös veti huomioni puoleensa. Sen sijaan, että se olisi
juonut ahnaasti, viskoi se päätään korskuen pettymyksestä. Koiranikaan
ei halunnut latkia, vaan juoksi rantaa pitkin vinkuen ja ulvoen.

Tiesin, mitä tämä tarkoitti, mutta uskomatta muuta kuin aistimiani
nostin kädelläni muutamia pisaroita huulilleni. Vesi oli suolaista ja
polttavaa. Minun olisi pitänyt huomata tämä jo saapuessani rannalle,
sillä olin ratsastanut suolakerroksen poikki, joka reunusti järveä kuin
luminen vyö. Mutta päätäni kuumotti, järki oli mennyt.

Oli turha jäädä järven luo. Kiipesin jälleen satulaan ja ratsastin
rantaa pitkin, yli lumivalkean suolakerrostuman. Toisinaan hevoseni
kavio kolahti vaalenneeseen eläimen luuhun, joita oli järven rannalla.
Syyttä ei järvelle annettu nimeksi "Kuoleman järvi".

Saavuttuani järven eteläpäähän suuntasin kulkuni jälleen länttä kohden,
toivoen kohtaavani joen.

Tästä alkaen olivat muistoni hyvin hämärät.

Tapaukset, joita muistin, olivat hajanaisia. Toiset taasen olivat
niin villejä ja mahdottomia, että ne varmaankin olivat sairauteni
mielikuvia. Mutta toiset olivat todellisia. Järkeni kai oli toisinaan
selvempi.

Muistan laskeutuneeni satulasta korkealla harjalla. Olin kai
ratsastanut tuntikausia, sillä aurinko oli jo alhaalla herätessäni.
Olin sangen korkealla harjalla -- tai kuilun reunalla -- ja allani
näin kauniin joen kiemurtelevan smaragdin vihreitten lehtojen
välissä. Kuvittelin, että lehdoissa lenteli lintuja, joiden kauniit
laulut kuuluivat korvissani. Ilmassa tuntui hyvä tuoksu ja maisema
allani näytti paratiisilta. Kaikki ympärilläni näytti kuivalta ja
auringonpaahtamalta. Minua kiusasi sammuttamaton jano, joka kävi yhä
sietämättömämmäksi, nähdessäni virtaavan veden. Tämä oli todellisuutta.

Minun täytyi juoda; päästä joelle. Siellä oli kylmää suloista vettä.
Oh, minun täytyi juoda. Mitä, kauhea kuilu! Ei, minun täytyi mennä
alas. Tuosta pääsisin helpoimmin. Keitä nuo olivat? -- "Kuka te olette,
herra? Ah, sehän on hevoseni Moro ja Alp! Tulkaa, tulkaa! Seuratkaa
minua! Alas, alas joelle! Ah! jälleen kirottu kuilu! Mutta meidän
on juotava. Tule, Gode, tule, Moro, vanha ystävä! Alp tule! Meidän
täytyy juoda! Kuka oli Tantalus? Ha ha! En ainakaan minä! Menkää pois,
viholliset! Älkää työntäkö minua! Takaisin, takaisin sanon minä! Oh!"

Luulin näkeväni ympärilläni olentoja -- outoja ja vihollismielisiä,
jotka vetivät minut kuilun reunalle. Minut heitettiin ilmaan. Tunsin
putoavani, putoavani, putoavani, mutta kuitenkaan en tullut lähemmäksi
vihreitä puita ja kimaltelevaa vettä, vaikka näin niiden loistavan
allani.

Olin suurella kaiholla; mutta se oli liikkuva. Se liikkui eteenpäin
tyhjässä avaruudessa. En voinut liikuttaa itseäni. Makasin avuttomana
sen pinnalla, sen kiitäessä eteenpäin. Se oli meteorikivi. Se ei voinut
muuta olla. Oi Jumala, varmaan syntyisi kauhea yhteentörmäys kun se
kohtaisi jonkin taivaankappaleen! Kauheaa!

Makasin maan pinnalla, todellisella maanpinnalla; mutta se liikkui
allani edestakaisin kuten maanjäristyksessä.

Osaksi tämä kaikki oli todellisuutta, osaksi se oli unennäköä, joka
muistutti kauheita kuumehoureita.




XII.

ZOE.


Seurasin silmilläni verhon kuvioita. Ne esittivät menneitä aikoja:
rautapukuisia, kypäräpäisiä ritareita ratsain, iskien toisiaan
vääntynein peitsin, tai pudoten satulasta keihään lävistäminä.
Toisissa kuvioissa näkyi ylhäisiä naisia flaamilaisten ratsujen
selässä katsellen metsästyshaukan lentoa. Näkyi palvelijoita ja
omituisia rotukoiria, joita kuljetettiin hihnassa. Tällaisia
tuskin oli olemassakaan muuta kuin jonkun vanhan ajan taiteilijan
mielikuvituksessa; mutta silmäni seurasivat niiden omituisia
ulkopiirteitä puoleksi typerällä ihailulla.

Minuun tekivät naisten hienot piirteet syvän vaikutuksen. Olivatkohan
ne maalarin mielikuvitusta vai olivatko nuo suloiset kasvonpiirteet
ominaisia sen ajan kaunottarille? Jos niin oli, eipä ollut ihme, jos
haarniskoita murskattiin ja peitset välkkyivät heidän hymyilynsä tähden.

Metalliset tangot kannattivat verhoja; ne kiilsivät kirkkaasti
ja nousivat ylöspäin muodostaen aukon. Katseeni seurasi näitä
tankoja, tarkastellen niiden muotoa ja ihmetellen kuin lapsi niiden
säännöllisyyttä. En ollut omassa maassani. Nämä olivat minulle outoja.
"Mutta", ajattelin, "olen nähnyt jotakin niiden kaltaista ennemmin,
mutta missä? Nyt muistan. Nuo leveät juovat ja silkkiset kuviot ovat
navajo-viittoja! Missä olinkaan viimein? Uudessa Meksikossa? Niin, nyt
muistankin: Jornada! Mutta kuinka tulin...?"

"Voinkohan purkaa tuota? Se on tiiviisti kudottua; se on villaa, hienoa
villaa. En voi repiä siitä säiettäkään..."

"Sormeni, miten vaaleat ja ohuet ne ovatkaan! Ja kynteni, siniset ja
pitkät kuin linnun kynnet! Minullahan on partaa! Tunnen sen poskellani.
Kuinka olen saanut parran? En koskaan pidä sitä; tahdon ajaa sen pois
-- haa! Viikseni!"

"Kas, kuinka nuo ritarit keihästävät toisiaan! Veristä työtä! Tuo
rohkea veitikka, vaikkakin pienempi, varmaankin työntää vastustajansa
hevosen selästä. Näen sen hevosen juoksusta ja hänen istumatavastaan.
Hevonen ja mies ovat kuin yhteenvaletut. Sama tahto yhdistää heidät
salaperäisellä voimalla. Hevonen tuntee ratsastajansa. Heidän täytyy
voittaa."

"Nuo kauniit naiset sitten! Kuinka komea, kuinka rohkea, mutta samalla
rakastettava on tuo nainen, jolla on haukka käsivarrella!"

Olin väsynyt ja nukuin jälleen.

* * * * *

Vielä kerran seurasivat silmäni verhon kuvioita: ritareita ja naisia,
koiria, metsästyshaukkoja ja hevosia. Mutta ajatukseni olivat
selvemmät, ja korvissani kuului soittoa. Makasin hiljaa ja kuuntelin.

Ääni oli naisen. Se oli pehmeä, kaunissointuinen. Joku soitti
kielisoitinta. Tunsin espanjalaisen kitaran äänen, mutta laulu
oli normandialainen ja sanat olivat tämän runollisen maan kieltä.
Ihmettelin tätä suuresti, sillä muistini alkoi palata ja tiesin olevani
kaukana Ranskasta.

Valo virtasi vuoteeni yli, ja kun käänsin kasvoni, näin, että verhot
oli vedetty syrjään.

Olin suuressa huoneessa, omituisesti mutta hienosti sisustetussa.
Edessäni näkyi istuvia ja seisovia ihmisolentoja. Toiset seisoivat
lattialla, toiset istuivat tuoleilla tai sohvilla, ja kaikilla näytti
olevan jotakin tekemistä. Luulin, että heitä oli useita, vähintään
kuusi tai kahdeksan. Tämä oli kuitenkin harhanäky. Huomasin pian,
että sairaat silmäni näkivät kaiken kaksinkertaisena, joten kaikki
esineet näkyivät parittain. Katseltuani hetken tanakasti kävi näköni
tarkemmaksi ja luotettavammaksi ja huomasin, että huoneessa oli
ainoastaan kolme henkilöä, mies ja kaksi naista.

Pysyin hiljaa, sillä luulin, että näkemäni oli vain jokin uneni vaihe.
Katseeni kulki olennosta toiseen, kiinnittämättä heidän huomiotaan. He
olivat kaikki eri asennoissa ja kukin oli omissa hommissaan.

Lähinnä minua istui keski-ikäinen nainen matalalla sohvalla. Hänellä
oli sylissään kitara, jonka äänen juuri olin kuullut, ja hän yhä jatkoi
soittoaan. Hän lienee nuoruudessaan ollut erittäin kaunis ja oli
tavallaan yhä vieläkin. Hänen piirteensä olivat jalot, vaikka käsitin,
että tavattomat kärsimykset olivat painaneet niihin leimansa.

Hän oli ranskatar: rotutieteilijä olisi heti voinut sen sanoa.
Ranskalaisen rodun piirteet olivat hänessä helposti huomattavissa.
Nuo kasvot olivat varmaankin aikoinaan lumonneet sydämiä hymyllään.
Ne eivät hymyilleet nyt, vaan ilmaisivat syvää surumielisyyttä. Tämän
huomasin myöskin hänen laulussaan ja jokaisessa sävelessä, joka
värähteli kitaran kielissä.

Katseeni kulki eteenpäin. Keskellä huonetta seisoi vanhanpuoleinen
mies. Hänen kasvonsa olivat minuun päin ja hänen syntyperänsä oli yhtä
helppo määritellä kuin naisenkin. Hänen punakat poskensa, leveä otsansa
ja ulkoneva leukansa, pieni vihreä huippulakkinsa, siniset silmälasit
olivat kaikki luontaisia. Hän oli saksalainen. Hänen kasvonsa eivät
suorastaan olleet viisaat; mutta tämänkaltaiset miehet ovat pystyneet
syvällisiin tutkimuksiin tieteen ja taiteen joka alalla; syviin ja
ihmeteltäviin tutkimuksiin, jotka ovat saavutetut tavallisella kyvyllä,
mutta harvinaisella työllä; Herkuleen tapaisella työllä, joka ei tunne
väsymystä. Tätä kaikkea ajattelin tarkkaillessani miehen piirteitä.

Hänen askartelunsa oli myös luonteenomaista hänen kansallisuudelleen.
Pöydällä ja lattialla oli levitettynä erilaisia kasveja, pensaita. Hän
puuhaili niiden kanssa, luokitellen ja huolellisesti asetellen niitä
salkkunsa lehtien väliin. Vanha mies oli ilmeisestikin kasvientutkija.

Katseeni kulki oikealle ja luonnontieteilijä askarteluineen häipyi
heti mielestäni. Näin suloisimman olennon, mitä koskaan olin nähnyt,
ja sydämeni sykähteli rinnassani ihaillessani näkyä. Kesäinen
sateenkaari, rusoittava auringonnousu, riikinkukon loistavat värit
ovat suloisia. Liitä nämä yhteen, sommittele yhteen luonnon kaikki
kauneudet sointuvaksi kokonaisuudeksi, niin kuitenkin puuttuu vielä tuo
salaperäinen tunne, joka täyttää katselijan sydämen hänen nähdessään
suloiset naisen piirteet.

Koko luomakunnassa ei ole mitään niin kaunista, ei mitään niin
ihastuttavaa kuin rakastettava nainen!

Kuitenkaan se ei ollut nainen, joka vangitsi katseeni, vaan lapsi
-- tyttö -- neito -- joka seisoi täysi-ikäisyyden rajalla, valmiina
kuulemaan ensimmäistä rakkauden kehoitusta!

Ihmiset sanovat kauneutta makuasiaksi, kuvitteluksi, oikuksi, muodiksi,
johon olemme tottuneet. Kuinka usein saammekaan kuulla tätä joutavaa
mielipidettä, joka osoittaa lausujan itserakasta viisautta!

"Jokaisella silmällä on oma kauneudentunne." Mikä väärä ja
pintapuolinen sofismi. Yhtä hyvin voisimme väittää, että jokaisella
kielellä on oma makunsa. Onko hunaja imelää? Onko mali katkera?
Ovat; ne ovat ehdottomasti imelät ja katkerat niin hyvin lapselle
kuin täysikasvuiselle; villille niin hyvin kuin sivistyneelle,
oppimattomalle yhtähyvin kuin kasvatuksen saaneelle. Tämä pitää
paikkansa kaikissa olosuhteissa, paitsi tietysti missä oikku, tapa tai
muoti tekevät poikkeuksen. Miksi siis kieltää aistimusta, joka kaikissa
muissa on niin käsiintuntuva? Eikö ihmissilmä luonnollisessa tilassaan
tunne mieltymystä ja vastenmielisyyttä? Se tuntee, ja ne lait,
jotka ohjaavat tätä tunnetta, ovat yhtä määrätyt ja erehtymättömät
kuin tähtien liikkeet. Emme tunne näitä lakeja, mutta tiedämme
niiden olemassaolon ja voimme näyttää toteen sen yhtä selvästi kuin
Leverrier todisti kiertotähti Neptunuksen olemassaolon, ennenkuin sitä
kaukoputkella edes oli keksittykään.

Miksi katse seuraa mielihyvin ympyrän kehää, ellipsin käyrää tai
kartioleikkausta. Miksi se harhailee siirrettynä Hogarthin käyrälle?
Miksi sitä loukkaa, jos käyrä katkeaa. Nämä ovat juuri silmälle
mieluisia tai epämieluisia, makeaa tai karvasta, sen hunajaa tai malia.

Kauneus ei siis ole mielivallan asia. Kuvittelu tai muodollisuus ei
ole esineessä, vaan katsojan silmässä, ja hänen silmänsä kenties on
kasvattamaton, arkipäiväisyyteen taipuva tai muodin orjuuttama. Muodot
ja värit ovat kauniita tai rumia katsojan mielipiteestä huolimatta.

Kaikki nämä ajatukset eivät tosin liikkuneet mielessäni joskin osa
niistä, katseeni seuratessa mielihyvin kauniin olennon suloisia
piirteitä, tulivat mieleeni. Luulin nähneeni kasvot jossakin, varsinkin
katsellessani vanhempaa rouvaa. Heillä oli samanlaiset kasvot --
verrannollisesti puhuen -- siirretyt äidistä tyttäreen: sama korkea
otsa ja suuri kasvokulma, nenänmuoto sama, suora kuin valonsäde, kuin
kreikkalaisissa korkokuvissa. Heidän hiuksensa olivat myös samanlaiset,
kullankiiltoiset; joskin äidin hiuksissa näkyi hopeinen vivahdus. Tytön
kiharat valuivat aaltoina kaulalle ja hartioille, jotka olivat valkeat
kuin Carraran marmori.

Kaikki tämä tuntunee ylistykseltä, kuvannolliselta, jos niin tahdotte.
En voi tästä asiasta kirjoittaa enkä puhua muulla tavalla. Tahdon
luopua jatkamasta, ja jättää yksityiskohdat, jotka teille eivät liene
mielenkiintoisia. Sitävastoin toivon, että uskotte, jos sanon, että tuo
olento, joka minut silloin lumosi, oli kaunis ja rakastettava.

"Ah, se ole sangen ystevelliste, jos madame ja ma'm'selle tahtoisi
soitta la Marsellaise, la grande Marsellaise. Mite sanotte mein liebe
Fräulein!"

"Zoe, Zoe, ota bandoliinisi. Kyllä, tohtori, soitamme sen teille
kernaasti. Te pidätte soitosta, niinkuin mekin. Tule, Zoe!"

Nuori tyttö, joka tähän saakka oli tarkasti seurannut luonnontutkijan
askartelua, meni huoneen nurkkaan ja otti esiin soittokoneen, joka
muistutti kitaraa, palasi takaisin ja istuutui äitinsä viereen.
Bandoliini oli pian viritetty kitaran mukaan ja kummankin kielet
värisivät pian Marseljeesin innostavista sävelistä.

Esityksessä oli jotakin sangen miellyttävää. Säestys oli mielestäni
täsmällistä ja laulajain äänet sointuivat suloisesti yhteen. Katselin
Zoe-tyttöä, jonka piirteitä elähdyttivät hymnin innostavat ajatukset.
Hänen kasvonsa loistivat, hän näytti kuolemattomalta olennolta,
nuorelta vapauden jumalattarelta, joka kutsuu lapsiaan aseisiin!

Luonnontieteilijä oli keskeyttänyt työnsä ja seisoi kuunnellen
ihastuneena. Joka kerran, kun tultiin kehoitukseen "Aux armes,
citoyens!" näpäytteli vanha mies sormiaan ja löi jalallaan lattiaan,
seuraten soiton tahtia. Hänetkin valtasi sama innostus, mikä siihen
aikaan kaikkialla Euroopassa läheni käännöskohtaa.

"Missä ihmeessä olen? Ranskalaisia kasvoja, ranskalaista soittoa,
ranskalaisia sanoja ja ranskalaista keskustelua", sillä kasvitieteilijä
puheli naisten kanssa tätä kieltä, joskin selvällä reiniläisellä
murteella, vahvistaen siten hänen kansallisuuttaan. "Missä ihmeessä
olen?"

Silmäni kulkivat ympäri huonetta, etsien vastausta. Näin huonekalut:
ristikkojalkaiset tuolit campeche-puusta, "rebozon" ja palmunlehti
"petate"-matolla. "Haa, Alp!"

"Oh, äiti, äiti! Ecoutez! Vieras kutsuu."

Koira hyppäsi pystyyn ja nostaen etukäpälät vuoteelle kuroitti kuononsa
minua kohti iloisesti vinkuen. Ojensin käteni ja taputtelin sitä
samalla lausuen hyväilysanoja.

"Oh, äiti, äiti, hän tuntee sen. Kas vain."

Rouva nousi nopeasti ja lähestyi vuodetta. Saksalainen tarttui minua
ranteeseen, työntäen syrjään bernhardilaista, joka aikoi hypätä
vuoteeseen.

"Jumalani! Hän on parempi. Hänen silmänsä, tohtori, ovat aivan
toisenlaiset!"

"Ja, jaa, paljon parempi, hyvin paljon parempi. Pois koira!"

"Mitä, missä? Kertokaa minulle missä olen? Kuka olette?"

"Rauhoittukaa, olemme ystäviä; olette ollut sairas!"

"Niin, niin! Olemme ystäviä; olette ollut sairas, hyvä herra. Älkää
pelätkö; pidämme teistä huolta. Tämä on hyvä tohtori. Tämä on äiti ja
minä olen --"

"Enkeli taivaasta, ihana Zoe!"

Lapsi katseli minua hämmästyneenä ja punastui sanoessaan:

"Kuule, äiti! Hän tietää nimeni!"

"Teme ole sangen hyvä, madame, hen olemas paljon parempi; teme menee
pian ohitse. Mene pois, minun hyve Alp! Herrasi pian paranee, hyve
koira alas!"

"Ehkä jätämme hänet, tohtori. Melu ehkä --"

"Ei, ei! Olkaa ystävällinen, jääkää luokseni. Tahdotteko vielä soittaa?"

"Niin, soitto ole sangen hyve; sangen hyve taudille."

"Oh, äiti, soittakaamme vielä."

Äiti ja tytär ottivat soittokoneensa ja alkoivat soittaa jälleen.

Kuuntelin suloisia säveleitä ja katselin kauniita soittajia hetken
aikaa. Lopuksi silmäni painuivat umpeen ja todellisuus häipyi unelmien
pehmeisiin piirteisiin.

* * * * *

Uneni keskeytyi senvuoksi, kun soitto äkkiä taukosi. Luulin unissani
kuulleeni oven aukeavan. Kun katselin soittajia, näin, että he olivat
hävinneet. Bandoliini oli heitetty leposohvalle, mutta "hän" oli poissa.

En voinut vuoteestani nähdä koko huonetta, mutta kuulin, että joku oli
tullut ulko-ovelle. Kuulin tervehdys- ja hyväilyhuudahduksia, hameiden
kahinaa ja sanat "Isä!", "Pieni Zoeni!", jonka jälkimmäisen lausui
miesääni. Sitten seurasi matalammalla äänellä jotakin selityksiä, joita
en voinut kuulla.

Kuului muutamia minuutteja ja makasin hiljaa kuunnellen. Sitten kuului
askeleita eteisessä, kannussaappaitten askeleita tiilipermantoa vasten.
Askelet tulivat huoneeseen ja lähestyivät vuodettani. Säpsähdin
katsoessani ylös. Edessäni seisoi päänahanmetsästäjä Seguin!




XIII.

SEGUIN.


"Olette paljon parempi, tulette pian terveeksi. Olen hyvin iloinen,
että toinnutte."

Tämän hän sanoi tarjoamatta kättään.

"Olen teille kiitollisuuden velassa hengestäni. Eikö niin?"

On merkillistä, että aavistin tämän nähdessäni miehen. Luulenpa, että
sellainen ajatus oli jo välähtänyt mielessäni herätessäni unestani.
Olinkohan tavannut hänet vettä etsiessäni vai oliko se vain unta?

"Oh, kyllä!" vastasi hän hymyillen; "mutta muistatteko, että minulla
oli jotakin tekemistä kanssanne silloin, kun olitte menettämäisillänne
sen."

"Tahdotteko tarttua tähän käteen? Tahdotteko antaa minulle anteeksi?"

Kaikesta päättäen on kiitollisuudessakin jotakin itsekästä. Kuinka
suuresti olivatkaan tunteeni tuota miestä kohtaan muuttuneet! Nyt
pyysin puristaa samaa kättä, jonka muutamaa päivää aikaisemmin
siveellisessä ylpeydessäni olin työntänyt luotani inhoittavana.

Mutta tähän vaikutti vielä eräs toinenkin seikka. Vierelläni seisova
mies oli rouvan puoliso ja Zoen isä. Hänen luonteensa ja kauhea
ammattinsa olivat unohdetut, ja seuraavassa hetkessä kätemme yhtyivät
ystävyyden puristukseen.

"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. Kunnioitan tunnettanne,
joka aiheutti käytöstapanne. Tämä selitys voinee tuntua ihmeelliseltä.
Teitte oikein sen mukaan, mitä olette minusta kuullut; mutta voi
tulla aika, hyvä herra, jolloin tunnette minut paremmin: jolloin ne
teot, jotka nyt kauhistavat teitä, voivat osoittautua ei ainoastaan
anteeksiannettaviksi, vaan ehkäpä oikeutetuiksikin. Tämä saa nyt
riittää. Syynä läsnäolooni vuoteenne ääressä on pyytää, ettette puhu
täällä, mitä olette minusta kuullut."

Hänen äänensä heikkeni kuiskaukseksi sanoessaan tämän, samalla kuin hän
viittasi oveen päin.

"Mutta kuinka", kysyin kääntääkseni hänen ajatuksensa muualle, "kuinka
olen tullut tähän taloon? Sehän on teidän, arvaan. Kuinka olen tullut
tänne? Mistä löysitte minut?"

"Eipä juuri mistään turvallisesta paikasta", vastasi hän hymyillen.
"Voin tuskin kehua pelastaneeni teidät. Voitte kiittää jaloa hevostanne
siitä."

"Hevoseni! Mainio Moroni! Olenko kadottanut sen?"

"Hevosenne seisoo maissiseimen ääressä, tuskin kymmenen askelen päässä
teistä. Luulen, että löydätte sen hiukan paremmassa kunnossa, kuin
mitä se oli viimeksi nähdessänne sitä. Muulinne ovat myöskin täällä;
samoin matkatavaranne. Ne ovat tuolla", sanoi hän osoittaen vuoteeni
jalkopäähän.

"Ja --"

"Tiedusteletteko Godea", sanoi hän keskeyttäen. "Älkää huolehtiko
hänestä. Hän on myöskin turvassa. Hän on nyt juuri poissa, mutta tulee
heti takaisin."

"Kuinka voin teitä kiittää? Nämähän ovat hyviä uutisia. Mainio Moroni!
Ja Alp täällä! Mutta kuinka? Sanoitte, että hevoseni pelasti minut. Se
on tehnyt sen kerran ennenkin: kuinka se on mahdollista?"

"Aivan yksinkertaista: löysimme teidät monen mailin päässä täällä
eräällä kallionkielekkeellä Del Norten rannalla. Te riipuitte kuilun
yli suopungin köydessä, joka onneksenne oli takertunut ympärillenne.
Toinen pää oli kiinni hevosenne kuolaimissa, joten jalo eläin istuen
takaraajoillaan kannatti painonne niskansa varassa!"

"Jalo Moro! Mikä kauhea asema!"

"Sanokaapas muuta. Jos olisitte irtaantunut, olisitte pudonnut
vähintään tuhannen jalkaa, ennenkuin olisitte murskautunut kallioihin.
Se oli todellakin kauhea tilanne."

"Olin varmaankin astunut yli reunan etsiessäni vettä."

"Houreissanne menitte yli reunan. Olisitte mennyt vielä toisenkin
kerran, ellemme olisi estäneet sitä. Kun nostimme teidät kalliolle,
taistelitte kovasti päästäksenne takaisin. Näitte alhaalla olevan
veden, mutta ette kallion reunaa. Jano on kauhea asia: se tekee
hulluksi."

"Muistan osan tästä. Luulin, että se oli unta."

"Älkää vaivatko päätänne tällaisilla asioilla. Tohtori käskee minua
poistumaan. Minulla oli teille asiaa, kuten jo mainitsin", jälleen
pyyhkäisi surullinen ilme puhujan kasvoja, "ja muuten en olisikaan
tullut teitä tervehtimään. Minulla onkin hyvin vähän aikaa. Tänä iltana
on minun lähdettävä kauaksi. Muutaman päivän kuluttua palaan. Hoitakaa
itseänne sillä välin ja voikaa hyvin. Tohtori pitää huolen, että
saatte, mitä tarvitsette. Vaimoni ja tyttäreni hoitavat teitä."

"Kiitos, kiitos!"

"Voitte jäädä tänne, kunnes toverinne palaavat Chihuahuasta. Heidän on
kuljettava läheltä tätä paikkaa ja ilmoitan teille heidän tulostaan.
Olettehan oppinut mies. Tuolla on vieraskielisiä kirjoja. Käyttäkää
niitä. Kuunnelkaa soittoa. Hyvästi, herra!"

"Odottakaa hetkinen! Luulen, että pidätte paljon hevosestani?"

"Ah, se ei ole mikään mielihalu. Mutta selitän sen toisen kerran.
Kenties en sitä enää tarvitsekaan."

"Ottakaa se, jos haluatte. Voinhan saada toisen."

"Ei, herra. Luuletteko, että voisin ryöstää teiltä sen, jota pidätte
niin suuressa arvossa ja vielä niin oikeutetusta syystä. Ei, ei!
Pitäkää hyvä Moronne. Enpä ihmettele kiintymystänne niin jaloon
eläimeen."

"Sanoitte, että lähdette pitkälle matkalle tänä yönä. Ottakaa se edes
siksi aikaa."

"Siihen tarjoukseen mielelläni suostun, koska oma hevoseni on hiukan
uupunut. Olen istunut kaksi vuorokautta satulassa. Hyvästi!"

Seguin puristi kättäni ja poistui. Kuulin hänen kannustensa kilinän
hänen kulkiessaan lattian poikki, ja tuokiossa ovi sulkeutui hänen
takanaan.

Jäin yksin ja makasin kuunnellen jokaista ääntä, joka kuului
ulkoa. Puolen tuntia hänen mentyään kuulin hevoskavion kopsetta ja
näin ratsumiehen hahmon kulkevan akkunan ohitse. Hän oli lähtenyt
matkalleen, epäilemättä suorittaakseen jotakin kauhean ammattinsa
veristä velvollisuutta!

Makasin hetken kiusallisessa mielentilassa, ajatellen tätä outoa
miestä. Suloiset äänet keskeyttivät mietiskelyni; viereeni ilmestyi
miellyttäviä kasvoja ja päänahan metsästäjä joutui unhoon.




XIV.

RAKKAUS.


Voisin lyhentää kertomukseni seuraavasta kymmenestä päivästä
yhtä moneksi sanaksi. En tahdo väsyttää lukijoitani rakkauteni
yksityisseikoilla, rakkauden, joka muutamassa tunnissa muuttui syväksi
ja polttavaksi intohimoksi.

Olin nuori siihen aikaan; juuri siinä iässä, jolloin romanttiset
olosuhteet, jotka olivat johdattaneet tuon sievän olennon tielleni,
tekivät minuun syvän vaikutuksen; siinä iässä jolloin sydän, tekemättä
kylmiä tulevaisuuden laskelmia, antautuu vastustamatta rakkauden
sähköisiin tunnelmiin. Sanoin sähköisiin, sillä luulen, että ne
tunteet, jotka sillä iällä syttyvät sydämestä sydämeen, ovat tätä
laatua.

Myöhemmin elämässä tämä voima hajoaa ja häviää. Järki tulee mukaan.
Opimme siirtämään tunteitamme, sillä ne ovat jo olleet uskottomia;
ja me kadotamme sen suloisen luottamuksen, joka kantaa nuoruuden
rakkautta. Olemme joko ylpeitä taikka epäluuloisia, sen mukaan kuin
onni on meidän mukanamme tai meitä vastaan. Keski-ikäisinä rakkautemme
muuttuu monimutkaiseksi, poiketen surullisesti jumalallisesta
alkuperästään.

Tätä voin kutsua ensimmäiseksi todelliseksi rakkaudekseni. Luulin,
että olin tätä ennen rakastanut, mutta ei, se oli vain unelma;
kyläläiskoulupojan unelma nähdessään ujon luokkatoverinsa kirkkaissa
silmissä taivaan; tai kenties perhehuvimatkalla jossakin runollisessa
laaksossa oli koskettanut sievän serkkunsa rusoittavaa poskea.

Voimani lisääntyivät nopeudella, joka ihmetytti taitavaa
yrttitieteilijää. Rakkaus ruokki ja elähytti elämän tulta. Sanottakoon
mitä tahansa, niin tahdolla on vaikutusta ruumiiseen. Halu tulla
terveeksi, elää jotakin varten, ovat usein nopeimmat lääkkeet.

Voimaini lisääntyessä nousin vuoteeltani. Katse peiliin osoitti, että
terve värini alkoi palata.

Vaisto opettaa lintua koristamaan siipensä kauniimmilla sulilla
puolisoa valitessaan; samanlainen tunne teki minutkin nyt huolelliseksi
ulkomuotoni suhteen. Matkalaukkuni tutkittiin, partaveitseni vedettiin
esiin, parta hävisi poskiltani ja hiukset suorittiin.

Tunnustan tämän kaiken. Minulle on kerrottu, että ulkonäköni ei ollut
huono, ja uskon sen, mitä sanotaan. Olen turhamainen kuten muutkin
kuolevaiset. Olettehan tekin.

Zoe, tuo täydellisesti viaton luonnonlapsi, ei ymmärtänyt tällaista
teeskentelyä. Vaatetuksen teeskentely ei koskaan ollut juolahtanut
hänen mieleensä. Hän ei huomannut niitä lahjoja, joita luonto oli
hänelle niin runsaasti tuhlannut. Ei kukaan ollut hänelle vielä
ylistänyt hänen kauneuttaan. Niin omituiselta kuin kuuluukin, ei
hän koskaan, paitsi isäänsä, vanhaa luonnontutkijaa ja "peoni"
palvelijoita, minua lukuunottamatta ollut nähnyt mieshenkilöä.
Vuosikausia hän oli äitinsä kera elänyt kotonaan eristettynä niin
täydellisesti kuin luostarissa. Tämä oli minulle käsittämätöntä, ja
vasta myöhemmin sain selvityksen asiaan.

Hänen neitseellinen sydämensä oli puhdas ja tahraton; sydän, jonka
vienoihin unelmiin rakkaus ei vielä ollut heittänyt säteitään; jonka
pyhää viattomuutta vastaan rakkauden jumala vielä ei ollut singauttanut
ainoatakaan nuolta.

Jos olet omaa sukupuoltani, olet varmaankin joskus halunnut hallita
tuollaista sydäntä. Jos tähän vastaat myönteisesti, voin kertoa,
että kaikki ponnistuksesi tähän suuntaan voivat olla turhat. Voitat
vastarakkauden heti tai et koskaan!

Neitseellinen sydän ei seuraa seuraelämän hiottuja tapoja. Se ei
ymmärrä mitään puolinaista rakkautta, jota voisi aikaa myöten voittaa.
Vähäpätöinenkin seikka voi sen joko vetää puoleensa tai karkoittaa
kuin salaman leimaus. Se on kuin arpanappula: joko olet voittanut tai
hävinnyt. Jälkimmäisessä tapauksessa voit huoletta luopua yrityksestä.
Ei mikään keino voi voittaa estettä ja synnyttää vastarakkautta.
Ystävyyden voit saavuttaa: rakkautta et koskaan. Keikailusi ei
tällaista sydäntä liikuta; lahjat eivät auta. Voit vaikka maailman
valloittaa, mutta sen haltijaksi et pääse. Hän, jonka kuva on painunut
tuohon pieneen sydämeen, on sen sankari, suurempi ja jalompi kuin
kukaan muu. Tuo nuori olento on kokonaan hänen, olkoonpa hän sitten
kuinka alhainen ja arvoton tahansa. Sellainen sydän tottelee ainoastaan
luonnon salaperäistä kehoitusta, sen vaikutuksen alla hän sitoo koko
sydämensä alttarin edessä, joskin se hänelle olisi suuri uhraus.

Nämä ajatukset ovat myöhemmältä iältäni. Silloin olin vielä liian nuori
tällaista ajatellakseni.

Talossa oli kitara. Koulussa jo olin oppinut soittelemaan sitä ja
ilahdutin nyt soitollani Zoea ja hänen äitiään. Lauloin heille
kotiseutuni lemmenlauluja; ja sykkivin sydämin toivoin niiden
koskevan häneen. Monta kertaa heitin soittokoneen syrjään pettymyksen
valtaamana. Lieneeköhän ollut syynä se, että hän oli liian nuori
ymmärtämään rakkauden merkitystä, liian nuori rakastamaan? Hänhän oli
vain neljäntoista ikäinen, mutta lämpöisen etelän lapsia; ja monta
kertaa olin Meksikon kuuman taivaan alla nähnyt saman ikäisiä morsiamia
ja äitejä.

Päivän toisensa jälkeen olimme kahdenkesken. Luonnontieteilijä
askarteli kasviensa kanssa ja vaitelias äiti hoiti talousaskareitaan.

Rakkaus ei ole sokea. Se tosin voi näyttää vieraista sokealta; mutta
rakkauden esinettä se vahtii Argus-silmin.

Olin verraten taitava värikynän käytössä ja huvittelin toveriani
piirtelemällä luonnoksia paperiliuskoille ja hänen tyhjille
nuottilehdilleen. Useat näistä esittivät naisihmisiä erilaisissa
asennoissa ja pukimissa. Yhdessä suhteessa ne olivat toistensa
kaltaiset: niillä kaikilla oli samanlaiset kasvot.

Tyttö oli huomannut tämän omituisuuden piirustuksissa, arvaamatta syytä.

"Kuka hän on?" kysyi hän eräänä päivänä istuessamme jälleen. "Nämä
naiset ovat kaikki erilaisissa puvuissa, eri kansallisuutta, eikö niin?
Ja kuitenkin heillä on aivan samanlaiset kasvot! Niillä on kaikilla
samanlaiset piirteet; täsmälleen samat, näen mä."

"Ne ovat sinun kasvosi, Zoe; en osaa piirtää muita."

Hän nosti suuret silmänsä ja käänsi ne minua kohti viattoman
ihmettelevänä. Hämmentyikö hän? Ei!

"Onko tuo minun näköiseni?"

"On, niin hyvin kuin minä sen voin tehdä."

"Miksi et voi piirtää muitten kasvoja?"

"Miksikö? Koska -- Zoe, pelkään, ettet ymmärrä minua."

"Oh, Enrique, luuletko minua niin huonoksi oppilaaksi? Enkö ole
ymmärtänyt kaikkea, mitä olet kertonut minulle kaukaisista seuduista,
joissa olet käynyt? Aivan varmaan voisin ymmärtää tämän yhtä hyvin."

"Tahdon kertoa sen sinulle, Zoe!"

Kumarruin eteenpäin sydän jyskyttäen ja ääneni värisi puhuessani:

"Senvuoksi, että näen aina kasvosi edessäni; en voi piirtää mitään
muuta. Senvuoksi, että -- rakastan sinua, Zoe!"

"Oo! Sekö on syynä? Ja jos rakastat jotakin, onko silloin hänen
kasvonsa aina edessäsi, joskaan hän itse ei ole läsnä? Onko niin?"

"Niin se on", vastasin tuntien tuskallista pettymystä.

"Ja onko se rakkautta, Enrique?"

"On."

"Sitten minä varmaankin rakastan sinua; sillä missä vain olenkin,
niin voin nähdä kasvosi aivan selvästi edessäni! Jos osaisin piirtää
niinkuin sinä, tiedän varmaan, että voisin maalata ne, vaikket
olisikaan luonani! Mitä sitten? Luuletko, että rakastan sinua, Enrique?"

Sanat eivät kykene ilmaisemaan tunteitani tällä hetkellä. Me istuimme
ja pidimme molemmat paperia, jossa piirustukset olivat. Käteni kulki
sen pintaa myöten, kunnes puristin seuralaiseni sormia kädessäni. Tätä
sähköistä kosketusta seurasi yhä rajumpi tunnelma -- paperi putosi
lattialle, ja onnellisena ja sykkivin sydämin painoin myöntyvän olennon
rintaani vasten!

Hän ei tehnyt vastarintaa. Huulemme kohtasivat toisensa ensi
suudelmassa: suudelmassa, joka osoitti molemminpuolista rakkautta.
Tunsin hänen sydämensä lyövän ja väräjävän hänen maatessaan rintaani
vasten. Oi riemua! riemua! Olin tämän pienen sydämen valtias!




XV.

VALOA JA VARJOA.


Talo, jossa asuimme, oli nelikulmaisen aitauksen sisällä, joka vietti
Del Norte-joen rantaa alas. Tämä aitaus muodosti puutarhan, jota joka
puolelta ympäröi paksu adobe-muuri. Pitkin tätä muurin harjaa oli
istutettu kaktusrivejä, jotka ojentelivat suuria okaisia oksiaan,
muodostaen ylipääsemättömän muurinharjan. Taloon ja puutarhaan oli yksi
ainoa pääsy vankan portin kautta, jonka huomasin aina olevan suljetun
ja pönkitetyn. En halunnut liikkua ulkona. Suuri puutarha oli tähän
saakka ollut rajoitettu kävelypaikkani, ja siellä usein kävelin Zoen ja
hänen äitinsä kanssa, useimmin Zoen kanssa yksin.

Tilalla oli monta nähtävyyttä. Se oli vanha raunio; itse
talo lienee nähnyt parempiakin aikoja. Se oli suuri rakennus
maurilais-espanjalaista tyyliä, tasakattoinen (azotea) ja katonreuna
pykäläkaiteinen. Paikoitellen oli kaiteessa olevat pikku tornit ja
huiput pudonneet pois, osoittaen hoidon puutetta ja rappeutumista.

Puutarha osoitti samanlaisia rappeutumisen merkkejä; mutta samalla
kerralla voitiin huomata, kuinka paljon huolenpitoa sen osaksi oli
kerran tullut. Rapautuvat kuvapatsaat, kuivuneet suihkukaivot,
hoitamattomat lehtimajat ja rikkaruohon peittämät käytävät osoittivat
sen varhaisempaa komeutta ja nykyistä laiminlyöntiä. Siellä kasvoi
paljon harvinaisia ulkomaalaisia puulajeja, mutta niiden hedelmät ja
lehdet osoittivat villiytymistä. Tämä villi vapaus viehätti omalla
tavallaan ja tätä tunnetta lisäsi puolestaan tuhansien kukkain tuoksu,
joka alati täytti ilman.

Puutarhan aidat ulottuivat jokeen saakka, jossa ne loppuivat, sillä
joen penger oli korkea ja jyrkkä ja syvä hiljainen vesi virtasi sen
alapuolella muodostaen tarpeellisen suojan siltä puolelta.

Tiheä pumpulipensaikko reunusti joen pengertä, ja sen varjoon oli
rakennettu joukko istumapaikkoja kiilloitetusta kivestä, joka on
tavallista espanjalais-seuduilla. Rantapenkereeseen oli hakattu
portaat, joita reunusti riippuvat köynnöskasvit ja jotka johtivat alas
veden rajaan. Huomasin pienen veneen, joka oli kiinnitetty portaiden
juureen pajupensaikkoon.

Ainoastaan tältä kohdalta oli puutarhasta näköala aidan ulkopuolelle.
Maisema olikin suurenmoinen penikulmain etäisyydellä kiemurtelevine Del
Norte-jokineen.

Ympäröivä seutu näytti villiltä ja asumattomalta. Niin kauaksi kuin
silmä kantoi, peittivät pumpulipensaat seudun kuvastaen pehmeät
varjonsa joen pintaan. Etelässä, näköpiirin reunassa pisti yksinäinen
torninhuippu esiin yli puiden latvain. Tämä oli El Paso del Norten
kirkko, jonka ympärillä näkyi viiniköynnösten peittämät mäenrinteet
kohoavan taivasta kohti. Idässä kohosivat Kalliovuoret: Organon
salaperäinen vuorijono, jonka tumma vuoristojärvi pakovesineen synnytti
yksinäisessä metsästäjässä yliluonnollisen kammon. Lännessä alhaalla
ja hämärinä tuskin näkyvät Mimbres kaksois-vuorijonot; nuo kultaiset
vuoret, joiden autiot solat harvoin kaikuivat ihmisaskelista.

Myöskin rohkea trapperi kääntyy syrjään lähestyessään tätä tuntematonta
maata, joka ulottuu pohjoiseen Gila-joesta; tämä on apachein ja
ihmissyöjäin, navajoin, maa.

* * * * *

Illan toisensa jälkeen istuimme pumpulipensaitten varjossa olevilla
istuimilla ja katselimme auringon rusoittavaa laskua. Tähän aikaan
päivästä olimme kahden kesken, minä ja pieni seuralaiseni.

Kutsun häntä pieneksi seuralaisekseni, vaikka hän mielestäni oli
kasvanut kooltaan ja sai täysikasvaneen naisen piirteet! Minun
silmissäni hän ei enää ollut lapsi. Hänen muotonsa oli kehittynyt,
hänen rintansa kohosi korkeammalle kauniissa kaarteissa, hänen
liikkeensä tuntuivat minusta naisellisemmilta ja käskeviltä. Hänen
värinsä näytti ainakin minusta kohoavan ja sulous säteili hänen
piirteistään. Rakkaus kirkasti hänen ruskeita silmiään -- hänen
ruumiinsa ja sielunsa oli rakkauden jumalainen voima uudistanut.

* * * * *

Eräänä iltana istuimme, tapamme mukaan, lehdon juhlallisessa varjossa.
Olimme ottaneet mukaan kitaran ja bandoliinin, mutta muutaman sävelen
jälkeen unhottui soitto ja soittokoneet vaipuivat jalkaimme juureen
nurmelle. Meistä tuntui hauskemmalta kuunnella omia ääniämme. Oli
hauskempi pukea tunteemme sanoiksi kuin kuulla suloisintakaan soittoa.
Ympärillämme oli soittoa tarpeeksikin: villimehiläinen hymisi
jättäessään sulkeutuvat kukat; kaukaisessa saraheinikossa kuului
gruyan "huup"-huuto; tai kyyhkysten kuherrus niiden istuessa parittain
läheisillä oksilla, kuiskaten rakkauden sanoja toisilleen, kuten mekin.

Syksy oli värittänyt metsät, ja lehdet loistivat kirjavina. Puitten
tummat varjot kuvastuivat virtaavan joen pintaan. Aurinko oli alhaalla
ja El Pason kirkontorni loisti kuin kultainen tähti sen viimeisissä
säteissä. Silmämme pysähtyivät sen kimmeltävään tuuliviiriin.

"Kirkko!" puheli toverini melkein itsekseen; "tuskin enää muistan,
miltä se näyttääkään, siitä on jo niin kauan, kun sen näin."

"Kuinka kauan?"

"Oh, monta, monta vuotta; olin hyvin nuori silloin."

"Etkö ole ollut näiden muurien ulkopuolella sen jälkeen?"

"Olen kyllä! Isä on usein vienyt meitä jokea alas venheellä, äitiä ja
minua, mutta ei nyt viime aikoina."

"Etkö haluaisi lähteä matkalle noiden kirjavain metsäin kautta?"

"Enpä juuri halua; olen täällä tyytyväinen."

"Mutta oletkohan aina tyytyväinen täällä?"

"Miksi en, Enrique? Kun sinä olet luonani, miksi en olisi onnellinen?"

"Mutta jos --"

Synkkä varjo näytti peittävän hänen mielensä. Rakkauden sokaisemana
ei hän ollut ajatellutkaan mahdollisuutta, että voisin jättää hänet,
enkä sitä minäkään ajatellut. Hänen poskensa kalpenivat äkkiä, ja näin
tuskan kuvastuvan hänen silmissään, kun hän kiinnitti ne minuun. Mutta
sanat oli sanottu --

"Jos minun täytyy jättää sinut?"

Hän heittäytyi syliini lyhyesti parahtaen, aivan kuin joku olisi
pistänyt häntä sydämeen, ja huudahti kiihtyneellä äänellä --

"Oh, Jumala, Jumala! Jättää minut, jättää minut! Ethän voi jättää
minua? Sinä, joka olet opettanut minua rakastamaan! Enrique, miksi
kerroit minulle, että rakastit minua? Miksi opetitkaan minua
rakastamaan?"

"Zoe!"

"Enrique, lupaatko, ettet jätä minua?"

"En koskaan, Zoe, vannon sen; en koskaan!"

Luulin tällä hetkellä kuulleeni airon loisketta; mutta tunteitteni
temmellys ja morsiameni syleily, hänen kietoessaan käsivartensa
ympärilleni, estivät minua nousemasta ja katsomasta joen äyräälle. Se
lie ollut kalasääsken sukellus, ajattelin; ja unhoittaen ajatuksen
vaivuin pitkään ja suloiseen suudelmaan. Kun jälleen kohotin pääni,
kohtasi katsettani esine, joka kohosi ylös rantapengermää. Se oli musta
sombrero kultaisine nauhoineen. Tunsin oitis sen omistajan: Seguin!

Hetkessä hän oli vierellämme.

"Isä!" huudahti Zoe, nousten ja astuen esiin syleilläkseen häntä.

Isä työnsi hänet sivulleen ja tarttui kovasti hänen käteensä. Hetken
aikaa hän oli ääneti, kääntäen katseensa minuun. Hänen katsettaan
en voi kuvata. Siinä kuvastui syytöstä, surua ja harmia. Nousin
lähestyäkseni häntä, mutta menetin rohkeuteni tuon omituisen katseen
vuoksi ja seisoin hämilläni ja vaieten.

"Ja tälläkö tavalla kiitätte minua henkenne pelastuksesta? Soma
korvaus, hyvä herra; vai mitä luulette?"

En vastannut.

"Hyvä herra!" jatkoi hän liikutuksesta värisevin äänin, "olette syvästi
loukannut minua."

"En ymmärrä tätä; en ole teitä loukannut."

"Miksi nimitätte tätä hakkailua tyttäreni kanssa!"

"Hakkailua!" huudahdin, nousten pystyyn syytöksen kuultuani.

"Niin hakkailua! Ettekö ole voittanut hänen myötätuntonsa?"

"Olen voittanut sen rehellisesti."

"Hm, hyvä herra! Hän on lapsi eikä nainen. Voittanut sen rehellisesti!
Mitä hän tietää rakkaudesta?"

"Isä! Osaan kyllä rakastaa. Olen tuntenut sitä jo monta päivää. Älä ole
vihainen Enriquelle, sillä minä rakastan häntä, sydämestäni rakastan
häntä!"

Hän kääntyi tytön puoleen hämmästyen.

"Kuuletteko!" huudahti hän. "Oi taivas! Lapseni!"

Hänen äänensä koski minuun, sillä se oli niin surullinen.

"Kuulkaa, hyvä herra!" lausuin asettuen suoraan hänen eteensä. "Olen
voittanut tyttärenne tunteet. Olen antanut omani vastineeksi. Olen
hänen arvoisensa, kuten hän on minun arvoiseni. Minkä rikoksen olen
sitten tehnyt? Kuinka olen teitä loukannut?"

Hän katseli minua hetken, antamatta vastausta.

"Tahdotteko siis naida hänet?" sanoi hän lopuksi muuttaen tapaansa.

"Jos olisin sallinut rakkautemme mennä näin pitkälle, ilman tätä
aikomusta, olisin todellakin syytteenne ansainnut. Silloin olisin
hakkaillut tytärtänne, kuten sanoitte."

"Naida minut!" huudahti Zoe hämmästynein katsein.

"Kuuletteko! Lapsi parka, hän ei edes tunne sanan merkitystäkään!"

"Oi, rakas Zoe! Minä tahdon; tai muuten sydämeni, kuten sinunkin
murtuu! Oh, hyvä herra!"

"Tulkaa herra, jo riittää. Olette voittanut hänet hänen omasta
puolestaan; mutta ette ole voittanut häntä minulta. Tahdon koetella
tunteittenne kestävyyttä. Tahdon asettaa teidät koetukselle."

"Saatte asettaa minut mille koetukselle tahansa."

"Saamme nähdä; menkäämme sisään. Tule, Zoe!"

Ottaen tytärtään kädestä hän talutti tämän rakennusta kohti. Minä
seurasin kintereillä.

Kun kuljimme villioranssilehdon lävitse, kapeni polku; isä laski hänen
kätensä ja käveli edellä. Zoe oli välillämme; ja kun saavuimme keskelle
lehtoa, kääntyi hän äkkiä ja asettaen kätensä käsiini, kuiskasi
värisevin äänin: "Enrique, kerro minulle mitä on mennä naimisiin."

"Rakas Zoe, en nyt: se on liian vaikeaa selittää; toisen kerran selitän
--"

"Tule, Zoe, anna kätesi lapseni!"

"Isä, tulen heti!"




XVI.

ERÄS ELÄMÄNTARINA.


Olin yksin isäntäni kanssa samassa huoneessa, missä tähän saakka olin
asunut. Naisväki oli siirtynyt rakennuksen toiseen osaan. Huomasin,
että Seguin astuessaan huoneeseen oli kääntynyt takaisin ja lukinnut
oven.

Millehän kauhealle koetukselle hän nyt aikoi asettaa uskollisuuteni,
rakkauteni. Aikoikohan hän ottaa henkeni tai sitoa minut jollakin
kauhealla valalla, tuo julmista teoistaan tunnettu mies? Synkät
epäluulot risteilivät mielessäni ja istuin vaiti pelon vallassa.

Välillemme asetettiin pullo viiniä, jota Seguin kaatoi kahteen lasiin
pyytäen minua juomaan. Tämä kohteliaisuus rauhoitti minut. "Mutta jos
viini olikin myr--?" Hän joi lasinsa pohjaan, ennenkuin tämä ajatus oli
ennättänyt kypsyäkään mielessäni.

"Teen hänelle vääryyttä", ajattelin. "Tuo mies, kaikesta huolimatta, ei
saattaisi käyttäytyä niin kavalasti."

Join viinin; se teki minut rauhallisemmaksi ja levolliseksi.

Hetken vaitiolon jälkeen hän aloitti keskustelun odottamattomalla
kysymyksellä: "Mitä olette kuullut minusta?"

"Nimenne ja ammattinne, ei mitään muuta."

"Se on enemmän kuin täällä edes aavistetaan", sanoi hän viitaten oveen
merkitsevästi. "Kuka teille tämän kaiken on kertonut minusta?"

"Eräs ystävä, jonka näitte Santa Fessä."

"Ah! St. Vrain, tuo oiva rohkea mies. Kohtasin hänet kerran
Chihuahuassa. Kertoiko hän teille minusta muuta?"

"Ei. Hän lupasi palata yksityiskohtiin, mutta asia unohtui, karavaani
läksi eteenpäin ja me erosimme."

"Oletteko siis kuullut, että olen Seguin, päänahanmetsästäjä? Että olen
El Pason asukkaiden palkkaama metsästämään apacheja ja navajointiaaneja
ja että saan määrätyn rahasumman jokaisesta intiaanin päänahasta, jonka
voin ripustaa heidän portteihinsa? Oletteko kuullut tämän kaiken?"

"Olen."

"Se on totta kaikki."

Vaikenin.

"No, hyvä herra", jatkoi hän hetken vaiettuaan, "tahdotteko vieläkin
naida tyttäreni, joukkomurhaajan lapsen?"

"Teidän rikoksenne eivät ole hänen. Hän ei edes tiedä niistä mitään,
kuten itse sanoitte. Te voitte olla vaikka paholainen, hän on enkeli."

Hänen kasvonsa saivat surullisen ilmeen, lausuessani tämän.

"Rikoksia! Paholaisia!" mutisi hän puoleksi itsekseen. "Noinhan
voitte luulla: niinhän maailma tuomitsee. Olette kai kuullut
vuoristokertomukset kaikkine verisine liioitteluineen. Olette kai
kuullut, että erään välirauhan aikana kutsuin apache-kyläkunnan
juhlaan ja myrkytin ruokatavarat: myrkytin vieraani, miehet, naiset ja
lapset ja sitten otin heidän päänahkansa! Olette myös kuullut, että
houkuttelin kaksisataa villiä nykäisemään kanuunan laukaisuköyttä,
laukaisten tietämättömyydessään rautaromulla ladatun kanuunan itseään
kohtaan! Epäilemättä olette kuullut kerrottavan näistä ja muistakin
epäinhimillisistä teoista."

"On totta. Olen kuullut metsämiesten kertovan näitä, mutta en tiennyt,
kuinka paljon niihin oli luottamista."

"Herra, ne ovat valheellisia; kaikki valheellisia ja perättömiä."

"Olen iloinen kuullessani sen teiltä. En ole voinut uskoa teidän
tehneen sellaisia raakuuksia."

"Ja jos ne olisivatkin totta kaikissa kammottavissa yksityiskohdissaan,
eivät ne kuitenkaan voisi vetää vertoja niille julmuuksille, joita nuo
villit viholliset ovat tehneet tämän turvattoman rajamaan asukkaille.
Jos tuntisitte tämän maakunnan viimeisen kymmenen vuoden historian; sen
verilöylyt ja joukkomurhat, tulipalot, sen raiskaukset ja ryöstöt: koko
maakuntain hävitykset; kylät liekkien vallassa; miesten raa'at murhat
heidän omissa tuvissaan; naisten ryöstöt tyydyttämään erämaan rosvojen
mielihaluja! Oi Jumala, myöskin minä olen kärsinyt sellaista vääryyttä,
että se voisi puhdistaa tekoni teidän silmissänne, vieläpä taivaankin
edessä!"

Puhuja kätki kasvonsa käsiinsä ja nojasi pöytää vasten. Hän nähtävästi
kärsi tuskallisista muistoistaan. Hetken kuluttua hän jatkoi:

"Tahtoisin mielelläni kertoa lyhyesti teille elämäntarinani."

Viittasin myöntymykseni. Ja täytettyään ja juotuaan vielä toisen lasin
viiniä hän jatkoi:

"En ole syntyperältäni ranskalainen, kuten voisi luulla. Olen kreoli ja
kotoisin New Orleansista. Vanhempani olivat pakolaisia St. Domingosta,
jossa mustan vallankumouksen jälkeen Christofer Verinen takavarikoi
miltei kaiken heidän omaisuutensa.

"Olin opiskellut vuori-insinööriksi ja tässä toimessa jouduin Meksikon
kultakaivoksille erään omistajan palvelukseen, joka tunsi isäni. Olin
siihen aikaan nuori ja työskentelin useita vuosia Zacatecan ja San Luis
Potosin kaivoksilla. Olin palkastani säästänyt jonkin verran rahaa
ja ajattelin ryhtyä työskentelemään omin päin. Huhut olivat kauan jo
tienneet kertoa, että Gilan ja sen lisäjokien varsilla oli rikkaita
kultasuonia. Kultahiekkaa oli nähty ja koottukin näissä joissa; ja
kultapitoisia kvartsikallioita oli runsaasti tämän erämaaseudun
vuorissa.

"Suuntasin matkani näille seuduille valiojoukon kanssa, ja matkailtuamme
viikkokausia löysin Mimbres-vuoristossa lähellä Gilan päävesistöä jalon
malmin. Perustin kultakaivoksen ja viidessä vuodessa olin varakas mies.

"Muistin nuoruuteni toverin, suloisen, kauniin serkkuni, joka oli ollut
uskottuni, ensimmäinen rakkauteni. Minulle se oli ensimmäinen ja
viimeinen; se ei ollut, kuten usein tapaa samanlaisissa olosuhteissa
olla, mikään ohimenevä tunne. Kaikilla matkoillani olin muistellut ja
rakastanut häntä. Olikohan hän ollut minulle uskollinen? Päätin tulla
asiasta vakuutetuksi; jätin liikkeeni uskottujen huostaan ja läksin
syntymäkaupunkiini. Adèle oli ollut uskollinen ja toin hänet mukaani
vaimonani.

"Rakensin talon Valverdeen, joka oli lähin asuttu paikka kaivokseni
seuduilla. Valverde oli siihen aikaan kukoistava paikkakunta; nyt siitä
on vain rauniot jäljellä, kuten kai olette huomannut matkustaessanne
sen kautta.

"Täällä elimme vuosikausia hyvinvoivina ja onnellisina. Muistelen näitä
aikoja elämäni onnellisimpina vuosina. Rakkautemme oli molemminpuolinen
ja palava, ja olimme saaneet kaksi lasta, molemmat tyttöjä. Nuorempi
oli äitinsä, toinen minun näköiseni, kuten minulle on kerrottu.
Luotimme liiaksi näihin antimiin. Olimme liian onnelliset omistaessamme
ne.

"Sitten tuli Santa Fehen uusi kuvernööri; hän oli mies, joka
huikentelevaisuudellaan ja omavaltaisuudellaan hävitti koko maakunnan.
Ei löytynyt tekoa liian konnamaista eikä rikosta liian mustaa tälle
ihmispedolle. Hän käyttäytyi hyvin aluksi ja häntä juhlittiinkin
varakkaiden taloissa jokilaaksossa. Koska minäkin kuuluin näihin,
kävi hän luonani sangen usein. Hän asui itse Albuquerquessä, jossa
hän antoi linnassaan suuria juhlia, minne hän myös kutsui vaimoni ja
minutkin. Vastineeksi hän usein kävi luonamme Valverdessä tekosyynään
tarkastusmatkansa maakunnan eri osissa.

"Huomasin kuitenkin ajan mittaan, että nämä vierailut tarkoittivat
ainoastaan vaimoani, jolle hän osoitti imartelevaa kohteliaisuutta.
En tahdo salata, että Adèle siihen aikaan oli harvinaisen kaunis.
Voitte kuvitella sen itsekin; näyttääpä kuin olisitte huomannut
tämän hänen tyttäressään, sillä pieni Zoe on samaa laatua kuin hänen
äitinsä aikoinaan. Siihen aikaan hän vielä oli kauneutensa paraimmassa
kukoistuksessa. Maine hänen kauneudestaan oli tunnettu ja se kiihoitti
huikentelevaisen itsevaltiaan turhamielisyyttä. Tämä oli syynä, että
jouduin hänen uutteran kohteliaisuutensa esineeksi. Olin kylläkin
ymmärtänyt tämän; mutta luotin vaimoni hyveisiin, en välittänyt
hänen käytöksestään. Ei mikään julkinen loukkaus ollut vielä vetänyt
huomiotani puoleensa.

"Palatessani kerran pitkältä käynniltä kaivoksilla, ilmaisi Adèle
minulle, minkä hän hienotunteisuudesta siihen saakka oli salannut,
hänen ylhäisyytensä useita kertoja loukanneen häntä, mutta varsinkin
minun viimeisen poissaoloni aikana.

"Tämä oli tarpeeksi kreoliverelleni. Lähdin Albuquerqueen ja torilla
suuren kansanjoukon nähden kuritin solvaajan. Minut vangittiin ja
heitettiin tyrmään, jossa makasin useita viikkoja. Kun pääsin vapaaksi,
palasin kotiini löytääkseni sen ryöstettynä ja autiona. Villit navajot
olivat olleet siellä, irtaimistoni oli hävitetty ja ryöstetty; ja
lapseni, oi Jumala, pieni Adèle oli viety vankina heidän vuorilleen!"

"Entäs vaimonne ja toinen lapsenne?" kysyin kiivaasti kuullakseni lopun.

"He pääsivät pakoon. Kauheassa taistelussa -- palvelijani taistelivat
urhoollisesti -- pääsi vaimoni Zoe käsivarrellaan pakenemaan ja
piiloutui puutarhassa olevaan luolaan. Löysin heidät erään 'vaqueron'
majassa metsässä, jonne he olivat menneet."

"Ja tyttärenne Adèle -- oletteko kuullut hänestä sen jälkeen mitään?"

"Kyllä, tulen heti siihen. Kaivokseni ryöstettiin ja hävitettiin
samalla kerralla; useita kaivosmiehiä murhattiin, ennenkuin he
pääsivät pakenemaankaan; ja koko työni ja menestykseni luhistui
raunioiksi. Muutamain paenneiden kaivosmiesten ja Valverdestä olevain
yhtä onnettomain kanssa muodostin joukkueen, jolla ajoin villejä
vihollisiani takaa; mutta retkemme epäonnistui ja palasimme takaisin
suruisin sydämin ja murtuneina. Oh, herra, ette voi käsittää, miltä
tuntuu kadottaa rakastettu lapsi, ette voi ymmärtää isän surua!"

Puhuja puristi päänsä käsiensä väliin ja oli hetken vaiti. Hänen
kasvonsa ilmaisivat sydäntäsärkevää surua.

"Tarinani on pian kerrottu nykypäiviin saakka; mutta kuka tuntee lopun?
Vuosikausia oleilin intiaanien rajaseuduilla etsien tytärtäni. Mukanani
oli minulla pieni joukkue yhtä onnettomia kuin minäkin, jotka olivat
samalla tavalla kadottaneet vaimon tai tyttären. Mutta varamme kuluivat
loppuun, ja epätoivo valtasi meidät. Tovereitteni myötätunto lauhtui
ja jäähtyi. Toinen toisensa jälkeen luopui yrityksestä. Uuden Meksikon
kuvernööri ei antanut meille mitään apua. Päinvastoin epäiltiin jo
silloin -- nyt se on tunnettu asia -- että kuvernööri oli salaliitossa
navajopäällikköjen kanssa. Hän oli luvannut antaa heidän olla rauhassa;
he puolestaan sitoutuivat ryöstämään ainoastaan hänen vihollisiaan!

"Saatuani tietää tämän kauhean salaisuuden, ymmärsin, kuka oli minulle
kauhean iskun antanut. Kiukkuisena häpeästä, johon hänet olin
saattanut, sekä myöskin vaimoni ylenkatseesta, oli roisto valmis
kostoon. Senjälkeen on hänen henkensä ollut kaksikin kertaa käsissäni,
mutta hänen kuolemansa olisi myöskin maksanut minun henkeni. Mutta
minulla on vielä aihetta elämiseen. Kenties hänelle vielä tulee
kostonpäivä.

"Kuten kerroin suli joukkueeni vähiin. Sydän sairaana ja tuntien
vaarallisen asemani Uudessa Meksikossa jätin maakunnan ja kuljin
"jornadan" poikki El Pasoon. Täällä elelin jonkin aikaa surren lastani.
Kauankaan en ollut toimettomana. Apachien lukuisat ryöstöretket
Soneraan ja Chihuahuaan olivat pakoittaneet hallituksen ryhtymään
tarmokkaampiin toimenpiteisiin rajaseutujen turvaamiseksi. Linnoituksia
korjattiin ja miehitettiin tehokkaammilla joukoilla, eräs vapaajoukko
perustettiin, jonka palkkaus oli suhteellinen otettujen päänahkain
lukumäärään. Minulle tarjottiin tämän oudon vapaajoukon johto, ja
toivoen saavani tilaisuuden pelastaa tyttäreni otin vastaan tarjouksen:
minusta tuli päänahanmetsästäjä.

"Tämä oli kauhea luottamustoimi; ja jos kostaminen olisi ollut ainoa
tarkoitusperäni, olisin jo aikoja sitten ollut tyydytetty. Monta
verityötä olemme suorittaneet; monta kertaa olemme kostaneet vääryyden.

"Tiesin, että tyttäreni oli vankina navajoin luona. Olin useita
kertoja kuullut tämän vangeilta, joita olin pelastanut; mutta
aikeeni lamautuivat aina miesten ja varain puutteessa. Alituiset
vallankumoukset ja kansalaissodat pitivät maata kurjuudessa, joten
meidän etumme tulivat laiminlyödyiksi tai unhoitetuiksi. Kaikista
ponnistuksistani huolimatta en koskaan saanut kootuksi niin suurta
joukkoa, että olisimme uskaltaneet tunkeutua Gilan pohjoispuolella
olevaan autioon seutuun, jossa villien navajoin kylät ovat."

"Ja luuletteko --"

"Kärsivällisyyttä! Lopetan heti. Joukkueeni oli nyt vahvempi kuin
koskaan ennen. Olin saanut varmoja tietoja eräältä, joka oli päässyt
pakenemaan navajoin luota, että kummankin heimon soturit olivat
päättäneet lähteä etelään päin. He olivat koonneet koko voimansa
tehdäkseen suuren ryöstöretken; kuten olin kuullut, aina Durangon
porteille saakka. Aikomukseni oli nyt tunkeutua heidän poissaollessaan
heidän alueelleen ja etsiä tytärtäni."

"Ja luuletteko, että hän vielä elää?"

"Tiedän sen. Sama mies, joka toi minulle uutiset ja joka poloinen
menetti päänahkansa ja korvansa, kertoi usein nähneensä tyttäreni.
Hän on kasvanut, ja on, kerrotaan, jonkinlainen kuningatar heidän
joukossaan. Hänellä on suuri valta ja etuoikeuksia. Hän elää
siis vielä; ja jos onnistun nyt pelastamaan hänet, loppuvat nämä
murhenäytelmät. Muutan täältä kauaksi pois."

Olin kuunnellut mielenkiinnolla tätä outoa kertomusta. Kaikki
vastenmielisyys, jota varhaisempain kertomusten nojalla olin tuntenut
tämän miehen luonnetta kohtaan, hävisi mielestäni ja tunsin pelkkää
myötätuntoa, jopa ihailua. Hän oli saanut paljon kärsiä. Kärsimys
sovittaa rikokset ja silmissäni hänen tekonsa olivat oikeutettuja. Olin
kenties liiaksi lempeä tuomiossani. Olipa luonnollistakin, että sitä
olin.

Kun hän oli lopettanut tunnustuksensa, tunsin itseni tyytyväiseksi.
Tunsin vilkasta iloa siitä, ettei hänen nuorempi tyttärensä ollut
aiheena hänen rikoksiinsa. Hän näytti ymmärtävän ajatukseni; sillä
hänen kasvoissaan oli tyydytyksen, melkeinpä voitonriemun hymyily hänen
kumartuessaan pöydän yli kaataakseen viiniä lasiini.

"Herra, kertomukseni varmaankin on uuvuttanut teitä. Juokaa!"

"Ja nyt, herrani, tunnette morsiamenne isän, ainakin hiukan paremmin
kuin äsken. Pysyttekö vieläkin päätöksessänne naida hänet?"

"Oi, hyvä herra! Hän on minulle vielä entistä kalliimpi ja pyhempi."

"Mutta teidän on voitettava hänet minulta, kuten jo sanoin."

"Kuinka voin sen tehdä? Olen valmis uhraamaan kaiken voitavani."

"Teidän on autettava minua saamaan hänen sisarensa takaisin."

"Mielelläni."

"Teidän on lähdettävä kanssani erämaahan."

"Tahdon lähteä."

"Riittää. Lähdemme huomenna." Hän nousi pystyyn ja alkoi astella
edestakaisin huoneessa.

"Kuinka varhain?" kysyin peläten, että hän kieltäisi minua kohtaamasta
sitä, jonka syleilyä nyt kaipasin ennen muuta.

"Aamun koitteessa", vastasi hän, näyttämättä huomaavan levotonta
käytöstäni.

"Minun täytyy katsoa hevostani ja aseitani", sanoin nousten paikaltani
ja astellen ovea kohti, sillä toivoin tapaavani hänet ulkopuolella.

"Niistä on pidetty huolta, Gode on siellä. Tule, poikani! Hän ei ole
eteisessä. Jää tänne. Toimitan aseet, joita tarvitset. Adèle! Zoe! No,
tohtori, oletteko palannut rikkaruohojenne kanssa! Hyvä on. Huomenna
lähdemme. Adèle, tuopa hiukan kahvia, ja sitten kai saamme kuulla
hiukan soittoa. Vieraamme lähtee huomenna."

Vaalea olento ilmestyi väliimme.

"Ei, ei, ei!" hän huusi kääntyen vuoronperään toisesta toiseen.

"Tule, pieni kyyhkyseni!" sanoi hänen isänsä tarttuen hänen käteensä,
"älä nyt noin vähäisestä hämmenny. Hän on poissa vain vähän aikaa. Hän
palaa pian jälleen."

"Kuinka kauan, isä? Kauanko, Enrique?"

"Vain vähän aikaa. Se on minulle pitempi aika kuin sinulle, Zoe."

"Oi, ei, ei; tuntikin on minulle liian pitkä aika. Montako tuntia
luulet, Enrique?"

"Luulen, että olemme poissa päiviä."

"Päiviä!"

"Tule, lapseni; ne menevät pian. Mene auttamaan äitiäsi."

"Isä! Päiviä, pitkiä päiviä. Ne eivät tahdo kulua ollessani yksin."

"Mutta ethän olekaan yksin. Äitisihän on kansaasi."

Huoahtaen ja kuin muissa maailmoissa olevana hän läksi täyttämään
isänsä käskyä. Astuessaan ulos ovesta hän huokasi vielä kerran.

Tohtori oli äänettömänä ja ihmetellen katsellut tätä viimeistä
kohtausta; kun tyttö oli hävinnyt eteiseen, kuulin hänen mutisevan
itsekseen:

"Oho-jaa! Pieni fräulein parka. Sitäpä juuri epäilin!"




XVII.

YLÖS DEL NORTEA PITKIN.


En tahdo ikävystyttää lukijoitani erokohtauksella. Olimme satuloissa,
ennenkuin viimeiset tähdet olivat vaalenneet taivaalla ja ratsastimme
hiekkaista tietä.

Vähän matkaa talosta tie kääntyi johtaen tiheään korkeaan metsään.
Tässä pysäytin hevoseni, annoin tovereitteni ajaa ohitse ja seisoen
jalustimissa katselin taakseni. Silmäni seurasivat talon harmaita
seiniä etsien kattoa. Kaiteen reunalla aamuruskon vaaleaa valoa kohti
näkyi olento, jota tähystelin. En voinut erottaa piirteitä, mutta
tunsin pyöreäviivaiset muodot, kuten korkokuvan taivasta vasten.

Hän seisoi lähellä yucca-palmua, joka kasvoi "azotealla". Hänen
kätensä lepäsi sen runkoa vasten ja hän kumartui eteenpäin tähystellen
hämärään. Ehkä hän näki huivinheilutukseni; ehkä hän kuuli nimeänsä
lausuttavan ja vastasi jäähyväissanoihin, joita hänelle huudettiin. Oli
kuinka tahansa, hänen äänensä hukkui hevoseni kavion ääneen, kun se
nopeasti pyörähti ympäri ja vei minut metsän tummaan varjoon.

Ratsastaessani eteenpäin koetin toisinaan katsoa taakseni, mutta metsä
oli peittänyt talon näkyvistäni. Olin korkean tumman metsän sisässä.
Vielä näin somain palmillain pitkät lehdet, mutta tien laskeutuessa
alas mäkeä katosivat nekin näkyvistäni.

Löysäsin suitseni ja annoin hevoseni kulkea ominpäin. Vaivuin samalla
sekä suloisiin että tuskallisiin ajatuksiin.

Tunsin, että olin juonut rakkauden maljasta; että tähän kohdistuisi
kaikki toiveeni ja että se olisi toimintani vaikutin täst'edes.
Olin juuri saavuttanut miehuuden ja tiesin, että puhdas rakkaus on
harhailevain luonteiden paras ohjaaja; paras ohjas hillitsemään niiden
villejä mielihaluja. Tämän oli minulle neuvonut se, jolta olin saanut
elämäni ensi opetukset; ja koska hänen kokemuksensa jo monta kertaa
olivat minua auttaneet, uskoin häntä myös tässä suhteessa. Myöhemmin
elämässäni olenkin huomannut tämän pitävän paikkansa.

Tiesin, että olin herättänyt nuoren tytön rinnassa yhtä syvän ja
palavan rakkauden kuin omanikin oli; minun sydämeni oli jo tuntenut
mieltymystä, jota vastoin hän ei ollut tuntenut muuta kuin onnellisen
lapsuuden pikku huolia. Hän ei ollut tuntenut liikutusta. Rakkaus oli
hänen ensimmäinen tunteensa, hänen ensimmäinen intohimonsa!

Tällaiset mietteet tuntuivat suloisilta. Mutta mieleni synkkeni
katsellessani viimeisen kerran taakseni ja jokin pahahenki kuiskasi
minulle korvaan: "Et näe häntä enää koskaan!"

Tämä ajatus täytti mieleni synkillä aavistuksilla ja aloin miettiä
tulevaisuuttani. En ollut lähtenyt huvimatkalle, jolta palataan
määrätyllä kellonlyönnillä. Edessäni oli vaaroja, erämaan vaarat,
ja tiesin, etteivät ne olleet mitään tavallista laatua. Matkaa
suunniteltaessa edellisenä iltana ei Seguin salannut minulta matkamme
vaaroja. Hän oli selittänyt ne minulle, ennenkuin olin antanut
lopullisen suostumukseni seurata häntä. Muutamaa viikkoa aikaisemmin
en olisi niistä välittänyt, ne olisivat minua vain houkutelleet; nyt
olivat tunteeni muuttuneet, sillä tiesin, että olin vastuussa toisenkin
elämästä. Olikohan paholainen siis kuiskannut totta? Enkö siis enää
saisi häntä nähdä! Se oli tuskallinen ajatus; ratsastin eteenpäin
istuen kumarassa satulassani tämän katkeran tunteen painostamana.

Mutta olinhan jälleen suosikkini Moron selässä, joka näkyi tuntevan
ratsastajansa; sen joustava ruumis kohoili allani, mieleni alkoi
jälleen kirkastua. Hetken kuluttua tartuin suitsiin; tiukentaen niitä
kannustin hevoseni tovereiden jälkeen.

Tiemme seurasi jokea, kulkien toisinaan sen poikki matalissa
kahluupaikoissa tai kierrellen korkeametsäistä joenlaaksoa. Polku
oli pensaitten kasvama; vaikka puut olivat karsitut tietä varten, ei
näkynyt mitään jälkiä, lukuunottamatta muutamia yksinäisiä ratsastajain
jälkiä. Seutu näytti asumattomalta ja villiltä. Tämän huomasi siitäkin,
että lukuisat saksanhirvet ja antiloopit juoksivat tien poikki tai
tulivat esiin pensaistosta aivan hevostemme pään edessä. Toisinaan
poikkesi tie joen suunnasta, kulkien sen lukuisten mutkain yli. Useita
kertoja kuljimme suurten alueiden yli, jossa metsä oli kaadettu ja
aukioita oli ollut. Varmaankin oli siitä kauan, kun aura oli kyntänyt
näitä maita, sillä viljelyksiä peitti nyt sekainen, läpitunkematon
tiheikkö. Muutama katkennut lahova hirsi tai sortunut muuri oli kaikki,
mitä oli jäljellä uudisasukkaan ranchosta.

Kuljimme kirkonraunion ohitse, jonka vanha torni lohkeili pala palalta.
Muurien kivet peittivät maanpinnan laajalti. Kukoistava kyläkunta oli
ollut tässä. Missä se nyt oli? Missä olivat nyt uuraat juoruttelijat?
Missä olivat ne, joiden äänet olivat kaikuneet näiden seinäin sisällä?
Missä olivat ne, jotka kerran olivat polvistuneet vihityn kirkon
pyhitetyssä varjossa? He olivat menneet, mutta minne, koska ja miksi?

Tein näitä kysymyksiä Seguinille ja hän vastasi lyhyesti:

"Intiaanit."

"Eivätkö he enää tule näille seuduille?" Odottamaton levottomuus
valtasi mieleni. Ajattelin lyhyttä matkaa maatilalle, josta tulimme.
Ajattelin sen varustamattomia muureja. Odotin kärsimättömänä vastausta.

"Eivät enää", oli lyhyt vastaus.

"Kuinka niin?" kysyin.

"Tämä on meidän aluettamme", vastasi hän painokkaasti. "Olette nyt,
herra, seudulla, jossa asustaa outoja asukkaita. Varma tuho sille
intiaanille, joka uskaltaa harhailla näissä metsissä!"

Ratsastaessamme eteenpäin näköala laajeni ja näimme korkeita kumpuja,
jotka kulkivat pohjoisesta etelään kummankin puolin jokea. Nämä kummut
sulkivat joen uoman, kunnes se näytti kokonaan vuorten salpaamalta.
Tämä oli vain harhanäky. Edetessämme huomasimme pian joutuvamme
tuollaiseen kuiluun, kanjoniin, jotka ovat niin tavallisia troopillisen
Amerikan ylätasangoilla.

Tämän kautta kohisi virta esiin kahden suunnattoman kallion välissä,
joiden tuhannen jalan korkuiset piirteet muistuttivat kahta riitelevää
jättiläistä, jotka Kaikkivallan käsi oli erottanut, jättäen heidät
rypistelemään toisilleen otsaansa. Katselin noiden pystysuorain
kallioiden seinää ja tunsin väriseväni ratsastaessani niiden väliin.

"Näettekö tuota paikkaa?" kysyi Seguin, osoittaen kallioita, joka pisti
ulos kuilun yläreunasta. Ilmaisin myöntymykseni, sillä kysymys oli
minulle tarkoitettu.

"Tuollaisen hypyn olitte aikeissa tehdä. Löysimme teidät riippumassa
alas tuon kallion reunalta."

"Hyvä Jumalani!" pääsi minulta, silmäillessäni huimaavaa korkeutta.
Päätäni alkoi pyörryttää katsellessani ylöspäin, ja olin iloinen, kun
ratsastimme eteenpäin.

"Kiittäkää hevostanne", jatkoi toverini, "siitä, ettei tohtorimme
tarvitse tällä kertaa pysähtyä luitanne tutkistelemaan. Hoi, Moro!
kaunis Moro!"

"Oh, mein Gott! Ja, ja!" myönsi luonnontutkija, silmäillen seinämää
kauhun valtaamana kuten minäkin.

Seguin ratsasti vierelläni ja taputteli hevoseni kaulaa ihaillen.

"Mutta", kysyin nyt, muistellen ensi kohtaustamme, "miksi niin
mielellänne olisitte tahtonut ostaa sen?"

"Päähänpisto."

"Enkö minä voi sitä ymmärtää?"

"Varsin hyvin, herra. Aikomukseni oli varastaa tyttäreni takaisin ja
tarvitsin sitä varten hevostanne."

"Kuinka niin?"

"Se oli ennen kuin olin saanut kuulla vihollistemme aikeista lähteä
sotaretkelle. Koska en voinut häntä muulla tavalla saada, ajattelin
lähteä heidän kylilleen aivan yksin tai jonkun luotettavan toverin
seurassa ja sotajuonen avulla viedä hänet mukaani. Heidän hevosensa
ovat nopeita, mutta eivät vedä vertoja arapialaisellenne, kuten
ehkä saatte itse pian nähdä. Olisin ollut verraten suojassa, ja
piiritettynäkin olisin ehkä päässyt pakoon muutamin naarmuin. Ajattelin
naamioida itseni ja saapua heidän kylälleen heikäläisenä soturina. Olen
jo kauan osannut heidän kieltään."

"Se olisi ollut turmiollinen yritys."

"Aivan totta! Se olikin minun viimeinen keinoni, johon aioin ryhtyä,
kun kaikki muut yritykset olivat jääneet tuloksetta; vuosikautisen
ikävöimisen pakosta. Kenties olisin kuollut. Se oli ajattelematon aie,
mutta olin kypsyttänyt sen valmiiksi."

"Luulen, että nyt onnistumme."

"Niin minäkin. Näyttää kuin jokin korkeampi Kaitselmus nyt suosisi
yrityksiäni. Hänen vangitsijainsa poissaolo; ja sen lisäksi on
joukkueeni saanut lisävoimia, kun siihen on liittynyt trappereita
itäisiltä ylätasangoilta. Majavannahka on laskenut heidän puhetapansa
mukaan 'tupakkamällin hintaan' ja heidän mielestään "punanahka" on
tuottavampaa. Toivon, että tämä kaikki pian olisi ohitse."

Hän huokasi syvään lausuessaan nämä sanat.

Saavuimme nyt kuilun suulle, jossa varjoisa pumpulipensaisto tarjosi
meille lepopaikan.

"Levätkäämme täällä", sanoi Seguin.

Laskeuduimme hevosilta ja kiinnitimme ne köysiinsä syömään. Itse
istuimme pehmeälle nurmikolle ja otimme esiin matkaa varten valmistetut
eväämme.




XVIII.

PÄÄNAHAN METSÄSTÄJÄT.


Oli tuskin ilta, kun saavuimme leirille -- päänahan metsästäjäin
leirille. Tuloamme tuskin huomattiin. Lyhyt katse vain ratsastaessamme
miesjoukkoon osoitti, että olimme tuttuja. Ei kukaan noussut
paikoiltaan tai keskeyttänyt askartelu jaan. Saimme riisua satulat ja
viedä hevosemme mihin itse osasimme.

Olin väsynyt ratsastuksesta ja levitin viittani maahan ja istuuduin,
nojaten selkäni kantoa vasten, olisin voinut nukkuakin, mutta outo
ympäristö kiinnitti huomiotani, joten uteliaana sitä katselin
kuunnellen.

Leiri sijaitsi Del Norte-joen mutkassa olevassa aukeamassa, jonka
ympärillä korkeat pumpulipuut kohottivat tasaiset pystysuorat runkonsa
tiheästä kääpiöpalmupensaikosta. Muutamia risaisia telttoja oli
aukeamalla ja intiaanien tapaan rakennettuja nahkakotia. Useimmat
metsästäjät suojasivat itseään pingoittamalla puhvelinvuodan neljän
paalun päähän. Pensastossa oli "pesiä", oksista rakennettuja ja
yucca-palmun lehdillä tai läheiseltä joelta tuoduilla kaisloilla
katettuja.

Pensaikkoon oli hakattu polkuja eri suuntiin. Erään tällaisen aukon
kautta näkyi vihreä niitty. Siellä näkyi pitkiin suopunkeihin
kiinnitettyjä muuleja ja mustangeja laitumella.

Ympäri leiriä näkyi satuloita, suitsia ja laukkuja, jotka nojasivat
kantoja vasten tai riippuivat oksista. Puita vasten nojasi kiväärejä ja
teittäin ja kotain aukoissa riippui ruosteenpeittämiä miekkoja. Joka
puolella oli pannuja, patoja ja kirveitä hajallaan.

Nuotiotulet paloivat. Niiden ympärillä istui miehiä. He eivät
lämmitelleet itseään, sillä ilma ei ollut kylmä. He paistoivat
peuranlihaa tai polttelivat oudonmuotoisia piippuja. Toiset
kiilloittelivat aseitaan ja korjailivat metsätystarpeitaan.

Korvissani kuului monenlaisia kieliä. Kuulin ranskan, espanjan,
englannin ja intiaanien kieltä. Huudahdukset osoittivat myös puhujain
luonnetta. Näytti siltä kuin eri kansallisuudet olisivat lähettäneet
edustajiaan kilpailemaan kiroussanojensa tehokkuudesta.

Huomasin kolme eri ryhmää. Jokaisessa vallitsi oma erikoiskielensä ja
kunkin ryhmän miehillä oli samantapainen puku. Minua lähinnä puhuttiin
espanjan kieltä. He olivat etupäässä meksikkolaisia. Tahdon kuvata
heidän pukuaan, niin hyvin kuin nyt vielä muistan.

Calzoneerot ovat vihreätä verkaa. Ne on leikattu merimieshousujen
malliin: lyhyet vyötäiset, tiukat lonkan ympäriltä ja leveät lahkeet,
jotka on vahvistettu mustalla, painetulla ja koristetulla nahalla.
Ulkopuoliset saumat on nyöritetty palmikoilla ja koristeltu hopeisin
nappirivein. Saumat ovat auki, sillä ilta on lämmin, ja niiden alta
näkyvät valkeat kankaiset "calzoncillot", riippuen poimuissa säärien
ympäri. Saappaat ovat ruskeata vasikannahkaa ja niissä on lähes
puoli kiloa painavat kannukset! Kannukset ovat omituisen muotoisia
ja kiinnitetyt saappaisiin kirjailluilla nahkahihnoilla. Kannuksiin
on kiinnitetty pienet tiu'ut, "campanillat", jotka kilisevät jalan
vähimmästäkin liikkeestä! Calzonerot on kiinnitetty vyötäisiin
silkkivyöllä. Se on purppuranpunainen ja kääritty ruumiin ympäri
ja kiinnitetty takaa, jossa ripsuilla varustetut päät riippuvat
vasemmalle puolen. Liiviä ei käytetä. Lyhyt, ruumiinmukainen, tummasta
kirjaillusta verasta tehty nuttu peittää paidan. Paita itse leveine
kauluksineen ja koristeltuine rintoineen osoittaa jonkun tummasilmäisen
poblaanan loisteliasta ompelutaitoa. Päässä on leveälierinen sombrero;
suuri musta huopahattu paksuine hopeanauhoineen. Sen syrjiin on
pistetty metallikärkiä, jotka antavat hatulle vieläkin omituisemman
muodon. Toisen hartian yli riippuu kirjava serapé-huivi. Vyö
ruutikukkaroineen ja ratsastajakivääri kädessä, pari pientä pistoolia
vyön alla ja pitkä espanjalainen puukko viistossa vasemman lonkan
päällä täydentävät pukua, jota olen yrittänyt kuvata.

Tämä puku oli luonteenomaisin miehille, jotka olivat minua lähinnä.
Puvuissa oli kylläkin eroavaisuuksia, mutta ne kaikki olivat kuitenkin
meksikkolaisten kansallispuvun kaltaisia. Toisilla oli nahkaiset
calzonerot ja nuttu samasta aineesta, tiukka edestä ja takaa. Toiset
taasen käyttivät huivin asemesta navajoin viittaa leveine mustine
juovineen. Toisten hartioilta riippui kaunis ja pukeva "manga".
Muutamat käyttivät mokkasiineja; köyhemmillä miehillä oli jaloissaan
atztekien jalkineet "guarachit".

Miesten ulkomuoto oli tumma ja villinnäköinen, heidän hiuksensa
olivat pitkät, suorat ja mustat kuin korpin sulat; parta ja viikset
peittivät heidän kasvonsa. Hatun lierien alta loisti tummat tuliset
silmät. Harvat miehistä olivat kookkaita; mutta heidän ruumiinsa olivat
joustavat osoittaen voimaa ja tarmoa. Heidän ruumiinrakenteensa oli
tanakka ja rasituksiin ja ponnistuksiin tottunut. He olivat melkein
kaikki Meksikon rajamaan erämiehiä, jotka usein olivat otelleet tulisia
taisteluita vihollistensa intiaanien kanssa. He olivat ciboleroja,
vaqueroja, rancheroja, monteroja; miehiä, jotka lukuisissa taisteluissa
yhdessä ranskalais- ja englantilaissyntyisten metsästäjäin kanssa
olivat saavuttaneet rohkeuden, joka ei luonnostaan kuulu heidän
luonteeseensa. He olivat Meksikon rajamaiden valiojoukkoa.

He polttelivat cigaritoja, joita he sormien välissä pyörittelivät
maissin korsista, tai pelasivat korttipeliä tupakasta levitetyillä
viitoillaan. He huusivat ja kiroilivat "carajo!" hävitessään ja
kiitellen Pyhää Neitsyttä, kun kortit suosivat heidän peliään!
He puhuivat espanjalaista murretta ja äänet olivat terävät ja
epämiellyttävät.

Lähellä heitä oli toinen ryhmä, joka herätti huomioni. Tämän ryhmän
miehet erosivat suuresti edellisistä monessa suhteessa: äänessä,
puvussa, kielessä ja ulkomuodossa. He olivat angloamerikkalaista rotua.
He olivat trappereita, preeria- ja vuoristometsästäjiä.

Kuvatkaamme heistä erästä. Hän seisoo nojaten pitkää suoraa kivääriään
vasten ja tuijottaa nuotioon. Hän on kuusi jalkaa pitkä ja hänen
ryhtinsä osoittaa anglosaksilaista syntyperää. Hänen käsivartensa
ovat kuin nuoret tammet ja pyssynpiippua puristavat kädet ovat
suuret, lihattomat ja voimakkaat. Hänen poskensa ovat leveät ja
voimakkaat. Niitä peittää osaksi tuuhea parta, joka ei ole vaalea eikä
tummakaan, vaan tummanruskea, suun ympäriltä hiukan auringon, viinan
ja veden valkaisema. Silmät ovat sinertävän harmaat, pienet ja hiukan
välähtelevät. Ilme on varma ja katse harhailee harvoin. Ne näyttävät
tunkevan lävitse. Tukka on ruskea ja ihonväri, tumma kuin mulatin,
on auringon paahtama. Se on alkujaan ollut vaalea. Kasvot eivät ole
epämiellyttävät. Niitä voisi sanoa kauniiksikin. Niiden ilme on rohkea,
mutta hyväluontoinen ja jalomielinen.

Miehen puku on "kotitekoa"; nimittäin preerian tai villin vuoriston
aineista, jotka hän on ostanut tarkan pyssynsä luodilla. Se on hänen
itsensä tekemä, paitsi jos hän joskus yksinäisyyteen väsyneenä on
jakanut mökkinsä jonkun intiaaninaikkosen kanssa.

Hän on puettu hirvennahkaiseen metsästyspaitaan, joka on savustettu
pehmeäksi kuin hansikas; housuihin, jotka ulottuvat vyötäisille ja
mokkasiineihin. Viimemainitut on pohjattu puhvelin nahalla. Paita on
vyötetty lanteilta, mutta auki rinnasta ja kaulasta, jossa se muodostaa
hartioita peittävän kauluksen. Tämän alla näkyy ihomekko, joka on
valmistettu joko antiloopin parkitusta nahasta tai punapeuran vasikan
nahasta. Päässään hänellä on pesukarhunnahkainen lakki, jossa eläimen
pää on edessä ja sen pörröinen häntä riippuu töyhdön tavoin hartioille.

Hänen varustuksiinsa kuuluu luotikukkaro, joka on tehty vuorikissan
nahasta, sekä suuri puolikuun muotoinen ruutisarvi, jonka syrjiin
on kaiverrettu monta outoa muistokirjoitusta. Hänen aseensa ovat
pitkä "bowie"-puukko, suuri pistooli, joka riippuu kotelossaan hänen
nahkaisesta vyöstään. Tämän lisäksi on vielä lähes viiden jalan
pituinen metsästyskivääri, joka on niin suora, että perä tuskin
poikkeaa piipun suunnasta.

Hänen pukunsa, aseensa ja varusteensa ovat koristamattomat; mutta
hänen mekkonsa somat poimut, kauluksen ja säärystinten tyylikkäät
ripsut ja supinahkaisen lakin soma asento ilmaisevat, ettei kantaja
kuitenkaan ole aivan välinpitämätön ulkomuotojakaan suhteen. Pieni
kirjavilla piikkisian piikeillä kirjailtu pussi tai kotelo riippuu
hänen kaulassaan.

Toisinaan hän katselee tätä tyytyväisin katsein. Se on hänen
piippukotelonsa; rakkauden pantti joltakin tummasilmäiseltä,
mustatukkaiselta erämaan sulottarelta. Tällainen on vuoristometsästäjän
varustus.

Hänen ympärillään on useita samoin puettuja ja varustettuja.
Toisilla on pehmeät huopahatut, toisilla kissannahkaiset. Toisten
metsästyspaidat ovat vaaleammat ja värikkäämmät. Toisten taas ovat
revittyjä ja paikattuja, mutta heidät on pukunsa perusteella kuitenkin
helppo ryhmittää.

Kolmas joukkue, joka herätti mielenkiintoani, oli etäämmällä
istumapaikaltani. Olin vallan hämmästynyt huomatessani, että he olivat
intiaaneja.

"Voisivatko he olla vankeja?" ajattelin. "Mutta eiväthän he ole
sidottuja. Heidän katseensa ja eleensä eivät osoita heidän olevan
vankeja, ja kuitenkin he ovat intiaaneja. Voisivatko he kuulua
partiojoukkoon, joka taistelee heidän --"

Tätä aprikoidessani kulki ohitseni eräs metsästäjä.

"Keitä nuo intiaanit ovat?" kysyin joukkoa osoittaen.

"Delawareja, toiset shawnee-intiaaneja."

Nämäkö siis olivat kuuluisia delawareja: tuon kuuluisan heimokunnan
jälkeläisiä, joka Atlannin rannikolla ensimmäisenä ryhtyi
taisteluun valkoihoisten anastajain kanssa. Heidän historiansa
oli todellakin ihmeellinen. Sota oli heidän koulunsa, sota heidän
jumalanpalveluksensa, sota heidän ajanvietteensä ja ammattinsa. Heitä
oli enää jäännös jäljellä. Heidän tarinansa oli pian päättyvä.

Nousin pystyyn ja lähestyin heitä tuntuvan uteliaana. Muutamat heistä
istuivat tulen ympärillä poltellen omituisia punaisesta savesta
kaiverrettuja piippuja. Toiset astelivat edestakaisin majesteetillisin
askelin, jotka tekevät metsäintiaanit niin kuuluisiksi. Heidän
joukossaan vallitsi hiljaisuus, joka teki omituisen vastavaikutuksen
meksikkolaisten liittolaisten jaarituksille. Satunnainen, syvällä
sointuvalla äänellä tehty kysymys ja lyhyt sattuva vastaus, arvokas
nyökkäys tai kädenliike; täten he keskustelivat täyttäessään
piipunkoppansa kini-kin-ik-tupakalla ja antaen arvokkaasti tämän kulkea
suusta suuhun.

Katselin näitä pelottomia metsän poikia uteliaisuuttakin voimakkaammin
tuntein; kuten se, joka tarkastelee esinettä, josta hän on kuullut
ja lukenut outoja tarinoita. Kertomukset heidän sodistaan ja
vaelluksistaan olivat tuoreessa muistissani. Edessäni näin nyt niiden
suorittajat ilmielävässä todellisuudessaan ja villissä komeudessaan.
Nuo olivat samoja miehiä, jotka karkoitettuina kodeistaan Atlannin
rantamailta taipuivat ainoastaan kohtaloonsa, heidän heimonsa
perikatoon. Peräytyen yli Appalakian vuorijonon he olivat taistelleet
asuinpaikalta toiselle Alleghany-vuorten jyrkkiä rinteitä, Ohion
metsäisiä joenvarsia aina "Veriseen maaperään" saakka. Yhä vain
valkoihoiset seurasivat heitä ajaen heitä edelleen, edelleen laskevaa
aurinkoa kohden. Veriset sodat, petturuus, rikotut sopimukset
harvensivat vuosi vuodelta heidän rivejään. Yhä halveksien valkoisia
valloittajia naapureikseen he jatkoivat kamppailua raivaten tietä
itselleen, taistelemalla oman rotunsa ja värinsä heimojen kanssa,
jotka olivat kolminkertaisetkin luvultaan. Osage-joen latva oli
heidän viimeinen olinpaikkansa. Täällä anastaja lupasi taata heille
kotipaikan, jonka he saisivat pitää aina. Sopimus tuli liian myöhään.
Sodat ja vaellukset olivat muuttaneet heidän luonteensa; he halveksivat
rauhallista maanviljelystä. Heimon rippeet olivat koottuina Osagen
seuduilla, mutta eräänä vuonna katosi koko heimo. Urhot ja nuorukaiset
hävisivät pois jättäen ainoastaan vanhukset, vaimot ja raajarikot
heille annetulle kotipaikalleen. Mihin he olivat hävinneet? Missä he
olivat nyt? Se, joka halusi nähdä delawareja, sai etsiä heitä aukeilta
preerioilta, vuoriston metsistä, karhun ja majavan, vuori vuohen ja
puhvelin asuinpaikoilta. Sieltä voi heitä kenties tavata hajanaisina
joukkueina, vanhain vihollistensa valkonaamain liittolaisina
tai yksinään, pyydystellen, metsästellen, taistellen Yuta- ja
rapahointiaanein, Crow- tai Cheyennein, navajoin tai apachein kanssa.

Katselin ryhmää mielenkiintoisena, tarkastellen heidän piirteitään
ja komeita pukujaan. Vaikkei kaksi heistä ollut samalla tavalla
puettua, oli heidän puvuissaan kuitenkin huomattava yhtäläisyys.
Useimmilla heillä oli metsästyspaidat, ei hirvennahasta, kuten
valkoisten, vaan kirjavasta kalikoo-kankaasta neulotut. Tämä puku,
joka oli soman näköinen ja ripsuilla koristettu, teki hyvin erikoisen
vaikutuksen intiaanisoturin asuna. Mutta se, minkä suhteen delawaret
ja shawanot pääasiallisesti erosivat valkeista liittolaisistaan,
oli päähine. Tämä oli itse asiassa turbaani, jonka muodosti pään
ympäri kääritty värikkään kirjava huivi; samanlaisia, joita Haitin
tummat kreolit käyttävät. Joukossa en nähnyt kahta aivan samanlaista
turbaania, vaikkakin ne silti olivat samankaltaisia. Hienoimmat
niistä oli valmistettu ruudukkaista Madras-huiveista. Ne oli
koristettu värikkäillä sotakotkan sulilla tai gruya-kurjen sinisillä
höyhentöyhdöillä.

Tämän lisäksi oli heillä yllään peurannahkaiset housut ja mokkasiinit,
suunnilleen samanlaiset kuin trappereiden. Muutamat olivat koristaneet
housujensa lahkeiden ulkosaumat hiusripsuilla, jotka kertoivat synkkää
tarinaansa kantajain urhoollisuudesta. Huomasin myöskin, että heidän
mokkasiininsa olivat omituisia, eroten täydellisesti preeria-intiaanien
käyttämistä. Niiden kauto oli ilman koristuksia ja sidottu
kaksinkertaisella palmikolla.

Näiden soturien aseet ja varustukset olivat samanlaisia kuin valkoisten
metsästäjäinkin. He olivat jo aikoja sitten hylänneet jousen; ja pyssyn
käytössä he olivat taitavia, kuten kuka hyvänsä heidän valkoihoisista
liittolaisistaan. Paitsi tuluksia ja veistä he yhä vielä kantoivat
rotunsa vanhaa asetta, peloittavaa sotakirvestä.

Olen koettanut kuvailla näitä kolmea ryhmää, jotka huomasin
silmäillessäni leiriä. Siellä oli myös miehiä, jotka eivät kuuluneet
mihinkään näistä ryhmistä, sekä toisia, jotka olisi voinut lukea mihin
ryhmään, tahansa. Siellä oli ranskalaisia, kanadalaisia luoteisyhtiön
erämiehiä, kantaen valkeita kauhtanoita ja pakinoiden, nauraen ja
laulaen koskilaulujaan rotunsa tunnetulla vilkkaudella. Siellä oli
myöskin mulatteja ja kiiltävän mustia negroja Louisianan viljelyksiltä.
Siellä näkyi joukossa rääsyisiä univormuja, joiden kantajat olivat
paenneet joltakin rajamaan vartioasemalta tänne kaukaiseen seutuun.
Siellä oli kanakkeja kaukaisilta Sandwich-saarilta, jotka olivat
tulleet erämaiden poikki Kaliforniasta. Täällä oli nähtävästi
kaikenvärisiä ja kaikenkielisiä miehiä, tulleina kohtalon kuljettamina
tai etsien seikkailuja; kaikki enemmän tai vähemmän outoja yksilöitä,
jotka siten muodostivat oudoimman joukon, mitä koskaan olen saanut
tilaisuuden nähdä: Päänahan metsästäjäin joukon.




XX.

KILPA-AMMUNTA.


Palasin viitalleni ja aioin oikaista itseni sille, kun "gruya"-kurjen
ääni herätti huomioni. Katselin taivaalle ja näin tuon linnun lentävän
joelta leiriä kohti metsässä olevan aukon kautta. Se oli matalalla ja
hiljaa lentäen suurine siipineen houkutteli ampumaan.

Kuului laukaus. Eräs meksikkolainen oli ampunut "eskopettinsa", mutta
lintu lensi edelleen kiihdyttäen vauhtiaan ikäänkuin päästäkseen ohi.

Trapperit alkoivat nauraa, ja eräs huusi: "Peijakkaan hupsu! Luuletkos
osuvasi edes levitettyyn vaippaan tuollaisella nuijapäisellä
pötypaukulla? Häh?"

Käännyin nähdäkseni, kuka noin sanoi. Kaksi miestä tähtäsi juuri lintua
kohti. Toinen heistä oli nuori trapperi, josta olen jo kertonut. Toinen
taas oli eräs intiaani, jota en vielä ollut huomannut.

Kumpikin laukaus kuului samalla kertaa; kurki ojensi pitkän kaulansa ja
tuli kieppuen alas puihin, jääden riippumaan korkealle oksiin.

Miehet eivät huomanneet toisiaan, sillä heidän välillään oli teltta ja
laukaukset olivat samanaikaiset. Eräs trapperi huusi:

"Hyvin tehty, Garey! Herra auttakoon sitä, joka on vanhan Killbarin
piipun edessä, kun sie tirkistät tähtäimestä!"

Intiaani astui teltan takaa. Kuullessaan tämän keskustelun ja
nähdessään savun, joka vielä tuprusi nuoren metsästäjän pyssynpiipusta,
hän kääntyi tämän puoleen kysyen:

"Ammuitteko, hyvä herra?"

Kysymys oli tehty kaunissointuisella englanninkielellä, mikä herätti
huomioni, ja sitäpaitsi hänen erikoinen ulkomuotonsa oli jo minua
miellyttänyt. "Kuka hän on?" kysäisin eräältä.

"En tierä; äsken tullut", oli lyhyt vastaus.

"Tarkoitatko, että hän on tuntematon täällä?"

"Niinpä kyllä. Hän tuli tuolta äsken. Eivät taida häntä tuntea. Paitsi
päällikkö, näin heitin puistavan kättä."

Katselin intiaania kasvavin mielenkiinnoin. Hän näytti olevan
noin kolmenkymmenen ikäinen mies eikä juuri alle seitsemän jalan
mittainen. Hänen ruumiinsuhteensa muistuttivat Apolloa, joten hän
näytti pienemmältä kuin todellisuudessa olikaan. Hänen piirteensä
olivat roomalaistyyliset; kaunis otsa, kotkannenä ja leveä leuka
ilmaisivat kykyä samalla kuin lujuutta ja tarmoa. Hän oli puettuna
metsästyspaitaan, säärystimiin ja mokkasiineihin, mutta ne erosivat
tekotavaltaan sekä metsästäjäin että heidän liitossaan olevain
intiaanien pukimista. Paita oli tehty punahirven parkitusta nahasta,
ollen kuitenkin valmistettu toisella tavoin kuin metsästäjäin. Se
oli nimittäin valkaistu melkein säämiskähansikkaan väriseksi. Se oli
rinnalta kiinni ja reunat kauniisti kirjaillut värillisillä piikkisian
kynillä. Hihat oli samoin koristeltu; päähine ja mekon liepeet oli
reunustettu pehmeällä lumivalkealla kärpännahalla. Mutta omituisinta
tämän miehen ulkomuodossa oli hänen tukkansa. Se valui vapaasti hänen
hartioilleen ja laahasi maata hänen kävellessään! Se oli vähintään
seitsemän jalan mittainen. Hiukset olivat mustat, kiiltävät ja rehevät,
ja muistuttivat suurten flaamilaishevosten häntäjouhia.

Hänellä oli päässään komeista kotkansulista tehty päähine: villin
kaunein koriste. Tämä suurenmoinen pääkoriste lisäsi hänen
majesteetillista ulkomuotoaan.

Valkea puhvelintalja riippui hänen hartioillaan. Sen pehmeät karvat
sopivat hyvin hänen pukuunsa ja muodostivat vastakohdan hänen mustille
hiuksilleen.

Muuten hänellä ei ollut mitään koristeita. Hänen aseittensa ja
varusteittensa metalliosat hohtivat ja kiväärin tukki oli runsaasti
silattu hopeakuvioilla.

Olen ollut näin tarkka selityksessäni, koska hän heti ensimmäisen
kerran nähdessäni teki minuun sellaisen vaikutuksen, joka ei koskaan
ole häipyvä mielestäni. Hän oli tuollainen komean ja runollisen villin
perikuva; eikä kuitenkaan hänen puheessaan ja käytöksessään ollut
mitään raakalaismaista. Päinvastoin oli kysymys, jonka hän juuri oli
tehnyt trapperille, lausuttu mitä kohteliaimmalla tavalla. Vastaus
sitävastoin ei ollut samanlainen.

"Ammuinko? Etkös kuullut paukkua? Etkös nähnyt linnun putoavan?
Katsoppas tonne!"

Näin lausuen Garey osoitti puussa riippuvaa lintua.

"Olemme luultavasti ampuneet yht'aikaa." Tätä lausuessaan intiaani
osoitti kivääriään, joka vielä savusi.

"Kuules injuuni, joskopa ammuimme yhtaikaisesti tai kaht'aikaisesti tai
katinhäntäisesti, se ei kuulu miulle enempää kuin majavanhäntäkään;
mutta sen sanon, että tuota lintua minä tähtäsin, siihen myöskin osuin
ja siell' on kyllä luotini jälki vieläkin."

"Luulenpa myöskin osuneeni", vastasi intiaani sävyisästi.

"Sepä on hyvinkin luultavaa noin korialla kapineella!" sanoi Garey
katsellen ylenkatseellisesti toisen asetta ja sitten ylpeänä omaa
kulunutta kivääriään, jonka hän juuri oli puhdistanut ladatakseen
uudelleen.

"Kapine tai mikä tahansa", vastasi intiaani, "niin kantaa se luodin
suorempaan ja kauemmaksi kuin mikään muu kivääri, mitä tähän saakka
olen tavannut. Voin vannoa, että myöskin minulla on luodin läpi
kurjessa!"

"Kuules, mister; noin hienonnäköistä ja kohteliasta herrasmiestä kai
täytynee puhutella misternimellä, vaikka hän onkin injuuni; sepä ei
ole vaikea nähdä, kuka linnun ampui. Kiväärisi on noin viidenkymmenen
kaliiberin; Killbar on yhdeksänkymmentä. Eipä ole vaikea sanoa, kumpi
linnun ampui. Saamme pian sen nähdä." Näin lausuen trapperi asteli puun
alle, jonka latvassa lintu vielä riippui.

"Kuinkas meinaat sen saada alas?" huusi eräs mies, joka myös oli tullut
paikalle nähdäkseen, kuinka tämä väittely loppuisi.

Ei kuulunut vastausta, sillä kaikki näkivät, että Garey tähtäsi
ampuakseen. Kuului laukaus: oksa vavahti luodin osuessa ja taipui alas
kurjen painosta. Mutta lintu oli tarttunut oksan haaraan ja riippui yhä
puussa. Kuului hyväksyvää mutinaa. Miehet eivät olleet tottuneet turhan
tähden huutamaan.

Nyt saapui intiaanikin paikalle, ladattuaan aseensa. Tähdättyään hän
ampui oksaa vahingoittuneeseen paikkaan ja irroitti sen puusta! Lintu
putosi maahan katsojain, varsinkin meksikkolaisten ja intiaanien
suosiohuutojen kaikuessa. Se nostettiin maasta ja tutkittiin oikopäätä.
Kaksi luotia oli osunut siihen. Kumpikin olisi sen tappanut.

Mielipaha kuvastui nuoren trapperin kasvoilla. Niin monen metsämiehen
läsnä ollen tulla injuunin noin nolaamaksi mieliaseensa käytössä, vielä
päällepäätteeksi tuollaisella salonkikiväärillä. Metsästäjät eivät
paljoakan luota kirjailtuun pyssynperään tai suureen kaliiberiin.
Kirjaillut kiväärit kuten partaveitsetkin sopivat parhaiten
"keltanokille". Nähtävästi teki oudon intiaanin kivääri tässä suhteessa
harvinaisen poikkeuksen.

Vaadittiin trapperin koko itsensähillitsemiskyky hänen kiukkunsa
salaamiseksi. Sanaakaan sanomatta hän alkoi puhdistaa kiväärinsä
piippua tuolla metsämiehelle ominaisella "stooalaisella"
levollisuudella. Huomasin, että hän latasi panoksensa tavallista
huolellisemmin. Nähtävästi hän ei aikonut tyytyä tähän tulokseen, vaan
aikoi joko voittaa injuunin tai itse saada selkäänsä. Tätä hän ainakin
tovereilleen mutisten vakuutti.

Pian oli hänen aseensa ladattu ja heilauttaen sitä hän kääntyi miesten
puoleen, jotka olivat kokoontuneet hänen ympärilleen.

"Toipa nyt on ampumista", sanoi hän, "joka on yhtä helppoa kuin orrelta
putoaminen. Tuon tekee jokainen, joka osaa katsella suoraan tähtäimen
kautta. Mutta onpa toinen temppu, joka tosiaan kysyy miehen hermoja."

Tässä trapperi vaikeni ja katsahti intiaania, joka myöskin latasi
kivääriään.

"Kuules, vieras!" jatkoi hän kääntyen tämän puoleen. "Onko sulia
leirillä toveria, joka tuntee ampumataitosi?"

Vaiettuaan hetken intiaani vastasi: "On kyllä."

"Voiko toverisi luottaa ampumataitoosi?"

"Luulenpa kylläkin. Mutta miksi sitä tahdotte tietää?"

"Meinaan näyttää sulle tempun, jonka toisinaan suoritimme Bent's
Fortissa, huvittaaksemme vast'alkajia. Eipä sekään ole paljon mitään;
mutta kysyyhän vähän taitoa. Hoi! Rube!"

"Peijakkaan äpärä! Mitä sie karjut?"

Tämä sanottiin tarmokkaalla ja kiukkuisella äänellä, joka käänsi
kaikkien katseet sinne, mistä ääni kuului. Ensi silmäyksellä sillä
suunnalla ei näyttänyt olevan ketään. Mutta tarkemmin katsellen
kantojen ja runkojen välistä näkyi tulen ääressä istuskeleva
ihmisolento. Olisi vaikea luulla sitä ihmisolennoksi, elleivät
käsivarret juuri olisi olleet liikkeessä. Selkä oli käännetty katsojiin
ja pää oli painunut piiloon hartiain taakse. Olento näytti enemmän
kannolta kuin ihmisolennolta. Astuessamme lähemmäksi näimme miehen,
tosin aika omituisen, joka piti pitkää peuran kylkiluuta molemmin käsin
ja kalvoi sitä huonoilla hampaillaan.

Miehen koko olento oli sangen erikoinen ja omituinen. Hänen pukunsa,
jos sitä puvuksi voisi sanoa, oli yksinkertainen ja villi. Siihen
kuului jotakin, joka kerran lienee ollut metsästyspaita, mutta nyt
se muistutti lähinnä nahkasäkkiä, jonka pohja oli ratkennut auki ja
jonka sivuihin oli neulottu hihat. Se oli pölynvärinen, laskoksissa
ja paikattu ja tahrainen yltympäri! Mitään koristuksia siinä ei
ollut. Joskus siinä lienee ollut kauluskin, mutta sitä oli nähtävästi
käytetty paikkaukseen tai muihin tärkeämpiin tarkoituksiin, kunnes
siitä oli tuskin tilkkua jäljellä. Säärystimet ja mokkasiinit olivat
paidan malliset ja näyttivät aikoinaan olleen tehdyt samasta nahasta.
Ne myöskin olivat pölynväriset, paikatut, ryppyiset ja tahraiset. Ne
olivat liian lyhyet, jättäen paljaiksi nilkat, jotka myöskin olivat
ruskeat kuin pukinnahka. Hänellä ei ollut aluspaitaa, mekkoa tai
muutakaan vaatetta, lukuunottamatta päänmukaista lakkia, joka oli ollut
metsäkissan nahkaa, mutta jonka karvat olivat kuluneet pois, jättäen
jäljelle tahraisen nahkapinnan, joka hyvin suli yhteen muun puvun
kanssa. Näyttipä siltä kuin lakkia, mekkoa, säärystimiä ja mokkasiineja
ei olisi riisuttu sen jälkeen kuin ne olivat uusina päälle puetut,
ja siitä oli varmaankin monta vuotta. Mekko oli avoin, paljastaen
rinnan ja kaulan, jotka samoin kuin kasvot, kädet ja nilkat, olivat
auringonpaahtamat ja savun mustaamat kuparinruskeiksi. Koko mies näytti
aivan kuin vartavasten savustetulta.

Kasvoista päättäen hän näytti kuudenkymmenen ikäiseltä. Hänen
piirteensä olivat terävät ja kotkan tapaiset; pieni silmä oli
tumma, nopea ja läpitunkeva. Tukka oli musta ja lyhyeksi leikattu.
Hänen ihonvärinsä oli luonnostaan ruskea, vaikkei hän muuten
näyttänyt olevankaan ranskalaista tai espanjalaista syntyperää, vaan
englantilaista tummaa rotua.

Katsellessani lähemmin miestä huomasin hänessä olevan jotakin
omituista, pukua lukuunottamatta. Tuntui kuin jotakin olisi puuttunut
hänen päästään. Mitähän se oli? Pian huomasinkin hänen olevan ilman
korvia!

Tämä huomio teki minuun kaamean vaikutuksen. Korvaton mies on aina
kaamea. Se edellyttää jotakin murhenäytelmää, jotakin kauheata kostoa.
Se edellyttää jotakin julmaa rikosta ja yhtä julmaa rangaistusta.

Näitä ajatuksia hautoessani muistui odottamatta mieleeni Seguinin
edellisenä iltana tekemä huomautus. Tämä lienee sama henkilö, josta hän
silloin puhui.

Annettuaan vastauksen istui vanha mies hetken aikaa pää polvien
välissä, kalvaen, mutisten ja äristen kuin vanha laiha susi, jonka
aterioimista on jollakin tavoin häiritty.

"Tuleppa tänne, Rube! Mie tarvitten sinua hiukan", jatkoi Garey
puoleksi pyytäen.

"Vai sie tarvittet mua; mutta tää pilttipä ei liikuta karvaakaan,
ennenkuin on kalvanut tään luun; ei sittenkään, häh!"

"Pidäpä kiirettä!" sanoi trapperi kärsimättömästi ja laski kiväärinsä
perän maahan ja asettui ääneti odottamaan.

Järsien, mutisten ja äristen vielä hetken oikaisi Vanha Rube, tällä
nimellä tunnettiin näet tuo syntipukki, hitaasti laihan vartalonsa ja
asteli miesjoukon luokse.

"Mitä sie haluat, Billee?" kysyi hän trapperilta.

"Tahdon, että pidät tuosta kiinni", vastasi Garey, ojentaen hänelle
pyöreän valkean noin taskukellon kokoisen näkinkengän, joita oli
maanpinnalla.

"Oletko lyönyt vetoa?"

"Ei, en ole."

"Aiotkohan tuhlata ruutiasi?"

"Aion ampua kilpaa", vastasi trapperi merkitsevästi, "tuon injuunin
kanssa."

Vanha mies silmäili vierasta intiaania, joka seisoi suorana ja
juhlallisena komeine koristeineen. Hänen olennossaan ei ollut mitään
ylimielisyyttä eikä kerskailua, seistessään siinä kivääriinsä nojaten
levollisen ja arvokkaan näköisenä.

Vanhan Ruben tavasta tarkastella häntä voi helposti huomata, että
hän oli nähnyt miehen ennemmin jossakin muualla. Silmäiltyään häntä
kiireestä kantapäähän tarkkaavin katsein pääsi hänen huuliltaan
hiljainen hymähdys, joka päättyi sanaan "Coco".

"Onko hän coco?" kysyi toinen huomattavalla mielenkiinnolla.

"Ootko sie sokea, Billee? Etkös näe hänen mokkasiinii?"

"Tottavie, olet oikeassa, olin heidän heimossaan kaksi vuotta, mutta en
nähnyt siellä tällaista miestä."

"Hää ei ollutkaan siellä."

"Missäs sitten?"

"Piru sen tietää. Hän voi ampua hyvinkii. Kerrankin näin hänen ampuvan
_keskelle maalia_."

"Tunnetkos hänet?"

"Noin hiukan. Sievä vaimo, nätti tyttö. Mihin tahdot minun menevän?"

Kaikesta päättäen olisi Garey mielelläänkin jatkanut keskustelua,
kuullessaan toisen mainitsevan "vaimo"-sanan; mutta kun toinen
valmistautui lähtemään liikkeelle, osoitti hän idässä olevaa aukkoa
metsässä ja vastasi lyhyesti, "kuusikymmentä".

"Varopa näppejäni, kuulet sie! Injuunit ovat jo harventaneet niitä;
eikä tällä pojalla ole varaa enempään." Näin lausuen heilautti vanha
trapperi oikeata kättään, joka oli vailla pikku sormea.

"Ole huoletta, vanha äijä!" kuului vastaus; ja savustettu raato asteli
eteenpäin hitain ja säännöllisin askelin, joka osoitti hänen mittaavan
matkaa.

Kun hän oli astunut kuusikymmentä askelta, kääntyi hän ympäri, oikasihe
itsensä ja löi kantapäät yhteen. Sitten hän ojensi oikean käsivartensa,
nostaen sen hartiain korkeudelle ja pitäen näkinkenkää sormillaan,
litteä puoli ampujaan, huusi hän:

"Noo Billee, ammupa nyt yks' pamaus!"

Näkinkenkä oli hiukan kovero ja ontelo puoli oli käännetty eteen.
Peukalo ja etusormi ulottuivat puoleksi sen ympäri, joten osa reunaakin
oli peittyneenä; ampujaan päin oleva pinta ei ollut kuin tavallisen
kellon kokoinen.

Tämä oli peloittava näky. Se ei ole niinkään tavallinen temppu
vuoristomiesten kesken kuin matkailijat ehkä kertovat teille. Temppu
vaatii suurinta taitoa, osoittaen ensinnäkin ampujan lujahermoisuutta
ja toiseksi keskinäistä luottamusta. Joka tapauksessa vaatii maalin
pitäminen vähintään yhtä suurta rohkeutta kuin siihen ampuminenkin.
Monikin metsämies olisi valmis ampumaan, mutta harva pitämään kuorta.
Mutta molemmat miehet olivat "maalimiehiä", he olivatkin ensiluokan
trappereita. Garey veti syvän henkäyksen, asettui tanakkaan asentoon
vasen jalka muutaman tuuman edelle oikeasta. Sitten hän nosti
kiväärinsä, tukien piippua vasemmalla kädellä, ja huusi toverilleen:

"Vankkana nyt, vanha syntipukki! Kuulet sie!" Heti sanojen jälkeen
kohosi kivääri poskelle. Oli hetkisen kuolon hiljaisuus; kaikkien
silmät olivat kääntyneet maaliin. Kuului laukaus, ja näkinkenkä
lensi sirpaleiksi! Kuului hyväksymishuutoja. Vanha Rube poimi maasta
kappaleet ja katseltuaan hetken huusi ääneen:

"Keskelle pilkkaa --!"

Nuori trapperi olikin osunut maalin keskukseen kuten luodin jälki
osoitti.




XXI.

MESTARILAUKAUS.


Kaikki kääntyivät nyt intiaanin puoleen. Koko ajan hän seisoi äänetönnä
ja levollisena. Nyt hänen katseensa etsi esinettä maasta.

Jalkainsa vierestä hän löysi pienen preeriakurpitsan. Se on
pallonmuotoinen, noin appelsiinin kokoinen ja sen värinenkin. Hän
kumartui ja nosti sen maasta. Hän tutki sitä huolellisesti aivan kuin
punnitakseen sen painoa kädessään.

Mikähän lienee hänen tarkoituksensa ollut? Ehkä heittää se ilmaan ja
lävistää se luodilla lennosta? Mitäpä muutakaan?

Miehet katsoivat häntä vaieten. Melkein kaikki kuusi-seitsemänkymmentä
metsästäjää seisoivat hänen ympärillään. Ainoastaan Seguin ja tohtori
muutaman miehen avustamina pystyttivät jonkin matkan päässä telttaa.
Vanha Rube oli mennyt takaisin nuotiolle paistamaan itselleen toisen
kylkiluun.

Kurpitsa näkyy olevan intiaanin mieleinen. Hänen rinnallaan riippuu
pitkä sotakotkan reisiluu. Se on omituisesti kaiverrettu ja varustettu
reijillä kuten soittopilli, mikä se olikin.

Hän nosti sen huulilleen, peittäen aukot sormillaan. Sitten hän puhalsi
kolme omituista kovaa ja terävää säveltä. Hän laski pillin ja katseli
itää kohden metsään. Kaikkien katseet kääntyivät samaan suuntaan.
Miehet seisoivat uteliaina odotellen.

Kuin kaiku kuului metsästä samanlainen merkki! Nähtävästi hänellä oli
toveri metsässä, vaikkei kukaan joukosta vielä näkynyt tuntevan häntä
tai hänen kumppaniaan. Yksi tunsi. Se oli Rube.

"Vaihdan tämän kylkiluun laihan puhvelin häntään, ellette pian saa
nähdä sievää tyttöä", huusi hän olkansa ylitse.

Kuului ritinää pensaikosta ja kevyitä askeleita. Vaalea olento vilahti
lehtien välistä. Joku tuli esiin metsiköstä. Se oli nainen. Se oli
intiaanityttö, joka oli heimonsa omituisissa ja kirjavissa pukimissa.
Hän astui esiin pensaikosta ja läheni rohkeasti joukkoa. Kaikki
kääntyivät häneen päin hämmästyen ja ihaillen.

Hän oli puettuna samaan tapaan kuin intiaani itse, ja muutenkin he
olivat toistensa näköiset. Hänen ihomekkonsa oli vasikannahkaa ja
ulottui puoliväliin sääriä päättyen näkinkengän kuorista tehtyyn
reunaan, joka kilisi hänen astuessaan. Vyötäisillä hänellä oli
"wampum"-vyö, joka piti koossa täyteläistä rintaa ja sulavaa vartaloa
peittävän ihomekon. Päähineensä oli samanlainen kuin toverin,
ainoastaan pienempi ja keveämpi, ja hiukset riippuivat vapaasti
ulottuen melkein maahan. Hänen niskansa, kaulansa ja osa rintaa olivat
paljaat ja koristetut kirjavilla helminauhoilla.

Hänen kasvonpiirteensä olivat jalot ja puhtaat. Silmät olivat viistot.
Huulet muodostivat kauniin kaaren ja kaula oli pyöreä ja täyteläinen.
Hänen ihonvärinsä oli intiaaninruskea. Hän oli vielä tyttö, vaikkakin
täysikasvuinen ja kehittynyt: terveyden ja villin kauneuden perikuva.

Hänen lähestyessään kuului miesjoukosta hiljaista ihailua. Karkean
metsästysmekon alla sykki sydämiä, jotka harvoin unelmoivat
naiskauneutta. Nuoren Garey-trapperin käytös hämmästytti minut. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja huulet yhteenpuristetut. Lieneekö hän ollut
mustasukkainen? Oli!

Hän astui toverinsa taakse aivan kuin ollakseen piilossa. Toisella
kädellä hän hapuili puukonpäätä ja toinen puristi kivärin piippua kuin
sen murskatakseen.

Tyttö astui esiin. Intiaani ojensi hänelle kurpitsan ja sanoi jotakin
minulle tuntemattomalla kielellä. Tyttö otti sen ja vastaamatta käveli
samaa paikkaa kohden, missä Rube oli seisonut.

"Taitaapa ampua kurpitsan tytön kämmeneltä", arveli eräs metsästäjä.

"Mitäs taitoa siihen tarvitaan", lisäsi toinen, ja samaa mieltä
näyttivät muutkin olevan.

"Häh! Eihän se Gareyta voita, vaikka osuisikin", huusi kolmas.

Suuri oli hämmästyksemme, kun tyttö heitti pois päähineensä, asettaen
kurpitsan päälaelleen, pannen kädet ristiin rinnalleen tyynenä ja
liikkumattomana kuin puuveistos.

Intiaani kohotti kiväärinsä tähdätäkseen, mutta hänet esti
esiinsyöksyvä mies. Se oli Garey!

"Älkäähän toki! Ei!" hän huusi tarttuen kivääriin. "Bill Garey ei tahdo
nähdä entisen lemmittynsä tuollaisessa vaarassa."

"Mitä tämä tarkoittaa?" huusi intiaani ukkosen äänellä. "Kuka uskaltaa
häiritä minua?"

"Mie uskallan", vastasi Garey. "Taitaapa olla sinun nyt. Vie hänet
minne haluat ja ota tämäkin", jatkoi hän heittäen koristetun
piippukotelon intiaanin jalkoihin; "mutta mie en tahdo häntä nähdä
ammuttavan!"

"Millä oikeudella häiritsette minua? Siskoni ei pelkää --"

"Siskosi!"

"Niin sisareni."

"Onko tyttö sisaresi!" kysyi Garey innokkaasti, muuttaen ilmettään ja
esiintymisensä sävyä. "Sanoinhan jo, että on."

"Ootko sie El Sol?"

"Olen."

"Pyydän anteeksi, mutta --"

"Saatte anteeksi. Antakaa minun jatkaa!"

"Oi, herrani, älkää viitsikö! Hän on sisarenne ja teillä on siihen
oikeus, mutta se on turhaa. Olenhan kuullut ampumataidostanne. Myönnän,
että olette minut voittanut. Jumalan tähden, älkää panko häntä
alttiiksi."

"Ei tämä ole vaarallista!"

"Ei, ei! Jos haluatte, niin antakaa minun pitää maalia!" änkytti
metsästäjä.

"Ho--oi, Billee! Mitäs sie äksieraat?" huusi Rube, astuen paikalle.
"Anna sie hänen ampua. Olen kuullut hänestä ennenkin. Älä sie oo hupsu.
Hän tekee sen kuin veitsellä viiltäen!"

Vanha trapperi tarttui toveriansa käsivarteen ja veti hänet syrjään.
Ennenkuin Garey ennätti kääntyä, oli kivääri intiaanin poskella ja
sormi liipaisimella. Oli liian myöhäistä keskeyttää.

Hetki oli kaikille jännittävä. Hiljaisuus oli täydellinen. Kaikki
pidättivät henkeään ja tähystivät keltaiseen esineeseen, joka ei ollut
appelsiinia suurempi.

Laukaus, leimaus, savu ja kiivas eläköönhuuto kuuluivat miltei
yht'aikaa. Näimme maalin putoavan maahan. Tyttö oli vahingoittumaton!

Juostessani muiden mukana kuulin intiaanin kimakan vihellyksen. Katsoin
eteeni, tyttö oli kadonnut.

Juoksimme paikalle, jossa hän oli seisonut. Metsästä kuului vielä
poistuvia askeleita, mutta kukaan ei seurannut. Löysimme kurpitsan
palaset maasta siinä olevine luodin jälkineen. Luoti oli tunkeutunut
puunrunkoon, josta sen eräs metsästäjä kaivoi ulos bowiepuukollaan.

Takaisin palatessamme seisoi intiaani jutellen tuttavallisesti Seguinin
kanssa. Tullessani leiripaikalle huomasin Gareyn poimivan maasta
kiiltävän esineen. Se oli piippukotelo, jonka hän jälleen ripusti
kaulaansa entiselle paikalleen.

Huomasin kaikesta, että hän nyt piti muistoesinettä entistäkin
arvokkaampana.




XXII.

VIELÄ TOINEN LAUKAUS.


Olin vaipunut mietteisiini, kun ääni, jonka tunsin olevan vanhan Ruben,
herätti minut ajatuksistani.

"Kuulkaa pojat! Vanha Rube ei suotta tuhlaa ruutia, mutta saatte
leikata korvani, ellen paranna injuunin laukausta."

Äänekäs nauru seurasi tätä trapperin viittausta korviinsa, jotka oli
päätä myöten leikattu pois.

"Kuinka sie sen aiot toimittaa, Rube?" kysyi eräs metsästäjä; "aiotko
asettaa maalin oman pääsi päälle?"

"Saatte nähdä, kun varrotte", vastasi Rube, astellen puun luokse, josta
hän toi pitkän kiväärinsä ja alkoi sitä huolellisesti puhdistaa.

"Parannanpa sittenkin", hän mutisi ladatessaan asetta, "tai saatte
leikata pikkusormen Ruben oikeasta kädestä."

Jälleen kuului naurunremakka, sillä kaikki tiesivät, ettei hänellä
ollut sitä sormea.

"Nii-nii", jatkoi hän katsellen ympärillä olevia, "saattepa vaikka
nylkeä päänahkani."

Viimeinen vihjaus aiheutti uuden naurun; sillä vaikka katinnahkalakki
olikin päänmukainen, tiesivät kaikki, että Rube oli päänahaton.

"Mutta kuinka aiot tempun suorittaa? Kerropa se!"

"Näättekö tota, hä?" kysyi trappani, pitäen sormissaan
pitahaya-kaktuksen pientä hedelmää, jonka hän oli poiminut maasta.

"Kyllä, kyllä", kuului huutoja.

"Näättekö jo? Se ei ole puoltakaan injuunin maalista. Eikö ole, eikö?"

"Selvä se, näkeehän sen hullukin."

"Noh! Mie osun siihen kuudenkymmenen jalan päästä."

"Häh!" huusivat useat harmistuneina.

"Pistä se paalun nenään, niin jokainen meistä sen ampuu alas, vieläpä
Barneykin vanhalla musketillään", sanoi eräs. "Eikö niin, Barney?"

"Voisihan tota yrittää", vastasi pienenläntä mies nojaten muskettiinsa.
Olin jo huomannut miehen tahraisine pukuineen, joka joskus oli ollut
taivaansininen. Hän oli jo sitä ennen herättänyt huomioni punaisella
tukallaan, joka oli punaisin, mitä koskaan olen nähnyt. Se oli
kasarmissa ajettu pois, mutta pisti nyt esiin pienestä pyöreästä
päästä tiheänä, kankeana ja kuoritun porkkanan värisenä. Hänen
kansallisuudestaan ei ainakaan voinut erehtyä: hän oli irlantilainen.

Palveltuaan jonkin aikaa Setä Samin armeijassa hän oli kyllästynyt
kasarmikomentoon ja oli nyt karkumatkalla. Hänen nimeänsä en tiennyt,
mutta häntä sanottiin O'Corkiksi -- Barney O'Corkiksi.

"Jokainen meistä sen tempun tekee", jatkoi eräs mies. "Mutta siinä on
pieni ero, jos panet sen tytön pään päälle."

"Pyhä piina! Ja eikö hän ollut hiton nättikin!" huudahti pieni
irlantilainen tosissaan.

"Peto!" huusi Rube, joka oli saanut pyssynsä ladatuksi. "Kuka hitto
tässä on paalusta puhunut? Onhan minullakin muija, kuten injuunilla."

"Muija! Sinullako muija?"

"Nii-nii, muija, muija. Varttokaa hetkinen, niin saatte nähdä."

Näin sanoen heitti vanha savustettu syntipukki kiväärinsä olalle ja
marssi metsään.

Emme odottaneet kauan, ennenkuin Rube palasi taluttaen vierellään
"vanhaa muijaansa", joka oli pitkä, laiha, luiseva, korkeasäärinen ja
pitkäkorvainen mustangi-tamma. Korviltaan se muistutti tosin muulia,
mutta oli kuitenkin puhdasta mustangirotua. Tällainen oli siis Ruben
"vanha muija" ja sitä tervehdittiin raikuvin huudoin, kun hän talutti
sen näkyville.

"No-o kattokaapas nyt, pojat", hän sanoi pysähtyen miesjoukon eteen.
"Naurakaa, virnistelkää ja ilkkukaa nyt niin, jotta leukoja särkee!
Mutta mie aion ottaa kunnian injuunin laukaukselta."

Ei kukaan läsnäolevista epäillyt, ettei Rube olisi ollut tarkimpia
ampujia vuoristomiesten joukossa, vieläpä intiaaninkin veroinen. Mutta
eipä joka päivä saatu nähdä kauniin tytön seisovan maalitauluna, kuten
intiaanitar oli tehnyt, eikä kuka metsästäjä tahansa olisi uskaltanut
ampua sellaiseen maaliin. Kuinkahan siis Rube aikoi voittaa kilpailun?
Tätä miehet keskenään aprikoivat, ja lopuksi kysyivät Rubeltakin.

"Kiinni turpanne", hän vastasi, "mie kyllä näytän. Ensinnäkin eikö tää
maali ole vain puolet hänen maalistaan?"

"On varmaan", kuului joukosta. "Noo hyvä! Injuuni ampui pään päällä
olevaan maaliin. Tämä poika aikoo ampua hännän päällä olevaan maaliin.
Sitä kai ei injuuni tee, pojat?"

"E-eipä ei!"

"Siis hän häviää."

"Häviää tietysti!" -- "Selvä se!" -- "Hurraa!" huusivat miehet
remahtaen välillä nauruun.

Rube ei viivytellyt kauan. Hän jätti kiväärinsä ystävälleen Gareylle,
talutti vanhan tammansa maalipaikalle ja pysähtyi. Hän valitsi paikan,
jossa maa muodosti syvänteen, ja asetti mustangin etujalat siihen,
joten takapuoli oli muuta ruumista korkeammalla ja käännettynä miehiin
päin.

Saatuaan sen paikoilleen hän kuiskasi jotakin sen korvaan ja astuen sen
taakse asetti päärynän hevosen takapuolen korkeimmalle kohdalle. Sitten
hän palasi takaisin.

Vanhan tamman omituinen asento teki niin hullunkurisen vaikutuksen
katsojiin, että he tuskin voivat pidättyä naurusta.

"Jättäkää jo tollainen turha löpötys!" sanoi Rube, ottaen kiväärin ja
asettuen ampumaan. Miehet vaikenivat, jotteivät häiritsisi ampujaa.

"No-h, vanha nokikuono, älä nyt tuhlaa muonaasi!" mutisi trapperi
pyssylleen kohottaessaan sen poskelleen.

Ei kukaan epäillyt Ruben osaavan tähtäämäänsä maaliin. Tuollainen
maali kuudenkymmenen askelen päässä oli vallan tavallinen lännen
pyssymiehille. Ja epäilemättä Rube olisikin onnistunut, mutta juuri
hänen painaessa liipasinta kohosi tamman takapuoli säännöllisessä
liikkeessään ja pitahaya putosi maahan.

Mutta luoti ei pysähtynyt lennossaan, vaan hipaisten eläimen selkää
tunkeutui sen toisen korvan lävitse. Luodin suuntaa emme silloin vielä
tunteneet, mutta sen vaikutus näkyi heti, sillä tamma, jonka arkaan
kohtaan luoti osui, päästi surkean huudon, pyörähti ympäri ja tuli
karauttaen leiriin potkien ja hyppien kuin vimmattu.

Trappereiden huudot ja äänekäs nauru ja vanhan Ruben omat kiroukset
muodostivat äänten sekoituksen, jota en kykene kuvaamaan.




XXIII.

SOTASUUNNITELMA.


Heti tämän jälkeen kävellessäni "caballadan" luokse katsomaan hevostani
kuului torven toitotus. Tämä oli kokoontumismerkki miehille, joten
käännyin takaisin.

Perille saapuessani seisoi Seguin telttansa edessä torvi vielä
kädessään. Metsästäjät alkoivat kokoontua hänen ympärilleen. Pian
he kaikki olivat koolla odotellen, mitä päälliköllä olisi heille
sanottavaa.

"Toverit!" sanoi Seguin, "huomenna jätämme leirin lähteäksemme
retkelle vihollista vastaan. Olen kutsunut teidät kokoon, kuullaksenne
suunnitelmani ja lausuaksenne mielipiteenne minulle."

Tätä tiedonantoa seurasi tyytyväinen mutina. Leirin jättäminen on aina
hauska uutinen miehille, joiden ammattina on sota. Sillä näytti olevan
samanlainen vaikutus myöskin tähän kirjavaan partiojoukkoon.

Päällikkö jatkoi:

"Luultavaa on, ettei meidän tarvitse paljoakaan joutua taisteluun.
Suurin vaaramme on erämaa, mutta yritämme varustautua sen vaaroja
vastaan parhaimmalla mahdollisella tavalla.

"Olen luotettavalta taholta saanut kuulla, että vihollisemme tällä
hetkellä valmistautuvat lähtemään suurelle retkelle ryöstääkseen
Sonoran ja Chihuahuan kaupungit. Heidän aikomuksensa on, elleivät
kohtaa hallituksen sotaväkeä, ulottaa ryöstöretkensä aina Durangoon
saakka. Molemmat heimot ovat liittoutuneet tätä retkeä varten, ja
otaksuttavaa on, että kaikki soturit lähtevät etelää kohti, jättäen
kotiseutunsa ilman suojaa. Aikomukseni onkin senvuoksi, heti kun olen
saanut kuulla heidän lähteneen, kulkea heidän alueelleen ja tunkeutua
navajoin pääkylään."

"Hyvä!" "Hurraa!" "Bueno!" "Très bien!" "Makeaa kuin vehnä!" seurasi
tätä selostusta.

"Muutamat teistä ehken tuntevat tämän matkan tarkoituksen. Toiset
eivät. Tahdon sen ilmoittaa kaikille. Retkemme tarkoitus --"

"Kai on saada nippu päänahkoja, mitäs muuta?" huusi karkea, raa'an
näköinen mies, keskeyttäen päällikön.

"Ei, Kirker!" vastasi Seguin kääntäen suuttuneena katseensa mieheen.
"Se ei ole tarkoituksemme. Luulemme kohtaavamme ainoastaan naisia.
Omaksi turmiokseen älköön kukaan kajotko intiaaninaisten hiuksiin. En
aio maksaa mitään naisten ja lasten päänahoista."

"Kuinka sitten saamme palkkiomme? Emmehän voi ottaa heitä
vangeiksikaan. Meillähän on tarpeeksi vaivaa itsellämme palata takaisin
erämaan poikki, arvelen."

Nämä kysymykset näyttivät vaikuttavan toistenkin mieliin, sillä he
mutisivat hyväksyvästi.

"Te ette tule häviämään mitään. Kaikki, jotka saatte vangeiksi,
lasketaan paikalla ja jokaiselle maksetaan lukumäärän mukaan. Kun
palaamme takaisin suoritan maksun."

"Nooh! Sehän käypi laatuun, päällikkö!" huusi useita ääniä.

"Ymmärrättekö siis, ei naisia eikä lapsia. Sen, minkä voitte ryöstää,
saatte lakiemme mukaan pitää, mutta turhaa verenvuodatusta on
vältettävä. Sitä on jo tarpeeksi käsillämme. Suostutteko sitoutumaan
tähän?"

"Kyllä, kyllä!" "Si!" "Oui, oui!" "Ja, ja!" "Kaikki!" "Todos, todos!"
kuului miesjoukosta, sillä kukin vastasi omalla kielellään.

"Puhukoot nyt ne, jotka eivät tähän suostu."

Syntyi syvä hiljaisuus. Kaikki olivat sitoutuneet seuraamaan
päällikkönsä toivomusta.

"Olen iloinen, että olette yksimielisiä. Tahdon nyt täydellisesti
selittää aikeeni. On vain kohtuullista, että tiedätte sen."

"Antaapa kuulua", mutisi Kirker, "ellei tarkoitus olekaan päänahan
nostaminen."

"Lähdemme siis etsimään ystäviä ja sukulaisia, jotka vuosikausia ovat
olleet villien vihollistemme vankeina. Joukossamme on useita, jotka
ovat menettäneet sukulaisia, vaimoja, sisaria ja tyttäriä."

Tämän selityksen todenmukaisuutta vahvisti etupäässä
meksikkolaispukuisten miesten hyväksyvä mutina.

"Myöskin minä", jatkoi Seguin hiukan värähtävin äänin, "kuulun
tähän joukkoon. Jo vuosikausia sitten ryöstivät navajot tyttäreni.
Olen äskettäin kuullut, että hän vielä on elossa ja oleskelee
heidän pääkylässään monen muun valkean vangin kanssa. Lähdemme siis
pelastamaan ja palauttamaan heidät omaisilleen ja koteihinsa."

Miesjoukko puhkesi hyväksymishuutoihin, joiden välillä kuului
huudahduksia: "Hyvä!" "Ottakaamme heidät takaisin!" "Vive le
capitaine!" "Viva el gefe!"

Hiljaisuuden palattua jatkoi Seguin: "Tunnette nyt aikeemme. Olette
hyväksyneet sen. Tahdon vielä ilmoittaa teille suunnitelmani
kuullakseni mielipiteenne."

Jälleen päällikkö viivähti hetken, miesten odottaessa äänettöminä.

"Voimme käyttää kolmea eri tietä, joita myöten pääsemme intiaanien
kylille. Ensimmäisenä on tie Läntisen Puercon kautta. Tämä veisi meidät
suoraan navajokylille."

"Miksi emme voi mennä tätä tietä?" kysyi eräs meksikkolainen
metsästäjä. "Tunnen tien hyvin aina Pecos-kylään saakka."

"Siksi, ettemme voisi ohittaa Pecos-kyliä navajolaisurkkijain
meitä huomaamatta. Heitä on aina edellä muutamia. Ei käy", jatkoi
Seguin salaperäisen näköisenä, "emme edes voisi kulkea pitkältä Del
Norteakaan, ennenkuin navajot saisivat tietää aikeistamme. Meillä on
urkkijoita lähempänäkin."

"Carrai! Se on totta", sanoi eräs metsästäjä espanjan kielellä.

"Jos he saavat kuulla tulostamme senkin jälkeen, kun soturit ovat
lähteneet etelään, voittehan ymmärtää, että retkemme on mennyt tyhjiin."

"Totta, totta!" huusi useita ääniä.

"Samasta syystä emme voi kulkea Polvideran solain kautta. Sitäpaitsi
on tähän aikaan vuodesta kumpikin tie riistaa vailla. Emme voi tehdä
retkeämme nykyisin ruokatarpeinemme. Meidän on senvuoksi lisättävä
tarpeitamme, ennenkuin lähdemme erämaahan."

"Aivan totta, päällikkö; jos kuljemme vanhan kaivoksen kautta, emme
tapaa riistamaita. Mutta mitä tietä sitten voimme kulkea?"

"On vielä eräs tie, jonka luulen olevan muita paremman. Kuljemme ensin
etelään ja sitten tasankojen poikki länttä kohden vanhalle siirtolalle.
Täältä voimme kääntyä pohjoiseen apachien alueelle."

"Hyvä, hyvä, tämä on varmaan parasta, päällikkö."

"Meillä on tosin pitempi matka, mutta suurempi onnistumisen
mahdollisuus. Voimme tavata villinautoja tai puhveleita tasangoilla.
Sitäpaitsi voimme piiloutua Pinon-vuorelle, josta näkyy apachipolku,
ja odotella siellä, kunnes vihollisemme on kulkenut ohitse. Sitten kun
he ovat menneet etelään, voimme kulkea Gila-joen poikki ja seurata
Azul- tai Prietojokea. Toteutettuamme retken tarkoituksen voimme palata
kotiin lyhintä tietä."

"Hyvä!" -- "Viva!" -- "Se on hyvä, päällikkö!" -- "Nähtävästi paras
neuvo!" osoittivat metsästäjät hyväksyvänsä suunnitelman. Ei kuulunut
mitään erimielisyyttä. "Prieto"-nimi oli kuin musiikkia heidän
korvissaan. Se oli taikasana, tuon kuuluisan joen nimi, jonka rannoille
metsästäjätarinat jo kauan olivat sijoittaneet El Doradon, "kultaisen
vuoren". Monta tarinaa oli tästä kuuluisasta seudusta kerrottu
metsästäjäin nuotiotulilla ja kaikki ne olivat yhtäpitäviä siinä, että
siellä oli kultaa möhkäleinä maanpinnalla ja jokien pohjat täynnään
hienoja jyväsiä. Usein olivat trapperit päätelleet tehdä retken tuohon
tuntemattomaan maahan; ja pienten joukkueiden oli kerrottu lähteneenkin
sinne, mutta ei kukaan noista seikkailijoista ollut koskaan palannut
takaisin.

Metsästäjät näkivät nyt ensi kerran tilaisuuden tunkeutua näille
seuduille turvallisina, ja heidän mielensä täyttyivät villeillä
ja tarumaisilla kuvitteluilla. Useat heistä olivatkin liittyneet
Seguinin joukkueeseen sinä toivossa, että joskus juuri tällainen
retki tehtäisiin ja löydettäisiin "kultainen vuori". Heidän tunteensa
olivatkin helposti ymmärrettävät, kun Seguin ilmaisi aikeensa kulkea
ylös Prietoa myöten! Tätä mainitessa kulki miesjoukon läpi omituinen
paljon sanova kuiskaus ja miehet kääntyivät toistensa puoleen
tyytyväisin katsein.

"Huomenna lähdemme", lisäsi päällikkö. "Valmistautukaa siis retkeä
varten, aamun valjetessa lähdemme."

Seguinen lopetettua metsästäjät hajaantuivat kukin tarkastamaan
aseitaan ja tarpeitaan, tehtävään, joka piankin oli suoritettu, koska
näillä partiolaisilla oli hyvin vähän matkakuormitusta.

Istuuduin puunrungolle ja tarkkailin villien tovereitteni liikkeitä ja
kuuntelin raakaa, baabelimaisen kieltensekoituksen tapaista keskustelua.

Tuli auringonlasku ja yö, sillä ne merkitsevät samaa näillä
leveysasteilla. Uusia puita heiteltiin nuotioihin, jotka loimahtivat
täyteen liekkiin. Miehet istuutuivat niiden ympärille, keittäen,
syöden, poltellen, jutellen ääneen ja kertoen tarinoita omasta villistä
elämästään. Punertava liekki valaisi heidän villejä, tummia kasvojaan,
jotka näyttivät vieläkin villimmiltä ja mustemmilta palavan pumpulipuun
loimutessa.

Tässä valaistuksessa näyttivät parrat vieläkin mustemmilta niiden
sisässä hohtavine hampaineen. Silmät näyttivät painuneen syvemmälle
loistaen kirkkaampina ja aavemaisina. Kummallisia pukuja näkyi
kaikkialla: turbaaneja, espanjalaisia hattuja, töyhtöjä ja täplikkäitä
vaatteita; eskopetteja eli ratsastuskiväärejä nojasi puita vasten;
korkeareunaisia satuloita lepäsi runkojen ja kantojen päällä; suitsia
riippui alas oksista; kuivattuja lihakaistaleita roikkui teittäin
edessä ja tulilla kärysi puoleksi paistunutta peuranlihaa.

Intiaanien heleällä punavärillä maalatut kasvot loistivat nuotion
valossa kuin vereen kastettuina. Näky oli samalla villi ja sotainen
-- kuvastaen kuitenkin julmuutta, jota tunteellinen mieli kaikkoaa.
-- Näky, jonka voi nähdä ainoastaan metsäsissien, rosvojen tai
päänahanmetsästäjäin leiritulilla.



XXIV.

EL SOL JA LA LUNA.


"Tule", sanoi Seguin tarttuen minua käsivarteen, "iltaruokamme on
valmis, näen tohtorin viittailevan meille."

Tottelin heti kutsua, sillä illan kylmä ilma kiihoitti ruokahaluani.

Lähestyimme telttaa, jonka edessä paloi nuotio. Tämän ääressä tohtori
Goden ja pueblo-intiaanin avustamana valmisti maukasta illallista. Osa
siitä oli jo viety telttaan. Menimme sisään ja istuuduimme satuloista,
viitoista ja laukuista tehdyille tilapäisille istuimille.

"Noo, tohtori", sanoi Seguin, "näytättepä olevan oikea mestarikokki
tänä iltana. Tällainen illallinen kelpaisi vaikka Lucullukselle."

"Ach, mein Kapitän, ich habe saanut apu, mein herr Gode autta minut
erinomaisesti."

"Noo, herra Haller ja minä tahdomme tehdä kunniaa laitoksillenne.
Käykääpä niihin käsiksi."

"Oui, oui! Bien, monsieur capitaine", sanoi Gode kantaen sisään enemmän
ruokaa. Kanadalainen oli aina toimessaan, kun oli paljon paistettavaa
ja syötävää.

Pistimme pian poskeemme tuoretta paistia, paahdettuja peurankyljyksiä,
kuivattua puhvelinkieltä, maissihiutaleita ja kahvia. Pueblo oli
valmistanut tortillat ja kahvin, jossa hän oli Godeakin etevämpi.

Mutta Godella oli vielä yllätys, "un petit morceau", jonka hän
voitonriemuisena kantoi esiin.

"Voici, messieurs!" sanoi hän asettaen sen eteemme.

"Mitä se on, Gode?"

"Hakkeluspaisti, monsieur."

"Mitä lihaa?"

"Les sammakoita; sitä mitä jenkit kutsu härkäsammakko!"

"Hakkeluspaisti härkäsammakoista!"

"Oui, oui, mon maitre. Voulez vous?"

"En, kiitos vain!"

"Taidan tuottaa teille vaivaa, monsieur Gode", sanoi Seguin.

"Mine, mine, mein Gode; sammakko sangen hyve", sanoi tohtori ojentaen
lautastaan saadakseen osansa.

Gode oli harhaillessaan joen rantaa löytänyt lammikosta
jättiläissammakoita, joista hän oli valmistanut hakkeluspaistia.
Omasta puolestani en ollut silloin vielä voittanut vastenmielisyyttäni
St. Patrickin kiroamia kansalaisia kohtaan ja "matkailijan" suureksi
hämmästykseksi kieltäydyin maistamasta herkkua.

Illallista syödessä olin saanut kuulla osan tohtorin elämäkertaa,
jonka jo osaksi tunsin ja joka teki vanhan miehen minulle vieläkin
mielenkiintoisemmaksi.

Tähän saakka olin ihmetellyt, mitä tällaisella miehellä oli tekemistä
päänahan metsästäjäin seurassa. Nyt sain kuulla muutamia lisäseikkoja,
jotka selittivät asian kokonaan.

Hänen nimensä oli Reichter -- Friedrich Reichter. Hän oli
Strassburgista ja tuossa kellorikkaassa kaupungissa hän oli lääkärinä
saavuttanut melkoisen maineen. Mutta rakkaus tieteeseen, etupäässä
hänen erikoisalaansa kasvitieteeseen, oli houkutellut hänet kotoaan
Reinin varsilta. Hän muutti Yhdysvaltoihin Kaukaiseen Länteen
luokitellakseen tämän syrjäisen seudun kasvistoa. Hän oli elänyt useita
vuosia Missisippin suuressa laaksossa, ja liittyen johonkin karavaaniin
St. Louisissa hän oli kulkenut preeriain ylitse Uuden Meksikon
keitaaseen. Tieteellisillä tutkimusretkillään pitkin Del Nortea hän
oli tutustunut päänahan metsästäjiin, ja huomaten tässä tilaisuuden
tunkeutua tähän saakka tuntemattomiin seutuihin, oli hän tieteen
harrastuksesta tarjoutunut seuralaiseksi joukkueelle. Tämä tarjous
otettiin ilolla vastaan, koska hän samalla oli heidän lääkärinsä; kaksi
vuotta hän oli ollut heidän seuralaisenaan jakaen vaivat ja vaarat.

Monta turmiota hän oli välttänyt, monta puutetta kestänyt
mieliharrastuksensa kiihoittamana ja kenties myöskin tulevaisuuden
voitonriemun kannustamana, jolloin hän jonakin päivänä saisi levittää
harvinaisen kokoelmansa Euroopan tiedemiesten eteen. Reichter parka!
Sinun unelmasi oli murtuva, se ei koskaan tulisi toteutumaan!

Illallisemme päättyi lopultakin, ja kulautimme päälle pullon
Paso-viiniä. Tätä oli runsaasti leirissä, kuten myöskin Taos-whiskyä;
ulkoa kuuluvat huudot ja nauru osoittivat metsästäjäin runsaasti
nauttivan viimemainittua.

Tohtori veti esiin kookkaan "merenvahansa", Gode täytti punaista
hiekkakivipiippuaan ja Seguin ja minä pyöritimme itsellemme
maissisavukkeet.

"Mutta kertokaapa minulle", sanoin kääntyen Seguinin puoleen, "kuka tuo
intiaani on -- hän joka suoritti rohkean ampumatempun?"

"Ah! El Sol; hän on Coco!"

"Coco?"

"Niin; Maricopan heimoa."

"Mutta en tule siitä viisaammaksi. Tämän tiedän jo."

"Tiedättekö? Kuka kertoi?"

"Kuulin vanhan Ruben puhuvan tästä toverilleen Careylle."

"Aha, totta; hän kylläkin voi tuntea miehen". Seguin vaikeni jälleen.

"Siis?" jatkoin, haluten kuulla enemmän. "Mikä on Maricopa-heimo? En
ole koskaan kuullut siitä."

"Se on hyvin vähän tunnettu heimo, ainoastaan muutamia yksinäisiä
miehiä. He ovat apachien ja navajoin vihollisia; heidän alueensa
on alhaalla Gilan varrella. He ovat alkujaan tulleet Tyyneltä
valtamereltä, Kalifornian rannikoilta."

"Mutta tämä mies on tai ainakin näyttää sivistyneeltä. Hän puhuu
englantia ja ranskaa yhtä puhtaasti kuin te ja minä. Hän näyttää olevan
kyvykäs, älykäs, kohtelias -- todellinen gentlemanni."

"Hän on kyllä tuota kaikkea."

"En voi ymmärtää teitä."

"Tahdon selittää, ystäväni. Hän on saanut kasvatuksen eräässä Euroopan
kuuluisimmassa yliopistossa. Hän on matkustellut etäämmällä ja
useammassa maassa kuin ehkä kumpikaan meistä."

"Mutta kuinka on hän voinut tämän kaiken toteuttaa? Intiaani!"

"Apuneuvolla, joka usein on auttanut pieniäkin miehiä -- vaikka El Sol
kylläkään ei kooltaan kuulu näihin -- toteuttamaan suuria tekoja tai
ainakin saamaan kunnian saavutuksista. Kullan avulla."

"Kullan, mutta mistä hän on saanut kultaa? Olen kuullut kerrottavan,
että sitä enää on sangen vähän intiaanien hallussa. Valkeat miehet ovat
ryöstäneet kaiken, mitä heillä on ollut."

"Tämä kyllä ylimalkaan pitääkin paikkansa; varsinkin Maricopa-heimon
suhteen. Oli aika, jolloin heillä oli kultaa suuret määrät ja myöskin
helmiä, joita he olivat koonneet meren syvyyksistä. Ne ovat menneet.
Jesuiitta-paterit voisivat kenties kertoa, minne."

"Mutta tämä mies, El Sol?"

"Hän on päällikkö, hän ei ole menettänyt kaikkea kultaansa. Hänellä on
sitä vielä omiksi tarpeikseen, eikä ole luultavaakaan, että paterit
sitä houkuttelevat häneltä helmillä tai punavärilläkään. Ei, hän on
nähnyt maailmaa ja tietää tämän kiiltävän metallin kaikkivallan."

"Mutta hänen sisarensa? Onko hän myöskin saanut kasvatusta?"

"Ei. Lima-parka on yhä vielä villi, mutta hänen veljensä opettaa häntä
monissa suhteissa. Hän on ollut poissa useita vuosia. Nyt hän on
äskettäin palannut heimonsa luo."

"Heillä on oudot nimet: 'Aurinko' ja 'Kuu'!"

"Ne ovat espanjalaisten antamat heille Sonorassa. Mutta ne ovat vain
käännöksiä heidän alkuperäisistä intiaaninimistään. Tämä on tavallista
rajamailla."

"Miksi ovat he täällä?"

Tein tämän kysymyksen epäröiden, koska arvasin, että vastaukseen
helposti saattoi liittyä joku erikoislaatuinen tarina.

"Osaksi", vastasi Seguin, "arvelen kiitollisuudesta minua kohtaan,
sillä pelastin El Solin navajoin käsistä hänen poikana ollessaan.
Voipa olla muitakin syitä. Mutta kuulkaa", jatkoi hän nähtävästi
tahtoen antaa keskustelulle toisen käänteen, "pian voitte tutustua
intiaaniystäväänne. Teistä tulee toverit joksikin aikaa. Hän on myös
koulunkäynyt ja voi teitä ymmärtää. Varokaa sydäntänne vienon Lunan
suhteen. Vincente, mene Coco-päällikön telttaan. Pyydä häntä juomaan
tuoppi Paso-viiniä. Käske hänet ottamaan sisarensa mukaan."

Palvelija riensi täyttämään määräystä. Hänen mentyään keskustelimme
mestarilaukauksesta, jonka Coco-päällikkö pyssyllään oli ampunut.

"En tiedä hänen koskaan ampuneen osumatta maaliinsa", huomautti Seguin.
"Siinä on jotakin salaperäistä. Hänen tähtäimensä on erehtymätön; tuntuu
kuin hän osuisi vaistomaisesti. Voinee olla jokin hermoista ja silmistä
riippumaton kyky. Hän ja eräs toinen henkilö ovat ainoat, joiden tiedän
omaavan tämän harvinaisen kyvyn."

Loppuosan keskustelusta hän lausui puoleksi itsekseen, ja sen
sanottuaan Seguin oli hetkisen vaiti ja hajamielinen.

Ennenkuin olimme lopettaneet keskustelumme, astuivat El Sol ja
hänen sisarensa telttaan ja Seguin esitti meidät toisillemme.
Hetken kuluttua olimme El Sol, tohtori, Seguin ja minä vilkkaassa
keskustelussa. Aiheenamme eivät olleet hevoset, ampuma-aseet, päänahat,
ei sota, verenvuodatus eikä mikään muutakaan leirimme kauheaan
ammattiin kuuluvaa. Pohdimme erästä rauhaisan kasvitieteen ongelmaa;
kaktus-heimon eri muotojen sukulaisuutta.

Olin itsekin opiskellut, mutta huomasin, että tietoni olivat
vähäisemmät kuin kaikkien kolmen toverini. Tämä hämmästytti minua
silloin ja vieläkin enemmän myöhemmin sitä ajatellessani; tuollainen
keskustelu silloin ja siinä paikassa ja sellaisten miesten seurassa!

Lähes pari tuntia istuimme tupakoiden ja juttelimme tällaisista
asioista. Keskustelun kuluessa huomasin telttakankaalla miehen varjon.
Katsoessani ulos niin paljon kuin paikaltani voin, huomasin oviaukosta
virtaavassa valossa metsästyspaidan ja rinnan päällä riippuvan
koristellun piippukotelon.

La Luna istui veljensä vierellä neuloen mokkasiineihin pohjia.
Huomasin, että hän oli hajamielinen ja tavantakaa vilkaisi ulos teltan
oviaukosta. Keskustelumme kuluessa hän nousi äänettömästi, kuitenkin
ilman minkäänlaista salaperäisyyttä, ja meni ulos.

Pian hän tuli takaisin. Huomasin hänen silmissään rakkaudenleimun
ryhtyessään jälleen työhönsä.

Viimein läksivät El Sol ja hänen sisarensa, ja heti sen jälkeen Seguin,
tohtori ja minä kääriydyimme viittoihimme ja asetuimme levolle.




XXV.

SOTAPOLULLA.


Varhaisessa aamuhämärässä joukko nousi satulaan ja torven äänen vielä
kaikuessa loiskahtivat hevosemme jokeen, kuljettaen meidät toiselle
rannalle. Ratsastimme pian ulos jokilaaksoa peittävästä metsästä ja
nousimme hiekkaisille aavikoille, jotka ulottuivat länttä kohden
aina Mimbres-vuoriin. Ratsastimme näitä aavikoita etelää kohti,
kiiveten pitkien hiekkaharjain ylitse, jotka kulkivat idästä länteen.
Lentohiekka peitti maan syvissä poimuissa ja hevoset vaipuivat
vuohiskarvoihin saakka, kulkiessamme niiden poikki. Kuljimme läntisen
Jornadan kautta.

Ratsastimme intiaanijonossa. Tämä ratsastustapa oli tavallisin
intiaanien ja metsästäjäin joukossa. Metsän oksaiset polut ja
vuorten kapeat solat eivät salli toisenlaista muodostelmaa. Myöskin
kulkiessamme tasankoa muodosti joukkomme neljännesmailin pituisen
jonon, jota seurasi "arrieroin" hoitama "atajo" eli kuormasto.

Retkemme ensimmäisenä päivänä emme pitäneet puolipäivälepoa, sillä
tiellämme ei ollut ruohoa eikä vettä, eikä pysähdys kuuman auringon
alla olisi meitä virkistänyt.

Varhain iltapäivällä tuli näkyviin tumma juova, joka ulottui yli
näköpiirin. Tultuamme lähemmäksi kohosi eteemme vihreä seinämä,
jonka huomasimme olevan pumpulipuulehdon. Metsästäjät tunsivat sen
Paloman-puuksi. Pian ratsastimme sen väräjävän katoksen varjoon ja
saavuttuamme kirkasvetisen joen rannalle leiriydyimme siihen yöksi.

Olimme ilman telttoja ja suojaa. Ne, joita käytettiin Del Norten
rannalla, oli lähtiessä piiloitettu sinne. Meidänkaltaista retkikuntaa
ei voitu kuormittaa turhilla tarpeilla. Jokaisen viitta oli hänen
telttansa, vuoteensa ja päällysvaippansa.

Nuotiot sytytettiin, kylkilihoja paahdettiin ja matkastamme uupuneina
-- ensimmäinen päivämatka on aina rasittava -- kääriydyimme
viittoihimme ja nukuimme pian sitkeästi.

Seuraavana aamuna meidät herätti torven ääni kutsuen kokoontumaan.
Joukossa oli jonkinlainen sotakuri ja jokainen tunsi kevyen ratsuväen
merkit.

Aamiainen oli pian valmistettu ja syöty. Hevosemme irroitettiin
köysistään, satuloitiin ja me hyppäsimme selkään, toisen merkin
saatuamme jatkoimme matkaa.

Toinenkin matkapäivä kului samaan tapaan kuin ensimmäinen ja täten
jatkoimme matkaa useita päiviä. Kuljimme autiota seutua, joka
paikoitellen oli villien salvia- ja mezquito-kasvin peittämä.

Matkan varrella sivuutimme kaktus-ryhmiä ja kreosoottipensastiheikköjä,
jotka lemusivat iljettävää tuoksuaan tunkeutuessamme niiden lävitse.
Neljäntenä iltana leiriydyimme Ojo de Vacan lähteelle, joka on
ruohoaavikkojen itäreunalla.

Tämän laajan preerian länsiosan kautta kulki apachien sotapolku
suuntautuen etelään Sonoraa kohti. Lähellä tätä polkua kohoaa
tasangosta korkea vuori. Se on nimeltään Pinon.

Tarkoituksemme olikin saavuttaa tämä vuori ja kätkeytyä sen kallioiden
väliin lähelle tunnettua lähdettä, siksi kunnes vihollisemme olisivat
kulkeneet ohitse. Mutta tätä varten oli meidän kuljettava heidän
sotapolkunsa poikki ja jälkemme voisivat meidät ilmaista. Tätä
vaikeutta ei Seguin ollut ottanut huomioon. Ei ollut muuta paikkaa
kuin Pinon, josta varmasti voisimme nähdä vihollisen itse tulematta
huomatuiksi. Vuorelle oli meidän siis päästävä; mutta kuinka tämä
voitaisiin suorittaa sotapolun poikki menemättä?

Tultuamme Ojo de Vacan lähteelle kutsui Seguin miehet kokoon asiasta
neuvottelemaan.

"Hajaantukaamme", sanoi eräs metsästäjä, "yli preerian, kunnes olemme
kulkeneet apachipolun poikki. He eivät voi huomata yksityistä jälkeä
siellä täällä, luulisin."

"Ei, sen he kylläkin tekevät", lisäsi toinen. "Luuletteko, että injuuni
jättää kengitetyn hevosen jäljet, seuraamatta niitä? Ei, herraseni!"

"Voimmehan verhota kaviot niin paljon kuin voimme", ehdotti ensimmäinen
puhuja.

"Häh? Se tekisi asian vain pahemmaksi. Olen kerran koetellut sitä
temppua ja olin menettää tukkani. Tuskin sokeaakaan injuunia voi sillä
tavalla pettää. Nyt se ei onnistu."

"He eivät ole niin huomaavaisia ollessaan sotaretkellä, saatte nähdä.
En ymmärrä, miksi temppu ei voisi onnistua."

Useimmat metsästäjät kannattivat toista puhujaa. Intiaanit eivät voisi
olla huomaamatta niin lukuisia verhottuja jälkiä ja voisivat epäillä,
että "jotakin oli ilmassa". Verhoamiskeino hylättiin senvuoksi. Kuinkas
sitten?

Rube-trapperi, joka tähän saakka ei ollut sanonut halaistua sanaa, veti
huomion puoleensa tokaisemalla väliin: "Hyh!"

"Hyvä! Mitä siulla on sanomista, vanha kaakki?" kysäisi eräs metsästäjä.

"Että te ootte kaikki kirottuja hupsuja, jokainen teistä. Voisin
kuljettaa preerian täydeltä hevosia Pash-polun poikki, jättämättä
jälkeäkään, jota kukaan injuuni seuraisi, varsinkin sotaretkellä oleva
injuuni, kuten nyt on asianlaita."

"Millä tavalla?" kysyi Seguin.

"Sen kerron sulle, 'kap', jos enste tahdot sanoa luulle, miksi haluat
kulkea sotapolun poikki."

"Miksikö? -- päästäksemme Pinon-vuorelle, miksikäs muuten?"

"Noo, kuinkas aiot kätkeytyä Piinjoniin ilman vettä?"

"Siellähän on lähde vuoren vierellä."

"Ohan se totta kun Sana. Tiedänhän sen, mutta juuri samassa
lähteessähän injuunit aikovat virkistää kuonojaan kulkiessaan etelää
kohti. Kuinkas voit lähestyä vettä tällaisen joukon kanssa jälkeä
jättämättä? Sitä ei tää piltti voi selvästi ymmärtää."

"Olet oikeassa, Rube. Emmehän voi lähestyä Pinonin lähdettä jättämättä
selviä jälkiä; ja samaan paikkaan vihollisemme nähtävästi jäävät
lepäämään."

"En näe mitään lemmon syytä, miksi nyt kulkisimme preerian poikki.
Voimmehan metsästää puhveleita, kunnes he ovat kulkeneet ohitse,
yhtäkaikki. Niin että tään piltin arvelus on, että tusina meitä riittää
kätkeytymään Piinioniin ja vartioimaan murjaanien matkaa etelään.
Tusinan verta voi sen tehdä verraten turvallisena, mutta ei koko
ratsujoukko."

"Tahtoisitko sitten, että muut jäisivät tänne?"

"E-ei tänne. Voivat lähteä pohjoiseen ja sitten suunnata länttä kohden
Musquito-kumpujen kohdalta. Siellä virtaa pieni puro, noin parikymmentä
mailia tällä puolen polkua. Siellä on heillä vettä ja ruohoa ja voivat
kätkeytyä sinne, kunnes lähetämme sanan."

"Mutta miksi he eivät voi jäädä tänne lähteelle, jossa on kyllin
kaikkea?"

"Kapteeni, sillä jonkin injuunijoukon päähän voi pälkähtää tulla itte
tänne. Taitaisipa olla viisainta peittää jälkemme täältä lähtiessämme."

Ruben päättelyt olivat kaikille selvät, Seguinille sitäkin enemmän.
Päätettiin oikopäätä seurata hänen neuvojaan. Tähystäjäjoukkue
valittiin ja muut "atajon" seuraamina, peitettyään jäljet lähteen
ympäriltä, suuntasivat kulkunsa koillista ilmansuuntaa kohden.

Heidän tuli kulkea Mezquito-kukkuloille, jotka olivat kymmenen tai
kaksitoista mailia koilliseen lähteestä. Siellä tuli heidän piileskellä
erään joen varrella, jonka useat tunsivat, sekä odottaa, kunnes
lähettäisimme määräyksen yhtyä meihin.

Tähystäjäjoukkue, johon itsekin kuuluin, lähti länttä kohti yli
preerian.

Joukkueeseen kuului Rube, Garey, El Sol sisarineen sekä Sanchez, eräs
entinen härkätaistelija, ja puolitusinaa metsämiehiä. Seguin itse oli
päämme ja oppaamme.

Ennenkuin lähdimme Ojo de Vacasta, olimme irroittaneet hevostemme
kengät, täyttäen naulanreiät savella, jotta niiden jäljet
muistuttaisivat villimustangien jälkiä. Tällaisiin varokeinoihin oli
miesten pakko, jotka tiesivät henkensä riippuvan yhdestä jättämästään
jäljestä.

Lähestyessämme sotapolkua preerialla hajaannuimme noin puolen mailin
päähän toisistamme. Tällä tavoin ratsastimme Pinon-vuorta kohden, jossa
jälleen kokoonnuimme ja käännyimme pohjoiseen pitkin vuoren syrjää.

Oli auringonlasku saapuessamme lähteelle, ratsastettuamme koko päivän
pitkin aavikoita.

Keksimme vuorta lähestyessämme lähteen pumpuli- ja pajupensaiden
reunustamana. Emme vieneet hevosia vedelle, vaan löydettyämme solan
vuoren kyljessä, ratsastimme sisään ja piilotimme ne pähkinäkuusten
tiheikköön. Tässä kuusikossa vietimme, ensimmäisen yön.

Aamun ensi valossa tutkimme lähemmin piilopaikkamme.

Solan suulla oli matala irtonaisten lohkareiden ja harvain
pähkinämäntyjen peittämä harjanne. Tämä harjanne erotti solan
tasangosta, ja sen huipulta, pähkinäpuiden tiheiköstä oli meillä
näköala lähteen ja sotapolun sekä pohjoiseen, itään ja etelään
ulottuvain Llanojen yli. Tällainen lymypaikka olikin tarkoitukseemme
sopiva.

Aamulla oli pakko hankkia vettä. Tätä varten oli meillä sanko ja
ylimääräisiä "xuageja". Kävimme lähteellä ja täytimme astiat, varoen
kuitenkaan jättämästä minkäänlaisia jälkiä lähteen reunalle.

Koko ensi päivän pidimme tarkkaa vartiota, mutta mitään intiaaneja
ei näkynyt. Saksanhirviä, antilooppeja ja pieniä puhvelilaumoja
tuli lähteen purolle juomaan, mutta harhailivat jälleen vihreille
nurmikoille. Se oli viekoitteleva näky, sillä olisimme helposti voineet
ryömiä pyssynkantaman päähän, mutta emme uskaltaneet. Tiesimme, että
intiaanien koirat olisivat vainunneet niiden hajun.

Illalla kävimme jälleen noutamassa vettä kaksi eri kertaa,
koska eläimemme alkoivat kärsiä janoa. Käytimme jälleen samoja
varovaisuuskeinoja.

Seuraavan päivän tähystelimme pohjoista taivaanrantaa tarkkaavin
katsein. Seguinilla oli pieni kiikari, jolla voimme nähdä preerian
lähes kolmenkymmenen mailin etäisyydeltä; mutta nytkään ei näkynyt
vihollista.

Kolmaskin päivä kului samalla tavalla; aloimme jo pelätä että soturit
olivat lähteneet jotakin toista tietä.

Eräs toinenkin seikka teki meidät levottomiksi. Olimme syöneet melkein
koko ruokavaramme ja aloimme nyt jyrsiä Pinonin raakoja pähkinöitä.
Emme edes uskaltaneet sytyttää tulta niitä paahtaaksemme. Intiaanit
voivat nähdä savun pitkänkin matkan päästä.

Neljäs päivä valkeni, eikä vieläkään näkynyt "merkkejä" pohjoisella
ilmansuunnalla. Olimme syöneet "tasajaon" ja aloimme nälkiintyä.
Pähkinät eivät tyydyttäneet. Riistaa oli yllin kyllin lähteellä ja
sitä kuljeskeli vihreällä tasangolla. Joku ehdotti, että väijyisimme
pajupensaissa ja ampuisimme antiloopin tai mustahäntäpeuran, joita
kuljeskeli laumoittain lähistöllä.

"Emme uskalla, heidän koiransa voisivat vainuta veren", sanoi Seguin.
"Se voisi ilmaista meidät."

"Voin hankkia yhden vuodattamatta pisaraakaan", lisäsi meksikkolainen
metsästäjä.

"Miten?" kysyi useita ääniä.

Mies osoitti suopunkiaan.

"Mutta jäljet; voi syntyä syviä jälkiä."

"Saatammehan peittää ne, päällikkö", vastasi mies.

"Voithan yrittää", myönsi päällikkö,

Meksikkolainen irroitti suopunkinsa satulasta ja ottaen mukaansa
toverin, asteli lähteelle. He piiloittautuivat pajupensaisiin
odottelemaan. Tarkkasimme heitä mäeltä.

He olivat olleet poissa tuskin neljännestuntia, kun tasangolla näkyi
lähestyvän antilooppilauma. Ne kulkivat suoraan lähteelle seuraten
toinen toistaan kuten intiaanit. Pian ne olivat aivan pajupensaiden
vierellä, jonne metsästäjät olivat piiloittautuneet. Tässä ne äkkiä
pysähtyivät, heittäen päänsä ilmaan ja nuuskien sitä. Ne olivat
vainunneet vaaran, mutta etummaisille oli jo liian myöhäistä kääntyä ja
juosta karkuun.

"Tuolla menee suopunki!" huusi joku. Näimme silmukan lentävän ilmassa
ja laskeutuvan eläimen pään päälle. Lauma pyörähti nopeasti ympäri,
mutta silmukka oli niiden johtajan kaulassa; kolmen, neljän hyppäyksen
jälkeen se nousi takajaloilleen ja kaatui sitten pitkälleen jääden
liikkumattomana makaamaan.

Metsästäjä tuli ulos pajupensaikosta, nosti kuolleeksi kuristuneen
eläimen hartioilleen ja kantoi sen solan aukkoa kohti. Hänen toverinsa
seurasi jäljessä peittäen heidän kummankin jäljet. Pian he olivat
luonamme. Antilooppi nyljettiin ja syötiin raakana, verissään!

* * * * *

Hevosemme laihtuivat nälästä ja janosta. Emme uskalla liian usein
hakea vettäkään, joskin aikaa myöten käymme varomattomammiksi. Taitava
metsästäjä pyydystää suopungillaan vielä kaksi antilooppia.

Neljättä päivää seuraa kuutamoinen yö. Intiaanit liikkuvat usein
kuutamossa, etenkin ollessaan sotaretkillä. Tähystäjämme valvovat yötä
päivää. Tänä yönä odotamme tavallista toivorikkaampina. On suloinen yö,
täysikuu, kirkas ja tyyni ilma.

Nyt emme pettyneet. Puoliyön aikaan tähystäjä herättää meidät.
Pohjoisella ilmansuunnalla näkyy tumma varjo. Sehän kylläkin voi olla
puhveleita, mutta näemme sen lähenevän.

Seisomme joka mies jännitetyin katsein tähystellen kirkkaaseen ilmaan
hopealle hohtavan tasangon ylitse. Huomaamme kiiltäviä esineitä: ne
varmaankin ovat aseita. "Hevosia! ratsastajia! Ne ovat intiaaneja!"

"Oi jumala, toverit, olemme hulluja! Hevosemmehan voisivat hirnua!"

Hapuilemme päällikkömme jäljessä rinnettä alas kallioiden ja puitten
välitse. Juoksemme tiheikköön, mihin hevoset ovat sidotut. Tulemme ehkä
liian myöhään, sillä hevoset voivat kuulla toisiaan mailien päähän;
heikoinkin töminä kajastaa kimmoisen ilman kautta näillä ylänkömailla.
Saavumme "caballadalle". Mitä Seguin askartelee? Hän on vetänyt esiin
viittansa satulan alta ja käärii sen hevosensa pään ympärille!

Seuraamme hänen esimerkkiään sanaa vaihtamatta, sillä tiedämme, että
tämä on ainoa apukeino.

Pian olemme jälleen turvallisia ja palaamme vartiopaikalle harjanteelle.

* * * * *

Olemme tarkoin käyttäneet aikamme, sillä saavuttuamme kummulle voimme
jo kuulla intiaanien huutoja, kavioiden töminää kovalla tasangolla ja
hevosten hirnuntaa niiden vainutessa vettä. Etummaiset lähestyvät jo
lähdettä; voimme nähdä ratsastavat miehet, joiden pitkä jono häipyy
kaukaiseen hämärään.

He lähestyvät yhä ja voimme jo erottaa sulkakoristeet ja keihäiden
kiiltävät kärjet. Näemme heidän puolialastomain vartaloittensa
loistavan kirkkaassa kuutamossa.

Pian ensimmäiset saapuivat pensaikon luo, pysähtyivät ja antoivat
hevostensa juoda. Sitten toinen toisensa jälkeen pyörähti ylös vedestä
ja ravaten hiukan ulommaksi preerialle hyppäsi maahan ja riisui
hevosensa.

He nähtävästi aikoivat jäädä tänne yöksi. Lähes kahden tunnin ajan
heitä tuli ratsastaen esiin, kunnes noin kaksituhatta soturia
hevosineen oli kokoontuneena tasangolle eteemme.

Seisomme tarkkaillen heidän liikkeitään. Emme pelänneet tulevamme
huomatuiksi. Makailimme kallionlohkareiden takana ja kasvomme olivat
puitten havujen peitossa. Kuulimme tarkoin kaiken, mitä tapahtui, sillä
villit olivat tuskin kolmensadan metrin päässä meistä.

He yhä kiinnittelivät hevosiaan kaukana preerialla. Siellä kasvaa
pitempää ja mehevämpää "gramma"-ruohoa kuin lähteen vierellä. He
riisuivat hevosensa ottaen alas ratsastusvarusteet kuten suitset,
puhvelin ja harmaankarhun taljat. Harvoilla oli satulat. Intiaanit
eivät yleensä käytä niitä sotaretkillään.

Jokainen mies työnsi peitsensä maahan ja asetti sitä vasten kilpensä,
jousensa ja viinensä. Tämän viereen hän asetti taljansa. Se on hänen
majanansa ja vuoteenansa.

Peitset ovat pian isketyt preeriaan, muodostaen satoja metrejä pitkän
rintaman; täten he ovat leiriytyneet nopeasti ja järjestyksessä, joka
olisi tuottanut kunniaa harjaantuneellekin sotaväelle.

He ovat jakaantuneet kahteen eri leiriin. Heitä on kaksi joukkuetta,
apachit ja navajot. Viimemainittuja on vähemmän ja he ovat meistä
etäämmällä.

Kuulemme heidän hakkaavan ja katkovan sotakirveillään vuoren juurella.
Näemme heidän kuljettavan risukimppuja tasangolle, kokoavan niitä
läjään ja sytyttävän ne.

Pian palaa useita nuotioita. Villit kyyristyvät niiden ääreen ja
paahtavat ruokansa. Näemme heidän maalatut kasvonsa ja paljaat
rintansa. Heitä on monenvärisiä. Toiset ovat punaiset, kuin verellä
sivellyt. Toiset taasen pikimustia. Muutamilla on toinen puoli kasvoja
musta, toinen valkoinen tai punainen. Toiset ovat kirjavat kuin koirat,
muutamat raitaisia tai ruudukkaita. Heidän poskensa ja rintansa ovat
tatuoidut eläinkuvioilla: susia, panttereita, karhuja, puhveleita sekä
muita kauheita symbooleja, jotka selvästi näkyvät nuotiotulien valossa.
Muutamilla on punainen käsi maalattuna rintaan ja sangen moni on
koristeekseen maalannut pääkallon luineen!

Nämä kaikki ovat "vaakuna"-merkkejä, jotka osoittavat arvoa tai
syntyperää. Kaikki varmaankin yhtä yksinkertaista mielikuvitusta kuin
vaunujen reunakoristeet tai lakeijain napit taikka kauppiaan pronssinen
sinetti.

Myös erämaassa on turhamaisuutta, villin kuten sivistyneenkin elämässä
on keikarimaisuutta.

Näemme vielä muutakin. Kirkkaita pronssi- ja teräskypäröitä huojuvine
töyhtöineen! Tällaisia intiaaneilla! Mistä ne tulevat?

Ne ovat ryöstettyjä Chihuahuan kyrassiereiltä. Miesparat! Nämä villit
peitsiniekat pitelivät kerran heitä aika pahoin.

Näemme punaista pajupaistinvartaisiin kiinnitettyä lihaa kärventyvän
tulilla. Näemme intiaanien heittävän pähkinöitä hiillokseen ja sitten
vetävän ne pois kypsinä ja käryävinä. Näemme heidän sytyttelevän
hiekkakivipiippujaan ja puhaltelevan ilmaan sinisiä savupilviä. Näemme
heidän viittoilevan käsillään kertoessaan verisistä seikkailuistaan.
Kuulemme heidän huutavan, rupattavan ja nauravan kuin kerskurit. Aivan
toisin kuin metsäintiaanit!

Parisen tuntia seuraamme heidän toimiaan ja kuuntelemme heidän ääniään.
Sitten määrätään hevosvartijat, jotka lähtevät "caballadalle".
Intiaanit toisensa jälkeen levittävät taljansa, kääriytyvät
viittoihinsa ja alkavat nukkua.

Nuotiot sammuvat; mutta kuutamossa voimme erottaa heidän nukkuvat
muotonsa. Heidän välillään liikkuu valkeita eläimiä. Ne ovat jätteitä
etsiviä koiria. Ne juoksevat paikasta toiseen näykkien toisiaan tai
haukkuen leirin lähistöllä hiipiviä preeriasusia. Ulkona preerialla
ovat hevoset yhä valveilla. Kuulemme niiden tömistävän kavioitaan tai
pureskelevan mehevää ruohoa. Tasaisten välimatkojen päässä näemme
seisovia olentoja. Ne ovat "caballadan" vartijat.




XXVI.

KOLME PÄIVÄÄ SATIMESSA.


Huomiomme kääntyi nyt omaan asemaamme. Vaarat ja vaikeudet täyttivät
odottamatta ajatuksemme.

"Jos he jäävätkin tänne metsästelemään!"

Ajatus näytti samalla kertaa johtuvan kaikkien mieliin ja katselimme
toisiamme huolestuneina ja peloissamme.

"Se ei ole mahdotonta", sanoi Seguin matalalla ja jännittyneellä
äänellä. "Nähtävästi heillä ei ole ruokaa, eivätkä he voi lähteä
eteläänpäin ilman sitä. Heidän täytyy metsästää joko täällä tai
jossakin muualla. Miksipä ei täällä?"

"Jos asia on niin, olemme somassa kiikissä!" keskeytti eräs metsästäjä
osoittaen ensin solan seinämää ja sitten vuorta. "Kuinka pääsemme pois?
Tahtoisinpa tietää?"

Katsoimme puhujan osoittamaan suuntaan. Solan edessä näkyi
intiaanien leiri noin sadan metrin päässä kallioista. Solan suulla
oli intiaanivartio; mutta mahdotonta olisi ollut hiipiä ulos heidän
nukkuessaankin herättämättä koiria, jotka kuljeskelivat leirin
ympärillä.

Takanamme kohosi vuori seinänjyrkkänä. Se oli aivan ylipääsemätön.
Olimme tosiaankin satimessa.

"Carrai!" huudahti eräs mies, "kuolemme nälkään ja janoon, jos he
jäävät metsästelemään!"

"Voimme kuolla jo sitä ennenkin", ivasi toinen, "jos heidän pälkähtää
päähänsä tunkeutua solaan." Tämä ei ollut mahdotonta, joskaan ei
luultavaa. Sola oli umpinainen tunkeutuen viistosti vuoren sisään ja
loppui pystysuoraan kallioon. Tosin vihollisillamme ei solaan ollut
mitään asiaa, elleivät tulleet etsimään pähkinöitä. Jokin heidän
koiristaan olisi myös voinut kulkea solaan syötävää etsiessään tai
tuntiessaan hevostemme hajun. Nämä olivat kaikki mahdollisuuksia, joita
väristen ajattelimme.

"Elleivät he huomaa meitä", sanoi Seguin rohkaisevasti, "voimme elää
päivän tai pari kuusen pähkinöillä. Jos nämä loppuvat, on meidän
teurastettava hevonen. Kuinka paljon on meillä vettä?"

"Kiittäkäämme onneamme, päällikkö, kurpitsaleilit ovat melkein täynnä."

"Mutta eläimet kärsivät janosta."

"Ei ole janon pelkoa", sanoi El Sol katsellen maahan, "niinkauan kuin
noita riittää", hän potkaisi jalallaan suurta pyöreätä esinettä. Ne
olivat pallokaktuksia. "Katsokaa!" jatkoi hän, "niitä on sadoittain!"

Kaikki ymmärsivät niiden merkityksen ja tervehtivät sanoja
tyytyväisellä mutinalla.

"Toverit!" sanoi Seguin, "on turha, että rasitamme itseämme. Nukkukoon
se, joka voi. Joku voi pitää vartiota sillaikaa kun toiset ovat täällä
kätkössä. Mene Sanchez!" sanoi päällikkö, osoittaen erästä paikkaa,
josta solan suu oli näkyvissä.

Vartija meni ja asettui äänettömänä paikoilleen. Muut laskeutuivat
mäeltä ja tarkastettuamme hevostemme päähuput palasimme kalliolle,
jossa vartija seisoi. Täällä kääriydyimme viittoihin ja nukuimme yön.

* * * * *

Heräsimme ennen aamunkoittoa tirkistellen lehtien lävitse huolestuneina.

Intiaanileirissä ei näkynyt liikettä. Se oli huono merkki. Jos
he olisivat aikoneet lähteä, olisivat he jo olleet valveilla. He
olivat tavallisesti valveilla jo onnen päivän koittoa. Nämä merkit
huolestuttivat meitä.

Harmaa valo alkoi valaista preeriaa. Itäisellä taivaanrannalla oli
vaalea juova. Leiristä kuului melua. Ne olivat ihmisääniä. Tummia
olentoja liikkui maahan iskettyjen keihäiden välissä. Villejä asteli
tasangolla. Heillä oli nahkaiset paidat hartioillaan suojana kylmää
aamuilmaa vastaan. He kantoivat risukimppuja, joilla aikoivat sytyttää
nuotiot.

Miehemme puhuivat kuiskaten, tähystellessämme vihollisten jokaista
liikettä.

"Nähtävästi he aikovat jäädä paikoilleen."

"Aivan! Se on varma se! Häh! Kuinkahan kauan noi aikovat kyykötellä
täällä?"

"Vähintään kolme päivää, voipa mennä neljään tai viiteenkin."

"Voi peijakas; laihdummehan puolessakin ajassa."

"Mitä he täällä niin kauan tekisivät?"

"Mie luulisin, että hyö lähtöö nii pian kuin suinkin."

"Niinpä kylläkin, mutta he eivät pikemmin pääse."

"He saavat yhdessäkin päivässä tarvitsemansa ruuan. Kattokaapas! Tuolla
on puhveleita yllin kyllin, katsokaa tuolla etäällä!" puhuja osoitti
useita tummia pilkkuja, joita näkyi vaalenevaa taivaanrantaa kohden. Se
oli puhvelilauma.

"Se pitää kyllä paikkansa. Puolessa päivässä luulisin heidän hankkivan
tarvitsemansa määrän riistaa, mutta kuinkas he saavat sen kuivatuksi
vähemmässä kuin kolmessa päivässä? Senpä haluaisin tietää."

"Se on totta!" vastaa eräs meksikkolainen; "vähintään kolme päivää!"

"Totta vie ja vielä lisäksi hyväkin auringonpaiste on tarpeen, arvaan
mä."

Pari, kolme miestä keskusteli täten matalalla äänellä, mutta kuitenkin
niin, että muutkin voivat kuulla.

Tämä paljastaa vaarassamme uuden puolen, jota emme ole tulleet
ajatelleeksi. Jos intiaanit jäävät kuivattamaan riistaansa, joudumme
suureen vaaraan veden puutteessa ja toisaalta on meillä ainainen pelko,
että meidät huomataan.

Tiedämme hyvin, että puhvelinlihan kuivattaminen vie kolme päivää
kuumassakin auringonpaisteessa, kuten metsästäjä mainitsi. Tämä
ensimmäinen päivä menisi metsästykseen, joten olisimme vähintään neljä
päivää suljettuina solaan!

Ajatus oli masentava. Tunsimme, että edessä oli kuolema tai hivuttava
jano. Nälkää emme pelänneet. Hevosemme olivat pensaikossa ja veitsemme
vyöllä. Voisimme elää viikkoja niiden lihalla; mutta voisivatko
kaktukset lieventää miesten ja hevosten janoa kolmen tai neljän päivän
ajan? Tähän kysymykseen ei kukaan voinut vastata. Ne olivat usein
auttaneet metsästäjää pääsemään vedelle, mutta useita päiviä!

Koetus oli pian alkava. Päivä valkeni. Intiaanit nousivat jaloilleen.
Puolet heistä irroitti hevosensa ja johti ne lähteelle. He kiinnittivät
satuloitaan, sieppasivat keihäänsä, tempasivat jousensa, heittävät
viinensä hartioilleen ja nousivat ratsaille.

Lyhyen neuvottelun jälkeen ratsastivat he itäänpäin. Puolen tunnin
ajan näimme heidän ajavan puhveleita pitkin preeriaa lävistäen niitä
nuolillaan ja pitkillä keihäillään.

Jäljellä olevat taluttivat hevoset ensin lähteelle ja sitten takaisin
heinikolle. Nyt he katkoivat nuoria puita ja heittivät ne tuleen. He
iskivät pitkiä seipäitä maahan ja pingoittivat köysiä niitten yli. Mitä
varten?

"Haa! Katsos tuonne!" mutisi eräs metsästäjä huomatessaan tämän;
"tuolla on tuo peijakkaan kuivausköysi! Nyt olemme tosiaankin häkissä,
arvelen!"

"Por todos santos, es verdad!"

"Carrambo! Carajo! Chingaro!" ärisi meksikkolainen, joka varsin hyvin
tiesi noiden seipäitten ja köysien tarkoituksen.

Seurasimme jännityksellä villien hommia. Ymmärsimme hyvin, että he
aikoivat jäädä useaksi päiväksi.

Seipäät olivat pian pystytetyt ja ulottuivat satasen metriä leirin
reunaa myöten. Villit odottelivat metsästäjäin takaisin tuloa. Muutamat
nousivat hevosilleen ja ratsastivat puhvelinmetsästykseen, jota vielä
jatkettiin kaukana preerialla.

Tirkistelimme varovaisesti lehtien välitse, sillä päivä oli kirkas
ja vihollistemme silmät olivat nopeat huomaamaan jokaisen esineen.
Keskustelimme kuiskaten, joskin äänemme ei kuuluisikaan, mutta pelkomme
teki meidät varoviksi. Muuten olimme peitossa, paitsi silmiä, jotka
tähystelivät pienistä aukoista.

Intiaanimetsästäjät olivat olleet pari tuntia poissa. Nyt näimme heidän
palaavan yli preerian pienissä joukoissa. He ratsastivat hitaasti
takaisin. Kukin toi saaliinsa, kuljettaen sitä hevosensa sä'ällä.
Heillä oli suuret määrät punaista lihaa, äsken nyljettyä ja höyryävää.
Toiset kuljettivat kylkiä ja reisiä, toiset kylkiluita, kieliä, sydämiä
ja maksoja -- sisälmyksiä -- käärittyinä nyljettyihin eläinnahkoihin.

He saapuivat leirille ja heittivät saaliinsa maahan.

Nyt alkoi uusi, äänekäs ja sekava näytelmä. Villit juoksivat
edestakaisin hiljaan, jutellen, nauraen ja tanssien. He vetivät esiin
pitkät sotaveitsensä, viilsivät irti leveitä lihakaistaleita ja
pistivät ne paistin vartaille tulelle. He leikkasivat ruskean maksan ja
söivät sen raakana! He murskasivat reisiluut sotakirveillään ja imivät
mehukkaan ytimen; ja koko ajan huusivat, juttelivat, nauroivat ja
tanssivat tasangolla aivankuin hullut.

Tätä kesti tunnin verran. Uudet joukkueet lähtivät metsästämään. Toiset
leikkasivat riistan pitkiksi kaistoiksi ja ripustivat ne kuivamaan
vartavasten pingoitetuille köysille. Aurinko sai sitten kuivata ne
"tasajoksi".

Tiesimme jo suunnilleen, mikä meitä odotti. Tilamme oli vaikea,
mutta Seguinin joukkueeseen kuului sellaisia miehiä, jotka eivät
olleet toivottomia, jos toivon varjokaan säilyisi. Mutta paikka oli
hedelmätön, emmekä löytäneet mitään syötävää.

"Ei kanneta kilpiä, ennenkuin saa iskun", sanoi eräs metsämiehistä.

"Jos sinä sanot tyhjää vatsaa iskuksi", jatkoi toinen, "niin se minulla
jo on. Voisinpa syödä vaikka raa'an aasin nylkemättä sitä."

"Tulkaa toverit!" lausui kolmas, "kootkaamme kuusen pähkinöitä
aterioiksi."

Seuraten kehoitusta aloimme etsiä kuusen pähkinöitä. Mieliharmiksemme
huomasimme, että näitä erinomaisia hedelmiä oli vain rajoitettu määrä,
ne tuskin riittäisivät meille kahden päivän ravinnoksi.

"Hitto vie!" huudahti eräs, "olemme unhoittaneet eläimet."

"Hyvä, mutta onhan meillä siihen vielä aikaa, arvaan minä. Voimme vielä
imeä sormiamme hetken."

Vettä jaettiin pienellä kupilla. Matkapulloissamme oli vielä hiukan
vettä, mutta hevosparkamme kärsivät janoa.

"Käykäämme katsomassa niitä", sanoi Seguin, ja vetäen puukkonsa alkoi
hän kuoria kaktusta. Seurasimme esimerkkiä.

Kuorimme huolellisesti pois nystyrät ja okaat. Viileä limainen neste
valui avatuista onteloista. Katkaisimme lyhyet varret ja nostaen
viheriät pallonmuotoiset kasvit, veimme ne pensaikkoon ja asetimme ne
hevostemme eteen.

Ne tarttuivat mehukkaisiin kasveihin ahnaasti, musertivat ne
hampaittensa välissä ja nielaisivat sekä mehun että kasvin. Se oli sekä
ravintoa että juomaa niille. Taivaan kiitos! Voimme kenties pelastaa
ne! Tämä toimitus uusiutui useita kertoja, kunnes ne olivat saaneet
tarpeekseen.

Meillä oli koko ajan kaksi vartijaa: toinen vuorella ja toinen
solan suulla. Me muut hiivimme pitkin solan seinämiä etsien kuusen
pähkinöitä. Täten kului ensimmäinen päivä. Intiaanimetsästäjät tulivat
takaisin myöhään leirille, tuoden mukanaan puhvelinlihaa. Tulet
loimusivat tasangolla ja villit istuivat niiden ympärillä paistaen ja
syöden melkein koko yön.

Seuraavana aamuna he nousivat hyvin myöhään. He olivat koko päivän
laiskoja ja työttömiä, sillä lihat riippuivat kuivamassa ja he voivat
ainoastaan odottaa. He oleilivat leiripaikalla korjaillen suitsia ja
suopungeita tai tarkastelivat aseitaan; he taluttivat hevosia lähteelle
ja takaisin tuoreelle laitumelle; he leikkasivat suuria lihankappaleita
ja paahtoivat niitä tulella. Satoja heistä oli koko ajan tällaisessa
toimessa. He näyttivät syövän lakkaamatta.

Heidän koiransa olivat myös ahnaita, tapellen luista. Ne eivät myöskään
halunneet jättää juhlimista eivätkä kierrellä solaa niinkauan kuin oli
syötävää. Tämä ajatus lohdutti meitä.

Aurinko paahtoi kuumana koko toisen päivän, polttaen meitä kuivassa
solassa. Tämä yllytti janoamme, mutta emme ajatelleet sitä sen enempää,
koska tiesimme, että se samalla kiirehti villien lähtöä. Illan
lähetessä "tasajo" alkoi näyttää ruskealta ja kuivettuneelta. Vielä
toinen samanlainen päivä, niin se on valmista.

Vesivarastomme oli loppunut ja pureskelimme meheviä kaktuksen
viipaleita. Nämä helpoittivat janoamme, sitä kuitenkaan sammuttamatta.

Nälkä alkoi myöskin vaivata meitä. Olimme syöneet kaikki pähkinät, eikä
ollut muuta neuvoa kuin teurastaa yksi hevonen.

"Jättäkäämme huomiseen", ehdotti eräs. "Antakaamme eläimille
armonaikaa. Kenties huomenna voi tapahtua jotakin uutta."

Tähän ehdotukseen suostuttiin. Ei kukaan metsästäjä halunnut menettää
hevostaan, etenkin kun olimme kaukana preerialla.

Nälän kalvamina odottelimme kolmatta päivää. Vihdoin aamu valkeni ja
me ryömimme jälleen tähystelemään leiriä. Villit nukkuivat myöhäiseen,
kuten edellisenäkin päivänä; mutta he nousivat lopulta ja juotettuaan
hevosiaan, alkoivat paahtaa lihaa. Näimme punertavaa härän paistia ja
mehukkaita kylkiä savuavan tulilla ja tuuli kuljetti mukanaan mehevää
tuoksua. Tämä kiihoitti tuskallisesti nälkäämme. Emme kestäneet
kauempaa. Täytyi teurastaa hevonen!

Kenenkä? Metsän laki oli sen määräävä.

Vesituoppiin pantiin yksitoista valkoista ja yksi musta piikivi, ja
jokainen meistä sai silmät ummessa nostaa arpaa.

Minua värisytti laskiessani käteni tuoppiin. Tuntui aivan kuin
heittäisin arpaa elämästä ja kuolemasta.

"Taivaan kiitos! Moroni on kuitenkin turvassa!" Eräs meksikkolainen oli
saanut mustan. "Onneksi sekin!" huudahti eräs metsästäjä. "Hyvä, lihava
mustangi on kuitenkin parempi kuin laiha puhveli vaikkapa joka päivä!"

Teurastettava hevonen olikin hyvännäköinen. Asetettuamme vartijat
paikoilleen menimme tiheikköön. Olimme mahdollisimman varovaisia.
Hevonen kiinnitettiin puuhun. Sen etu- ja takajalat sidottiin,
toisiinsa, estääksemme sitä vastustelemasta. Espanjalainen oli
paljastanut veitsensä. Toinen seisoi vieressä, pitäen sankoa,
kootakseen kallista nestettä, verta. Toisilla oli kupit valmiina
juodakseen sitä!

Meidät keskeytti outo ääni. Katselimme lehtien lävitse. Suuri harmaa
eläin seisoi tiheikön reunassa katsellen meitä. Se oli suden näköinen.
Lieneekö susi? Se oli intiaanikoira!

Veitsi pysähtyi, kukin veti esiin omansa. Lähestyimme eläintä koettaen
houkutella sitä lähemmäksi. Mutta se epäili aikeitamme, ulisi hiljaa ja
juoksi solaa alas.

Seurasimme sitä silmillämme. Teurastettavan hevosen omistaja oli
juuri vartijana. Koira ei päässyt hänen ohitseen, sillä hän seisoi jo
valmiina pitkine keihäineen.

Koira huomasi joutuneensa kiinni, kääntyi ja juoksi takaisin, kääntyi
jälleen ja yritti nopeasti loikata vartijan ohitse. Seuraavassa
hetkessä oli se keihään lävistämä. Toiset kiipesivät vuorelle
katsomaan, olivatko villit kuulleet mitään. Heidän keskuudessaan ei
näkynyt mitään erikoista liikettä.

Koira paloiteltiin ja syötiin, ennenkuin liha edes oli ennättänyt
jäähtyä. Hevonen oli toistaiseksi pelastunut.

Ruokimme jälleen hetken aikaa hevosia kaktuksilla. Palattuamme
vuorelle, näimme iloisen näyn. Soturit istuivat tulien ympärillä
maalaten ihoaan sota-asuun. Ymmärsimme, mitä se merkitsi.

"Tasajo" oli jo melkein mustaa, mikä oli kuuman auringon ansio. Pian
valmista sälytettäväksi.

Toiset intiaanit kostuttivat nuoltensa kärkiä myrkkyyn. Kaikki nämä
merkit antoivat meille uutta rohkeutta. Pian he lähtisivät, ellei
illalla, niin kuitenkin aamun valjetessa.

Onnittelimme itseämme ja seurasimme heidän kaikkia liikkeitään.
Toivomme heräsi sen mukaan kuin päivä laski.

Haa! syntyi nopea hälinä. Joku käsky lie annettu. "Voih!" "Mira! mira!"
"Katso!" "Näetkö, näetkö!" kuuluivat metsämiehet kuiskaavan tämän
huomattuaan.

"Kautta kaiken hyvän, viimeinkin ne alkavat marssia!"

Näimme villien vetävän alas "tasajon" ja sitovan sen nippuihin. Joka
mies meni hevosensa luo, kiinnityspaalut vedettiin irti, eläimet
talutettiin vedelle, ne satuloitiin; viitat käärittiin kokoon ja
sidottiin hevosen selkään. Soturit sieppasivat keihäänsä, heittivät
viinensä selkään, ottivat kilpensä ja jousensa ja hyppäsivät keveästi
satulaan. Ajatuksen nopeudella he järjestäytyivät ja kääntyen etelää
kohti ratsastivat yhdessä jonossa tiehensä.

Suurempi joukkue oli jo lähtenyt. Pienempi navajojoukkue seurasi
jälkiä. Eipä! He olivat kääntyneet vasemmalle ja suuntasivat kulkunsa
itään Ojo de Vacan lähdettä kohden.




XXVI.

KAIVAJAT.


Ensi ajatuksemme oli rynnätä alas solaa ja sammuttaa janomme lähteellä
ja tyydyttää nälkämme puoleksi kalvetuilla luunpalasilla, joita oli
leiripaikalla. Kuitenkin järkemme hillitsi meitä.

"Malttakaapas, kunnes ne ovat kunnolla menneet", sanoi Garey. "Ovathan
ne jo näkyvistä vuohensilmän käänteessä."

"Niin! pysykää paikoillanne hetkisen", lisää toinen, "joku heistä voisi
palata takaisin; ovathan voineet jotakin unohtaakin."

Tämä olikin sangen luultavaa, ja huolimatta kiihkeästä nälästämme
päätimme jäädä vielä solaan.

Laskeuduimme paikalla pensaikkoon valmistautuaksemme lähtöä varten,
satuloimaan hevoset ja poistamaan niiden päästä peitot, jotka olivat
kokonaan sokaista ne. Hevosparat! Ne näkyivät ymmärtävän, että vapautus
oli lähellä.

Tällä aikaa seisoi vartija vuorella tähystäen kumpaakin poistuvaa
joukkuetta, antaakseen meille merkin, kun ne katoaisivat preerian
taakse.

"En ymmärrä, miksi navajot ovat menneet Ojo de Vacan suuntaan",
huomautti päällikkömme ilmeisen levottomana. "Onpa hyvä, etteivät
toverimme jääneet sinne."

"He ovat väsyneet vartomaan meitä", sanoi Garey, "missä sitten
ovatkaan."

"Vaya!" huudahti Sanchez; "voivatpa kiittää pyhää neitsyttä, etteivät
olleet meidän seurassamme! Olenpa laihtunut luurangoksi."

"Hevosemme olivat tällävälin suitsitetut ja satuloidut ja suopunkimme
kokoonkäärityt. Vieläkään vartija ei antanut merkkiä. Kävimme yhä
kärsimättömämmiksi."

"Menkäämme!" huusi eräs, "riittäköön jo! He ovat jo tarpeeksi kaukana.
Mitäs he taakseen tirkistelisivät koko ajan. Eteenpäin he katsovat, se
on vissi."

Emme voineet malttaa enempää. Kutsuimme alas vartijan. Hän näki enää
viimeisten päät preerialla.

"Olkoon menneeksi", sanoi Seguin; "ottakaa hevosenne!"

Miehet tottelivat nopeasti ja me kuljimme alas solaa, taluttaen hevosia.

Lähenimme solan aukkoa. Seguinin pueblopalvelija kulki muitten edellä.
Hän oli nuori ja halusi kiihkeästi päästä veden ääreen. Kun hän saapui
solan aukolle, näimme hänen kääntyvän takaisin pelästynein katsein, ja
vetäen takaisin hevosensa hän huusi:

"Ne ovat vielä siellä!"

"Ketkä?" kysyi Seguin, juosten nopeasti eteenpäin.

"Intiaanit, herra, intiaanit!"

"Sinä olet hullu! Missä sinä heitä näet?"

"Leirillä, herra. Katsokaa tuonne!"

Riensin eteenpäin Seguinin rinnalla solan aukolla olevien
kalliolohkareiden luo. Katselimme varovaisesti niiden ylitse. Edessämme
oli omituinen näky. Leiripaikka oli sellainen, miksi intiaanit olivat
jättäneet sen. Heidän seipäänsä olivat yhä pystyssä, puhvelin karvaiset
vuodat ja luut olivat hajallaan tasangolla. Satoja preeriasusia
juoksenteli edestakaisin näykkien toinen toistaan tai ajaen takaa
sellaista, joka oli löytänyt paremman suupalan kuin toverit. Tulet
yhä savusivat ja sudet hyppivät niiden tuhkassa, nostattaen keltaisia
pölypilviä.

Mutta siellä oli vieläkin oudompaa nähtävää, joka minua erikoisesti
hämmästytti. Viisi tai kuusi melkein inhimillistä olentoa liikkui
tulien välillä, kooten vuotain ja luiden jätteitä ja riidellen
susien kanssa, jotka ulvoivat heidän ympärillään laumassa. Viisi tai
kuusi muuta samanlaista olentoa istui kytevällä puukasalla, jyrsien
äänettöminä puoleksipaahdettuja kylkiluita. Voisivatko ne olla --
kyllä, ne olivat ihmisolentoja!

Olin hetken aikaa aivan hämmentynyt nähdessäni noita ryppyisiä
kääpiömäisiä olentoja, joiden käsivarret olivat pitkät kuin apinoilla,
päät suhteettoman suuret ja päälaelta riippuivat takkuiset mustat
hiukset.

Ainoastaan yhdellä tai kahdella näytti olevan jotakin vaatteita yllään.
Muut olivat alastomat kuin villieläimet heidän ympärillään: alastomat
kiireestä kantapäähän!

Oli iljettävää katsella noita rumannäköisiä kääpiöitä, jotka
kyyristelivät tulien ympärillä, pidellen pitkillä väärillä käsillään
puoleksi kalvettuja luita, joita he kiiltävin hampain jyrsivät.
Todellakin iljettävä näky; kului hetken aikaa, ennenkuin toinnuin
hämmästyksestäni voidakseni kysyä, mitä nuo olivat. Lopulta kysyin.

"Los Yamparicos", vastasi meksikkolainen.

"Mitä?" kysyin jälleen.

"Los Indios Yamparicos, señor."

"Kaivajia, kaivajia", lisäsi eräs metsästäjä paremmin selittääkseen
outoja olentoja.

"Niin, he ovat Kaivaja-intiaaneja", lisäsi Seguin. "Tule pois, heitä
meidän ei tarvitse pelätä."

"Mutta me voimme jotakin heistä hyötyä", tokaisi eräs metsästäjä
merkitsevin katsein. "Kääpiön liha on yhtä hyvää kuin mikä muukin,
juuri samanarvoista kuin apachipäällikönkin."

"Ei kukaan saa ampua", sanoi Seguin käskevällä äänellä. "Ei käy päinsä,
katsokaa tuonne!" hän viittasi preerian yli, jossa vielä näkyi pari
kolme eteneväin intiaanien kiiltävää kypärää ruohikon tasalla.

"Kuinka sitten voimme pyydystää niitä, päällikkö?", kysyi metsästäjä.
"He juoksevat kallioille kuten peloitetut koirat."

"On parempi antaa heidän mennä!" sanoi Seguin, haluttomana turhaan
verenvuodatukseen.

"Ei, päällikkö", vastasi sama puhuja, "emme ammu, mutta voimmehan
pyydystää heitä muulla tavalla. Pojat, seuratkaa minua!"

Mies talutti hevosensa irtonaisten kallionlohkareiden väliin
päästäkseen huomaamatta vuoren ja kääpiöitten väliin.

Mutta miekkosen raa'at aikeet tuhoutuivat sen johdosta, että El Sol
ja hänen sisarensa tulivat näkyviin solan aukeamasta ja kääpiöt
huomasivat heidän kirjavat pukimensa. Kuin peloitetut villieläimet
he nousivat jaloilleen ja juoksivat tai melkeinpä lensivät vuorta
kohden. Metsästäjät ratsastivat ottaakseen heidät kiinni, mutta tulivat
myöhään. Ennenkuin he olivat kohdalla, olivat kääpiöt hävinneet
vuoren halkeamiin tai kiipeilivät kuin vuorivuohet pitkin kallioita
saavuttamattomissa.

Ainoastaan yhden metsästäjän -- Sanchezin -- onnistui pyydystää kääpiö.
Hänen saaliinsa oli kiivennyt korkealle reunalle ja juoksi sitä
myöten, kun härkätaistelijan suopunki valahti hänen kaulansa ympäri.
Seuraavassa hetkessä hänet nykäistiin ilmaan ja hän putosi parahtaen
kallioihin.

Ratsastin häntä katsomaan. Kääpiö oli kuollut. Hän oli murskautunut
pudotessaan, oli ruhjoutunut muodottomaksi, iljettäväksi massaksi.

Tunnoton metsästäjä ei tästä välittänyt. Raa'asti leikkiä laskien hän
kumartui ruumiin yli, leikkasi päänahan ja pisti sen höyryävänä ja
verisenä vyöhönsä!




XXVIII.

DACOMA.


Kaikki riensimme nyt lähdettä kohden ja hypäten satuloista veimme
hevoset lähteelle juomaan. Meidän ei tarvinnut pelätä, että ne
lähtisivät karkuun.

Omakin janomme tarvitsi sammuttamista. Kokoonnuimme purolle ja joimme
kylmää vettä kupittain. Tuntui aivan kuin emme koskaan olisi saaneet
kylläksemme, mutta yhtä kova nälkämme viekoitteli meidät lähteeltä,
ja juoksentelimmekin pitkin leiripaikkaa etsien jotakin syötävää.
Karkoitimme sudet huudoilla leiripaikalta.

Kumarruimme juuri alas poimiaksemme pölyisiä makupaloja, kun erään
metsästäjän outo huudahdus sai meidät kääntymään ympäri.

"Malaroy, camarados, mira el arco!"

Meksikkolainen, joka lausui nämä sanat, seisoi osoittaen jalkainsa
vieressä olevaa esinettä. Lähestyimme tarkastaaksemme sitä.

"Caspita!" huudahti mies jälleen. "Se on valkoinen jousi!"

"Valkoinen jousi, totta vie!" toisti Garey.

"Valkoinen jousi!" huusivat useat muut, katsellen esinettä hämmästynein
ja levottomin katsein.

"Se kuuluu jollekin etevälle soturille, voin vakuuttaa", sanoi Garey.

"Ai", lisäsi toinen, "ja hän voi pian ratsastaa takaisin etsimään sitä.
-- Kaikki pyhimykset, katsokaa tuonne! Hän tulee jo --!"

Katsoimme preerialle itää kohti, kuten puhuja oli osoittanut. Alhaalla
taivaanrannassa näkyi kirkas esine, kuin liikkuva tähti. Sitä se ei
ollut. Ymmärsimme heti kaikki, mitä se oli. Se oli kypärä, joka loisti
auringon valossa, heilahdellen hevosen tasaisesti laukatessa.

"Pensaisiin miehet, pensaisiin!" huusi Seguin.

"Jättäkää jousi! Jättäkää se entiselle paikalleen. Hevosille!
Taluttakaa niitä! Kumarassa, kumarassa!"

Kaikki juoksimme hevosille ja tarttuen suitsiin puoleksi talutimme,
puoleksi vedimme ne pensaikkoon. Nousimme satulaan ollaksemme valmiit
kaikkien mahdollisuuksien varalta ja tirkistelimme lehtien lävitse,
jotka suojasivat meitä.

"Ammummeko häntä, kun hän tulee kohdalle, päällikkö?" kysyi eräs mies.

"Ei."

"Voimme vangita hänet."

"Ei ikinä, hengen uhalla!"

"Antakaa hänen ottaa se ja mennä", oli Seguinin vastaus.

"Miksi niin, päällikkö? Mitä hyötyä siitä on?"

"Hullutuksia! Etkö ymmärrä, että koko heimo olisi kintereillämme ennen
puoliyötä? Oletteko hulluja! Antakaa hänen mennä. Hän ei ehkä huomaa
jälkiämme, koska hevosemme ovat kengittämättömät. Jos niin on, niin
antakaa hänen poistua, kuten hän on tullutkin."

"Mutta, päällikkö, jos hän vilkaisee tuonne?"

Näin sanoen osoitti Garey kallioita vuoren juurella.

"Sac-r-r-re Dieu, kääpiö!" ärjähti Seguin.

Ruumis makasi näkyvällä paikalla, kasvot alaspäin ja verenpunainen
päälaki käännettynä tasangolle päin, joten se epäilemättä herättäisi
tulijan huomion. Useita preeriasusia oli jo kiivennyt kalliolle, jossa
se makasi, ja ne haistelivat sitä, mutta eivät näyttäneet haluavan
koskettaa niin iljettävää syötävää.

"Hän ei voi olla huomaamatta tuota, päällikkö", jatkoi metsästäjä.

"Jos niin on, täytyy meidän vangita hänet joko suopungilla tai
peitsellä. Kivääriä ei saa laukaista. He voisivat vielä kuulla sen ja
olisivat päällämme, ennenkuin ennättäisimme kiertää vuortakaan. Ei!
Kiväärit olalle! Pitäkää suopungit ja peitset valmiina."

"Koska sitten teemme rynnäkön, päällikkö?"

"Jättäkää se minun huolekseni. Jos hän näkee kääpiön ruumiin, voi hän
ehkä käydä sitä lähemmin tutkimaan. Tällöin voimme helposti vangita
hänet. Olkaa levolliset. Annan teille merkin."

Koko ajan läheni navajo tasaista vauhtia. Keskustelun päättyessä oli
hän tullut noin kolmensadan metrin päähän lähteestä ja ratsasti yhä
eteenpäin vauhtia vähentämättä. Katselimme miestä ja hevosta henkeä
vetämättä.

Se olikin komea näky. Hänen hevosensa oli suurikasvuinen pikimusta
mustangi tulisine silmineen ja avoimine punaisine korskuvine
sieraimineen. Sen suu oli täynnä vaahtoa, jonka valkeita hiutaleita
oli lentänyt sen kaulalle ja sivuille. Se oli aivan märkä ja kiilsi
auringon paistaessa sen kyljille. Ratsastaja oli vyötäisiin saakka
alaston, lukuunottamatta kypärää ja höyhentöyhtöä sekä koristekuvioita,
joita näkyi hänen kaulassaan, rinnallaan ja käsivarsillaan. Lanteillaan
oli hänellä lyhyt koruommeltu hame. Polvien alapuolella hänen säärensä
olivat paljaat, jaloissa puolisaappaan kaltaiset mokkasiinit, jotka
olivat tiiviisti nilkkoihin köytetyt. Hänen ruumiinsa ei ollut
maalattu, kuten apacheilla ja hänen pronssinvärinen ihonsa loisti
terveyttä. Hänen ulkomuotonsa oli jalo ja sotainen, silmät rohkeat
ja terävät ja hänen pitkä musta tukkansa liehui takana. Hänellä oli
espanjalainen satula, keihäänsä pistettynä jalustimeen, ja nojaten
keveästi oikeata käsivartta vasten. Vasen käsivarsi oli pistettynä
valkean kilven hihnaan ja olan takaa näkyi viini sulitettuine
nuolineen. Edessään hänellä oli jousi.

Mies ja hevonen olivat komea näky, lähestyessään pitkin kumpuilevaa
vihreätä preeriaa, he muistuttivat enemmän jotakin Homeron urhoa kuin
Villin lännen intiaania.

"Häh!" lausui eräs metsästäjä matalasti, "kylläpä ne kiiltävät!
Katsokaapas tuota päähinettä!"

"Niin", jatkoi Garey, "taitaapa olla pronssia. Olisimme tuonnoin
joutuneet yhtä pahaan kiikkiin kuin hän nyt on, ellemme olisi pitäneet
varaamme. Mitäh!" jatkoi trapperi totisena; "Dacoma, totta totisesti!
Navajoin toinen päällikkö!"

Käännyin Seguinin puoleen nähdäkseni tämän uutisen vaikutusta. Maricopa
kurottautui hänen puoleensa puhuen jotakin tuntemattomalla kielellä ja
viittaillen kiivaasti. Eroitin sanan "Dacoma" ja huomasin vihan ilmeen
Coco-päällikön kasvoissa hänen viittoessaan lähestyvää ratsastajaa
kohti.

"Olkoon menneeksi", vastasi Seguin nähtävästi myöntyen toisen
toivomuksiin, "häntä emme laske, joko hän huomaa tai ei. Mutta
kiväärejä ei saa käyttää; he ovat vasta kymmenen mailin päässä tuolla
preerian harjan takana. Voimme helposti piirittää hänet. Ellei, voin
saavuttaa hänet tällä hevosella ja täällä on vielä toinen."

Näin puhuen osoitti hän Moroa. "Vaietkaa!" lisäsi hän, hiljentäen
äänensä. "Hyssh!" Syntyi kuolonhiljaisuus. Joka mies puristi hevostaan
polvillaan saadakseen sen pysymään paikoillaan.

Navajo oli nyt saavuttanut leirin ja kääntyen vasempaan ratsasti
edelleen ajaen pois sudet. Hän kallistui satulassa, katsellen
tarkasti maahan. Tultuaan suoraan väijytyksemme kohdalle huomasi
hän kadottamansa esineen ja irroittaen jalkansa jalustimista ohjasi
hevosensa aivan sen ohitse. Sitten hän heittäytyi hevosta laisinkaan
pidättämättä tai sen vauhtia vähentämättä alas, niin että höyhentöyhtö
lakaisi maata ja siepattuaan jousen nousi jälleen satulaan.

"Erinomaista!" huudahti härkätaistelija.

"Peijakas sentään, olisipa vahinko ampua häntä!" mutisi eräs
metsästäjä, ja miesjoukosta kuului hiljaista ihailun mutinaa.

Muutaman askelen jälkeen kääntyi intiaani yhtäkkiä ympäri ja aikoi
ratsastaa takaisin. Silloin osui hänen katseensa kalliolla makaavaan
veriseen ruumiiseen. Hän pysähtyi nykäyksellä, niin että hevosen
takalihakset melkein koskettivat preeriaan, ja istui tuijottaen
hämmästynein katsein.

"Erinomaista!" hymähti Sanchez jälleen; "Carrambo, erinomaista!"

Näky oli todellakin harvinaisen vaikuttava. Hevonen, jonka häntä oli
levitettynä maan päällä, vapisi harja pystyssä ja korskuvin sieraimin
totellen taitavaa ratsastajaansa; ruskeaihoinen ratsastaja itse
kiiltävine kypäröineen ja heiluvine sulkatöyhtöineen istui sulavan
varmana satulassaan katsellen hämmästyneenä.

Kuten Sanchez sanoi, oli se kaunis kuva -- kuin elävä patsas; kaikki
olimme täynnä ihailua katsellessamme häntä. Ei kukaan joukkueesta, yhtä
kenties lukuunottamatta, olisi halunnut ampua laukausta, joka olisi
pudottanut hänet jalustaltaan.

Hevonen ja mies jäivät hetkeksi tähän asentoon. Sitten ratsastajan
kasvonilmeet äkkiä muuttuivat. Hänen katseensa kulkivat tarkkaavan ja
pelokkaan, näköisinä. Ne pysähtyivät vedelle, joka vielä oli sekaista
hevostemme juotua.

Yksi katse oli riittävä, nopealla, voimakkaalla nykäyksellä käänsi
villi hevosensa ja karautti preerialle.

Meille annettiin lähtömerkki ja tuokiossa ryntäsimme ulos pensaikosta.
Meidän oli ratsastettava ensin yli puron. Seguin oli muutamaa askelta
edelläni. Odottamatta näin hänen hevosensa kompastuvan puron reunalla
ja kaatuvan nurinniskoin puroon!

Me muut jatkoimme veden pärskiessä yli puron. En katsellut taakseni.
Tiesin, että intiaanin kiinniottaminen merkitsi meille elämää tai
kuolemaa; painoin kannukseni syvään hevoseni kylkiin ja karautin hänen
jälkeensä.

Hetken aikaa ratsastimme tiheässä rykelmässä. Päästyämme ulos
preerialle näimme intiaanin vähän toistakymmentä hevosensa mittaa meitä
edellä ja harmiksemme säilytti hän välimatkansa, vieläpä lisäten sitä.

Olimme unhoittaneet hevostemme tilan. Ne olivat nälän laihduttamat
ja kankeat seistyään niin kauan solassa. Senlisäksi olivat ne juuri
juoneet itsensä kylläisiksi.

Pian huomasin, että etenin tovereistani. Moron suurempi nopeus antoi
minulle tämän edun. El Sol oli vielä edessäni. Näin hänen pyörittävän
suopunkiaan, laskevan sen ja nopealla liikkeellä heittävän sen
menemään; silmukka luiskahti pakenevan mustangin takalihaksille. Hänen
heittonsa epäonnistui.

Hänen kääriessään kokoon nuoraa, karautin ohitse ja huomasin hänen
katseessaan harmia ja pettymystä.

Arabialaiseni oli nyt ajosta lämmennyt ja pian olin jo paljon
tovereitteni edellä. Huomasin myöskin, että lähenin navajoa. Jokainen
askel toi minua lähemmäksi, kunnes välillämme ei ollut kymmentä
hevosenmittaa.

En oikein tiennyt kuinka toimia. Pidin kivääriä kädessäni ja olisin
voinut ampua intiaania selkään, mutta muistin Seguinin käskyn, ja
olimmekin lähempänä vihollisiamme kuin koskaan. Luulenpa, että olimme
heidän näkyvissään. En siis uskaltanut ampua.

Olin epävarma, käyttäisinkö veistäni tai koettaisinko pudottaa
intiaanin satulasta kiväärin perällä. Mutta silloin hän katsahti
taakseen ja näki, että olin yksin.

Odottamatta hän käänsi hevosensa ympäri ja hyökkäsi vastaani keihäs
ojossa. Hänen hevosensa näkyi tottelevan ilman ohjaksia, seuraten ääntä
ja polvien kosketusta.

Ennätin tuskin torjua iskua kiväärilläni, kuitenkaan onnistumatta.
Kärki hipoi käsivarttani ruhjoen lihaksiani. Keihään varsi antoi
kiväärilleni iskun lennättäen sen käsistäni.

Haava, tärähdys ja aseeni menettäminen tekivät minut kykenemättömäksi
ohjaamaan hevostani, joten kului hetken aikaa, ennenkuin löysin
suitset, voidakseni kääntää sen. Vastustajani oli jo kääntänyt, koska
kuulin nuolen suhahtavan oikean ohimoni ohitse. Kun jälleen näin hänet,
oli hänellä toinen nuoli jänteellä ja seuraavassa hetkessä se lävisti
vasemman käsivarteni.

Nyt olin kiukuissani, vedin pistoolini kotelosta, viritin sen ja
karautin eteenpäin. Tiesin, että tämä oli ainoa keino pelastaa henkeni.
Samassa intiaani pudotti jousensa ja tarttuen peitseensä, kannusti
hevostaan minua vastaan. Olin päättänyt laukaista vasta niin lähellä,
että tiesin osuvani.

Lähenimme täyttä laukkaa, Hevosemme melkein koskettivat toisiaan.
Tähtäsin ja painoin liipasinta; hana napsahti, mutta ase ei lauennut!

Keihään terä vilahti silmissäni, sen kärki oli tähdättynä rintaani
kohden. Jotakin osui kasvoihini, se oli suopungin silmukka. Näin sen
asettuvan intiaanin hartioille, valuen alas kyynärpäille. Se kiristyi
samalla. Kuului kova kiljahdus, vastustajani horjahti, keihäs lensi
hänen käsistään ja seuraavassa tuokiossa hän putosi satulastaan ja
makasi avuttomana preerialla.

Hevosemme törmäsivät yhteen, kaatuen kumpikin maahan. Lensin satulasta
nurinniskoin.

Kun jälleen pääsin jaloilleni, seisoi El Sol kumartuneena navajon yli,
veitsi kädessään ja suopunki vedettynä vangin käsivarsien ympäri.

"Hevonen, hevonen! Ottakaa kiinni hevonen!" huusi Seguin, ratsastaen
esiin. Ratsujoukko ryntäsi ohitseni ajaen takaa mustangia, joka
laukkasi pitkin preeriaa.

Tuokiossa oli eläin kiinni ja tuotu luoksemme sille paikalle, joka oli
tulla haudakseni.




XXIX.

KAKSI RUOKALAJIA PÄIVÄLLISEKSI.


Kuten mainitsin, seisoi El Sol kaatuneen intiaanin yli kumartuneena.
Hänen kasvoillaan kuvastui vihaa ja voitonriemua. Hänen, sisarensa tuli
ratsastaen esiin ja hypäten satulasta astui nopeasti paikalle. "Katso!"
sanoi El Sol osoittaen navajopäällikköä, "katso äitimme murhaajaa!"

Tytöltä pääsi lyhyt katkera huudahdus ja vetäen esiin veitsen hän
hyökkäsi vangin päälle.

"Ei, Luna!" huusi El Sol, työntäen hänet syrjään, "emmehän ole
roistoja. Tämä ei ole kostoa. Ei hän vielä saa kuolla. Tahdomme näyttää
hänet elävänä Maricopan vaimoille. He saavat tanssia mamanchic-tanssin
tälle suurelle päällikölle -- soturille, joka on vangittu saamatta
haavaakaan."

El Sol lausui nämä sanat ylenkatseellisesti. Sanat näkyivät tekevän
vaikutuksensa navajopäällikköön. "Cocolais-koira!" huudahti hän,
koettaen tietämättään irroittautua siteistään. "Cocolais-koira!
Valkonaamaisten rosvojen liittolainen. Koira!"

"Haa! Sinä muistat siis minut, Dacoma? Hyvä on --"

"Koira!" toisti navajo jälleen keskeyttäen tämän; hänen sanansa
sähähtivät hampaitten välistä, silmien hehkuessa mitä tulisinta kiukkua.

"He, he!" nauroi Rube, joka tuli ratsastaen esiin, "he, he, toi injuuni
on julma kuin lihakirves. Pehmittäkää hänet, peijakas! Lämmittäkää
köyden päällä hänen takalistoaan, kuten hän on lämmittänyt minun vanhaa
tammaani. Totta vie!"

"Katsokaamme haavaanne, herra Haller", sanoi Seguin, laskeutuen
hevoseltaan ja lähestyen minua, kuten minusta tuntui, levottoman
näköisenä. "Kuinka se on osunut? Lihashaava vain? Ei ole vaaraa: kunhan
nuoli ei vain ole myrkytetty. El Sol, tule tänne nopeasti! Sanopas
minulle, onko tuo nuoli kastettu."

"Ottakaamme se ensin ulos", vastasi Maricopa astuen luokseni, "siihen ei
mene paljonkaan aikaa."

Nuoli oli lävistänyt kyynärvarteni. Kärki oli tunkenut lihan lävitse ja
puolet varresta tuli esiin toisella puolen.

El Sol tarttui pyrstöpäähän molemmin käsin ja katkaisi nuolen läheltä
haavaa. Sitten hän tarttui kärkeen ja veti nuolen varovasti ulos
haavasta.

"Antakaa veren vuotaa, kunnes olen tarkastanut kärjen", sanoi intiaani.
"Tämä ei näytä olevan sotanuoli; mutta navajot käyttävät erittäin
tehokasta myrkkyä. Onneksi on minulla keino, joka sen paljastaa ja
samalla on vastamyrkkyä."

Hän veti laukustaan esiin tukon raakaa pumpulia. Tällä hän varovasti
puhdisti nuolenkärjen verestä. Sitten hän otti pienen kivisen
lääkepullon ja tiputti muutamia pisaroita nestettä kärjelle, seuraten
tulosta.

Odottelin itsekin verraten levottomana. Myöskin Seguin näytti
huolestuneelta; ja koska tiesin, että hän varmaankin monta kertaa oli
nähnyt myrkytetyn nuolen vaikutuksen, ei tuntunut varsin lohduttavalta
nähdä hänen seuraavan kokeen tulosta noin huomattavan levottomana.
Tiesin, että vaara oli suuri silloinkuin hänkin sitä pelkäsi.

"Herra Haller", sanoi El Sol lopuksi, "teillä on tällä kertaa
ollut onni. Uskallanpa sanoa sitä sattumaksi, sillä varmaankin
vastustajallanne on viinessään toisia, jotka eivät ole aivan näin
viattomia."

"Saammepa nähdä", lisäsi hän astuen navajon luokse ja vetäen esiin
toisen nuolen viinestä, joka vielä riippui intiaanin hartioilla.
Tehtyään tällä saman kokeen huudahti hän:

"Sanoinhan sen! Katsokaahan tätä, vihreä kuin heinä! Hän ampui kaksi,
missä on toinen? Pojat, tuokaa se minulle. Sellaista osviittaa emme voi
jättää jälkeemme."

Useat miehet hyppäsivät satuloista ja alkoivat etsiä ensiksi ammuttua
nuolta. Osoitin heille suunnan ja arvioimani etäisyyden ja tuokiossa
oli nuoli löydetty.

El Sol otti sen ja tipautti nestettä sen kärjelle. Sen väri muuttui
vihreäksi.

"Kiittäkää pyhimyksiä, herra Haller", sanoi Coco, "jos tämä olisi
tehnyt läven käsivarteenne, olisi tuskin tohtori Reichertin ja oma
taitoni riittänyt pelastamaan teitä. Mutta mitäs tämä on? Toinen haava!
Haa! Hän hipaisi teitä tehdessään hyökkäyksen. Antakaa minun tarkastaa
sitä."

"Taitaa olla vain naarmu."

"Tämä on outo ilmanala, herra Haller. Olen nähnyt monen naarmun
tuottavan kuoleman, ellei niitä ole hoidettu huolellisesti. Luna!
Hiukan vanua, sisko! Koetan sitoa teidät niin, ettei teidän tarvitse
pelätä seurauksia. Te ansaitsette sen, sillä ilman teitä, hyvä herra,
olisi hän päässyt minulta karkuun."

"Mutta ilman teitä, hyvä herra, olisi hän nujertanut minut."

"Hyvä", vastasi Coco hymyillen, "lienee mahdollista, ettette olisi
päässyt aivan hevillä. Aseenne teki teille aika tepposen. Harvoin näkee
miehen torjuvan keihäänkärkeä pyssynperällä, joskin se oli mainiosti
tehty. Enpä ihmettele, että painoitte pistoolin liipasinta seuraavassa
ottelussa. Sen olisin tehnyt itsekin, jos suopunki olisi vielä kerran
pettänyt. Mutta meillä on kummallakin ollut onni mukana. Teidän on
kannettava käsivartta siteessä päivän tai pari. Luna! Anna tänne tuo
huivisi."

"Ei!" sanoin minä, nähdessäni tytön irroittavan värikkään huivin
vyötäisiltään, "ei tarvitse, voin saada jotakin muuta sopivaa."

"Täällä, mister, jos soveltuu", puuttui nuori trapperi Garey puheeseen,
"saatte sen mielellänne." Näin sanoen veti Garey värillisen nenäliinan
metsästyspaitansa povitaskusta ja ojensi sitä minulle.

"Olettepa ystävällinen, kiitän teitä!" vastasin, vaikkakin tiesin
ketä varten liina annettiin, "otatte kai tämän vastalahjaksi." Annoin
hänelle yhden pienemmän revolverini: aseen, joka siihen aikaan ja siinä
paikassa oli oman painonsa helmien arvoinen.

Metsämies tiesi tämän ja otti kiitollisena vastaan tarjotun lahjan;
mutta vaikka hän kehuikin lahjaa, huomasin, että hän oli vieläkin
kiitollisempi saadessaan hymyilyn toisaalta, ja ymmärsin, että huivi
pian tulisi vaihtamaan omistajaa, todennäköisesti.

Katselin El Solin kasvoja, nähdäkseni oliko hän huomannut tai
hyväksynyt tämän pienen sivukohtauksen. En huomannut siitä mitään
ilmausta. Hän sitoi haavani sellaisella taidolla, joka olisi tuottanut
kunniaa kuninkaalliselle henkilääkärillekin.

"Noo", sanoi hän lopetettuaan, "viikon kuluttua kykenette samanlaiseen
otteluun kuin äsken. Teillä on huono suitsikoura, herra Haller, mutta
paras hevonen, minkä koskaan olen nähnyt. Enpä ihmettele, ettette halua
sitä myydä."

Koko keskustelu kävi englannin kielellä, jota Coco-päällikkö puhui
sellaisella äänensävyllä ja painolla kuin syntyperäinen englantilainen.
Hän puhui myöskin ranskaa kuin pariisilainen; ja tätä kieltä hän
tavallisesti käyttikin keskustellessaan Seguinin kera. Tämä kaikki
ihmetytti minua.

Miehet nousivat satulaan palatakseen leiripaikalle. Kauhea nälkä
ajoi meitä nyt: ratsastimme takaisin jatkaaksemme ateriaa, joka oli
keskeytynyt niin odottamatta.

Leiripaikan lähellä laskeuduimme hevosilta ja paalutettuamme ne
nurmikolle kävelimme etsimään hajallaan olevia lihapaisteja ja
kylkiluita, joita äsken olimme niin runsaasti nähneet. Uusi mieliharmi
odotti meitä: ei lihankimpalettakaan ollut jäljellä. Sudet olivat
käyttäneet hyväkseen poissaoloamme, emmekä nähneet muuta kuin paljaita
luita ympärillämme. Puhvelin reidet ja kyljet olivat kuin veitsellä
puhdistetut. Vieläpä kääpiönkään iljettävästä raadosta ei ollut muuta
jäljellä kuin kalpea luuranko!

"Häh!" ärähti eräs metsästäjä, "nyt susi tai ei mitään, tuollapa
juoksee!" mies tähtäsi kiväärillään.

"Seis!" huudahti Seguin, nähdessään aikomuksen. "Oletteko hullu?"

"En mä ymmärrä, herra kapteini", vastasi metsästäjä, laskien nolona
alas kiväärinsä. "Onhan meitin syötävä, tiemmä. En minä näe muuta kuin
susii; ja emmehän niitä saa muuten kun ampumalla."

Seguin ei vastannut muuta, osoitti vain jousta, jota El Sol laittoi
kuntoon.

"Eh--hoo!" hönähti metsästäjä; "oot oikeassa, kapteini. Pyydän
anteeksi. Enpä muistanna luuvehjettä."

Cocolainen otti nuolen viinestä ja koetteli sen kärkeä nesteellään.
Se oli metsästysnuoli: hän asetti sen jousenjänteelle ja lennätti
sen valkoisen suden ruumiiseen, kaataen sen paikalla. Hän otti saman
nuolen, silitti sen pyrstösulkia, ampui vielä suden ja yhä uusia,
kunnes viisi tai kuusi makasi kuolleena vierellämme.

"Ammu kääpiö vielä, koska olet toimessa", tokaisi eräs metsämies,
"tällaiset gentlemannit kuin me tarvitsevat vähintään kaksi ruokalajia
päivälliseksi."

Miehet nauroivat tälle raa'alle pilalle, ja El Sol otti jälleen
hymyillen nuolen ja lennätti sen arosuden ruumiiseen.

"Luulenpa että tämä jo riittääkin yhdeksi ateriaksi", sanoi El Sol
saadessaan takaisin nuolen, jonka hän pisti takaisin viineen.

"Hoi!" vastasi leikinlaskija, "jos tarvitsemme enemmän, voimme käydä
ottamassa. Tämä ruokalaji näes maistuu paremmalta tuoreena."

"Niinpä taitaa olla, veli."

Metsästäjät nauroivat tovereittensa leikinlaskulle, paljastivat
terävät veitsensä ja alkoivat nylkeä susia. Se taitavuus, jolla tämä
suoritettiin, osoitti, että se ei ensi kertaa tapahtunut.

Tuokiossa eläimet oli nyljetty ja paloiteltu, jokainen mies otti osansa
ja alkoi paahtaa sitä tulella.

"Toverit! Miksi sanoisitte tätä? Pihviksi vai paistiksiko?" kysyi eräs
ryhtyessään syömään.

"Sudenpaistia tiämmä", oli vastaus, "ja se onkin hiton hyvää syötävää."

"Se ei olekaan huonoa, parempaa kuin laihaa puhvelia joka päivä."

"Pitäisin sitä hiukan parempana, jos tietäisin, ettei elikko olisi
käynyt maistelemassa tota raatoa tuolla kalliolla", sanoi eräs
osoittaen kääpiön luurankoa.

Ajatus oli tyrmistyttävä ja toisissa olosuhteissa se olisi ollut
vaikuttava oksennuslääke.

"Häh!" huudahti eräs metsästäjä, "nyt ootte vieneet mun ruokalystini.
Ajattelin juuri käydä maistamaan sutta. En tahdo enää, sillä näin
niiden haistelevan sitä ratsastaessamme preerialle."




XXX.

JOHDAMME TAKAA-AJAJAT HARHAAN -- TRAPPERIN JUONI.


Tällä välin olivat miehet lopettaneet syömisen ja kokoontuivat Seguinin
ympärille neuvottelemaan, niillä tavoin jatkaisimme matkaamme. Yksi
mies oli jo lähetetty kalliolle vartioimaan, näkyisikö intiaaneja
preerialla.

Tunsimme yhä vieläkin olevamme pulassa. Navajo oli vankinamme ja
hänen miehensä kyllä tulisivat häntä etsimään. Hän oli siksi mahtava
henkilö, ettei häntä hylättäisi etsimättä, ja hänen oma joukkueensa,
johon kuului lähes puolet heimon miehistä, palaisi varmaan lähteelle.
Elleivät he löytäisi häntä sieltä, palaisivat he luultavasti
sotapolkuaan myöten kylilleen, elleivät huomaisi meidän jälkiämme.

Tämä tekisi retkemme tyhjäksi, koska jo yksin Dacoman joukkue voitti
meidät miesluvussa, ja jos kohtaisimme heidät vuorisolissa, emme
pääsisi pakenemaankaan.

Hetken aikaa oli Seguin vaiti, katsoen maahan. Hän nähtävästi hautoi
mielessään jotakin suunnitelmaa. Ei kukaan metsästäjä halunnut
keskeyttää häntä.

"Toverit!" sanoi hän lopuksi, "tämä oli onneton sattuma, mutta sitä ei
voitu välttää. Onpa hyvä, ettei käynyt pahemmin. Kuitenkin on meidän
muutettava suunnitelmiamme. He seuraavat epäilemättä hänen jälkiään
ja sitten omia jälkiään navajolaiskylille. Mikä on seurauksena?
Retkikuntamme ei voi päästä Pinonille tai mennä sotapolun poikki
missään paikassa. He voisivat varmasti huomata jälkemme."

"Miksi emme voisi mennä sinne, missä toiset ovat piilossa ja sitten
kiertää vanhan kaivoksen kautta? Silloin emme tarvitsisi mennä heidän
sotapolulleen", ehdotti eräs metsästäjistä.

"Vaya!" vastasi eräs meksikkolainen; "kohtaisimme navajolaiset
saapuessamme heidän kylälleen! Silloin ei moni meistä palaisikaan
takaisin. Santissima! Sen takaan."

"Ei meidän tarvitse tavata heitä", puolusteli ensimmäinen puhuja. "He
eivät jää kylään, jos huomaavat, ettei tuo murjaani olekaan siellä."

"Se on aivan totta", sanoi Seguin, "he eivät jää sinne. He palaavat
epäilemättä sotapolulle takaisin; mutta tunnen seudun kaivoksen
lähistöllä."

"Minä myöskin, minä myöskin", kuului huutoja.

"Siellä ei ole riistaa", jatkoi Seguin. "Meillä ei ole ruokaa, joten
emme voi kulkea sitä tietä."

"Emme kylläkään nyt voi kulkea."

"Kuolisimme nälkään, ennenkuin olemme kulkeneet Mimbres-vuorten poikki."

"Siellä ei ole edes vettäkään."

"Ei totisesti!"

"Meidän on muutettava suunnitelmaa siis", sanoi Seguin. Hän vaikeni
miettivänä ja synkkä ilme kasvoillaan.

"Meidän on mentävä heidän sotapolkunsa poikki", jatkoi hän, "ja
kuljettava Prieton kautta, taikka luovuttava yrityksestämme kokonaan."

Tämä johtopäätös saattoi metsästäjät ymmälle, suunnitelma toisensa
jälkeen tehtiin; mutta kaikki johtivat miltei varmasti siihen
tulokseen, että vihollisemme huomaisivat jälkemme ja saavuttaisivat
meidät, ennenkuin olisimme ennättäneet takaisin Del Norte-joelle.
Toinen toisensa jälkeen hylättiin senvuoksi kaikki ehdotukset.

Koko tämän keskustelun aikana ei vanha Rube ollut lausunut halaistua
sanaa. Korvaton trapperi istui kyyryllään preerialla, piirustellen
tikulla hiekkaan viivoja, jotka nähtävästi kuvasivat linnoitusta.

"Mitä sie vanha äijä hommaat?" kysyi eräs toveri.

"Mun kuuloni ei oo enää niin kui se ol ennenkui tulin tähän kirottuun
maankolkkaan; mutta mä luulin kuulleeni jonkun sanoneen, että emme
voisi kulkea injuunien sotapolun poikki. Se on haiseva valhe. Joo."

"Kuinka sinä voit sen näyttää toteen, äijä?"

"Suus kiinni; Kielesi käy kuin majavan häntä tulvan aikana."

"Voitko neuvoa keinoa, joten voisimme pulmasta selvitä, Rube? Myönnän,
etten sitä voi."

Seguinin näin vedotessa trapperiin kääntyivät kaikkien katseet häneen.

"Häh, kapteeni, mä vain sanon oman mieleni asiasta. Voip' olla oikea,
voip' olla väärä; mutta jos sitä seurataan, niin takaan, ettei pasheeno
eikä navajo haista jälkiämme viikkoon. Jos niin ois, saatte leikata
korvani."

Tämä oli Ruben suosikkipila, jolle metsästäjät aina hymähtivät.
Seguinkään ei voinut olla hymyilemättä, pyytäessään puhujaa jatkamaan.

"Ensiks ja eellimmäiseks", sanoi Rube, "ei tuon murjaanin jälkiä tule
ketään pariin päivään."

"Kuinka sen voit tietää?"

"Täll viisii: -- Hän on vain toinen päällikkö ja he tulevat hyvin
toimeen ilman häntä. Mut se ei viel riitä. Injuuni unohti jousensa.
Senhän kukin tietää, että se on suuri häpeä injuunille."

"Pitää kyllä paikkansa, äijä", huomautti joku.

"Nooh, näin vanha supi tuumailee. Noo, se on selvä kuin Piken huippu,
että hän läksi hiiskumatta muille sanaakaan. Aikoi korjata asian
toisten tietämättä."

"Paljon mahdollista", sanoi Seguin. "Jatkapas, Rube!"

"Vielä enemmän kuin mahdollista", jatkoi trapperi. "Uskallan lyödä
vetoa, jotta hän kielsi heittiä tulemasta laisinkaan, etteivät näkisi,
mitä varten hän tuli. Jos hän olisi tiennyt, että he arvasivat tai
epäilivätkään hänen asiaansa, olisi kai hän lähettänyt jonkun toisen
eikä itse lähtenyt; se on kyl niin."

Tämä olikin varsin otaksuttavaa; ja tuntien navajoiden
luonteenominaisuudet, pitivätkin päänahanmetsästäjät tätä varmana.

"Olen varma siitä, että he tulevat takaisin", jatkoi Rube; "ainakin
hänen heimonsa; mutta siihen menee vähintään kolme päivää vielä,
ennenkuin he juovat Piinionin lähteestä."

"Mutta he voivat ainakin seuraavana päivänä lähteä jälkiämme
seuraamaan."

"Tietysti, jos olemme nii hulluja, että jätämme jälkiä."

"Kuinka voimme sitä välttää?" kysyi Seguin.

"Sehän on helppoa kuin tukilta putoaminen."

"Kuinka?" utelivat monet.

"Johdamme heidät toisille jäljille."

"Aivan niin! Mutta kuinka voimme sen tehdä?" kysyi Seguin.

"Häh, kapteeni, luulenpa, että kuperkeikka on sekoittanut järkesi.
Enpä ihmettele, etteivät nuo toiset nalliaiset heti hönää kuinka se on
tehtävä."

"Myönnän, Rube, etten voi käsittää, kuinka voisimme johtaa heidät
harhaan", vastasi Seguin hymähtäen.

"Nooh, sittenpä", jatkoi trapperi tyytyväisyydestä myhäillen omalle
korkeammalle preeriataidolleen, "sittenpä tää poikanen kertoo teille,
kuinka voimme johtaa heidät jäljille, jotka vievät helvettiin."

"Eläköön, vanha äijä!"

"Näettekö nuolipussia injuunin selkäpuolella?"

"Kyllä, kyllä!" vastattiin yhteen ääneen.

"Se on täynnä nuolia, tai melkein, arvaan."

"Niin on. Entä sitten?"

"Noo, hyvä; joku meistä ratsastaa injuunin mustangilla passeenojen
sotapolun suuntaan ja pistelee noita nuolia eteläiseen suuntaan. Ellei
navajot lähde sitä tietä, kunnes saapuvat passeenojen alueelle, saatte
tään poloisen päänahan kentuckylaisesta tupakkamällistä."

"Viva! Hän on oikeassa, hän on oikeassa! Eläköön vanha Rube!"
huutelivat metsästäjät.

"Heitin ei oo tarvis tietää, miksi hän menee sitä tietä. He tuntevat
hänen nuolensa: se riittää. Ennenkuin he palaavat takaisin sydän
ruokatorvessa, on meillä aikaa pujahtaa vaikka hiiteen."

"Sen teemmekin, totisesti!"

"Toverimme ei tarvitse lainkaan tulla Piinjonin lähteelle. He voivat
mennä yli polun ylempänä Gilan luona ja yhtyä meihin vuoren toisella
puolen, missä on viljalti riistaa, sekä nautaa että puhveleita.
Runsaasti kumpiakin vanhoilla metsämailla, sen takaan. Meidän olisi
muutenkin parempi mennä sen kautta. Emme nyt voi täällä kohdata
puhveleita sen jälkeen kuin injuunit ovat niitä metsästäneet."

"Oletpa oikeassa", sanoi Seguin. "Meidän on kierrettävä vuori,
ennenkuin voimme kohdata puhveleita. Intiaanit ovat karkoittaneet ne
pois tasangoilta. Olkoonpa menneeksi! Ryhtykäämme heti toimeen. Meillä
on kaksi tuntia auringonlaskuun. Mitä tekisit ensinnä, Rube? Olet
tehnyt suunnitelman, saat myös toteuttaa sen."

"Häh, kapteeni, mun mielestäni on ensi työmme lähettää mies viivana
tovereittemme luo. Hän saa sitte viedä heidät yli sotapolun."

"Mistä luulet heidän sopivimmin kulkevan yli?"

"Noin kaksikymmentä mailia täältä pohjoiseen on kuiva harjanne, jossa
on runsaasti irtokiviä. Jos he osaavat kulkea poikki, ei näy paljoakaan
jälkiä. Voisin kuljettaa Bentin vankkurijonon siitä yli, niin ettei
kuuro Smithkään huomaisi sitä."

"Lähetän heti miehen. Tänne, Sanchez! Sinulla on hyvä hevonen ja
tunnet maaston. Heidän piilopaikalleen ei ole täyttä kahdenkymmenen
mailin matkaa. Vie heidät harjannetta myöten yli sotapolun, varovasti
kuten olet kuullut. Vuoren pohjoispään vaiheilla kohtaat meidät. Voit
ratsastaa koko yön, joten saavutat meidät varhain aamulla. Voit lähteä!"

Härkätaistelija irroitti hevosensa paalusta sanaakaan vastaamatta ja
karautti luodetta kohden.

"Onneksi", sanoi Seguin katseltuaan hetkisen hänen jälkeensä, "ovat
he tallanneet maanpinnan, sillä muutoin meidän äskeisen kahakkamme
jäljillä olisi ollut heille jotakin kerrottavaa."

"Se ei ole vaarallista", vastasi Rube; "mutta kun lähdemme täältä, on
meidän vältettävä heidän jälkiään. He huomaisivat helposti kääntyvät
jälkemme. On paras, että pysyttelemme noilla irtokivillä." Rube osoitti
kivikkoa, joka ulottui pohjoisesta etelään pitkin vuoren juurta.

"Se olkoon suuntamme. Voimme kulkea siinä jättämättä jälkeäkään. Entäs
sitten?"

"Seuraava toimi oisi päästä eroon tuosta massiinasta", sanoi trapperi
osoittaen kääpiön luurankoa.

"Aivan totta! Olin unohtaa sen. Mitä teemme sille?"

"Haudataan se", neuvoi joku.

"Ei. Poltetaan se!" huusi toinen.

"Se on paras keino", myönsi kolmas.

Viimeinen ehdotus hyväksyttiin. Luuranko tuotiin alas; veri
puhdistettiin tarkoin kalliosta, kallo ja luut murskattiin. Ne
heitettiin kaikki tuleen ja sekoitettiin lukuisten puhvelinluiden
joukkoon, jotka jo hiiltyivät kekäleiden joukossa. Tuskin anatomi olisi
voinut huomata ihmisluita niiden joukosta.

"Noo, Rube, sittenkö nuolet?"

"Jos te jättäisitte sen asian mun ja Bill Gareyn huostaan. Luulen,
että me kaksi murjaania osaamme asettaa ne niin, että tämän seudun
injuunit menevät harhaan. Meidän on kuljettava lähes kolmen mailin
verran; mutta tulemme kyllä takaisin siksi, kunnes olette täyttäneet
kurpitsapullonne."

"Hyvä, hyvä! Ota nuolet."

"Neljä mölliäistä tänne", sanoi Rube, ottaen nuolet viinestä. "Pitäkää
loput. Tarvitsette ehkä vielä sudenpaistia ennenkuin lähdemme. Tällä
puolen vuorta ei ole mitään muutakaan syötävää. Billee! Heitäpä rumat
koipesi tuon navajomustangin selkään. Nätti hevonen muuten, mutta mie
en antaisi vanhaa tammaani koko 'cavayardista' tuollaisia. Vielä yksi
musta sulka tänne."

Näin sanoen nykäisi vanha trapperi strutsinsulan navajopäällikön päästä
ja jatkoi:

"Pojat! Hoitakaa vanhaa tammaani, kunnes palajan, älkääkä peloittaa
sitä, kuuletteko. Tarvitsen peiton. Älkää kaikki vastatko samalla
kertaa!"

"Täällä, Rube, täällä!" huusi useita ääniä, ja viittoja ojennettiin
esiin.

"Jo, jo yksi riittää. Tarvitsemme kolme: Billin, minun ja vielä
yhden. Kuules, Billee! Ota noi eteesi. Noo, ratsasta nyt passeenojen
sotapolkua myöten noin kolmisensataa yardia ja siihen pysähdyt. Älä
kulje ajettua polkua, vaan pysyttele polun syrjällä ja tee selvät
jäljet. Noo, annapa huhkia, peijakas!"

Nuori metsästäjä painoi kannukset mustangin kylkiin ja laukkasi täyttä
vauhtia pitkin apachien polkua. Kun hän oli ratsastanut noin kolmesataa
yardia, pysähtyi hän odottamaan määräyksiä toveriltaan.

Sillävälin vanha Rube otti nuolen, jonka pyrstöön hän pisti kappaleen
strutsin sulkaa ja kiinnitti tämän laitteen paaluun, joita intiaanit
olivat jättäneet pystyyn leiripaikalle. Sen kärki osoitti etelään
apachien sotapolun suuntaan ja oli niin näkyvä mustine sulkineen, ettei
kukaan tasangoilta tuleva voinut olla sitä huomaamatta.

Tämän tehtyään seurasi hän toveriaan jalkaisin, pysytellen etäällä
polulta ja vältellen jälkiä jättämästä. Tultuaan Gareyn luokse pisti
hän toisen nuolen maahan: myöskin sen kärki osoitti etelään ja oli niin
näkyvä, että sen voi huomata edellisestä.

Sitten Garey laukkasi eteenpäin pysytellen polulla, jotavastoin Rube
asteli ulos preerialle ja jatkoi kulkuaan polun suuntaan.

Ratsastettuaan pari kolme mailia hiljensi Garey vauhtiaan ja antoi
mustangin kävellä hiljalleen. Hetken kuluttua hän jälleen pysähtyi
polulle.

Rube tuli nyt paikalle ja levitti kolme peitettä pitkittäin maahan
hevosen eteen. Garey hyppäsi satulasta ja talutti hevosen varovasti
peitteille.

Koska sen jalat olivat kahden peiton päällä samalla kertaa, nostettiin
kolmas, takimmainen maasta ja siirrettiin eteen. Tätä jatkettiin niin
monta kertaa, että hevonen oli saatu noin viisikymmentä mittaansa ulos
preerialle läntiseen ilmansuuntaan. Toimitus suoritettiin suurella
taidolla ja kätevyydellä.

Garey otti nyt peitteet ja hypäten hevosen selkään alkoi hitaasti
ratsastaa vuorta kohden. Rube palasi polulle ja asetti nuolen siihen
paikkaan, josta mustangi vietiin pois. Sitten jatkoi hän etelää kohti;
vielä yksi nuoli oli tarpeen osoittamaan suuntaa.

Kun hän oli kulkenut noin puoli mailia, näimme hänen kumartuvan alas,
nousevan jälleen, suuntaavan kulkunsa vuorta kohden ja palaavan samoja
jälkiä kuin hänen toverinsa. Työ oli tehty, tie oli viitoitettu, ansa
viritetty!

El Sol oli tällä aikaa ollut uuttera. Useita susia oli ammuttu ja
nyljetty ja lihat oli kääritty nahkoihin. Vesipullot täytettiin,
vankimme sidottiin muulin selkään ja seisoimme odotellen trapperin
takaisin tuloa.

Seguin oli päättänyt jättää kaksi miestä vartijoiksi lähteelle. Heidän
tuli piiloittaa hevosensa kallioihin ja juottaa niitä muulisangosta,
jottei syntyisi uusia jälkiä lähteelle. Toisen tuli koko ajan vartioida
vuorella ja tähystellä preeriaa kaukoputkella. Täten heillä olisi
aikaa hiipiä pois vuorensyrjää myöten huomatessaan palaavat navajot
preerialla. Sitten he pysähtyisivät vielä eräälle paikalle kymmenen
mailia pohjoisempana, josta heillä oli selvä näköala preerialle.
Tänne he jäisivät, kunnes voivat nähdä, mihin intiaanit lähteeltä
suuntaisivat kulkunsa, jonka jälkeen he rientäisivät saavuttaakseen
uutisineen pääjoukon.

Kaikki nämä toimenpiteet oli suoritettu Gareyn ja Ruben palatessa,
joten nousimme hevosille ja teimme kierroksen vuoren syrjää kohti.
Täällä oli maanpinta kivikon peittämä, joten hevostemme kaviot eivät
jättäneet mitään jälkiä. Tätä myöten ratsastimme pohjoista kohti,
kulkien suunnilleen yhdensuuntaisesti intiaanien sotatien kanssa.




XXXI.

PUHVELIKIERROS.


Ratsastettuamme kaksikymmentä mailia saavuimme paikalle, jossa
odotimme kohtaavamme toverit. Tulimme pienelle purolle, joka virtasi
Pinon vuorilta ja kulki länttä kohti San Pedroon. Se oli pumpuli- ja
pajupensaitten reunustama ja kasvoi runsaasti heinää. Leiriydyimme,
sytytimme nuotion pensaikkoon ja paistoimme sudenlihaa, söimme ja
panimme maata.

Toverit tulivat aamulla, kuljettuaan koko yön. Heidän eväänsä olivat
uivan lopussa, kuten meidänkin; heidän lepuuttamatta hevosiaan
ratsastimme virran poikki toivoen löytävämme riistaa toiselta puolen.

Puolenpäivän aikaan pääsimme ulos vuorisolasta "aukko"-preerioille;
ne ovat pieniä viidakkojen ympäröimiä, metsikkösaarten peittämiä
tasankoja. Näitä preerioita peittää korkea ruoho, jossa näkyi
puhveleiden "merkkejä" edetessämme. Näimme niiden polkuja ja
rypemäpaikkoja. Näimme myöskin villien laumain etuvartijoita. Pian
voisimme kohdata niitä yksitellen.

Olimme yhä saman joen varrella, jonka äärellä olimme viettäneet
edellisen yön, ja pidimme puolen päivän pysähdyksen virkistääksemme
eläimiämme.

Ympärillämme kasvoi suuria kaktuksia, joilla oli runsaasti punaisia
ja keltaisia hedelmiä. Mutta metsämiesten vatsat kaipasivat
mieliruokaansa, puhvelin kylkeä ja selkää. Levättyämme kaksi tuntia
ratsastimme eteenpäin "aukkojen" poikki.

Olimme ratsastaneet tunnin verran kun Rube, joka oli hiukan edellämme
oppaana, kääntyi satulassaan ja viittoili eteenpäin.

"Mitä näet, Rube?" kysyi Seguin matalalla äänellä.

"Tuoreita jälkiä, puhveleita."

"Montako arvelet olevan?"

"Viisikymmentä tai niillä vaihein. Ne ovat menneet tuon tiheikön
kautta. Voin nähdä taivasta. Siellä on varmaankin lähellä avointa
edessämme. Luulen, että se on pieni preeria."

"Jääkää tänne miehet!" sanoi Seguin, "ja pysytelkää hiljaa. Ratsasta
eteenpäin, Rube. Tulkaa mukaan, herra Haller, tehän pidätte
metsästyksestä."

Seurasin opasta ja Seguinia pensaitten lävitse, ratsastaen hitaasti ja
äänettömästi, kuten hekin.

Muutaman minuutin kuluttua saavuimme korkean heinän peittämän preerian
reunaan. Tähystellen varovasti prosopis-pensaan lehtien välistä näimme
koko aukean. Puhveleita näkyi tasangolla!

Kuten Rube vallan oikein oli arvannut, oli se pieni tiheän
chapparalviidakon ympäröimä preeria, noin puolentoista mailin levyinen.
Keskellä kasvoi ryhmä korkeita puita pensaston joukosta. Metsikön
reunassa näkyvät pajupensaat osoittivat veden läheisyyttä.

"Siell' on lähde", mutisi Rube. "Ne ovat juuri kastelleet kärsäänsä
siellä."

Se olikin luultavaa, sillä muutamia eläimiä tuli tällä hetkellä juuri
ulos pajupensaista; näimme kostean saven niiden kiiltävillä kyljillä ja
kuolan, joka tippui niitten turvasta.

"Kuinka voimme päästä niihin käsiksi, Rube?" kysyi Seguin; "luuletko,
että voimme hiipiä luokse?"

"Ei taida kävellä. Ruoho tuskin suojaa meitä."

"Kuinka sitten? Emme voi ajaa niitä; ei ole siihen tilaa. Ne
häviäisivät viidakkoon. Näkisimme vain niiden sorkat."

"Totta kuin epistola."

"Mitä on tehtävä?"

"En huomaa muuta kuin yhden keinon, jota nyt voisi käyttää."

"Mikä se olisi?"

"Kierros."

"Voipa olla, jos vain voimme sen suorittaa. Mistä tuuli puhaltaa?"

"Tyyni kuin injuuni, jolta on pää poikki", vastasi trapperi ottaen
höyhenen hatustaan ja heittäen sen ilmaan.

"Katso, se putoaa kuin kivi!"

"Niinpä tekee."

"Voimme helposti kiertää puhvelit ennenkuin ne haistavat meidät; ja
meillä on miehiäkin tarpeeksi muodostamaan kierroksen niiden ympärille.
Ei ole aikaa tuhlata."

"Jakakaamme siis", sanoi Seguin kääntäen hevosensa, "sinä voit
ohjata toisen puolen heistä paikoilleen. Minä ohjaan toiset. Herra
Haller, te voitte jäädä siihen, missä olette. Se on hyvä paikka.
Olkaa kärsivällinen, voi mennä tunnin verran ennenkuin kaikki ovat
paikoillaan. Kun kuulette torven toitotuksen, voitte ratsastaa
eteenpäin ja tehdä parhaanne. Jos onnistumme, saatte metsästää ja hyvän
päivällisen; ja sen tarpeessa luulen teidän jo olevankin."

Näin lausuen jätti Seguin minut ja ratsasti takaisin miesten luokse
vanhan Ruben seuraamana.

Aikomus oli jakaa joukkue kahtia, ja kumpikin osa menisi eri puolta
jättäen miehiä säännöllisten välimatkain päähän preeria-aukon ympäri.
He pysytteleisivät viidakossa, kunnes annettaisiin merkki torvella.
Jos puhvelit antaisivat aikaa suorittaa tämän liikkeen, voimme ehken
saada koko lauman. Heti kun Seguin oli jättänyt minut, aloin tarkastaa
kivääriäni ja pistooleja, asetellen uusia panoksia. Senjälkeen ei
minulla ollut muutakaan tehtävää, vaan istuin satulassani katsellen
eläimiä, jotka söivät vaaraa aavistamatta. Olin peloissani, että
jokin kömpelys tulisi liian varhain esiin ja siten pilaisi toivomamme
metsästysonnen. Tavantakaa näin lintujen pyrähtävän lentoon viidakosta
ja sininärhen, ja niiden kirkuna osoitti, kuinka pitkälle kierros oli
edistynyt.

Toisinaan jokin vanha härkä lauman laidassa heitti karvaista niskaansa
ylös, nuuskien ilmaa ja kuopien sorkallaan maata vimmatusti, nähtävästi
vainuten, ettei kaikki ollut aivan oikealla tolalla. Toiset eivät
näyttäneet välittävän näistä varoituksista, vaan pureksivat hiljaisina
mehevää ruohoa.

Kuvittelin mielessäni, kuinka helpolla saisimme ne satimeen; silloin
näin "saaren" pensaikosta tulevan näkyviin puhvelin vasikan, joka
lähestyi laumaa. Tuntui hiukan omituiselta, että se oli erillään
laumasta, sillä emät opettavat tavallisesti vasikoitaan pysyttelemään
laumassa välttääkseen susia.

"Se on varmaankin jäänyt jälkeen lähteelle", ajattelin. "Toiset ehkä
ovat työntäneet sen syrjään, joten se ei ole päässyt vedelle, ennenkuin
ne ovat juoneet."

Näytti kuin se olisi liikkunut hiukan vaivalloisesti, aivankuin
haavoittuneena, mutta se kulki korkeassa ruohossa, joten en voinut
tarkoin nähdä sitä.

"Sievä härkävasikka", mutisin itsekseni ja jälleen seurasivat silmäni
viidakon reunaa, nähdäkseni, kuinka metsästäjäin kierros edistyi.
Huomasin jälleen kirjavain siipien vilkkuvan sinivattupensaitten
päällä ja kuulin närhien kirkuvat äänet. Niistä päätellen liikkuivat
metsästäjät verraten hitaasti eteenpäin. Oli kulunut puolisen tuntia
siitä, kun Seguin oli jättänyt minut, enkä päätellyt heidän täyttäneen
puoltakaan kierrosta.

Aloin laskea kuinka kauan minun vielä piti odottaa ja mutisin itsekseni:

"Preerian läpimitta on puolentoista mailia. Sen kehä on kolme kertaa
pitempi, siis neljä ja puoli. Hohoi! En saa merkkiä ennenkuin tunnin
kuluttua. Minun on oltava kärsivällinen ja -- mitä! Elikot laskeutuvat
maahan! Hyvä! Ei ole vaaraa, että ne lähtisivät kulkemaan. Saamme hyvän
saaliin! Yksi, kaksi, kolme -- kuusi niistä on pitkällään maassa!
Luultavasti kuumuuden ja veden syy. Ne ovat varmaankin juoneet liiaksi.
Tuolla taasen yksi. Siinäpä onnenpoikia! Niillä ei ole muuta tehtävää
kuin syödä ja nukkua, -- jota vastoin minä -- kahdeksan maassa!
Hyvä! Toivon pian saavani syödä. Omituisella tavalla ne makaavatkin.
Aivan toisella tavalla kuin olen nähnyt nautakarjan tekevän! En ole
koskaan ennen nähnyt puhveleiden noin rauhoittuvan. Näyttävät kaatuvan
aivankuin ammuttuina! Ainoastaan kaksi enää pystyssä! Pian ne kaikki
ovat kyljellään. Sen parempi vain. Voimme piirittää ne, ennenkuin
ennättävät saada jalat alleen. Oh, jos pian kuulisin torven!"

Ajatukseni harhailivat asiasta toiseen odotellessani lähtömerkkiä,
vaikka tiesinkin, ettei sitä vielä kuuluisi pitkiin aikoihin.

Puhvelit liikkuivat hitaasti eteenpäin pureskellen heinää liikkuessaan
ja toinen toisensa jälkeen laskeutuen maahan. Tuntui omituiselta niiden
noin perättäin oikaisevan levolle; mutta olin huomannut nautakarjan
tekevän samoin enkä siihen aikaan vielä tuntenut puhvelin tapoja.
Muutamat näyttivät piehtaroivan maassa ja sätkivän vimmatusti. Olin
kuullut kerrottavan näiden eläinten piehtaroimisesta. "Se on varmaankin
sitä", ajattelin. Olisin mielelläni tahtonut lähemmin tarkastella tätä
omituista tapaa, mutta korkea ruohikko esti minua näkemästä. Näin
ainoastaan niiden karvaiset kyttyrät ja sätkivät sorkat.

Tarkkailin niiden liikkeitä suurimmalla mielenkiinnolla, sillä tiesin,
että kierros voitiin suorittaa valmiiksi, ennenkuin ne ennättäisivät
nousta.

Viimein seurasi lauman viimeinenkin esimerkkiä ja laskeutui maahan.

Ne makasivat nyt kaikki kyljellään, puoleksi ruohikon peitossa. Luulin
näkeväni vasikan vielä jaloillaan; mutta samassa kuului torven törähdys
ja yhteinen huuto kuului preerian joka suunnalta.

Painoin kannukset hevoseni kylkiin ja karautin avoimelle preerialle.
Muut viisikymmentä olivat tehneet samoin, kiljuen syöksyessään ulos
tiheiköstä.

Suitset vasemmassa kädessäni ja kivääri poikittain edessäni ratsastin
eteenpäin mieli jännittyneenä, kuten aina tällaisessa seikkailussa.
Olin vireissä ja päätin ampua ensimmäisen laukauksen.

Vartiopaikaltani oli vain lyhyt matka ensimmäisen puhvelin luo, Olin
pian pyssynkantaman päässä, sillä hevoseni lensi kuin nuoli.

"Nukkuukohan elikko? Olen jo kymmenen askelen päässä eikä se vieläkään
nouse! Ammunpa sitä makuulta."

Tartuin aseeseeni ja olin aikeissa laukaista, kun huomasin jotakin
punertavaa. Se oli verta!

Annoin kauhun vallassa kiväärini painua ja aloin vetää suitsista; mutta
ennenkuin sain hevosen pysähtymään, olin jo keskellä makaavaa laumaa.
Täällä hevoseni äkkiä pysähtyi ja istuin satulassani kuin lumottuna.
Olin pelon vallassa. Verta näkyi ympärilläni. Käännyinpä mihin suuntaan
tahansa, kohtasi silmäni verta!

Toverit ajoivat esiin, huutaen tullessaan; mutta heidän huutonsa
taukosivat pian ja toinen toisensa jälkeen pysäytti hevosensa
tyrmistyneenä.

Eipä tämä ollutkaan ihmeteltävää. Edessämme makasi puhvelinruumiita.
Ne olivat kaikki kuolleita tai värisivät kuolontuskassa. Jokaisella
oli haava rintaluun yläpuolella ja siitä pulppusi punainen veri esiin,
tahraten niiden vielä sykkiviä kylkiä. Verta virtasi niitten suista ja
sieraimista muodostaen lätäköitä preerian ruohikossa!

"Oi taivas! mitä tämä tarkoittaa?"

"Hä-äh! Santissima! Sacre Dieu!" huutelivat metsästäjät.

"Tätä ei kukaan kuolevainen ole tehnyt."

"Mitäs muuta se sitt' ois", huusi tuttu ääni, "jos nimittäin kutsutte
injuunia kuolevaiseksi. Se oli kyllä punanahka ja tää poika -- Katsos!"

Kuulin pyssyn virityksen; käännyin nopeasti. Rube oli aikeissa tähdätä.
Seurasin piipun suuntaa. Korkeassa ruohikossa liikkui jotakin.

"Varmaankin puhveli, joka vielä sätkii", ajattelin nähdessäni ruskean
karvatöyhdön; "hän aikoo ampua sen, sehän on vasikka!"

Olin tuskin tehnyt tämän huomion, kun eläin nousi takajaloilleen,
päästäen inhimillisen huudon, karvainen nahka lensi syrjään ja sen alta
ilmestyi alaston villi, pitäen käsiään rukoilevassa asennossa.

En olisi voinut häntä pelastaa. Kivääri laukesi ja luoti vinkui.
Se tunkeutui villin ruskeaan rintaan, kuten jäinen rae murskaa
ikkunaruudun. Verivirta pulpahti esiin ja uhri kaatui kuolleen puhvelin
päälle.

"Noh, Rube! Miksi et antanut hänen ensin nylkeä saalista?" tiuskasi
eräs miehistä nauraen raa'alle pilanteolleen.

"Katsokaa te pojat!" sanoi Rube osoittaen metsikkösaarta; "jos haette
tarkoin, voitte ehkä löytää vielä toisen vassun tuolta puitten alta.
Haluaisin katsella tään injuunin tukkaa."

Metsästäjät riensivät neuvoa noudattaen ympäröimään saaren.

Tunsin vastenmielistä inhoa tätä tunnotonta verenvuodatusta kohtaan.
Nykäisin tietämättäni suitsia ja ratsastin paikalle, johon intiaani oli
kaatunut. Hän makasi selkä ylöspäin. Hän oli paljas aina vyötäisiin
saakka. Luodin reikä näkyi vasemman hartian alapuolella, ja tumma veri
valui hänen kylkiään myöten alas. Jäsenet värisivät vielä, mutta pian
oli henki lähtenyt.

Vuota, johon hän oli piiloutunut oli läjässä, kuten hän oli sen
heittänyt. Sen vieressä oli jousi ja useita nuolia. Ne olivat veriset
aina loveen saakka. Näillä oli hän lyönyt puhveleita kuoliaaksi tappaen
monta eläintä yhdellä nuolella!

"Viisikymmentä dollaria kappaleelta!" mutisi Rube paljastaen veitsensä
ja kumartuen ruumiin ylitse. "Se on enemmän kuin mitä olen saanut
omastanikaan. Se voittaa majavankin hinnan. Kirottu majava, sanon
minä. Hei murjaani", jatkoi hän tarttuen intiaanin pitkään tukkaan,
ja nostaen hänen kasvojaan ylöspäin; "näytäpäs hiukan naamatauluasi.
Hurraa! Coyoti, passeeno! Hei!"

Voitonriemu loisti vanhan miehen kasvoista hänen lausuessaan näitä
raakoja sanoja.

"Onko hän apachi?" kysyi eräs metsästäjä, joka oli lähistöllä.

"Niitä on, Coyoti, passeeno, samoja neekereit', jotka tämän pojan
korvat höyläsivät, kirotut. Mie kyll' tunnen heidät heti, kun saan ne
kiikariin. Jokos nyt menit!"

Näin sanoen tarttui hän pitkiin hiuksiin vasemmalla kädellä ja
kahdella veitsensä viilloksella leikkasi hän kehän päälaen ympäri niin
tarkalleen, kuin jos se olisi ollut harpilla tehty. Sitten väänsi hän
tukan ranteensa yli ja nykäisi ulospäin, samassa pitkä terä painui
nahan alle ja päänahka oli oteltu.

"Tekee kuusi", jatkoi hän itsekseen mutisten asetellessaan päänahkaa
vyöhönsä; "kuusi kertaa viisikymmentä -- kolmesataa kovaa posseenon
tukasta; peijakkaan majavan pyydystystä, sanon mie!"

Anastettuaan verisen voitonmerkin, puhdisti hän veitsensä puhvelin
karvoihin ja leikkasi pienen viirun pyssynsä perään viiden muun
viereen, jotka jo olivat siinä. Nämä kuusi viirua olivat ainoastaan
apacheja varten; sillä kun silmäni seurasivat perän piirtoja, näin että
tässä kauhistuttavassa luettelossa oli monta muutakin saraketta!




XXXII.

TOINEN TEMPPU.


Korvissani kajahtava pyssynlaukaus käänsi huomioni korvattoman
trapperin toimista. Käännyttyäni ympäri näin sinisen savun liitelevän
ruohikon yläpuolella, mutta en ymmärtänyt ketä kohti se oli ammuttu.
Kolme- tai neljäkymmentä metsästäjää oli piirittänyt "saaren" ja istui
satuloissaan muodostaen jonkinlaisen epäsäännöllisen ympyrän. He olivat
vielä jonkin matkan päässä metsiköstä, aivankuin pysytelläkseen nuolen
kantaman päässä. He pitivät kiväärejään poikittain ja huusivat toinen
toiselleen.

Oli mahdotonta, että intiaani oli yksin, epäilemättä hänellä oli
tovereita tiheikössä. Heitä kylläkään ei voinut olla monta, sillä
pensaikko ei olisi voinut piiloittaa kuin enintään tusinan verran ja
metsästäjäin terävät katseet tunkeutuivat joka soppeen. He muistuttivat
metsämiehiä, jotka odottavat riistan juoksevan esiin, mutta oi Jumala!
Tässä oli kyseessä ihmisriista.

Näky oli kauhea. Katsoin Seguinia toivoen hänen voivan estää
barbaarimaisen näytelmän. Hän huomasi kysyvän katseeni ja käänsi pois
kasvonsa. Kuvittelin hänen häpeävän työtä, johon seuralaisemme olivat
ryhtyneet, mutta jokaisen pensaikossa olevan intiaanin tappaminen tai
vangitseminen oli välttämätön varovaisuustoimenpide ja vastalauseeni
jätettäisiin huomioon ottamatta. Miehet itse olisivat nauraneet sille.
Tämähän oli heidän ajanviettoaan, heidän ammattinsa ja olenpa varma,
että he tällä hetkellä tunsivat samoja tunteita kuin metsästäjä, joka
on karkoittamassa karhua pesästä. Mahdollisesti olivat he jonkinverran
innokkaampia, mutta eivät missään tapauksessa sääliväisempiä.

Seisautin hevoseni ja odottelin tuskallisin tuntein tämän villin
murhenäytelmän loppua.

"Vaya, irlantilainen! Mitä sie luulet nähneesi?" kysyi eräs
meksikkolainen puhutellen Barneytä. Tästä ymmärsin, että irlantilainen
oli ampunut laukauksen.

"Punanahan, hitto vie!" vastasi jälkimmäinen.

"Taisikin olla oma varjosi, jonka näit vedessä?" huusi eräs metsästäjä
ivaten.

"Vai olisikohan se ollut itse paholainen, Barney?"

"Tottavie, toverit, näin jotakin, joka oli hänen näköään ja osuinkin
myös."

"Ha! ha! Barney on ampunut paholaisen. Ha! ha! ha!"

"Häh!" huudahti eräs trapperi kannustaen hevostaan tiheikköä kohden;
"tokkopa toi houkkio mitään näki. Saammepa nähdä."

"Seis, mies!" huusi metsästäjä Garey; "ollaanpa hiukan varovaisempia.
Punatukka on kyllä oikeassa. Pensaissa on varmaan intiaaneja, joko
hän on nähnyt taikka ei; toi supi ei ollut yksin, siitä oon varma,
koetetaanpa näin!"

Nuori trapperi laskeutui satulasta ja käänsi hevosensa sivuttain
pensaisiin. Itse pysytellen sen ulkopuolella alkoi hän taluttaa
eläintä, spiraalin kiertein lähestyen pensaita. Täten hän oli itse
suojassa. Ainoastaan pää näkyi yli satulan, johon hän nojasi viritettyä
kivääriään.

Monet muut, jotka näkivät Gareyn menettelyn, laskeutuivat maahan
ja seurasivat hänen esimerkkiään. Syvä hiljaisuus vallitsi heidän
lähestyessään saareketta yhä ahtaammissa kierroksissa.

Pian he olivat kiinni pensaissa, eikä vieläkään kuulunut nuolen
vinkumista. Eikö siellä ollutkaan ketään? Siitäpä näytti. Miehet
tunkeutuivat rohkeasti tiheikköön.

Katselin tätä kiihtyneenä. Aloin jo toivoa, ettei pensaissa olisikaan
ketään. Kuuntelin jokaista ääntä. Kuulin oksain katkeavan ja miesten
puhelevan. Syntyi hetken äänettömyys.

Sitten kuulin nopean huudahduksen:

"Kuollut punanahka! Eläköön Barney!"

"Barneyn luoti on osunut, totisesti!" huusi toinen. "Hoi, vanha
sinitakki! Tule katsomaan, mitä olet tehnyt!"

Muutkin metsästäjät ja "entinen" sotilas ratsastivat nyt pensaikkoon.
Seurasin hitaasti jäljessä. Näin heidän vetävän intiaanin ruumiin
aukealle, yhtä alastomana kuin hänen toverinsa. Hän oli kuollut ja he
valmistautuivat nylkemään häneltäkin päänahan.

"Tule nyt, Barney!" huusi eräs mies leikillisesti, "tukka on sinun.
Etkö tahdo ottaa sitä, mies?"

"Onks se mun?" kysyi Barney edelliseltä.

"Selvä se, siehän ammuit. Siulla on siihen oikeus."

"Onkos se viidenkymmenen dollarin arvoinen?"

"Taattua kuin vehnä."

"Olisitteko niin ystävällinen ja leikkaisitte sen irti minulle?"

"Oh, suurimmalla mielihyvällä", vastasi metsästäjä, matkien Barneyn
irlantilaista murretta irroittaessaan päänahkaa ja ojentaessaan sen
hänelle.

Barney otti kaamean voitonmerkin, enkä luule hänen olleen kovinkaan
ylpeä siitä. Kelttiläisparka! luultavasti hän oli useinkin rikkonut
kasarmin sääntöjä vastaan, mutta tämä oli varmaankin hänen ensi
oppiaskelensa ihmisveren vuodattamisessa.

Metsästäjät laskeutuivat satuloista ja alkoivat nyt kuljeksia viidakon
lävitse. He etsivät mitä tarkimmin, sillä vielä oli salaisuus
ratkaisematta. Oli nimittäin löytynyt vielä kolmas jousi ja viini.
Missä oli omistaja? Olisiko hän päässyt karkuun miesten ollessa
kaatuneitten puhvelien ympärillä? Mahdollista, joskin vain otaksuma,
sillä metsämiehet tiesivät, että nuo villit juoksevat enemmän kuin
villit eläimet, jänikset, kuin ihmisolennot ja hän olisi varsin hyvin
voinut paeta chapparal-viidakkoon.

"Jos toi injuuni on päässyt karkuun", sanoi Garey, "ei meillä ole aikaa
tuhlata. Hänen heimolaisiaan on yllin kyllin parinkymmenen mailin
päässä, luulisin."

"Katsokaapas tuonne pajupensaisiin!" kuului päällikön ääni, "aivan
veden rajaan."

Siellä oli lähde. Se oli sekainen ja reunat puhvelin polkemat. Toiselta
puolen se oli syvempi. Tällä puolen kasvoi pajupensaita veden rajassa.
Miehet tulivat tälle puolen ja alkoivat tutkia pohjaa keihäillään ja
kiväärin perillä.

Myöskin vanha Rube saapui paikalle, vetäen hampaillaan auki
ruutisarvensa tulppaa, nähtävästi ladatakseen kiväärinsä. Hänen pienet
tummat silmänsä vilkuivat joka suuntaan: ylös, ympärille ja veteen.

Odottamatta juolahti hänen mieleensä jokin ajatus. Näin hänen työntävän
tulpan takaisin, tarttuvan irlantilaista, joka oli häntä lähinnä,
käsivarteen ja mutisevan nopeasti matalalla äänellä: "Paddy, Barney,
annapas kiväärisi: nopeasti, mies!"

Barney vastasi ojentamalla viipymättä aseensa ja tarttuen
lataamattomaan pyssyyn, jonka trapperi ojensi hänelle.

Rube tarttui kiivaasti muskettiin ja seisoi hetken aikaa kuin olisi
aikonut ampua jotakin esinettä lähteessä. Äkkiä hän kääntyi ympäri ja
tähdäten pyssyn ylöspäin laukaisi sen tiheään lehdistöön.

Kuului kimakka parkaisu ja suuri ruumis tuli pudoten oksien välitse
aivan jalkoihini. Lämpimiä veripisaroita pärskyi silmilleni, sokaisten
minut. Hieroin silmiäni. Kuulin miesten joka puolelta juoksevan
tiheikköä kohden. Kun jälleen näin, hävisi alaston villi juuri
pensaisiin.

"Ammuin ohi, pee--!" huusi trapperi. "Hiiteen mokoma pyssy", lisäsi
hän, heittäen musketin maahan ja rynnäten villin jälkeen. Seurasin
toisia. Kuului huutoja tunkeutuessamme ryteikön lävitse. Kun pääsin
toiselle puolen, näin intiaanin yhä jaloillaan juosten antiloopin
nopeudella. Hän ei juossut suoraan, vaan polveillen sivulta sivulle,
välttääkseen takaa-ajajain ampuma-aseita, jotka tavan takaa paukkuivat
hänen kintereillään. Ei yksikään luoti ollut vielä osunut edes
haavoittaakseen häntä. Hänen ruskealla selällään näkyi tosin verijuova,
mutta haava ei näyttänyt estävän hänen pakoaan.

En uskonut hänen pääsevän pakoon enkä halunnut laukaista asettani
sellaiseen maaliin. Pysyttelin sen vuoksi pensaissa seuraten takaa-ajoa.

Muutamat metsästäjät jatkoivat takaa-ajoa jalkaisin, mutta toiset
älykkäämmät riensivät takaisin hevosilleen. Nämä sattuivat kaikki
olemaan toisella puolen tiheikköä, lukuunottamatta yhtä, joka oli
Rube-trapperin vanha tamma. Se pureskeli samalla paikalla, mihin hän
oli sen jättänyt, hetken matkaa puhveleista ja takaa-ajon suunnassa.

Kun intiaani lähestyi sitä, näkyi hän saavan uuden ajatuksen ja
kääntyen hiukan suunnastaan irroitti hevosen kiinnikepaalun, kääri
suopungin gauchon kätevyydellä ja hyppäsi hevosen selkään.

Ajatus oli hyvin keksitty, mutta tuotti intiaanille turmion. Hän oli
tuskin päässyt satulaan, kun kuului omituinen ääni yli melun. Se oli
korvattoman trapperin houkutushuuto. Mustangi tunsi sen; ja sen sijaan,
että se olisi totellut ratsastajaa, se kääntyi nopeasti ympäri ja tuli
laukaten takaisin. Intiaaniin tähdätty laukaus kärvensi sen lonkkaa ja
painaen korvansa luimuun se alkoi hyppiä ja sätkiä niin kiivaasti että
näytti kuin kaikki jalat olisivat olleet ilmassa samalla kertaa.

Intiaani koetti nyt hypätä satulasta, mutta hevosen hypyt pitivät häntä
hetken aikaa samalla paikalla. Lopulta hän lensi selälleen maahan.
Ennenkuin hän ennätti nousta, oli eräs meksikkolainen ratsastanut
paikalle ja iski hänet pitkällä peitsellään.

Alkoi sadella kirouksia, joiden latelemisessa Rube näytteli suurta
osaa, voittaen jopa itsensäkin. Mokomat paukut manattiin kuumaan
paikkaan; vanha trapperi oli kiukuissaan vammasta, jonka hänen
tammansa oli saanut. "Kierosilmäiset keltanokat" saivat myös osansa
hänen manauksistaan. Mutta mustangi ei ollut kärsinytkään mainittavaa
vahinkoa; sitten kun tämä oli todettu, vaimentui sen omistajan kiehuva
kiukku vähäiseksi mutinaksi, joka pian kokonaan taukosi.

Koska ei huomattu muita merkkejä intiaaneista lähistöllä, oli
metsästäjäin seuraava toimi nälkänsä tyydyttäminen. Nuotioita
sytytettiin ja runsas puhvelinliha pian teki toivotun vaikutuksen.

Aterian jälkeen pidettiin neuvottelu. Päätettiin, että ratsastaisimme
vanhaan siirtolaan, jonka tiedettiin olevan noin kymmenen mailin
päässä. Siellä voisimme puolustautua mahdollista hyökkäystä vastaan
coyoteeroin heimon puolelta, johon kolme intiaania kuuluivat.
Pelkäsimme nimittäin, että he löytäisivät jälkemme ja saavuttaisivat
meidät, ennenkuin ennättäisimme lähteä siirtolan raunioilta.

Puhvelit nyljettiin ja kuormattiin nopeasti ja suuntasimme kulkumme
länteen siirtolaa kohti.




XXXIII.

KATKERA EREHDYS.


Saavuimme raunioille auringonlaskun jälkeen. Karkoitimme sudet ja
huuhkajat ja leiriydyimme kallistuneiden seinäin väliin. Hevosemme
kiinnitettiin autioille nurmikoille ja hylättyihin hedelmätarhoihin,
joissa kypsät hedelmät putoilivat. Tulet sytytettiin valaisemaan
harmaita seiniä iloisella loimullaan; lihaa otettiin esiin
nahkasäkeistä ja pantiin tulelle paahtumaan.

Vettä oli myös runsaasti. San Pedron lisäjoki virtasi aivan siirtolan
ohitse. Rappeutuneissa puutarhoissa kasvoi jamssia; siellä oli
omenoita, monta eri lajia, melooneja ja päärynöitä, persikoita ja
appelsiineja; nämä kaikki kuuluivat ateriaamme.

Ateria oli pian syöty ja vartijat asetettiin tielle, joka johti
rauniolle. Miehet olivat heikot ja väsyneet pitkästä paastostaan ja
pian he olivat pilkallaan satuloittensa vieressä ja nukkuivat.

Tällainen oli ensimmäinen yömme San Pedron siirtolassa.

Meidän oli jäätävä tänne kolmeksi päiväksi, kunnes puhvelin liha oli
kuivunut pakkausta varten.

* * * * *

Ne olivat kiusallisia päiviä minulle. Toimettomuus paljasti
puoliraakalaistoverieni huonoimmat puolet. Ruokoton pila ja kauheat
sadatukset soivat koko ajan korvissani, kunnes mielelläni lähdin
metsään vanhan luonnontieteilijän kanssa, joka näiden kolmen päivän
kuluessa nautti onnellisista löydöistään.

Hyvänä seurana oli myöskin Maricopa. Tämä outo mies oli tutkinut
tieteitä ja osasi keskustella kaikista tunnetuimmista tiedemiehistä.
Hän oli vaitelias ainoastaan, kun halusin puhua hänestä itsestään.

Seguin oli nämä päivät vaitelias ja yksinään. Hän ei paljoakaan
välittänyt siitä, mitä ympärillä tapahtui. Häntä näytti vaivaavan
kärsimättömyys, koska hän tuon tuostakin kävi katsomassa kuivuvaa
"tasajoa". Tuntikausia hän asteli läheisillä kummuilla tähystellen
levottomana itään, josta urkkijamme palaisivat Pinonilta.

Raunioissa oli myöskin "azotea", katto. Olin ottanut tavakseni kiivetä
sinne iltapäivisin, auringon paahteen lauhtuessa. Sieltä oli kaunis
näköala yli laakson; mutta pääasiallinen tenhovoima oli siinä, että
sain siellä olla rauhassa. Metsästäjät harvoin nousivat sinne, eivätkä
heidän raa'at keskustelunsakaan kuuluneet sinne. Levitin viittani
kallistuneiden kaiteitten varjoon ja ojentauduin pitkäkseni suloisissa
muistelmissa tai vaivuin vieläkin suloisempiin tulevaisuuden unelmiin.
Muistelin yhtä asiaa ja siihen asetin toivoni.

Minun ei tarvinne tätä selittää; ei ainakaan sille, joka on kerran
rakastanut.

* * * * *

Olen mielipaikallani, azotealla. On yö, mutta millainen yö! Syksyinen
täysikuu kohoaa pilvettömälle tummalle taivaan laelle. Omassa
kaukaisessa maassani tätä sanotaan elonkorjuu-kuuksi. Täällä se ei
valaise elonkorjuuta, eikä pilkistä ikkunoista huoneisiin; mutta
vuodenaika on suloinen myöskin näillä villin runollisilla seuduilla.
Olen Pohjoisten Andein ylänkömailla tuhansia jalkoja yläpuolella
merenpinnan. Ilma on ohutta ja kuivaa. Huomaan, miten ohutta se on, kun
esineet ovat niin selvät ja jo kaukaa vuoret näkyvät piirtyen taivasta
vastaan. Huomaan sen ilman viileydestä, verenkierrosta ja keuhkojen
helposta toiminnasta.

Ilma on usvatonta ja vaalean kuutamon valaisemaa. Näen omituisia
esineitä: seudun omituista kasvullisuutta. Ne herättävät huomioni
uutuudellaan. Vaaleassa kuutamossa erotan yuccapalmun peitsenmuotoiset
lehdet, pitahayan korkeat rungot ja coccivellikaktuksen piikkiset
lehdet.

Ilmassa kuuluu ääniä, melua leiristä, miesten ja eläinten. Mutta
taivaan kiitos! Se kuuluu vain kaukaisena huminana. Kuulen myös
suloisempia ääniä. Kuulen matkijalinnun, kaukaisen lännen satakielen
laulun. Se soinnuttaa matkivia ääniään läheisen puun latvassa, täyttäen
ilman suloisilla sävelillään. Kuu nousee yhä ylemmäksi, säteillen
lempeää valoaan. Vaivun syviin mietteisiin. Viivyn mielikuvissa, joita
rauniot ympärilläni herättävät: ajattelen tekoja ja rikoksia, joita
mustakaapuiset paterit ja heidän orjansa täällä ovat tehneet. Tällaiset
ajatukset täyttivät mieleni menneiden aikain runollisuudella, mutta
ne eivät kauankaan viipyneet näissä asioissa. Kuljin niiden ohitse ja
aloin taasen ajatella sitä suloista olentoa, jota äsken olin rakastanut
ja jonka luota olin lähtenyt. Zoe, ihana Zoe!

Hänessä viipyivät ajatukseni. Ajatteliko hän minua? Lienevätkö hänen
silmänsä kosteat istuessaan yksin pengermällä?

Sydämeni vastasi tähän "kyllä", sykkien onnesta ja ylpeydestä.

Kaikkea tätä kaameaa sain hänen tähtensä kestää, kestäneeköhän kauan?
Päiviä, monta päivää. Rakastan seikkailua, siihen olen kuin luotu,
mutta tämän kaltaista --! En ollut vielä tehnyt mitään rikosta, joskin
tiesin sen olevan välttämätöntä nykyisessä asemassani. Kestäisiköhän
kauan, ennenkuin olin pakoitettu samanlaisiin tekoihin kuin miehet
ympärilläni?

Seguinin esittäessä sotasuunnitelmaansa en ollut valmistautunut
sellaisiin julmuuksiin, joita olin saanut jo nähdä. Mutta nyt ei
ollut aikaa katsoa taakseen, vaan eteenpäin; kenties uusien veristen
ja julmain näytelmäin kautta sitä onnen hetkeä kohti, jolloin olen
täyttänyt sopimuksemme ja voittanut palkinnon, ihanan Zoen.

* * * * *

Unelmani keskeytyivät. Kuulin keskustelua ja askeleita, jotka
lähestyivät paikkaa, missä olin. Huomasin kaksi miestä, jotka
keskustelivat totisina. He eivät huomanneet minua, kun makasin
kaatuneen kaideaidan takana varjossa. Heidän lähestyessään tunsin
äänenpainosta kanadalaisen seuralaiseni, ja hänen toverinsa suhteen ei
myöskään voinut erehtyä. Irlantilainen murre oli epäilemättä Barneyn.

Nämä herrasmiehet olivat kuin "varkaat samoilla markkinoilla" ja paljon
toistensa seurassa. Jonkinlainen ystävyys oli tehnyt "jalkamiehen"
rakkaaksi viekkaammalle ja kokeneemmalle toverilleen, joka olikin
ottanut hänet "suojelukseensa".

Heidän tungettelevaisuutensa harmitti, mutta uteliaisuudesta olin vaiti
ja kuuntelin. Barney jutteli heidän lähestyessään. "Totta vie, mister
Gowden, menisinpä pitkänkin matkaa tänäkin siunattuna yönä saadakseni
pisarankaan miestä väkevämpää. Huomasin kylläkin pienen pöntön, mutta
enpä olisi luullut, että se oli muuta kuin vettä. Ajattele, että
tuo vanha saituri kuljettaa mukanaan koko tynnyrin antamatta muille
pisaraakaan. Oletko varma, että se on pirtua?"

"Oui! oui! Paloviinaa!"

"Paloviinaako sanoit?"

"Oui! Olemas monta kerta sitä haistanut. Sille olemas sangen vekevä
haju: sangen vekevä, sangen hyve!"

"Mutta etkö sinä voisi varastaa itte? Tiedäthän, missä tohtori
säilyttää sitä ja saisit sen paremmin käsiisi kuin minä."

"Pourquoi, Barney? Koska, ysteveni, mine auttamas Monsieur le docteur
pakkamas henen tavara. Hen voisi minut epeillä."

"Minä vain en tota ymmärrä. Voihan hän epäillä sua muutenkin."

"Ah! ei tu mittaan. Minä vannoa suuri vala -- puhdas omatunto."

"Totta jumaliste! Meidän on saatava se viina kuitenkin, ellet tahdo,
mister Gowdey, niin minä sen teen; eikö niin, häh?"

"Oui! Très bien!"

"Hyvä, nyt on paras aika, tai ei koskaan. Näin juuri äijän lähtevän
metsään. Tää ois soma paikka ryypiskellä. Tule näyttämään missä se on;
St. Patrick! Minä olen kyllä mies ottamaan sen kouriin."

"Très bien! Allons! Monsieur Barney, allons!"

Ymmärsin joka sanan tästä järjettömästä keskustelusta.
Luonnontieteilijä oli tuonut mukanaan pienen tynnyrin spriitä,
metzcal-spriitä, voidakseen säilyttää uusia lisko- ja käärmelajeja,
joita sattuisi löytämään. Kuulin siis, että toverusten tarkoitus oli
varastaa tynnyri sisältöineen!

Ensi ajatukseni oli hillitä heitä aikeissaan sekä antaa terveellinen
rangaistus seuralaiselleni ja hänen punatukkaiselle toverilleen, mutta
hetken harkinta vakuutti minua, että he voisivat saada rangaistuksen
sopivammalla tavalla. He saisivat itse rangaista itsensä.

Johtui mieleeni, että tohtori muutamaa päivää aikaisemmin ennenkuin
olimme saapuneet Ojo de Vacalle, oli ottanut kiinni erään kyykäärmeen
ja pari liskoa sekä hirveän näköisen eläimen, jota metsästäjät siellä
sanovat sarvisammakoksi: Texasin ja Meksikon "agama cornuta". Nämä
oli hän hukuttanut paloviinaan säilytystä varten. Tiesin tämän, mutta
nähtävästi eivät ranskalainen yhtävähän kuin irlantilainen tätä
hoksanneet. Päätin siis, että he saisivat juoda täyden maljan tuota
"säilykettä", ennenkuin astuisin näyttämölle.

Jäin paikoilleni tietäen, että he pian palaisivat.

En tarvinnut kauankaan odottaa. He palasivat tuokiossa, Barney kantaen
esinettä, jonka tunsin kaihotuksi tynnyriksi.

He istuutuivat aivan viereeni ja vivuten auki tulpan täyttivät
tinatuoppinsa nesteellä, jota alkoivat maistella.

Janoisempaa kuolevaista paria tuskin olisi voinut tavata, ja heti ensi
siemauksella tyhjensivät he tuoppinsa pohjaan.

"Hieman omituinen maku, hä?" sanoi Barney laskettuaan tuopin huuliltaan.

"Oui! Niin on, monsieur!"

"Mitäs arvelet siitä?"

"Se haistamas kuin yksi kir... yksi kir..."

"Kalaako sinä tarkoitat?"

"Oui, kuin yksi kirottu kala: un bouquet Très hizarre. Hyhhyy!"

"Minä luulen, että meksikkolaiset ovat lisänneet siihen jotakin
parantaakseen makua. Se on hieman väkevää. Mutta välikös tuolla! Mutta
on se toki hieman murheellinen juoma verrattuna somaan irlantilaiseen
whiskyyn. Ooh! Mooseksen äiti! Se on tottavie juoma!"

Irlantilainen puisti päätään osoittaakseen vielä selvemmin ihailuaan
kotimaista whiskyä kohtaan. "Niin", jatkoi hän, "whisky on kuitenkin
aina whiskyä, ja ellemme saakaan voita, ei meillä kuitenkaan ole syytä
halveksia leipää. Emmeköhän siis ota vielä pientä ryyppyä tynnyristä",
sanoi hän ojentaen tinatuoppiaan täytettäväksi.

Gode kohotti tynnyriä ja täytti lisää tuoppeihin. "Mon Dieu! Mite on
teme minu kuppissa?" huudahti hän otettuaan kulauksen.

"Mitä se on? Annapas niin minä katson. Hyh! Siunatkoon! Sehän on oudon
näköinen elikko."

"Sac-r-r-re! Se olemas kirottu texasilainen rupisammakko! Se olemas
kirottu kalanmaku. Ooh, ah-ah!"

"Ooh, tääll' on toinen mun kupissani! Voi sun! Skorpioonilisko!
Uhhuhhuh!"

"Piki ja terva! Huh! toi vanha tohtori on -- oah -- ah -- ah! Pyhä
Neitsyt! Ha-ho-hoh-ah! Myrkky, myrkky!"

Juomaveikot hoipertelivat pitkin kattoa antaen ylön ja vaikeroiden
kauhun vallassa, luullen, että tavara oli myrkytetty.

Olin noussut pystyyn ja nauroin sydämen pohjasta näytelmälle. Nauruni
sekä miesten huudot toivat katolle joukon metsästäjiä, jotka kuultuaan,
mistä oli kysymys, saivat raunion kaikumaan villillä naurullaan.

Tohtori, joka oli tullut ylös muiden seurassa, ei ollut varsin
tyytyväinen tapahtumaan. Hetken etsittyään hän kuitenkin löysi liskonsa
ja pisti ne takaisin pönttöön, joka vielä sisälsi riittävän määrän
väkiviinaa tähän tarkoitukseen. Sen jälkeen jätti joukon janoisinkin
mies tynnyrin rauhaan.




XXXIV.

AAVEKAUPUNKI.


Neljännen päivän aamuna tulivat vakoojamme takaisin ja kertoivat
navajojen lähteneen etelään päin.

He olivat palanneet lähteelle kaksi päivää senjälkeen kuin olimme
jättäneet sen, ja sieltä jatkaneet matkaa nuolten ohjaamaan suuntaan.
Se oli Dacoman joukkue; kolmesataa soturia.

Kuormasimme tavaramme mahdollisimman joutuin ja kiirehdimme pohjoista
kohden. Tunnin kuluttua olimmekin satuloissa matkaten pitkin San Pedron
kallioisia rantaäyräitä.

Pitkän päivämatkan jälkeen saavuimme Gilan hedelmättömään laaksoon,
jonka vesien äärillä vietimme yön. Nukuimme lähellä vaeltelevain
aztekien aikoinaan rakentamien asumusten kuuluisia raunioita.

Lukuunottamatta luonnontieteilijää, Coco-päällikköä, itseäni ja
kenties Seguinia, ei kukaan joukkueesta kiinnittänyt huomiotaan
näihin mielenkiintoisiin muinaismuistoihin. Joen mudasta löydetyt
harmaankarhun jäljet antoivat sensijaan metsästäjille paljon enemmän
päänvaivaa kuin rikkinäiset saviastiat ja maalatut kuvakirjoitukset.
Kaksi karhua löydettiinkin leirin lähettyvillä ja syntyneessä
taistelussa oli eräs meksikkolainen menettää henkensä, karhun jo
ennätettyä nylkeä häneltä päänahan niskaan saakka. Karhut ammuttiin ja
saimme niistä maukkaan illallisen.

Seuraavana päivänä kuljimme ylös Gilan laaksoa San Carlos-joen suulle,
jonne taasen jäimme yöksi. San Carlos virtaa pohjoisesta ja Seguin oli
päättänyt kulkea jokea pitkin satakunnan mailia senjälkeen kääntyäkseen
itään navajointiaanien alueelle. Kun päätös tuli tunnetuksi, syntyi
miesjoukossa erimielisyyttä ja hiljaista mutinaa kuului eri puolilta.

Heti leiriydyttyämme olivat muutamat samoilleet joen rantoja ja
löytäneetkin kultajyväsiä uomasta. Kallioissa näkyi myöskin merkkejä
quixamalmista, jota meksikkolaiset sanovat "kultaemoksi". Joukkueessa
oli myöskin kullankaivajia, jotka tunsivat malmin, ja tämä rauhoitti
heitä. Ei ollut enää puhettakaan Prieto-joelle lähtemisestä. Kenties
olikin San Carlos yhtä kultarikasta. Huhut olivat sanoneet sitä
"kultaiseksi joeksi"; myöhemmin oli retkikunnan kuitenkin kuljettava
Prieton päävesistön poikki matkallaan itään; myöskin tämä seikka
rauhoitti kapinallisia -- ainakin osaksi.

Toisena painavana syynä oli Seguinin luonne. Ei kukaan koko joukossa
olisi syyttä uskaltanut asettua häntä vastustamaan. Useimmat miehet
tosin eivät panneet suurta arvoa hengelleen, joskin "vuoristolain"
mukaan olisivat olleet oikeassa, sillä he tunsivat hänet hyvin ja
ymmärsivät, että joukkueen viivyttäminen kullan etsinnän vuoksi ei
ollut sopimuksen eikä myöskään hänen tahtonsa mukaista. Monella
oli lisäksi samat syyt kuin Seguinilla, he halusivat suoraa päätä
navajokylille.

Enemmistön mielipiteeseen vaikutti vielä toinenkin seikka. Dacoman
joukkue olisi kintereillämme palattuaan apachien jäljiltä. Meillä siis
ei ollut aikaa tuhlata kullan etsintään, sen ymmärsi yksinkertaisinkin.

Aamuhämärässä olimme jälleen satulassa, seuraten San Carlon rantoja.

Saavuimme nyt suureen Gilan pohjoispuolella olevaan erämaahan, joka
ulottuu aina Colorado-joen vesistöön. Ei kukaan ollut ennemmin
kulkenut näiden seutujen kautta, eipä edes Rubekaan. Olimme ilman
kompassia, mutta se olikin vallan tarpeeton. Joukkueen miehet tunsivat
ilmansuunnat, osasivatpa yöllä ja päivällä taivasta tarkasteltuaan
kymmenen minuutin tarkkuudella sanoa ajan. Elämä preeriaylängöillä,
jossa kattona oli taivaanlaki, oli tehnyt näistä harhailevista
ritareista todellisia tähtien tutkijoita. Sellainen oli heidän
kasvatuksensa, monesta vaarallisesta kokemuksesta koottua. Heidän
tietonsa tällaisista asioista tuntuikin melkein vaistolta.

Mutta sitä paitsi oli meillä suuntamme erehtymättömänä oppaana
"napakasvi", jonka vyöhykkeen kautta juuri kuljimme ja jonka lehtien
pinnat askelaskelelta magneettineulan tarkkuudella osoittivat meille
ilmansuunnan.

Päiväkausia matkasimme pohjoista kohti, ympärillämme näkyi
oudonnäköisiä vuoria, joiden huiput kohosivat taivaan korkuisina
aaveentapaisine muotoineen ja ryhmityksineen. Toiset olivat
pallonmuotoisia kuten kirkon kupoolit, toisinaan kohosi eteemme
goottilaisia tornihuippuja, seuraavassa aukossa näkyi teräväkärkisiä
pilareita, jotka kohosivat sinistä taivasta kohti. Näimme pylväitten
kannattamia suunnattomia vaakasuoria lohkareita, jotka muistuttivat
jättiläismäisten Druidien muinaisia temppeliraunioita!

Muodon erikoisuutta täydensi mitä kirkkain väritys. Lohkareet olivat
kirjavia, punaisia, valkoisia, vihreitä ja keltaisia, kirkkaan värisine
juovineen, aivankuin äsken maalatut. Niinkauan kuin matkailimme vuorten
välissä emme nähneet hattaraakaan taivaalla, päämme päällä näkyi vain
sininen ääretön eetteri.

Seguinin kasvot muistuivat mieleeni.

Vuorten aiheuttama näky oli samalla innostuttava ja elähyttävä,
estäen puolestaan meitä huomaamasta erämaata, jossa olimme. Toisinaan
kuvittelimme olevamme taajaan asutuilla seuduilla, keskellä suurta
valtaa ja sivistystä, joka ilmeni sen rakennusten mahtavuudessa. Itse
asiassa matkailimme maapallon asumattomimpain seutujen kautta, jota
ihmisjalka koskaan ei ole polkenut, paitsi mokkasiinipeittoiset; olimme
"susi"-apachien ja yamparico-lurjusten asuinseuduilla.

Ratsastimme joen rantaäyräitä ja pysähdyspaikoilla etsiskelimme
kiiltävää metallia. Sitä löytyi vain pienissä erissä ja metsästäjät
alkoivat ääneen puhua Prieto-joesta. Siellä oli heidän kertomustensa
mukaan keltaista kultaa "möhkäleinä".

Neljäntenä päivänä Gilasta lähdettyämme saavuimme paikkaan, jossa
San Carlos puristautui korkeitten vuorenseinämäin väliin. Tähän
jäimme yöksi. Aamun tultua huomasimme, ettemme voineet seurata jokea
kulkematta ylängön yli; Seguin ilmoitti silloin haluavansa jättää joen
ja kääntyä itään. Metsästäjät vastasivat tähän ilmoitukseen hilpeällä
hurraahuudolla. Kultakuume oli taas vallannut heidät.

Jäimme San Carlon rannalle puolipäivän kuumuuden ajaksi ja virkistimme
hevosiamme joessa; sitten nousimme satulaan ja ratsastimme aavikolle.
Aikomuksemme oli matkata koko yö tai siksi, kunnes näkisimme vettä,
koska tiesimme, että pysähtyminen ilman vettä oli aivan hyödytöntä.

Emme olleet kulkeneet pitkälti, ennenkuin edessämme näkyi kauhea
"Jornada", ruohoton, peloittava aavikko. Etäämpänä näimme pitkän
vuorijonon, joka ulottui pohjoisesta etelään, ja sen takana vielä
toisen edellistä vielä korkeamman. Etäämpänä olevassa vuorijonossa
näkyi lumipeittoisia huippuja. Me näimme, että ne olivat selvästi
vuorijaksoja, ja että etäisempi niistä oli hyvin jyrkkä. Tämän
johtopäätöksen teimme ikuisesta lumesta sen huipuilla.

Tiesimme siis, että lumivyöhykkeen juurella olisi vettä, ehkä juuri se
joki, jota olimme etsimässä, mutta välimatka oli suunnaton. Ellemme
löytäisi vettä lähempänä ylängöllä, joutuisimme seikkailuun: vaaraan
kuolla janoon. Se meitä siis odotti.

Ratsastimme kuivaa tasankoa, jonka laavan ja murskakiven peittämä kuori
haavoitti hevostemme kavioita, tehden useat ontuviksi. Ympärillämme
ei näkynyt mitään kasvullisuutta paitsi sairaanvihreätä artemisia-
tai ilkeänhajuisia kreosoottipensaita. Ei näkynyt muuta elävää
olentoa kuin ruskeita piiloittelevia sisiliskoja, kalkkarokäärmeitä
ja erämaansirkkoja, joita hyppeli miljoonittain pitkin kovettunutta
maanpintaa ja murskautui hevostemme kavioitten alla. "Vettä"-sanaa
alettiin mainita usealla eri kielellä.

"Vettä!" huusi käheästi metsänkävijä.

"L'eau!" puhkutti kanadalainen.

"Agua, agua!" toisti meksikkolainen.

Olimme tuskin parikymmentä mailia San Carlos-joesta, kun kenttäpullomme
olivat kuivat kuin ruuti. Aavikon pöly ja kuumuus olivat synnyttäneet
uskomattoman janon, ja olimme pian tyhjentäneet varastomme.

Olimme lähteneet myöhään iltapäivällä. Auringonlaskussa olivat vuoret
yhtä kaukana eivätkä näyttäneet laisinkaan lähenevän. Matkasimme
koko yön, ja kun aurinko jälleen nousi, olimme yhä vielä pitkän
matkan päässä vuorista. Sellaista harhaanviepää on vuoristoilman
kristallinkirkas läpikuultavuus.

Miehet mutisivat puhuessaan. Suussaan he pitivät lyijykuulia ja
piikiven kappaleita, joita he pureskelivat epätoivon vimmalla.
Vähän jälkeen auringonnousun saavuimme vuorten juurelle. Suureksi
hämmästykseksemme ei näkynytkään vettä!

Vuoret olivat kuivia kallionlohkareita, niin paahtuneita ja
hedelmättömiä, ettei edes kreosoottipensas saanut ravintoa niitten
kyljiltä. Ne olivat aivan paljaat kuin äskettäin maan alta kohonneet.
Joukkueita hajaantui eri suunnille ja kääntyi vuorisoliin. Mutta
käytettyämme paljon aikaa turhaan haeskeluun jätimme tuloksettoman
etsimisen. Löysimme vuorisolan, joka näytti johtavan poikki vuoriston;
ratsastimme solaa pitkin äänettöminä ja murheellisiin ajatuksiin
vaipuneina. Pian saavuimme vuoren toiselle puolelle ja harvinainen
näky aukeni eteemme -- tasanko, joka puolelta korkeitten kalliovuorten
ympäröimänä. Laakson takana näkyi lumipeittoinen vuorenharjanne,
korkeine laaksosta pystysuoraan tuhansien jalkojen korkeuteen nousevine
kallioseinineen. Suunnattomat kalliolohkareet olivat ikäänkuin asetetut
päällekkäin yhä ylemmä ja ylemmä, kunnes ne peittyivät ikuisen lumen
valkeaan vaippaan.

Mutta omituisinta koko näyssä oli tasangon pinta. Se oli neitseellisen
valkean vaipan peittämä, nähtävästi lumen; ja kuitenkin oli ylempänä
osa laaksoa, jossa kuljimme paljasta, kuuman auringon paahtamaa. Se,
mitä laaksossa näimme, ei siis voinut olla lunta.

Katsellessani tasangon yksitoikkoisen pinnan yli ja sitten ympäröiväin
vuorten sekaista jonoa, tuli mieleeni kylmyyden ja lohduttomuuden
tunne. Koko ympäristö näytti kuolleelta ja luonto oli kuin kääritty
kuolinharsoon. Huomasin, että seuralaisten! tunteet olivat samanlaiset,
mutta kaikki olivat ääneti, ja aloimme ratsastaa solaa alas, joka johti
tuohon merkilliseen laaksoon.

Vaikka kuinka katselimme, emme voineet löytää vettä laaksosta. Mutta
muutakaan emme juuri voineet kuin kulkea sen poikki. Sen etäisimmässä
kolkassa, pitkin lumipeitteisten vuorten reunaa erotimme tumman juovan,
aivankuin metsän, jota kohti suuntasimme kulkumme.

Päästyämme tasangolle huomasimme, että se, mitä luulimme lumeksi,
olikin soodaa. Maanpinnalla oli tätä niin paksu kerros, että se olisi
tyydyttänyt koko ihmisrodun tarpeet; mutta siinä se oli, eikä kukaan
ollut kumartunut sitä kokoamaan.

Kolme neljä kallionkielekettä oli tiellämme lähellä solan aukkoa.
Kierrettyämme nämä saavuimme etemmäksi tasangolle ja silloin avautui
vuorten sivussa laaja rotko. Tämän rotkon kautta auringonsäteet
tunkeutuivat laaksoon, heittäen keltaisen valokimpun sen toiseen
päähän. Auringon valossa leijaili myriaadeja soodakristalleja tuulen
nostamina ilmassa.

Laskeutuessamme alemmaksi huomasin kaikkien esineiden saavan aivan
toisen ulkomuodon kuin miltä ne ylempää katsoen olivat näyttäneet.
Aivan kuin taian kautta hävisi lumenkaltainen pinta yht'äkkiä.
Edessämme oli vihreät kentät, ja korkeita puita ikäänkuin kasvoi
maasta, tiheän vihreän lehdistön peittäminä!

"Puuvillapensaita!" huomautti joku metsästäjä, katsellessaan näitä
vielä etäällä olevia lehtoja. "Korkeita kuin mitkä!" tokaisi toinen.
"Tuolla on vettä, toverit, minä erotan jo", sanoi kolmas.

"Aivan niin, hyvät herrat! Ettepä voi nähdä sellaisia suihkuja nousevan
kuivasta preeriasta. Katsokaa! Hoi!"

"Jumal'avita, tuolla alhaalla on talo!"

"Rakennusko? Yksi, kaksi, kolme rakennusta. Siellähän on koko kaupunki,
ellei se ole tavallinen aave. Hei! Jim katsopas tuonne alas! Häh!"

Ratsastin Seguinin rinnalla, muu joukkue seuraten jäljessämme pitkässä
jonossa. Olin hetken aikaa katsellut maanpintaa vaipuneena ajatuksiin
ja kuunnellen hevoseni kavioitten narsketta, niitten painuessa jään
tapaiseen kiteymään. Nämä hämmästyneet huudot saivat minut nostamaan
katseeni. Hämmästyneenä vedin suitsia. Seguin oli tehnyt samoin
ja huomasin, että koko joukko oli äkkiä pysähtynyt. Olimme juuri
sivuuttaneet kallionkärjen, joka esti näköalan rotkoon. Nyt oli se
edessämme ja sen eteläpään pohjasta kohosivat kaupungin vallit ja
linnakkeet; mahtava kaupunki. Erotimme temppelien pylväät, ovet ja
portit, ikkunat ja parvekkeet, kaiteet ja tornien huiput. Kattojen yli
kohosi lukuisia torneja ja kaupungin keskellä oli temppelin kaltainen
rakennus, joka korkeine kupooleineen kohosi yli muiden.

Katselin tyrmistyneenä tätä outoa ilmestystä. Se oli varmaankin uni,
mielikuva tai näköhäiriö. Vai liekö ollut kangastusta? Mutta kangastus
ei olisi voinut aikaansaada niin täydellistä kuvaa. Tuollahan olivat
katot ja savupiiput, seinät ja ikkunat. Tuolla näkyivät linnoitukset
varustuksineen, lovineen ja tykinsuineen. Se oli todellinen kaupunki.

Olikohan tämä nyt espanjalaisen papin Cibolo? Oliko tämä nyt tuo
kultaporttinen ja kiiltotorninen kaupunki? Oliko siis kulkuripapin
kertomus tosi. Oliko kukaan todistanut sen olevan loruja? Oliko kukaan
vielä tunkeutunut näille seuduille, juuri tänne, missä kirkon oppi
selitti kultaisen Cibolo-kaupungin olevan.

Huomasin, että Seguin oli hämmentynyt, säikähtänyt, kuten minäkin.
Hän ei laisinkaan tuntenut tätä maata. Hän ei koskaan ollut nähnyt
tämäntapaista aavetta.

Hetken aikaa istuimme satuloissamme outojen tunteitten valtaamina.
Jatkammeko eteenpäin? Tietenkin! Meidän on päästävä veden luokse.
Olemme kuolla janoon; janon ahdistamina kannustamme hevoset eteenpäin.
Olimme ratsastaneet muutaman askelen kun metsämiehet nostivat yht'aikaa
huudon. Uusi kauhun aihe ilmestyi eteemme. Vuoren juurelta tuli esiin
jono tummia varjoja. Ne olivat ratsuväkeä!

Vedimme suitsia, koko joukkue pysähtyi kuin yksi mies. "Intiaaneja!"
kuului huutoja.

"Varmaankin intiaaneja", mutisi Seguin. "Täällä ei voi olla ketään
muita. Intiaanejako! Ei! Tuollaisia en ole koskaan nähnyt. Katso!
Eivät nuo ole ihmisiä! Katso heidän korkeita hevosiaan, heidän pitkiä
kiväärejään, ne ovat jättiläisiä! Herra siunaa!" jatkoi hän hetkisen
kuluttua, "he ovat ruumiittomia! Ne ovat aaveita!"

Kuului pelokkaita huutoja takanamme olevasta joukosta.

Olisivatko nuo kaupungin asukkaita? Siinä oli todellakin suhteellinen
suuruus kaupungin ja ratsumiesten ja heidän ratsujensa välillä.

Hetkisen olin itsekin kauhun vallassa, kuten muut. Mutta äkkiä välähti
muistiini Harz-vuoristo ja sen kummitukset. Tiesin, että ilmiö
edessämme ei voinut olla muuta kuin näköhäiriö; kangastuksen synnyttämä
aave.

Kohotin käteni pääni päälle. Etumainen jättiläisistä teki samoin.
Painoin kannukset hevoseeni ja ratsastin eteenpäin. Jättiläinen teki
samoin, aivankuin tavatakseen minua. Muutaman askelen päässä olin
sivuuttanut valontaittumiskulman ja aivankuin ajatus hävisi jättiläinen
ilmaan.

Miehet ratsastivat perässäni ja sivuutettuaan samoin taittumiskulman
eivät nähneet sen koommin aavenäkyä. Myöskin kaupunki oli hävinnyt,
mutta laaksoa ympäröivässä kallioseinämässä erotimme eriskummallisia
muodostuksia. Korkeat metsät olivat myöskin hävinneet, mutta sen sijaan
erotimme pajupensasvyöhykkeen, todellisia pajupensaita vuoren juurella
rotkon sisässä. Niitten lehdistön alla näkyi jotakin, joka kiilsi
auringonvalossa kuin hopea. Se oli vettä! Se oli Prieton lisäjoki.

Hevosemme hirnahtivat, ja hetken kuluttua olimme laskeutuneet sen
rannalle ja polvistuimme joen suloisen hengettären eteen.




XXXV.

KULTAINEN VUORI.


Rasittavan ratsastuksen jälkeen lepäsimme tavallista kauemmin. Jäimme
joelle koko siksi päiväksi ja vielä seuraavaksi yöksikin. Mutta
metsästäjät kaihosivat vettä itse Prieto-joesta, ja seuraavana aamuna
irroitimme hevosten kiinnityspaalut ja ratsastimme tätä jokea kohti.
Keskipäivän aikana olimme sen äyräillä.

Omituinen joki se olikin, virraten kaamean, hedelmättömän ja aution
vuoriseudun kautta. Vuorien halki oli joki kaivanut itselleen tien
lukemattomain halkeamain kautta ja virtasi uomaa myöten, joka
paikoittain oli luoksepääsemätön. Se oli tumma ja synkkä joki. Missä
oli sen kultaa kätkevä hiekka?

Ratsastettuamme jonkin matkaa pitkin rantapengermää pysähdyimme
erääseen paikkaan, jossa joen äyräs oli luoksepäästävissä. Metsästäjät
unohtivat kaiken muun ja kiipeilivät kiireesti jyrkkiä kallioita alas
päästäkseen veden luo. Heillä oli tuskin aikaa juodakaan. He ryömivät
kapeitten aukkojen ja alaspudonneitten kalliopaasien välissä ja ottivat
joen pohjasta mutaa ja huuhtoivat sitä kupeissaan, nakuttelivat
sotakirveillään kvartsikalliota ja jauhoivat sitä kivilohkareitten
välissä. Ei pienintä hiutaletta löytynyt jaloa metallia. Varmaankin
olimme tulleet liian korkealle joen yläjuoksuun tai olisikohan El
Dorado vieläkin pohjoisempana.

Märkinä, väsyneinä, vihaisina, sopertaen kirouksia ja pettymyksen
ilmauksia, he tottelivat lähtömerkkiä.

Ratsastimme yhä jokea ylös, pysähtyen yöksi toiseen paikkaan, jossa
ratsumme pääsivät veden luokse.

Täällä metsästäjät uudelleen etsivät kultaa, mutta turhaan.
Kapinallisia uhkauksia alkoi nyt kuulua jo ääneen. Kultakentät olivat
alempana, siitä he olivat varmoja. Päällikkö oli vienyt heidät San
Carlolle eksyttääkseen heitä. Hän tiesi, että tämä estäisi viivytystä.
Hän ei pitänyt heistä huolta. Omat pyyteet olivat pääasia hänelle.
He saivat palata yhtä köyhinä kuin olivat tulleetkin, vähän hän siitä
välitti. He eivät koskaan enää saisi näin hyvää tilaisuutta jälleen.

Tällaisia mielipiteitä kuului kirousten säestäminä.

Seguin ei kuullut eikä välittänyt näistä puheista. Hän oli yksi niitä,
jotka voivat kärsiä siksi, kunnes sopiva syy toimintaan tarjoutuu
itsestään. Hän oli luonteeltaan tulinen kuten kaikki kreolit, mutta
aika ja koettelemukset olivat kasvattaneet hänen kylmäverisyyttään
ja mielenmalttiaan, jotka juuri tekivät hänet sopivaksi johtamaan
tuollaista joukkoa. Mutta kun hän kerran ryhtyi toimintaan, tuli
hänestä, käyttäen villin lännen puhetapaa, vaarallinen mies; ja
päänahan metsästäjät tiesivät tämän. Hän ei senvuoksi välittänyt heidän
mutinastaan.

Varhain ennen päivännousua olimme satuloissa ja matkailimme edelleen
pitkin Prieto-jokea. Olimme yön aikana huomanneet tulia etäämpänä ja
tiesimme, että ne olivat "nuija"-apachien kyliä. Halusimme sivuuttaa
heidän alueensa heidän huomaamattaan; ja aikomuksemme oli päivän
valjetessa piiloutua kallioitten väliin odottamaan seuraavaa yötä.

Päivän koittaessa pysähdyimme ja piilouduimme solaan, sill'aikaa kuin
toiset nousivat vuorille tähystämään. Näimme kaukaisista kylistä
nousevan savun, mutta olimme sivuuttaneet ne jo pimeän aikana, ja
jäämättä piilopaikkaan jatkoimme matkaa laajaa tasankoa pitkin.
Joka puolella kohosi korkeita vuoria. Ne kohosivat äkkijyrkkinä
ylös tasangosta ja olivat muodoltaan mitä eriskummallisimpia, kuten
vuoret niillä seuduilla yleensä ovat. Niiden huimaavan korkeat
huiput katselivat yli koleitten, hedelmättömäin tasankojen aivan
kuin moittivina juhlallisessa äänettömyydessään. Tasangot ulottuivat
aivan vuorten juureen saakka. Todennäköisesti olivat aallot aikoinaan
huuhtoneet niitä. Luultavasti olivat tasangot olleet jonkin vanhan
valtameren pohjaa. Mieleeni johtui Seguinin väite sisämaan merestä.

Hiukan jälkeen auringon nousun saavuimme jälkiä seuraten intiaanien
ylimenopaikalle. Menimme joen yli aikoen jättää sen ja jatkaa matkaamme
itään päin.

Veimme hevoset joelle juomaan. Toiset metsänkävijät olivat sillä aika
kiivenneet korkeille rantapenkereille. Huomiomme kääntyi pian heidän
hämmästyneisiin huutoihinsa. Katsellessamme ylöspäin huomasimme useiden
heistä seisovan mäen laella ja viittaavan pohjoista kohti totisina ja
innokkaasti. Olisikohan siellä intiaaneja?

"Mitä siellä näkyy?" huusi Seguin rientäessään ylöspäin.

"Kultainen vuori! Kultavuori!" kuului vastaus.

Kannustimme kiivaasti hevosiamme ylös mäen rinnettä. Saavuttuamme sen
laelle kohtasi meitä outo näky. Kaukana pohjoisessa, niin kaukana,
että silmä tuskin erotti, kimalteli jokin esine auringonvalossa. Se
oli vuori ja sen syrjät kimaltelivat kuin olisivat olleet kullalla
päällystetyt! Tuhannet kristallit väreilivät auringonsäteissä ja
häikäisivät katsojan silmää. Voisiko se olla kultavuori?

Miehet olivat ilosta huumautuneet. Tuossa nyt oli se vuori, josta niin
monta kerta oli nuotiolla keskusteltu. Kuka ei olisi kuullut siitä
puhuttavan, joko epäillen tai uskoen. Se siis ei ollut tarua. Tuolla se
nyt oli heidän silmäinsä edessä täydessä loistossaan.

Käännyin Seguinin puoleen. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä.
Hänen piirteissään kuvastui levottomuutta. Hän ymmärsi harhanäyn,
samoin Maricopa, samoin myös Reichter. Itse tiesin myös asian.
Yhdellä silmäyksellä olin huomannut, että kimaltelevat särmät olivat
seleniittiä.

Seguin huomasi, että olimme joutuneet vaikeuksiin. Tämä kiehtova
harhanäky oli kaukana kulkusuunnastamme, mutta oli selvää, etteivät
käskyt eivätkä rukoukset nyt tulleet kuuleviin korviin. Miehet olivat
päättäneet lähteä vuorelle. Muutamat olivat jo kääntäneet hevosensa ja
suuntasivat kulkunsa sinnepäin.

Seguin komensi heidät takaisin. Syntyi kiivas väittely, toisin sanoen
kapina.

Turhaan Seguin teroitti, miten välttämätöntä oli kiiruhtaa matkaamme
intiaanikyliä kohti. Turhaan hän vannoi meidän joutuvan Dacoman joukon
käsiin, joka tällä hetkellä jo oli jäljessämme. Turhaan Coco-päällikkö,
tohtori ja minä koetimme vakuuttaa oppimattomille seuralaisillemme,
että se, mitä he näkivät, oli arvottoman kallion kiiltävä pinta. Miehet
olivat itsepintaisia. Näky, pitkäaikaisten toivomusten takia, oli
lumonnut heidät. He olivat kadottaneet järkensä. He olivat hulluja.

"Olkoon menneeksi!" huusi Seguin, pidätellen suuttumustaan. "Olkoon
menneeksi, houkkiot, tehkää kuten haluatte -- me saamme hengellämme
vastata mielettömyydestänne!" Näin sanoen hän käänsi hevosensa
kiiltävää tienviittaa kohti.

Miehet ratsastivat jäljessä lasketellen äänekkäitä ilon huutoja.

Pitkän päivämatkan jälkeen saavuimme vuoren juurelle. Metsästäjät
hyppäsivät satuloista ja kiipeilivät kimaltelevia kallioita kohti.
He saavuttivat ne. Mursivat irti kappaleita sotakirveillään,
pistoolinperillä ja lohkoivat niitä veitsillään, mutta se olikin
vain katinkultaa ja lasimaista seleniittiä. Sitten he polkivat sitä
jalkainsa alle, häveten ja alakuloisina; toinen toisensa jälkeen palasi
takaisin tasangolle pettymyksen ja mielipahan ilme kasvoillaan. Ei
kukaan sanonut sanaakaan hypätessään satulaan, he vain ratsastivat
äänettöminä päällikkönsä jäljessä. Olimme hukanneet kokonaisen päivän
tähän hyödyttömään matkaan, mutta lohdutuksenamme oli toivo, että
takaa-ajavat intiaanit, seuraten esimerkkiämme, tekisivät samanlaisen
kierroksen.

Matkamme suunta oli lounaaseen, mutta löydettyämme lähteen läheltä
vuorta jäimme siihen yöksi. Kuljettuamme vielä päivämatkan kaakkoa
kohti alkoi Rube tuntea vuorten ulkopiirteet. Aloimme lähestyä
Navajo-intiaanein suurta kylää. Yön vietimme virtaavan veden, Prieton
lisäjoen rannalla, joka virtasi itää kohti. Leveä aukko kahden
kallion välillä osoitti joen suuntaa. Oppaamme viittasi aukkoa kohti
ratsastaessamme pysähdyspaikkaamme kohti.

"Mitä se on, Rube?" kysyi Seguin.

"Nääkkös tuota aukeaa edessämme?"

"Varsin hyvin; entäs sitten?"

"Kylä on siellä."




XXXVI.

NOVAJOA.


Oli jo ilta, kun seuraavana päivänä saavuimme vuoren juurelle joenuoman
ulkoaukolle.

Jokea emme voineet seurata pitemmälle, koska uomassa ei ollut polkua.
Meidän oli niinmuodoin pakko kulkea etelänpuoleisen vuorenharjanteen
ylitse. Siellä olikin selvät jäljet kuivuneitten kuusien välissä;
seurasimme oppaamme jälkiä ja ratsastimme vuorta ylös.

Tunnin verran kiivettyämme pitkin kuilun reunaa johtavaa kehnoa polkua,
nousimme vuoren harjanteelle ja tähystelimme itään. Olimme saavuttaneet
matkan määrän. Navajolaiskylä oli allamme.

"Voilà!" -- "Tuoss' on kylä!" -- "Hurraa!", kaikui metsästäjäin
huulilta.

"Jumalani! vihdoinkin!" mutisi Seguin omituisin ilmein. "Jumalan
kiitos! Seis, toverit, seis!"

Vetäen suitsia istuimme uupuneilla ratsuillamme silmäillen alankoa.
Suurenmoinen näköala aukeni eteemme, mutta nykyisissä olosuhteissa se
herätti sitäkin syvempää mielenkiintoa.

Huomasimme olevamme pitkulaisen laakson länsipäässä. Se ei ollut mikään
varsinainen laakso, vaan vuorten ympäröimä tasanko. Se oli soikion
muotoinen, pituudeltaan noin kymmenen tai kaksitoista mailia. Leveys
viisi tai kuusi. Sen pinta oli nurmikon vihreä, pensaista vapaa ja
muistuttikin tyyntä smaragdinvihreää järven pintaa. Hopean hohtava
kristallikirkkaan joen uoma jakoi sen kaarrellen kahtia.

Entäs vuoret sitten! Varsinkin etelänpuoliset vuoret olivat jylhän
kauniit. Ne olivat graniittia. Luonto varmaankin oli kärsinyt tuskia
näitä synnyttäessään -- jo ulkonäkökin kuvaa maaemon synnytystuskia.
Korkeitten vuorenseinämäin yli riippuu suunnattomia lohkareita, joiden
luulisi suistuvan höyhenenkin kosketuksesta. Peloittavia kuiluja,
äänettömiä ja juhlallisia, aukenee siellä täällä. Kallioiden seinissä
riippuu seetri- ja pähkinäkuusia. Rumia kaktuksia ja kreosoottipensaita
kasvaa kallioiden halkeamissa, lisäten maiseman synkkyyttä. Tällainen
on eteläinen vuorenseinämä.

Mutta pohjoinen on täydellinen vastakohta. Ei ainoatakaan
graniittipaatta, mutta yhtä suuria pinottuina päällekkäin ja hohtaen
kuin lumi. Ne ovat vaaleita kvartsikallioita. Näkyy monenlaisia
huippuja, paljaita ja kiiltäviä; puuttomain kuilujen yli kohoaa
kallioita ja neulanmuotoisia kärkiä pistää taivasta kohti. Myöskin
täällä on oma kasvullisuutensa, mikä yhä lisää erämaan tunnelmaa.

Molemmat vuoren harjanteet näkyvät yhtyvän laakson itäpäässä. Olemme
vastakkaisella harjanteella sen länsipäässä ja katselemme maisemaa
sieltä.

Laakson itäisimmässä sopukassa erotamme tumman taustan vuoren seinää
vastaan. Käsitämme, että se on havumetsää, mutta välimatka on liian
suuri voidaksemme erottaa puut. Joki näyttää virtaavan ulos metsästä
ja sen rannoilla, lähellä metsän reunaa huomaamme joukon omituisia
pyramiidin muotoisia rakennuksia. Ne ovat asumuksia. Se on Navajoa.

Silmämme olivat kiihkeinä suunnatut sitä kohti. Erotimme talojen
ulkopiirteet, vaikka olimmekin kymmenen mailin päässä. Ne olivat
rakenteeltaan omituisia. Hiukan syrjässä muista oli muutamia
tasakattoisia rakennuksia, ja voimme erottaa niitten yllä liehuvia
lippuja. Yksi, muita suurempi, näytti olevan temppeli. Se oli erillään
tasangolla, ja kiikarissa voimme huomata joukon olentoja sen katolla
-- ne olivat ihmisiä. Myöskin pienempäin rakennusten katoilla ja
parvekkeilla erotimme ihmisiä; toisia liikkui lähempänä meitä olevalla
tasangolla, ajaen edellään muuleja ja mustangeja. Toisia liikkui pitkin
joen rantoja ja toiset hyppelivät suinpäin jokeen.

Useita hevoslaumoja, joitten kirjavat kyljet ilmaisivat niitten
syntyperän, kulki levollisesti laitumella avonaisella tasangolla.
Villijoutsen- ja hanhiparvia lenteli edestakaisin pitkin joen
kiemurtelevaa uomaa.

Aurinko oli laskeutumassa. Vuoret loistivat meripihkan värisessä
hohteessa ja kvartsikristallit kimaltelivat eteläisen vuorenharjanteen
huipuilla.

Oli kaunis tyyni ilta. Kuinkahan pian, ajattelin, katkaisevat sen
hiljaisuuden vihan ja kauhun äänet!

Katselimme laaksoa hetken, kenenkään ilmaisematta ajatuksiaan. Se oli
hiljaisuutta ennen päätöksen tekoa. Seuralaisteni mielissä myllersivät
mitä erilaisimmat tunteet, erilaiset kuin maa ja taivas, eri voimakkaat.

Toisten olivat pyhiä. Toiset kuvittelivat silmillään erottavansa
rakastetun omaisen: vaimon, sisaren, tyttären tai muuten rakastetun.
Mutta kukaan ei voinut olla syvemmin järkytetty kuin se, joka etsi
lastaan. Isän rakkaus oli epäilemättä syvin intohimo.

Mutta olipa seuralaisteni rinnoissa muitakin tunteita: mustia ja
rikoksellisia. Tulisia katseita suunnattiin kylään. Muutamat halusivat
kostoa, toiset ryöstöä ja puhuipa joku murhaamisestakin. Koko matkan
oli sellaista puhuttu. Kun kullan toivo oli pettänyt miehet, alkoivat
he puhua päänahan hinnoista!

Seguinin viittauksesta vetäytyivät metsästäjät puitten suojaan ja
pitivät nopean neuvottelun. Kuinka olisi kylä valloitettava? Emmehän
voisi lähestyä sitä päivänvalossa. Asukkaat näkisivät meidät, ennenkuin
ennättäisimme tehdä hyökkäystäkään, ja pakenisivat takana olevaan
metsään. Ja tämä turmelisi retkikuntamme koko tarkoituksen.

Eikö osa joukkueesta voisi päästä laakson itäpäähän ja estää tämän?
Tasangon yli se ei käynyt päinsä, sillä vuoret estivät, toisin paikoin
kohosivat kalliot tuhannenkin jalan korkeuteen pystysuoraan ylös
tasangosta. Tämä ajatus oli hylättävä.

Emmekö voisi kiertää eteläistä vuorenseinämää ja tunkeutua metsän
kautta. Täten voisimme lähestyä rakennuksia metsän suojassa. Oppaamme
vakuutti tämän mahdolliseksi; mutta se olisi lisännyt matkaamme
viidenkymmenen peninkulman matkalla. Siihen meillä ei ollut aikaa, ja
sekin ajatus hylättiin.

Siis oli kylää lähestyttävä yön aikana. Tämä oli ainoa mahdollinen
suunnitelma; ja myöskin se, jolla oli suurin onnistumisen mahdollisuus.
Se hyväksyttiin.

Seguinin tarkoitus ei ollutkaan tehdä yöllistä hyökkäystä, vaan
ainoastaan piirittää rakennukset, pysytellen jonkin matkan päässä ja
olla väijyksissä aamuun asti. Pako tulisi sen kautta estetyksi ja
voisimme päivänvalossa helpommin saada käsiimme vankimme.

Miehet heittäytyivät maahan ja suitset käsissä odottelivat auringon
laskua.




XXXVII.

YÖLLINEN VÄIJYTYS.


Kului tunti. Auringon kirkas kerä laskeutuu taaksemme. Kvartsikalliot
häipyvät yön tummaan verhoon. Puolihämärän harhailevat säteet leikkivät
hetken kalkkikallioiden pinnoilla ja häviävät kokonaan. On yö.

Laskeutuen vuorenrinnettä pitkässä jonossa saavumme tasangolle.
Käännymme vasemmalle ja seuraamme vuoren juurta. Kallion lohkareet
ohjaavat kulkuamme.

Etenemme suurimmalla varovaisuudella, vaihdamme sanoja kuiskaten.
Hapuilemme alaspudonneiden kallionlohkareiden välissä. Sivuutamme
tasangolle esiinpistäviä vuorenseinämiä. Toisinaan pysähdymme
neuvottelemaan.

Kuljettuamme kymmenen tai kaksitoista mailia olemme vastapäätä
intiaanikylää. Olemme tuskin mailin päässä siitä. Näemme tasangolla
palavat tulet ja kuulemme niitten ympärillä liikkuvain ääniä.

Tässä paikassa joukkomme jaetaan kahtia. Pieni osa jää piiloon
kallioitten taakse. He vartioivat vangittua intiaanipäällikköä ja
muuleja. Muut jatkavat eteenpäin oppaanaan Rube, joka ohjaa heitä
pitkin metsän reunaa, jättäen sinne tänne vartioston.

Nämä piiloutuvat kukin määräpaikoissaan, pysyvät äänettöminä ja
odottavat torvenmerkkiä, joka annetaan auringon noustessa.

* * * * *

Yö kuluu hiljaa ja hitaasti. Tulet sammuvat toinen toisensa jälkeen,
kunnes tasanko on peittynyt kuuttomaan keskiyön pimeyteen. Tummat
pilvet liitelevät taivaalla tuoden mukanaan sadetta: harvinainen
ilmiö näillä seuduin. Joutsen laulaa villiä säveltään, gruya-kurki
huutaa joella ja susi ulvoo nukkuvan kyläkunnan liepeillä. Voit kuulla
hevosten kavion kopseen kovalla tasangolla, jossa ne ovat laitumella.
Voit kuulla niitten puremisen ja kuolainrenkaan kilinän, sillä ne
syövät suitsitettuina.

Toisinaan väsynyt metsästäjä mutisee unissaan taistellen jonkin kauhean
uniaaveen kanssa. Siten kuluu yö.

Äänet vaikenevat aamunkoiton lähetessä. Susi ei ulvo enää, joutsen ja
sinikurki vaikenevat, yöhaukka on täyttänyt ahnaan vatsansa ja torkkuu
vuorikuusessa, tulikärpäset häviävät, paeten yön kylmää; ja hevoset
syötyään seisovat laiskoina.

Harmaa valo alkaa tunkeutua laaksoon. Se väräjää vaaleilla
kvartsivuoren kallioilla. Se tuo mukanaan kylmää ilmaa, joka herättää
metsästäjät.

Mies toisensa jälkeen nousee pystyyn. He värisevät noustessaan ja
käärivät viitat lujasti hartioilleen. He ovat väsyneitä, kalpeita ja
rasittuneita. Harmaa hämärä heittää aavemaisen valon heidän tomuisille
parroilleen ja pesemättömille kasvoilleen.

Hetken kuluttua he käärivät kokoon hevosten suopungit ja kiinnittävät
ne renkaisiin, tarkastavat pyssynpiitä ja panoksia ja kiristävät
vöittensä solkia. He ottavat esiin eväspusseistaan kuivattua lihaa,
syöden sitä raakana. Sitten he asettuvat hevostensa viereen valmiina
hyppäämään satulaan.

Valo lisääntyy laaksossa, sininen sumu, joka lepäsi joen yläpuolella,
nousee ilmaan. Voimme nähdä kylän. Voimme erottaa rakennusten
ulkopiirteet. Miten omituisesti ne on rakennettu.

Toiset niistä ovat muita korkeammat: kaksi, jopa neljäkin kerrosta
korkeat. Ne ovat kaikki pyramiidinmuotoisia, mutta ilman huippua.
Kukin ylempi kerros on pienempi edellistä, joten alemman katto samalla
on ylemmän kerroksen parveke. Ne ovat vaalean keltaisia, kuten savi,
josta ne ovat rakennetut. Ne ovat ilman ikkunoita, mutta ovet johtavat
ulkopuolelta kuhunkin kerrokseen, ja seinää vastaan nojaavat portaat
johtavat parvekkeelta parvekkeelle. Muutamain rakennusten katoilla on
tankoja, jotka kannattavat lippuja. Nämä ovat heimon päällikköjen ja
suurten soturien asuntoja.

Voimme selvästi erottaa temppelin. Se muistuttaa asumuksia, mutta on
korkeampi ja kooltaan suurempi. Sen harjalla kohoaa korkea tanko, jonka
huipussa riippuu lippu kummallisine merkkeineen.

Rakennusten vieressä näemme aitauksia, täynnä muuleja ja mustangeja,
kylän karjan.

Päivä valkenee. Olentoja ilmestyy katoille ja liikkuu parvekkeilla. Ne
ovat ihmisiä. Heidän vaatetuksenaan on raidallinen riippuva viitta.
Tunnemme musta- ja valkeaviiruisen navajoviitan.

Kiikarilla voimme nähdä olennot tarkemmin, voimme erottaa niiden
sukupuolenkin.

Heidän hiuksensa riippuvat hajallaan hartioilla ja pitkin selkää.
Useimmat ovat naisia, tyttöjä ja vaimoja. Näkyy myös paljon lapsia.
Näkyy vanhoja valkeahapsisia vanhuksia. Miehiä näkyy vähän, mutta ne
eivät ole sotureita. Soturit ovat poissa.

He laskeutuvat alas portaita parvekkeelta parvekkeelle. Tulevat
alas kentälle ja sytyttelevät tulia. Muutamat kantavat saviastioita
päänsä päällä ja menevät alas joelle vettä hakemaan. He ovat melkein
alastomat. Voimme nähdä heidän ruskeat selkänsä ja paljaat rintansa. Ne
ovat orjia.

Katso! Vanhukset kiipeävät temppelin harjalle; vaimot ja lapset
seuraavat heitä, toiset valkeissa ja toiset kirkkaankirjavissa
pukimissa. Nämä ovat tyttöjä ja nuoria poikia, päällikköjen lapsia.

Satakunta heistä on kiivennyt katolle. He ovat nousseet korkeimmalle
harjalle. Siellä on alttari tangon vieressä. Savu nousee ilmaan --
tulenliekki näkyy, he ovat sytyttäneet tulen alttarille.

Kuule! Kuuluu laulua ja intiaanirummun pärinää!

Ääni hiljenee ja kaikki seisovat liikkumattomina ja äänettöminä
katsellen itää kohti.

"Mitä tämä tarkoittaa?"

"He odottavat auringon nousua. He palvelevat aurinkoa."

Metsämiehet hierovat uteliaina silmiään seuraten toimitusta.

Kvartsivuoren ylin huippu on kuin tulessa. Ne ovat auringon ensi säteet!

Huipun kultaus laskeutuu yhä alemmaksi. Loistavat säteet kohtaavat yhä
uusia esineitä. Nyt ne jo valaisevat rukoilijain kasvoja. Katso! Siellä
on myös valkeita kasvoja, yksi, kaksi -- useita valkoihoisia, naisia ja
lapsia.

"Oh, Jumala suokoon, että _hän olisi siellä_!" huutaa Seguin nopeasti
työntäen kokoon kiikarinsa ja nostaen torven huulilleen.

Muutamia kovia toitotuksia kaikuu yli laakson. Ratsumiehet kuulevat
merkin. He tulevat näkyviin metsästä ja vuorten seinämäin takaa. He
karauttavat yli tasangon muodostaen rintaman.

Muutamassa minuutissa olemme muodostaneet kylää kohti aukeavan ympyrän
kaaren. Hevosten päät ovat sinnepäin käännetyt ja kiidämme eteenpäin
sulkien kylän piiriimme.

Olemme sivuuttaneet "atajon", samoin vangitun päällikön, jota muutamat
miehet vartioivat.

Torven ääni on herättänyt asukkaitten huomion. He seisovat hetken
hämmästyksestä aivan liikkumattomina. He huomaavat muodostetun piirin
ja näkevät lähenevät ratsumiehet.

Voisikohan se olla jokin naapuriheimon leikkiyllätys? Ei. Outo torven
ääni on intiaanien korvissa tuntematon; muutamat heistä ovat kuulleet
sen ennen. He tuntevat sen valkonaamain sotatorveksi!

Hetkeksi he tyrmistyvät voimatta ryhtyä mihinkään. He pysähtyvät
katsomaan, kunnes olemme aivan lähellä. Silloin he tuntevat
valkonaamat, oudot aseet ja kummallisesti valjastetut hevoset. Se on
valkoinen vihollinen!

He juoksevat paikasta toiseen kadulta kadulle. Vedenkantajat heittävät
maahan astiansa ja juoksevat kirkuen asumuksiin. He kiipeävät katoille
ja vetävät portaat perässään. Huutoja kuuluu, miehet, vaimot ja
lapset vaihtavat sanoja keskenään. Kauhu kuvastuu kaikkien kasvoissa,
jokaisessa liikkeessä.

Sillä välin on linjamme lähestynyt, kunnes olemme noin kahdensadan
metrin päässä varustuksista. Pysähdymme hetkeksi. Kaksikymmentä miestä
jätetään jälkijoukoksi. Muut ratsastamme yhdessä joukossa, seuraten
päällikköämme.




XXXVIII.

ADÈLE.


Etenemme suurta rakennusta kohden ja piiritettyämme sen pysähdymme.
Vanhukset yhä seisovat katolla kaiteen ääressä. He ovat peloissaan ja
vapisevat kuin lapset.

"Älkää pelätkö, olemme ystäviä!" huutaa Seguin oudolla kielellä ja
viittaillen heille.

Hänen äänensä ei kuulu huutojen ja hälinän tähden, jota yhä jatkuu.

Hän uudistaa sanansa, viittaillen yhä kiivaammin.

Vanhukset kokoontuvat kaidepuun ääreen. Heidän joukossaan on yksi
arvokkaampi. Hänen lumivalkeat hiuksensa ulottuvat vyötäisiin saakka.
Hänellä on kiiltäviä koristeita, jotka riippuvat korvista ja rinnalta.
Hän on valkoiseen puettu. Hän näyttää olevan päällysmies, koska muut
tottelevat. Hän viittailee käsillään ja melu taukoaa. Hän nojaa
kaidepuuta vastaan, aivankuin puhuakseen meille. "Ystävät, ystävät!"
huutaa hän puhuen espanjaa. "Aivan niin, olemme ystäviä", vastaa
Seguin, samalla kielellä. "Älkää pelätkö meitä! Emme ole tulleet teitä
vahingoittamaan."

"Meitäkö vahingoittamaan? Mehän elämme rauhassa idän valkoisten
pueblojen kanssa. Me olemme Montezuman perillisiä, olemme navajoja.
Mitä tahdotte meiltä?"

"Me tulemme hakemaan omaisiamme, teidän valkoisia vankejanne. He ovat
meidän vaimojamme ja tyttäriämme."

"Valkoisia vankeja! Te erehdytte. Ei meillä ole vankeja. Ne, joita
etsitte, ovat apachien luona kaukana etelässä."

"Ei, he ovat teidän luonanne", vastaa Seguin. "Minulla on varmat tiedot
siitä, että he ovat täällä. Älkää viivyttäkö meitä! Olemme tulleet
pitkän matkan heidän tähtensä emmekä aio palata ilman heitä."

Vanha mies kääntyy tovereittensa puoleen. He puhelevat matalalla
äänellä ja vaihtavat merkkejä. Hän kääntyy jälleen Seguinin puoleen.

"Uskokaa minua, herra päällikkö", sanoo hän painokkaasti, "teitä on
neuvottu harhaan. Meillä ei ole valkoisia vankeja."

"Hitto vie, sun puolimärännehen vanhan valhettelijan!" huutaa Eube,
tunkeutuen ulos joukosta, ja kohottaen kissannahkalakkiaan puhuessaan.
"Tunneks' tätä pilttiä, häh?"

Nahaton pää paljastuu intiaanien katseille. Kuuluu levotonta mutinaa
heidän joukostaan. Valkohapsinen vanhus näyttää joutuvan hämilleen. Hän
muistaa tämän päänahan tarinan.

Kuuluu murinaa myöskin ratsumiesten riveistä. He ovat nähneet valkoisia
kasvoja ratsastaessaan esiin. Valhe kiihoittaa heitä ja ylt'ympäri
kuuluu uhkaavaa kiväärin lukkojen naksutusta.

"Sinä olet lasketellut valheita, vanha mies", huutaa Seguin. "Me
tiedämme, että teillä on valkoisia vankeja. Tuokaa ne esiin, jos
tahdotte henkenne säästää."

"Kärsivällisyyttä, ystävä! Sinä saat nähdä meidän valkoisen väkemme,
mutta he eivät ole meidän vankejamme. He ovat meidän tyttäriämme ja
Montezuman lapsia."

Intiaani laskeutuu temppelin kolmanteen kerrokseen. Hän astuu
ovesta sisään ja palaa heti ulos tuoden mukanaan viisi naishenkilöä
navajolaispuvuissa. He ovat naisia ja tyttöjä ja heti ensi silmäyksellä
jokainen huomasi, että he olivat Meksikon espanjalaisrotua.

Mutta siellä on joukossa sellaisia, jotka tuntevat heidät vieläkin
paremmin. Kolme heistä metsämiehet tuntevat ja he vuorostaan tuntevat
nämä. Tytöt syöksyvät kaiteita vastaan, ojentavat käsiään ja
huudahtavat ilosta. Metsämiehet kutsuvat heitä nimeltä:

"Pepe! Rafaela! Jesusita!", lisäten hyväilysanoja. He kehoittivat heitä
tulemaan alas, näyttäen portaita.

"Tulkaa alas, tyttösemme! nopeaan, nopeaan!"

Portaat ovat ylemmällä parvekkeella ja tytöt eivät jaksa niitä
liikutella. Heidän entiset herransa seisovat vieressä, tyytymättöminä
ja vaiteliaina.

"Laskekaa portaat alas!" huutaa Garey, uhaten jälleen aseellaan, "laske
portaat ja auta tyttöjä alas, tai mä ammun sun suinpäin sieltä!"

Intiaanit laskivat portaat. Tytöt kiipesivät maahan ja seuraavassa
tuokiossa kiiruhtivat omaistensa avoimiin syliin.

Kaksi heistä on jäänyt ylös, ainoastaan kolme on tullut alas. Seguin on
laskeutunut satulasta ja silmäilee näitä kolmea. Ei kukaan heistä ole
hänen kaipaamansa.

Hän ryntää portaita ylös usean miehen seuraamana. Hän juoksee
parvekkeelta parvekkeelle. Hän rientää sinne, missä jäljelläolevat kaksi
tyttöä seisovat. Hänen katseensa on hurja ja käytöksensä mieletön. He
pelästyvät hänen lähestyessään, käsittäen väärin hänen aikeensa. He
kirkuvat kauhusta!

Hän lävistää heidät katseellaan. Isän vaistot ovat toiminnassa:
he tyrmistyvät. Toinen naisista on vanha, liian vanha; toinen on
orjantapainen ja karkea.

"Mon Dieu! Se ei voi olla hän!" lausuu hän sykähtäen. "Hänellä oli
syntymämerkki käsivarressa; ei, ei, se ei voi olla hän!"

Hän kumartuu, tarttuen vaikka varovasti tytön käsivarteen, kääntää ylös
hihan ja paljastaa käsivarren olkapäähän saakka.

"Ei, ei!" hän huudahtaa; "ei hänellä ole sitä. Ei se ole hän."

Hän kääntyy pois ja hyökkää intiaaniukkoa kohti, joka horjahtaa
taaksepäin pelästyen hänen tulista katsettaan.

"Tässä ei vielä ole kaikki!" huutaa hän ukkosen äänellä, "täällä on
vielä toisia. Tuo ne esiin, vanhus, tai paiskaan sinut täältä maahan."

"Meillä ei ole muita valkoisia naisia", murahtaa intiaani
päättäväisesti.

"Valetta, vale! saat vastata hengelläsi. Rube, kuulustele häntä!"

"Heh vanha näätä. Valkea tukkasi ei kauankaan peitä päätäsi, ellet tuo
häntä esille. Missä hän on, nuori kuningatar? Häh!"

"Tuolla", vastaa intiaani viitaten etelään.

"Oi, Jumalani!" valittaa Seguin äidinkielellään epätoivoisena.

"Älä sie häntä usko, kapteeni! Minä olen nähnyt koko joukon injuuneja,
mutta moista matelevaa valehtelijaa en ole nähnyt. Kuulithan hänen
justiin puhuvan 'toisista tytöistä'?"

"Niin tosiaan; hän valehtelee vasten naamaa; mutta mahdollisesti on
hänet sittenkin viety --"

"Älä usko sitä. Valehteleminen on hänen ammattiaan. Hän on tuollainen
tietäjä ja humpuuki kuuluu hänen virkaansa. He sanovat tyttöä
Salaperäiseksi kuningattareksi. Hänkin tietää koko joukon ja auttaa
tuota äijää hänen kepposissaan ja uhritoimituksissaan. Hän ei tahdo
kadottaa tyttöä. Hän on varmaan täällä jossakin. Saat nylkeä minut,
ellei hän ole täällä kätkettynä, siitä olen varma."

"Pojat!" huusi Seguin, rientäen kaidepuun luo, "ottakaa tikapuut!
tarkastakaa joka rakennus! Tuokaa kaikki esille, vanhat ja nuoret.
Tuokaa kaikki kentälle. Etsikää joka nurkka. Tuokaa lapseni takaisin!"

Metsämiehet rientävät portaisiin kiinni. Ottavat ensin temppelin
portaat ja saavat pian haltuunsa muutkin. He hyökkäävät talosta taloon
ja vetävät ulos kirkuvat asujaimet.

Muutamissa asumuksissa on miehiä -- pelkureita, pikku poikia ja
keikareita. Muutamat tekevät vastarintaa. Ne tapetaan, päänahka
nyljetään ja ruumiit heitetään yli kaiteitten.

Joukkoja vartijoiden ympäröiminä saapuu temppelin edustalle, tyttöjä ja
vaimoja kaikenikäisiä.

Seguin silmäilee väsymättä, hänen sydämensä kaipaa. Jokaisen uuden
joukon lähestyessä hän tarkastaa heidän kasvojaan. Turhaan! Monet
heistä ovat nuoria ja kauniita, mutta ruskeita kuin pudonneet lehdet.
Häntä ei ole löytynyt.

Huomaan vangittujen meksikkolaisten seisovan sukulaistensa luona. Ehkä
he voisivat neuvoa, missä hän on.

"Kysy heiltä", kuiskaan päällikön korvaan.

"Haa! Sinä olet oikeassa. En tullut ajatelleeksikaan sitä. Tule, tule!"

Me riennämme alas portaita ja lähestymme vankeudesta pelastettuja.
Seguin selittää nopeasti etsittäväänsä.

"Se on varmaan Salaperäinen kuningatar", sanoo eräs.

"Niin on, niin on!" huutaa Seguin levottomasti väristen; "se on hän,
hän on Salaperäinen kuningatar."

"Hän on kylläkin kylässä", lisää toinen.

"Missä? missä?" huudahtaa isä miltei poissa suunniltaan.

"Missä, missä?" toistavat tytöt kysellen toisiltaan.

"Minä näin hänet tänä aamuna, juuri äsken, hiukan ennenkuin tulitte."

"Minä näin tuon vievän hänet pois", lisää toinen osoittaen ylös vanhaa
intiaania. "Hän on piilottanut tytön."

"Konna!" huutaa eräs, "luultavasti estufaan!"

"Estufa, mikä se on?"

"Paikka, missä pyhä tuli palaa, missä hän valmistaa lääkkeensä."

"Missä se on, vie minut sinne!"

"Voi minua! emme tunne tietä. Se on salainen paikka, jossa he
polttavat ihmisiä! Ay de mi!"

"Mutta se on tässä temppelissä, jossakin maan alla. Hän kyllä tietää.
Ei kenenkään muun kuin hänen yksin ole lupa astua sinne. Carrai! Estufa
on kaamea paikka, sanovat ihmiset."

Epämääräinen ajatus, että hänen tyttärensä on vaarassa, lentää Seguinin
mieleen. Ehkä hän jo on kuollut tai kuolemaisillaan jollakin kauhealla
tavalla. Hän on järkytyksissään, kuten me muut, siitä pahanilkisen
voitonriemun ilmeestä, joka kuvastui tietäjän kasvoissa. Se onkin
tosi-intiaanin piirre: itsepintainen päätös mieluummin kuolla kuin
ilmaista, mitä hän on saanut päähänsä pitää salassa. Se on sellainen
paholaisen katse, joka on ominainen hänen tapaisilleen miehille
raakalaisheimojen keskuudessa.

Ajatuksen huumaamana hyökkää Seguin portaille ja kiipeää jälleen
katolle miestensä seuraamana. Hän hyökkää valehtelevan pääpapin
kimppuun, tarttuen hänen pitkiin hiuksiinsa.

"Vie minut hänen luokseen!" huutaa hän kuin ukkosen jylinä, "vie minut
tuon kuningattaren luo, salaperäisen kuningattaren luo! Hän on minun
tyttäreni."

"Sinun tyttäresi! Salaperäinen kuningatar!" vastaa intiaani vapisevalla
äänellä henkeään peläten, mutta kuitenkin viivytellen tunnustusta. "Ei,
valkoinen mies, sitä hän ei ole. Kuningatar on meidän. Hän on auringon
tytär. Hän on erään navajopäällikön tytär."

"Älä kiusaa minua enempää, vanha mies! Riittää jo, sanon minä. Katso
eteesi! Jos hänen päästään on hiustakaan loukattu, saavat kaikki
nämä kärsiä. En jätä elävää olentoa kyläänne. Näytä tietä! Vie minut
estufaan!"

"Estufaan! estufaan!" kuului huutoja.

Kovia kouria tarttuu intiaanin vaatteisiin ja kiertää hänen hiuksiaan.
Puukkoja, jo ennestään verisiä, paljastetaan hänen silmäinsä edessä.
Hänet viedään alas katolta tikapuita myöten.

Hän lopettaa vastustelemisen, sillä hän tietää, että se merkitsee
kuolemaa, ja puoleksi pakosta johtaen hän opastaa heidät rakennuksen
pohjakerrokseen.

Hän astuu käytävään, jonka seiniä peittivät karvaiset puhvelin vuodat.
Seguin seuraa valppaana tarkaten häntä. Miehet seuraavat kintereillä.

Kuljemme pimeitä käytäviä, laskeudumme monimutkaisen labyrintin
kautta. Saavumme vihdoin himmeästi valaistuun avaraan huoneeseen.
Aaveentapaisia kuvia näkyy ympärillämme, peloittavan uskonnon kauheita
symbooleja. Seiniä peittävät eläinten kuvat ja villieläinten vuodat.
Huomaamme niiden joukossa harmaankarhun, valkean puhvelin sekä
pantterin ja raatelevan suden piirteet. Näiden välissä näemme puusta
tai erämaan punaisesta hiekkakivestä muovailtuja epäjumalan kuvia.

Lampun lepattava liekki valaisee huonetta ja alttarilla huoneen
keskustassa palaa pieni sininen liekki. Se on pyhä tuli; tuli, joka on
vuosisatoja palanut Quetzatkootl-jumalan kunniaksi!

Me emme pysähdy tutkimaan näitä esineitä. Häkä on vähällä tukahduttaa
meidät. Me riennämme joka suuntaan, kaataen epäjumalankuvia ja repien
alas pyhiä nahkoja.

Suuria käärmeitä matelee permannolla ja sähisee jaloissamme. Ne ovat
häiriytyneet ja pelästyneet outoja sisääntunkijoita. Myöskin me olemme
peloissamme, sillä kuulemme peloittavan kalkkarokärmeen kalinan!...

Miehet hypähtelevät, lyövät niitä kiväärienperillä. He murskaavat
useita niistä kiveystä vasten.

Kuuluu närkästyneitä huutoja. Hengittämämme hiilen häkä tuottaa kipua.
Me tukehdumme. Missä on Seguin? Mihin hän on mennyt? Kuule! Sieltä
kuuluu huutoa! Se on naisen ääni! Kuuluu myös miesten ääniä!

Riennämme sinne, mistä ääni kuuluu. Työnnämme syrjään nahkaverhot.
Näemme päällikön. Hänellä on nainen käsivarrellaan, ihana tyttö,
puettuna kultaan ja värikkäisiin höyheniin.

Hän parahtaa meidän astuessamme sisään ja koettaa irroittautua
päästäkseen pakoon. Mutta Seguin pitää tyttöä varmasti kiinni ja on
repinyt auki hänen vuohenvasikannahkaisen pukunsa hihan. Hän tarkastaa
vasenta käsivartta, joka on paljaana rintaan saakka!

"Se on hän! Se on hän!" sanoo hän liikutuksesta värisevin äänin.
"Jumalani, se on hän! Adèle! Adèle! Etkö tunne minua? Minua -- isääsi?"

Tyttö yhä parkuu. Hän työntää luotaan, ojentaen käsivarsiaan intiaania
kohti ja pyytää häneltä suojelusta!

Isä rukoilee häntä hurjin ja liikuttavin sanoin. Hän ei kuule. Hän
kääntää kasvonsa pois ja kumartuu, tarttuen papin polviin!

"Hän ei tunne minua! Oi Jumalani, lapseni, lapseni!"

Jälleen Seguin puhuu intiaaninkielellä, rukoillen:

"Adèle! Adèle! Olen isäsi!"

"Te! Keitä te olette? Valkoisia miehiä, meidän vihollisiamme! Älä koske
minuun! Pois valkoiset miehet! Menkää pois!"

"Rakkahin Adèle! Älä vastusta minua, minähän olen isäsi! Etkö muista --"

"Minun isäni! Minun isäni oli suuri päällikkö. Hän on kuollut. Tämä
on nyt minun isäni. Aurinko on isäni. Olen Montezuman tytär! Olen
navajolaisten kuningatar!"

Sanottuaan tämän hän näyttää muuttavan mieltään. Hän ei kyyristy enää.
Hän nousee pystyyn. Hän on lakannut parkumasta ja hän seisoo ylväänä ja
loukkaantuneena.

"Oi, Adèle!" jatkaa Seguin, entistään totisempana, "katso minua! katso.
Etkö muista? Katso minua kasvoihin! Oi, taivas! Tässä, katso. Katso, oi
Adèle!"

Puhuessaan vetää Seguin povestaan pienoiskuvan ja pitää sitä tytön
silmien edessä. Se kiinnittää hänen huomiotaan. Hän katselee sitä,
mutta ilman pienintä tuntemisen merkkiä. Se on hänestä vain omituinen
esine.

Hän näyttää hämmästyvän miehen tapaa, joka on hurja ja samalla
rukoileva. Hän katselee Seguiniä ihmetellen. Yhä vielä hän vastustaa.
On selvä, ettei hän tunne. Hän on unohtanut kaikki muistot heistä. Hän
on unohtanut lapsuutensa kielen, unohtanut isänsä, äitinsä, unohtanut
kaiken!

En voinut pidättää kyyneleitäni katsellessani ystäväni kasvoja, sillä
olin alkanut pitää hänestä ystävänä. Aivankuin se, joka on saanut
kuolettavan haavan ja vielä elää, seisoi hän joukon keskellä, vaiti ja
murtuneena. Hänen päänsä oli vaipunut rintaa vastaan ja poskensa oli
vaalea ja veretön ja hänen harhailevien silmiensä järjetön ilme oli
tuskallinen nähdä.

Hän ei enää yrittänyt pyytää tyttöä. Hän ei tahtonut lähestyä häntä
enempää, vaan seisoi samassa asennossa hetken puhumatta sanaakaan.

"Viekää pois hänet!" mutisi hän lopuksi käheästi; "viekää pois hänet!
Ehkä hän vielä Jumalan avulla saa muistinsa takaisin."




XXXIX.

VALKOINEN PÄÄNAHKA.


Palasimme kamalan huoneen kautta ja saavuimme temppelin alimpaan
kerrokseen.

Astuessani eteenpäin kaidepuuta kohti näin näyn, joka täytti mieleni
pahoilla aavistuksilla. Oli kuin pilvi olisi laskeutunut sydämelleni.

Tunne oli odottamaton ja sen syy sillä hetkellä selittämätön.
Lieneekö syynä ollut veri, jota näin, sillä sitä näin? Sitä se ei
voinut olla. Verta olin viime aikoina nähnyt liiankin usein ja olin
tottunut sen vallattomaan vuodattamiseen. Kenties oli se osaksi
syynä; mutta oli muitakin eleitä ja ääniä, joita silmä ja korva
tuskin käsitti, mutta tarpeeksi selvät ne olivat täyttääkseen mieleni
pelolla ja aavistuksilla. Ilmassa oli pahaa sähköisyyttä, en tarkoita
luonnollista, vaan "moraalista" ilmaa -- joka vaikutti minuun noiden
salaperäisten filosofialle vielä tuntemattomain tiehyeitten kautta.
Muistelkaapas omia kokemuksianne. Ettekö usein ole tuntenut vihan tai
muiden huonojen intohimojen läsnäolon ihmisten mielissä jo ennenkuin
olette huomannut mitään määrättyä katsetta, sanaa tai tekoa?

Aivan kuin villit eläimet aavistavat hirmumyrskyn, vaikka ilma onkin
tyyni, samoin vaistomaisesti tunsin, että synkkä kohtaus oli tulossa.

Mahdollisesti näin enteet siinä oudossa hiljaisuudessa, joka vallitsi
ympärilläni. Niin henkisessä kuin fyysillisessä maailmassa käy tyyneys
myrskyn edellä.

Temppelin edustalla olivat kylän naiset koolla; tyttöjä, vaimoja ja
lapsia, yhteen parisataa. He olivat puetut hyvin eri tavalla: toiset
juovikkaisiin viittoihin, toisilla oli "tiimat" tai mekot kirjaillusta
peurannahasta, töyhdöt päässä ja toisilla sivistyneen maailman
tavalliset pukimet, kallista silkkiä, jota naiset Del Norten rannoilla
olivat kantaneet; hepeniä, jotka olivat liehuneet tanssissa jonkun
iloisen "majan" vyötäisillä.

Monet joukossa olivat täydellisesti alastomat, vieläpä vailla
suojelevaa viikunan lehteä.

Kaikki olivat intiaaneja, vaaleampia ja tummempia, värit ja kasvojen
ilmeet vaihtelevia. Toiset olivat vanhoja, ryppyisiä ja rumia, mutta
joukossa oli myös monta nuorta, jalon näköistä, vieläpä kaunistakin.

He seisoivat erilaisissa asennoissa. He olivat lakanneet parkumasta,
mutta valittelivat keskenään matalalla, surkealla äänellä.

Katsellessani lähemmin näin verta vuotavan heidän korvistaan! Se oli
tippunut heidän kaulalleen ja pärskynyt vaatteille.

Ymmärsin heti syyn. Heiltä oli ryöstetty kultakoristeet.

Heidän ympärillään seisoi päänahan metsästäjiä joukoissa ja yksitellen.
He juttelivat kuiskaten ja hiljaa mutisten. Heidän päällään näin
esineitä, jotka herättivät huomioni. Omituisia koru- tai käyttöesineitä
pisti esiin heidän taskuistaan tai laukuistaan; helmikoristeita ja
esineitä kirkkaasta metallista -- se oli kultaa -- riippui heidän
kaulallaan ja rinnoilla. Ne olivat intiaanineidoilta ryöstettyjä
koristeita.

Näin myöskin muita esineitä, joita katseeni kohtasi vieläkin
tuskallisemmin tuntein. Pistettyinä vyön väliin oli monella tuoreita
ja vielä höyryäviä päänahkoja. Heidän puukonpäänsä ja sormensa olivat
punaiset, verta oli heidän käsissään ja katseet synkät.

Näky oli masentava ja lisäten sen kaameaa tunnetta, nousi samalla
hetkellä synkkiä pilviä laakson yli ja kietoi vuoret tummiin
röykkiöihinsä. Salamat iskivät huipusta huippuun, ukkonen jyrähteli
lyhyesti ja korvia särkevästä.

"Tuokaa kokoon kuormasto!" komensi Seguin, laskeutuessaan portaita
tyttärensä kanssa.

Merkki annettiin, pian tulivat muulit laukaten kenttää pitkin.

"Kootkaa kaikki kuivattu liha, mikä voidaan löytää. Kuormittakaa se
mahdollisimman nopeasti."

Useimpain rakennusten edustalla riippui "tasajoa" seiniä pitkin.
Siellä oli myös kuivatuita hedelmiä ja vihanneksia, kamajuuria ja
kuusenpähkinäsäkkejä.

Ruokatavarat oli pian koottu ja useat miehet auttoivat ajajia
kuormittamisessa.

"Riittää jo", sanoi Seguin. "Hei, Rube", jatkoi hän, kutsuen luokseen
vanhan metsästäjän, "valitse vangit. Kahtakymmentä enempää emme voi
ottaa. Sinä tunnet ne, valitse sellaisia, joita he mielellään tahtovat
vaihtaa takaisin."

Sanottuaan tämän kääntyi päällikkö kuormastoon päin, taluttaen
tytärtään nostaakseen hänet muulin selkään.

Rube ryhtyi täyttämään annettua määräystä. Lyhyessä ajassa hän oli
koonnut joukon vastustelemattomia vankeja ja järjestänyt ne erilleen
muista. Ne olivat etupäässä tyttöjä ja poikia, joitten puvut ja
piirteet ilmaisivat kansan ylimystöä, päälliköitten ja päämiesten
lapsia.

Näitä toimenpiteitä ei seurattu mielihyvällä. Miehet olivat
kokoontuneet ja alkoivat keskustella kovalla ja uhkailevalla äänellä.

"Hitto vie!" huudahti Kirker, raa'an näköinen mies, "siell' on sussuja
joka miehelle, pojat: hoitakoon kukin itsensä. Vai mitä?"

"Kirker on oikeassa", jatkaa toinen; "minä olen myös päättänyt ottaa
yhden tai pari."

"Kuinkas aiot sen ruokkia matkalla? Meillä ei ole ruokaa tarpeeksi, jos
otamme yhden mieheen."

"Kirottu ruoka!" ärjäisi toinen puhuja; "mehän ennätämme Del Nortelle
vähemmässä kuin neljässä päivässä. Mitäs me niin paljon ruokaa
tarvitsemme?"

"Ruokaa on aivan tarpeeksi", sanoi Kirker. "Se en kaikki päällikön
lörpöttelyä. Jos se loppuu, voimme jättää naiset ja ottaa heistä sen,
mikä on helpompi kuljettaa."

Tämän hän sanoi merkitsevällä kädenliikkeellä.

"No, pojat, mitä sanotte?"

"Minä kannatan Kirkeriä."

"Myös minä."

"Minä myös."

"Minä en tahdo neuvoa ketään", lisäsi lurjus. "Tehkää kuin kutakin
lystää, mutta minä en aio nähdä nälkää keskellä ruoka-aittaa."

"Aivan oikein, toveri! Oikein, sanon minä."

"Ensin puhuneella on etuoikeus, tietääkseni. Sellainen on erämaan laki,
no niin, vanha heila, minä otan sinut. Tulepas tänne, vai mitä?"

Näin sanoen tarttui hän suurikasvuista kaunista intiaanitarta
vyötäisiltä ja yritti raastaa häntä kuormamuuleihin päin.

Nainen kirkui ja teki vastarintaa peloissaan.

"Pidäpäs kiinni tuo leipälaukkusi!" huusi hän, työntäen naista
muuleihin päin. "Enhän minä sinua syö. Hitto! Älä sinä ole nyt noin
kaino. Nouse satulaan. Noin justiin!"

Samalla hän nosti naisen muulin selkään.

"Istu nyt hiljaa tai sidon sinut kiinni, muista se!" ja hän alkoi
selvitellä lassoansa, näyttääkseen pysyvänsä päätöksessään.

Alkoi kauhea näytelmä.

Toiset päänahan metsästäjät seurasivat tovereittensa roistomaista
esimerkkiä. Kukin valitsi tytön tai vaimon, johon oli mieltynyt ja
koetti kuljettaa häntä kuormien luo. Naiset kirkuivat. Miehet toruivat
ja kiroilivat. Kaikki kilvan koettivat saada kauniimman tytön kuin
toverinsa. Seurauksena oli riita. Kuului manauksia ja huutoja, puukkoja
paljastettiin ja pistooleja viritettiin.

"Heitä arpaa hänestä!" huusi yksi. "Ai, sepä sopii, heitä ilmaan, heitä
ilmaan!" huusivat muut.

Neuvo hyväksyttiin; arpa heitettiin ja metsäläiskaunotar tuli voittajan
haltuun.

Muutaman minuutin kuluttua kantoi melkein jokainen kuormastomuuli
selässään intiaaninaikkosta. Muutamat metsästäjät eivät kuitenkaan
ottaneet osaa tähän sabinitarten ryöstöön. Toiset kieltäytyivät
inhimillisistä syistä, he eivät kaikki olleet hylkiöitä. Toiset taas
eivät tahtoneet "saada vaimoa raahattavakseen", ja seisoivat erillään,
nauraen hilpeästi tapahtumalle.

Tällä aikaa Seguin oli rakennuksen toisella puolen tyttärensä kanssa.
Hän oli nostanut tytön muulin selkään, ja peitti hänen hartiansa
huivilla. Hän koetti valmistaa hänen matkaansa kaikella isällisellä
huolenpidolla.

Lopulta melu herätti hänen huomionsa, ja jättäen tyttärensä palvelijain
huostaan riensi hän rakennuksen etupuolelle.

"Toverit!" huusi hän, silmäillen satuloissa istuvia vankeja ja
ymmärtäen, mitä oli tapahtunut, "heitä on jo liian monta. Oletko
valinnut nuo?" Tämä kysymys oli tarkoitettu Rube-metsänkävijälle.

"En", vastasi tämä, "tuossa ne on", sanoi hän näyttäen ryhmää, jonka
hän oli valinnut.

"Nosta alas nuo ja aseta valitsemasi muuleille. Meidän on kuljettava
aavikon poikki ja heitä on enemmän kuin mitä me voimme kuljettaa
mukanamme."

Näyttämättä välittävänsä seuralaistensa tuimista katseista, aikoi hän
Ruben ja muutamain toisten avulla panna käskynsä täytäntöön.

Metsästäjäin kiukku puhkesi nyt ilmikapinaan, ja äänekkäitä uhkauksia
kuului.

"Taivaan kautta!" huusi eräs. "Minä tahdon tyttöni mukaan tai sitten
hänen päänahkansa."

"Vaya!" huudahti toinen espanjankielellä, "mitäpä niitä viitsii
kuljettaa? He eivät kuitenkaan ole sen vaivan arvoiset. Heistä ei ole
kukaan hiustöyhtönsäkään arvoinen."

"Ota tukka sitten ja jätä mokoma!" ehdotti kolmas.

"Samaa minäkin sanon."

"Minä myös."

"Minä pidän myös puoltanne, pojat."

"Toverit!" sanoi Seguin, kääntyen kapinoitsijain puoleen ja koettaen
puhua tyynellä äänellä, "muistakaa sopimustanne. Lukekaa vangit, kuten
olemme sopineet. Minä vastaan teidän kaikkien palkasta."

"Voitkos maksaa heistä nyt?" kysyi ääni.

"Tiedättehän, että se nyt on mahdotonta."

"Maksa nyt heti! Maksa meille heti!" huusivat toiset.

"Rahat tai päänahka, sanon minä."

"Carajo! Mistäpäs se päällikkö ottaisi ne rahat kun saavumme El
Paso-joelle, enempää kuin täälläkään? Ei hän ole mikään juutalainen
yhtävähän kuin pankkiirikaan; ja se on uutinen minulle, jos hän on
tullut rikkaaksi. Mistä sitten kaikki se raha tulisi?"

"Ei Cabildo sitä maksa, ellei tuoda päänahkoja, sen minä voin taata."

"Se on varma, José! Eivät he maksa sitä hänelle enempää kuin
meillekään; ja me voimme saada sen itsekin, jos viemme heille päänahat,
selvä se."

"Hitto vie! Mitä hän nyt meistä huolehtii, kun on saanut sen, mitä on
halunnut?"

"Ei katin nahkaa. Hän ei laskenut meitä Prieto-joelle, jossa olisimme
löytäneet kiiltometallia möhkäleissä."

"Nyt hän tahtoo vielä ryöstää meiltä tämänkin mahdollisuuden. Olemme
pahkahupsuja jos siihen suostumme, sanon mä."

Johtui mieleeni tällä hetkellä, että mahdollisesti voisin sovittaa
riidan. Rahaa näyttivät kapinoitsijat etupäässä haluavan; se oli
ainakin heidän väittämänsä syy; ja mieluummin kuin olla näkemässä
kauhistuttavaa murhenäytelmää, joka näytti olevan täyttymisen
partaalla, päätin uhrata omaisuuteni.

"Miehet!" huusin minä niin kovaa, että ääneni kuului yli melun, "jos
pidätte sanaani kuulemisen arvoisena, niin kuulkaa: olen lähettänyt
tavarakuorman Chihuahuaan viimeisen karavaanin mukana. Palatessamme El
Pasoon lienevät kauppiaat jo tulleet takaisin ja toivon voivani siten
maksaa teille kaksinverroin, mitä olette pyytäneet. Jos suostutte
ehdotukseeni, tulen vastaamaan siitä, että saatte maksunne."

"Hitto! Tuo puhuu kyllä kaikinpuolin hyvin, mutta emme tunne sinua
emmekä tavarakuormiasi."

"Vaya! Parempi pyy kädessä kuin kymmenen oksalla."

"Hän on kauppias. Mene ja usko hänen sanoihinsa."

"Hiiteen hänen tavaransa! Päänahka tai rahat, rahat tai päänahka! se on
tämän miekkosen neuvo, jos ette sitä voi ottaa, pojat, niin jättäkää,
mutta se on ainoa palkka, mihin teidän näppinne pääsevät käsiksi."

Miehet olivat vainunneet verta ja tiikerin tavoin himosivat enemmän.
Kaikkialla näkyi tulisia silmiä ja muutamain kasvot kuvastivat
petomaista julmuutta, kauheata nähdä. Puoleksi rosvomainen järjestys,
joka oli vallinnut retkikunnassa, näytti kokonaan hajoavan ja päällikön
arvovalta näytti olevan vaarassa.

Toisessa syrjässä seisoivat naiset, väristen vetäytyen toistensa
viereen. He eivät ymmärtäneet kapinallisten puhetta, mutta he näkivät
uhkaavia liikkeitä ja kiihoittuneita kasvoja. He näkivät puukkoja
paljastettavan ja kiväärejä ja pistooleja viritettävän. He ymmärsivät,
että oli vaara tulossa ja kyyristyivät senvuoksi pelosta valittaen.

Tähän saakka oli Seguin antanut määräyksiä vankien sijoittamisesta.
Hänen liikkeensä olivat hyvin poissaolevat, kuten aina siitä saakka,
jolloin hän tapasi tyttärensä. Oli kuin suuri suru, joka kaiveli hänen
sydäntään, olisi lamauttanut hänen huomiokykynsä sen suhteen, mitä
ympärillä tapahtui. Mutta niin ei sittenkään ollut.

Kirkerin lopetettua, hän oli viimeinen puhuja, muuttui Seguinin
menettelytapa äkkiä kuten salaman väläys. Hän tempasi itsensä
välinpitämättömyyden mielentilasta ja astui kapinoitsijain eteen.

"Uskaltakaapas!" karjui hän ukkosmaisella äänellä, "uskaltakaapas
pettää valanne! Taivaan nimessä! Ensimmäinen mies, joka nostaa
puukkonsa tai pyssynsä, on kuoleman oma!"

Hän vaikeni, ja hetken vallitsi syvä hiljaisuus.

"Olen tehnyt lupauksen", jatkoi hän, "että jos Jumala antaisi minulle
lapseni takaisin, ei tämä käsi koskaan enää tahraantuisi verellä.
Koettakoon kukaan vietellä minua rikkomaan tätä valaa, niin totta vie
hänen verensä on ensimmäinen tahraamaan ne!" Uhkaava mutina kuului
joukosta, mutta ei kukaan vastannut.

"Sinä olet raukkamainen peto, kaikkine kerskauksinesi", jatkoi hän,
kääntyen Kirkerin puoleen ja katsoen häntä silmiin. "Pois puukko, heti,
tai kautta taivaan Jumalan lähetän tämän luodin läpi kurjan sydämesi!"

Seguin oli paljastanut pistoolinsa ja asettui asentoon, joka osoitti,
että hän aikoi täyttää uhkauksensa. Hän näytti kasvavan; hänen silmänsä
laajenivat, iskien tulta pyöriessään, ja mies vajosi kokoon niitten
tulen edessä. Hän näki varman kuoleman, jos kieltäytyi tottelemasta, ja
hiljaa muristen hän hapuili vyötään ja pisti puukon jälleen tuppeensa.

Mutta kapina ei silti ollut kukistettu. Nämä miehet eivät niin helposti
taipuneet. Kiivaita huutoja kuului yhä ja kapinalliset alkoivat jälleen
rohkaista toisiaan huudoilla.

Asetuin päällikön viereen, revolverini vireissä ja valmiina, päättäen
pitää hänen puoltaan kuolemaan saakka. Muutamat toisetkin tekivät
samoin; heidän joukossaan Rube, Garey, Sanchez härkätaistelija ja
Maricopa.

Vastapuolue oli melkein tasaväkinen ja olisi syntynyt kauhea ottelu,
jos olisimme taistelleet; mutta tällä hetkellä ilmestyi uusi seikka,
joka tukahdutti kaikkien vihan. Se oli yhteinen vihollinen!

Laakson läntisessä päässä näimme mustia pilkkuja, satoja luvultaan,
tulevan tasankoa myöten. He olivat vielä kaukana, mutta metsästäjän
tottunut silmä tunsi ne ensi katseella. He olivat ratsumiehiä, he
olivat intiaaneja, meidän takaa-ajajiamme, navajolaisia!

He ajoivat täyttä laukkaa ja olivat hajallaan kuten ajokoirat. Käden
käänteessä he olisivat kimpussamme.

"Tuolla!" huusi Seguin, "tuolla on päänahkoja tarpeeksi tyydyttämään
himoanne, mutta pitäkäämme huolta omistamme. Nyt hevosen selkään!
Kuormasto liikkeelle! Minä täytän lupaukseni teille vuorisolassa.
Satulaan!"

Viimeinen kehoitus oli lausuttu sovinnollisemmassa äänensävyssä; mutta
oli tarpeetonta kiirehtiä metsästäjäin liikkeitä. He ymmärsivät liian
hyvin vaarallisen asemansa. He olisivat voineet kestää hyökkäyksen
rakennusten suojissa, mutta ainoastaan siksi, kunnes pääjoukko palaisi
takaisin, jolloin jokaiselta menisi henki. Kylään jääminen olisi ollut
päätöntä hulluutta, eikä sitä edes ajateltukaan. Silmänräpäyksessä
olimme satuloissa; ja kuormat vankeineen ja eväineen olivat jo matkalla
metsää kohti. Päätimme valita itäisen tien, koska paluumme toista
kautta oli lähenevän ratsujoukon sulkema.

Seguin oli asettunut etupäähän, taluttaen muulia, jonka selässä hänen
tyttärensä istui. Muut seurasivat jäljessä hajallaan ilman arvoa ja
järjestystä.

Olin viimeisten joukossa, jotka jättivät kylän. Olin tahallani
jättänyt itseni jälkeen, peläten väkivallan tekoja, ja päättäen, jos
mahdollista, estää ne.

"Vihdoinkin", ajattelin, "he kaikki ovat menneet!" ja painaen kannukset
hevosen kylkiin laukkasin heidän jälkeensä.

Ratsastettuani noin sata metriä varustuksista kuului äänekäs huuto
takaani; pysäytin hevoseni ja käännyin satulassa katsomaan taakseni.
Vielä toinen raaka ja julma huuto ohjasi silmäni sinne, mistä ääni
kuului.

Temppelin ylimmässä kerroksessa taisteli vielä kaksi miestä. Tunsin
ne ensi silmäyksellä; näin myös, että se oli kuolonkamppailu. Toinen
oli päätietäjä, tunsin hänen valuvat pitkät valkoiset hiuksensa. Ahdas
metsästyspaita ja säärystimet paljaine nilkkoineen ja päänmukainen
nahkalakki auttoivat minut helposti tuntemaan hänen vastustajansa. Se
oli korvaton metsänkävijä!

Taistelu oli lyhyt. En ollut nähnyt sen alkua, mutta pian näin sen
loppuvan. Kääntyessäni näin metsämiehen painavan vastustajansa
kaidepuuta vasten ja voimakkaalla käsivarrellaan vääntävän häntä
kaiteen ylitse. Toisessa kohotetussa kädessään hän heilutti puukkoaan!

Näin terän nopean välähdyksen, punainen verisuihku virtasi intiaanin
vaatteille, hänen käsivartensa herpaantuivat, ruumis taipui kaiteen
yli, kiikkui hetken siinä ja putosi sitten kumeasti jysähtäen alemmalle
parvekkeelle!

Sama villi huuto kuului taas korvissani ja metsämies hävisi katolta.

Jatkoin matkaani. Tiesin, että hän oli maksanut jonkin vanhan velan,
kostanut vanhan vääryyden.

Kuului kavioiden töminää takanani ja tiesin katsomattakin, että se oli
vanha trapperi.

"Sanovat, ettei selvä vaihtokauppa ole varkautta. Komia oli tukka. Huh!
Eihän se vastaa omaani eikä parsi päätäni, mutta mukavammalta tuntuu
nyt oloni."

Hämmästyen tätä puhetta käännyin mieheen. Hänen vyöstään riippui esine,
joka muistutti lumivalkeaa pellavaa. Se oli päänahka.

Veripisarat vielä valuivat alas hopeaisia hiuksia myöten ja niiden
poikki, miltei keskeltä, kulki punainen juova. Jälki oli metsästäjän
puukosta, jonka hän oli siihen pyyhkäissyt.




XL.

TAISTELU VUORISOLASSA.


Saavuimme metsään ja seurasimme intiaanien polkuja jokea ylöspäin.
Riensimme eteenpäin niin nopeasti kuin kuormasto pääsi kulkemaan. Viisi
mailia kuljettuamme saavuimme laakson itäpäähän. Täällä vuorijonot
puristivat jokea kummaltakin puolen muodostaen syvän uoman. Se oli
julma kuilu, samanlainen kuin se, jonka kautta olimme tulleet lännestä
päin, mutta vieläkin peloittavampi jylhyydessään. Se erosi edellisestä
siinä, ettei ollut mitään tietä vuorten yli kummallakaan puolen. Laakso
loppui pystysuoriin kallioihin ja tie kulki joen uomaa ylös. Joki oli
matala, mutta tulva-aikaan se paisui yli äyräittensä, ja laakso oli
luoksepääsemätön idästä päin, mutta tämä sattui aniharvoin näillä
sateettomilla seuduilla.

Ratsastimme vuorisolaan pysähtymättä, ja yli joen uoman vältellen
kiven paasia, jotka olivat sen pohjassa. Ylhäällä päämme päällä
kohosivat jyrkät vuorenseinämät tuhansien jalkain korkeuteen. Suuria
kallioita pisti esiin joen yli. Kaatuneita mäntyjä riippui juuristaan
latvat alaspäin; muodottomia kaktus- ja aloepensaita mateli pitkin
kallionseinämiä.

Vuorenseinät pimittivät solan, mutta nyt se oli tavallista hämärämpi,
sillä synkät myrskypilvet verhosivat vuorenhuippuja yläpuolellamme.
Tavan takaa salamat leimahtivat, kuvastuen allamme olevaan vedenpintaan.

Ukkonen jyrähteli rajusti ja lyhyesti kulkiessaan solan ylitse; mutta
vielä ei satanut.

Ratsastimme nopeasti kuivuneen joen pohjaa oppaamme jäljessä. Toisinaan
nostatti joessa virtaava vesi hevostemme jalkoja pohjasta, mutta ei
ollut muuta keinoa kuin kannustaa ratsujamme huudoin ja kannuksin
päästäksemme eteenpäin. Ratsastimme täten muutamia satoja metrejä ja
päästyämme solan lävitse nousimme joen partaalle.

"Noo, päällikkö", huusi oppaamme pysähdyttäen hevosensa ja viitaten
solan aukkoon, "tässä sopisi tehdä vastarintaa. Voimme estää heidän
kulkuaan juuri niin kauan kuin meitä lystää."

"Oletko varma ettei ole muuta rotkoa, joka johtaa ulos laaksosta?"

"Ei niin suurta rakoa että kissakaan pääsisi kulkemaan, paitsi jos
menevät toisen pään kautta, mutta siihen menee heiltä parisen päivää,
arvaan minä."

"Tahdomme puolustautua tässä. Alas satulasta, miehet! Piiloutukaa
kallioiden taakse!"

"Minä neuvoisin, jos sanojani uskotaan, että annamme muulien ja
naisväen jatkaa matkaa ja lähetämme osan miehiä saattamaan heitä -- ne,
joilla on huonoimmat hevoset. Meidän matka tehdään vihurin voimalla; ja
jos he nyt lähtevät, voimme helposti saavuttaa heidät aavikon toisella
puolen."

"Olet oikeassa, Rube! Eväämme loppuvat. Heidän on lähdettävä
edeltäpäin. Onkohan tuo vuori meidän kulkusuunnassamme, luuletko?"

Puhuessaan Seguin osoitti lumipeittoista vuorenhuippua, joka kohosi
tasangon yli kaukana idässä. "Tie, jota meidän on kuljettava vanhaan
louhokseen, kulkee aivan tuon ohitse, päällikkö. Tuon lumisen huipun
eteläpuolella on sola, sitä tietä olen usein kulkenut."

"Hyvä, joukkue ottakoon vuoren suunnakseen. He saavat heti lähteä
matkalle."

Parikymmentä miestä, joiden hevoset olivat huonoimmat, valittiin
joukosta. Kuormaston ja vankien vartijoina he jatkoivat matkaa
lumenpeittoista vuorenhuippua kohti. El Sol lähti joukkueen
mukana, saaden vastuulleen Dacoman ja päällikkömme tyttären. Muut
valmistauduimme puolustamaan solaa. Hevosemme kiinnitettiin riviin
ja itse valitsimme paikat, joista kivääreillämme voimme vallita
uomaa. Ääneti odottelimme lähestyvää vihollista, vielä ei kuulunut
mitään sotahuutoa, mutta tiesimme, ettei vihollinen ollut kaukana.
Polvistuimme kallioiden taakse tarkaten hämärää solaa.

Paikka, jonka olimme valinneet puolustettavaksi, oli erikoinen;
ymmärtääksemme tapahtumain kulkua on teidän tutustuttava sen
omituisuuteen. Joki, joka virtasi matalaa, soraista uomaa, joutui
kuiluun suuren portintapaisen aukon kautta kahden suunnattoman kallion
välitse. Tämän portin alapuolella se laajeni noin sadan yardin matkalla
ja tässä sitä peittivät irtonaiset paadet ja uiskentelevat puunrungot.
Vielä alempana lähenivät kallioseinät jälleen toisiaan niin, että
ainoastaan kaksi ratsumiestä mahtui ratsastamaan rinnan. Tämän aukon
takana uoma jälleen laajeni mahtavain vuorenreunalta pudonneiden
lohkareiden peittämänä.

Olimme miehittäneet paikan, joka oli solan suun ja alemman aukon
välissä. Valitsimme tämän paikan välttämättömyyden pakosta, koska
joen ranta tässä laajeni ja helpotti vihollisen pääsyä avonaiselle
maalle, missä he helposti olisivat voineet meidät piirittää. Tämä
oli meidän estettävä puolustamalla joen alempaa kapeaa aukkoa. Tällä
kohdalla kalliot pistivät kummaltakin puolen jokeen, estäen vihollista
pääsemästä ylös joen pohjasta. Estämällä heitä pääsemästä aukon läpi
voisimme siis ehkäistä heidän etenemisensä. He voisivat piirittää
meidät vain palaamalla laaksoonsa ja kiertämällä sen läntisen pään
kautta; siis tehden lähes viidenkymmenen mailin kierroksen. Kuitenkin
voisimme viivyttää heitä niin paljon, että kuormasto saisi pitkän
etumatkan; itse seuraisimme yön kuluessa heidän jälkiään. Kauan
emme voisi puolustautua, koska ruoan puute ei sallinut meidän jäädä
pitemmäksi aikaa jälkeen.

Päällikkömme käskyjä seuraten piilouduimme kallioiden taakse. Ukkosilma
kulki juuri ylitsemme kaikuen vuorenseinistä. Mustia pilviä liiteli
vuoren kylkiä pitkin kirkkaitten salamain halkaistessa ilmaa. Isoja
sadepisaroita putoili vielä harvalleen, läiskien alas kiville.

Sade, ukkonen ja salamat olivat harvinaisia luonnonilmiöitä
näillä seuduilla, kuten Seguin oli kertonut, mutta kun ne joskus
sattuivat tulemaan, olivat ne rajuja kuten tropiikin ilmastossa.
Luonnonvoimat, jotka olivat poikenneet totutuista tavoistaan, riehuivat
sitä raivokkaammin. Kauan kokoontunut sähkö, joutuessaan pois
tasapainostaan, näkyy nauttivan hävitystyöstä ja repii rikki luonnon
sopusuhtaisuuden.

Luonnontutkijan silmä, tarkatessaan tämän ylänkömaan ulkomuotoa,
ei voisi erehtyä sen ilmaston suhteen. Kaameat jokien uomat, syvät
rantapenkereet, jokien murtuneet äyräät ja "arroyojen" uomat, kaikki
osoitti, että olimme vesitulvien maassa. Idässä, joen päävesistön
suunnassa, näimme myrskyn riehuvan täydessä voimassaan. Vuoret
peittyivät näkymättömiin. Taajoja sadekuuroja kulki niitten päälle
ja me voimme kuulla sateen kaukaisen kohinan. Tiesimme, että se pian
tulisi meidänkin päällemme.

"Missäs he nyt viipyvät?" kysäisi joku.

Takaa-ajajamme olisivat jo voineet olla täällä. Hidasteleminen oli
odottamatonta.

"Jumala sen tiennee!" vastasi toinen. "Luulenpa, että he maalaavat
itseään uuteen sota-asuun tuolla kylässä."

"Taitaapa vesi huuhtoa pois heidän maalinsa. Pitäkääpä huolta
vehkeistänne, pojat, se on neuvoni."

"Totta vie, taitaakin pian tulla kuin saavista kaataen."

"Sitäpä tässä justiin tarvitaan, pojat, hurrataan sen päälle!" hihkui
vanha Rube.

"Miksi niin? Tahdotko sinä kastua, vanha luuska?"

"Se on justiin mitä tää piltti toivoo."

"Se on enemmän kuin mitä minä voin. Tahtoisinpa tietää, mitä hyötyä
sinulla on kastumisesta. Haluatkos saada jonkin taudin vanhaan
raatoosi?"

"Jos nyt sataa vielä kaksi tuntia, niin saattepa nähdä", jatkoi Rube
kiinnittämättä huomiota viimeiseen kysyjään, "eipä meidän silloin
tarvitse tässä virua."

"Miten niin, Rube?" kysyi Seguin uteliaana.

"Häh, äijä?" vastasi opas. "Olen nähnyt, että rajusade tekee tään
paikan sellaiseksi ettei siitä kukaan kahlaa."

"Hurraa, nyt sitä jo tuleekin! Hei vain!"

Metsänkulkijan puhuessa nousi tumma pilvi idästä päin, kunnes sen
mustat siivet ulottuivat yli solan. Sitä seurasi ukkosenjyrinä ja
punaiset salamat iskivät sähisten halki pilven. Satoi vettä, ei
pisaroittain, vaan kuin "saavista kaataen".

Miehet käärivät nopeasti metsästysmekkonsa liepeet piilukkojensa
ympärille ja pysyivät paikoillaan myrskyn pauhatessa.

Kuului myöskin toinen ääni jyrähdysten välillä, joka herätti
huomiotamme. Se muistutti vankkurijonon tasaista kolinaa hiekoitetulla
tiellä. Se oli hevoskavioitten kopsetta joen soraisessa uomassa.
Lähestyväin navajojen hevosten kaviot!

Odottamatta se heikkeni. He olivat pysähtyneet. Minkä vuoksi? Kenties
urkkiakseen.

Arvelumme näytti olevan oikea. Hetken kuluttua pieni punertava esine
ilmaantui etäisen paaden reunalle. Se oli intiaanin punaiseksi maalattu
naama. Se oli luodinkantaman takana ja metsämiehet tähystivät sitä
liikkumattomina.

Pian ilmestyi toinen samanlainen, vielä kolmas, ja pian näimme joukon
tummia olentoja hiipivän kalliolta kalliolle, edetessään jokea ylös.
Vihollisemme olivat jättäneet ratsunsa ja lähenivät meitä jalkaisin.

Kasvomme olivat kiviä peittäväin levien suojassa, ja intiaanit eivät
vielä olleet huomanneet meitä. Nähtävästi he olivat epätietoisia
olimmeko jo menneet, ja tämä oli heidän etujoukkonsa.

Pian oli etummainen kiertäen ja kaartaen edennyt uoman kapeimpaan
kohtaan. Sillä kohdalla oli kivipaasi, jonka yli intiaanin päälaki
hetkeksi pisti esiin. Samassa laukesi puolitusinaa kiväärejä, pää
hävisi, ja hetkeä myöhemmin näkyi jotakin kivillä paaden juurella. Se
oli villin ruskea käsivarsi, sormet hajallaan. Tiesimme, että lyijyinen
lähetti oli löytänyt tiensä.

Viholliset olivat, vaikkakin yhden miehen menetettyään, saaneet
selville olinpaikkamme, ja etujoukko näkyi vetäytyvän takaisin samaa
tietä, mitä oli tullutkin.

Miehet, jotka olivat ampuneet, latasivat uudelleen ja polvistuen
entisiin asentoihinsa odottivat terävin katsein ja viritetyin hanoin.

Kesti kauan, ennenkuin kuulimme mitään uutta vihollisestamme; mutta
tiesimme, että ne miettivät jotakin hyökkäyssuunnitelmaa. -- Oli
ainoastaan yksi keino ahdistaa meitä: tunkeutua jokilaaksoa ylös
ja tulla mies miestä vastaan. Tämäntapaisessa hyökkäyksessä olisi
heidän suurin mieshukkansa ensi laukauksemme jälkeen. He karkaisivat
kimppuumme, ennenkuin ennättäisimme ladata uudelleen, ja meitä paljon
lukuisampina voisivat he saada voiton pitkien keihäittensä avulla.
Tiesimme tämän kaiken, mutta tiesimme myöskin, että ensi laukaus, jos
se on hyvin tähdätty, ehdottomasti pysäyttää intiaanien hyökkäyksen, ja
me luotimme siihen pelastumisen toivoon.

Olimme päättäneet ampua joukkueittain, joten saimme tilaisuuden
ampua vielä toisen yhteislaukauksen, elleivät intiaanit peräytyisi
ensimmäisestä. Tunnin verran metsästäjät kyyristelivät kovassa
sateessa, koettaen pitää pyssyjensä piilukkoja kuivina. Vesi alkoi
mutaisina virtoina juosta uomassa ja kohoten kallioitten ympärillä
peitti leveän pohjan, jossa seisoimme polviimme saakka. Sekä ylä- että
alapuolellamme joki kapeimmilla kohdilla virtasi kovalla kohinalla.

Aurinko oli laskenut, ainakin näytti siltä synkässä solassa, jossa
olimme. Aloimme tuskastua odotellessamme vihollisen lähestymistä.

"Ehkä he ovat kiertäneet meidät", arveli eräs.

"Ei, he odottavat yötä. He koettavat sitten uudestaan."

"Antaapa heidän odottaa", mutisi Rube, "jos ovat sellaisia keltanokkia.
Vielä puolisen tuntia, luulisin, riittää, tai sitten ei tämä piltti
ymmärrä vanhoja merkkejä."

"Vaiti! Vaiti!" huusivat useat äänet. "Tuolla he tulevat!"

Kaikki katsoivat solaan päin. Joukko tummia olentoja näkyi etäällä
täyttäen joen uoman. Ne olivat intiaaneja, he olivat ratsain.
Tiesimme tästä, että he aikoivat tehdä hyökkäyksen. Heidän liikkeensä
vahvistivat tämän otaksuman. He olivat muodostaneet kaksimiehisen rivin
ja pitivät jousensa valmiina lähettämään nuolisateen hyökätessään
esiin. "Olkaa varuillanne, pojat!" huusi Rube, "he tulevat tuolla
totisin aikein. Tähdätkää tarkasti ja antakaa heille täysi mitta,
kuuletteko?"

Hänen vielä puhuessaan kuului kahdensadan miehen kurkuista huuto. Se
oli navajojen sotahuuto!

Heti tämän jälkeen vastasivat metsästäjät kaikuvin hurraahuudoin,
joihin yhtyivät heidän delawarelaisten ja shawano-liittolaistensa
hurjat sotahuudot.

Intiaanit pysähtyivät hetkeksi lähestyessään solan kapeinta kohtaa,
kunnes viimeiset olivat saavuttaneet paikan. Sitten he hyökkäsivät,
nostaen toisen huudon, eteenpäin aukkoa kohti.

Hyökkäys oli niin äkillinen, että useimmat heistä pääsivät sola-aukon
lävitse, ennenkuin ainoatakaan laukausta oli ammuttu. Sitten kuului
rihlapyssyjen "knak-knak-knak". Espanjalaiskiväärien kovempaan
ääneen sekaantui intiaanien nuolten viuhina. Kuului kehoitus- ja
halveksimishuutoja; kuului myös valituksia, kun uurteinen luoti tai
myrkytetty nuoli tunkeutui ruumiiseen.

Useita intiaaneja kaatui ensi laukauksesta. Osa heistä ratsasti
eteenpäin väijytyspaikan kohdalle ja ampui nuoliaan vasten kasvojamme.
Mutta pyssymme eivät vielä olleet kaikki tyhjät ja uskaliaita villejä
putoili yhä satuloistaan, säännöttömien laukaustemme sattuessa.

Heidän pääjoukkonsa kääntyi nyt kivien taakse ja valmisteli toista
hyökkäystä. Tämä oli meille vaarallinen hetki. Kiväärimme olivat tyhjät
emmekä voineet estää heitä tunkeutumasta solan kautta ja pääsemästä
aukealle.

Näin Seguinin tempaavan pistoolinsa ja hyökkäävän eteenpäin, kutsuen
muita, joilla oli tällaiset aseet, seuraamaan. Juoksimme päällikön
jäljessä aivan solan suuhun, odottaen hyökkäystä.

Sitä emme tarvinneetkaan odottaa, sillä vihollinen oli monestakin
syystä kiukuissaan ja oli päättänyt tuhota meidät. Uudelleen kuului
heidän villi sotahuutonsa ja intiaanit tulivat laukaten solanaukkoa
kohti.

"Nyt on teidän vuoronne!" kuului käsky, "tulta, hurraa!"

Viisikymmentä pistoolia laukesi yht'aikaa. Etumaiset hevoset kohosivat
takajaloilleen ja kaatuivat, potkien ja pyrkien pystyyn. Jäljessä
tulijat kiihoittivat hevosiaan eteenpäin, ne kaatuivat ja nousivat
jälleen, polkien allensa eläviä ja kuolleita. Muutamat pääsivätkin
ylitse ja alkoivat ahdistella meitä keihäillään. Löimme takaisin
kiväärinperillä ja hyökkäsimme päälle puukoin ja sotakirvein.

Joki yhä kohosi ja kuohui jo kallioita vasten, kun eläinten ruumiit
sulkivat sen tien. Taistelimme vyötäisiä myöten tulvivassa uomassa.
Ukkonen jylisi päämme päällä ja salamat leimahtelivat, aivan kuin
luonnonvoimatkin olisivat tahtoneet ottaa osaa kahakkaan!

Sotahuudot jatkuivat yhä villeinä ja kostonhaluisina. Metsästäjät
vastasivat kiivain huudoin; miehet taistelivat elämästä ja kuolemasta.

Nyt vesi, joka oli kohonnut korkeaksi padoksi, nosti eläinten ruumiit
ja kuljetti ne sola-aukon kautta. Koko vihollisparvi pääsi nyt
kimppuumme. Isä taivaan! He järjestävät joukkoaan, ja kiväärimme ovat
lataamatta!

Tällä hetkellä kuului uusi ääni korviimme. Ääni ei ollut miesten
huutoja, pyssyjen pauketta eikä myöskään ukkosen jyrinää. Se oli
tulvavirran jylhää kohinaa!

Takanamme kuului varoitushuutoja: "Juoskaa henkenne edestä! Rannalle,
rannalle!"

Katsoessani taakseni näin tovereiden jo rientävän rannalle. Samassa
huomasin lähestyvän vaaran. Noin parinkymmenen metrin päässä tunkeutui
uomaan ruskea vesiryöppy, kuljettaen mukanaan suuria puunrunkoja ja
katkenneita oksia, aivankuin suuri pato olisi murtunut ja syöksynyt
vastaani.

Se paiskautui huumaavalla jyrinällä aukon seiniä vasten ja kohoten
parinkymmenen jalan korkeuteen pusertui vaahdoten solanaukosta sisään.

Kuulin intiaanien kauhunhuudot, kun he käänsivät hevosensa paetakseen.
Riensin rannalle. Vesi ulottui jo vyötäisiini saakka, mutta epätoivon
vimmalla ponnistelin eteenpäin, kunnes saavutin varman turvapaikan.

Tuskin seisoin rannalla, kun vesihyöky vyöryi ohitseni kohisten.
Alhaalla jokilaaksossa näin intiaanien ajavan pakoon, niin että
viimeisten hevosten hännät jo hävisivät kallioiden taakse.

Kuolleitten ja haavoittuneitten ruumiit olivat vielä joen uomassa.
Siellä oli sekä metsästäjiä että intiaaneja. Haavoittuneet parkuivat
nähdessään tulvan. Entiset toverimme huusivat apuamme, mutta emme
voineet tehdä mitään pelastaaksemme heitä. Ennätimme tuskin kuulla
heidän huutonsa, ennenkuin tulvan pyörteet nostivat heidät kuin
höyhenet harjalleen ja veivät heidät pois nuolen nopeudella! "Siinä
meni kolme kunnon toveria! Heh!"

"Keitä he ovat?" kysyi Seguin miesten tähystellessä heidän jälkeensä.

"Yksi delawareista ja iso Jim Harris ja --"

"Kuka oli kolmas? Tietääkö kukaan?"

"Taisi olla Kirker."

"Totta vie, Kirker! Näin hänet tuoll' alhaalla. Hänen päänahkansa he
varmaan vievät."

"Hänet he kyllä kalastavat joesta. Kalastavat koko joukon omiaankin.
Tiukka paikka heillä vain on, se on vissi; hyvin noiden murjaanien käy,
elleivät kastele hevostensa häntiä, ennenkuin ovat toisessa päässä, se
on varma."

Heidän vielä puhuessaan liukuivat tovereittemme vielä kamppailevat
ruumiit joessa olevaan mutkaan ja hävisivät pian näkyvistä.

Vaara oli ohitse, uoma oli ummessa ainakin tällä kertaa. Hetken
katseltuamme tulvaa kääntyivät useimmat pois kauhun tuntein ja menivät
hevosten luo.




XLI.

BARRANCA DEL ORO.


Kiinnitimme hevosemme tasangolle ja palaten pensaikkoon katkoimme
puita ja sytytimme tulen. Tunsimme olevamme turvassa. Viholliset,
vaikkakin olisivat päässeet takaisin laaksoon, eivät voineet ahdistaa
meitä muuten kuin kiertämällä vuoret tai odottamalla tulvavirran
laskeutumista.

Tiesimme, että se voisi loppua yhtä nopeaan kuin oli alkanutkin, jos
sade taukoaisi, mutta myrsky yhä raivosi vähentymättömällä vimmalla.

Olisimme helposti saavuttaneet kuormaston, mutta päätimme viivähtää
jonkin aikaa solassa, jotta miehet ja hevoset saisivat ravita itseään.
Olimme kaikki ravinnon tarpeessa, sillä edellisten päiväin monet
kiireiset tapahtumat eivät olleet antaneet meille aikaa säännölliseen
leiriytymiseen.

Pian leimusivat tulet kallionkielekkeiden suojassa, kuivattua lihaa
paistettiin iltaruoaksi ja syötiin erinomaisella ruokahalulla.
Illallinen päättyi, istuimme höyryävin vaattein hehkuvain hiillosten
ääressä. Useat miehistä olivat haavoittuneet. Näitä toverit kömpelösti
sitoivat, tohtori kun oli lähtenyt edellä kuormaston kanssa. Jäimme
solaan moneksi tunniksi. Myrsky yhä riehui ympärillämme ja vesi nousi
yhä korkeammalle. Juuri tätä toivoimmekin; mielihyväksemme saimme
nähdä joen nousevan niin yli äyräittensä, että Rube vakuutti, ettei
se laskeutuisi tuntikausiin. Sitten päätimme jatkaa matkaa. Oli lähes
puoliyö, kun nostimme kiinnityspaalut ja lähdimme matkalle. Sade
oli melkein hävittänyt jäljet, jotka El Sol ja hänen etujoukkonsa
oli jättänyt, mutta miehet, jotka nyt seurasivat niitä, eivät juuri
tienviittoja tarvinneet, ja Rube, joka johti kulkuetta, ajoi ravia.
Ajoittain salaman välähdykset valaisivat muulien jälkiä mudassa ja
valkoisen vuorenhuipun, joka etäällä osoitti meille tien.

Ratsastimme koko yön. Tunti auringonnousun jälkeen saavutimme
kuormaston lähellä lumipeittoisen vuoren juurta. Pysähdyimme
vuorensolaan ja levättyämme hetken aamiaisen ääressä jatkoimme matkaa
yli vuoren. Tie kulki kuivan vuorilaakson kautta avonaiselle aavikolle,
joka ulottui itään ja etelään silmänkantamattomiin. Se oli erämaata.

* * * * *

En tahdo lähemmin kertoa matkaamme yli tämän peloittavan erämaan. Se
oli samantapainen kuin matkamme yli läntisten aavikkojen. Kärsimme
janoa tehdessämme kuudenkymmenen mailin matkan ilman vettä. Kuljimme
yli salviaa kasvavien kenttäin, joilla ei ollut elävää olentoa,
joka olisi katkaissut ympärillämme vallitsevaa yksitoikkoisuutta.
Valmistimme ruokamme polttamalla artemisian risuja. Mutta eväämme
alkoivat loppua ja kuormamuuli toisensa jälkeen kaatui nälkäisten
metsästäjäin puukoniskuista. Yöllä emme uskaltaneet sytyttää
leiritulia; sillä vaikka emme vielä olleet nähneetkään takaa-ajajiamme,
tiesimme heidän olevan kintereillämme. Kuljimme niin nopeasti, että he
eivät voineet saavuttaa meitä.

Kolme päivää kuljimme kaakkoa kohti. Kolmannen päivän illalla erotimme
aavikon itälaidassa kohoavat Mimbres-vuoret. Niitten huiput olivat
tutut metsästäjille ja olivat oppaanamme kulkiessamme eteenpäin.

Lähestyimme Mimbres-vuoria kohtisuorassa suunnassa, sillä aikomuksemme
oli kulkea vuoriston poikki vanhan louhoksen kautta, joka kerran oli
ollut päällikkömme tuottoisaa omaisuutta. Hänelle oli maiseman joka
piirre tuttua. Huomasin, että hänen mielensä kohosi sen mukaan kuin
etenimme.

Auringon laskiessa tulimme Barranca del Oroon, laajaan kuiluun,
joka ulottui tasangon poikki aina hylättyyn kaivokseen saakka. Tämä
rotko, aivankuin jonkin kauhean maanjäristyksen aikaansaama rako,
oli kahdenkymmenen mailin pituinen. Sen kummallakin puolen oli tie,
sillä molemmin puolin tasanko lakeana ulottui aivan kuilun partaalle.
Puolimatkassa kaivokselle vasemmalla puolella tiesi oppaamme olevan
lähteen ja me jatkoimme matkaa aikoen leiriytyä yöksi veden ääreen.

Vaelsimme väsyneinä eteenpäin. Oli lähes puoliyö, kun saavuimme
lähteelle. Riisuimme satulat ja kiinnitimme hevoset tasangolle.

Seguin oli päättänyt viipyä täällä tavallista kauemmin. Hän tunsi
itsensä turvallisemmaksi saavuttuaan tutuille paikoille.

Lähteen ympärillä oli nuoria pumpuli- ja pajupensaita ja tämän
pensaikon keskelle sytytettiin tuli. Vielä yksi muuli teurastettiin
nälän tyydyttämiseksi. Syötyään sitkeät paistit metsästäjät
heittäytyivät maahan ja nukkuivat. Ainoastaan vartija hevoslauman luona
seisoi pyssyynsä nojaten vaiti ja varuillaan.

Nojaten päätäni satulan onteloon laskeuduin maahan tulen viereen.
Seguin tyttärineen oli vierelläni. Meksikkolaistytöt ja vangitut
intiaanit olivat hajallaan ympäri leiripaikkaa kääriytyneinä tiimoihin
ja juovikkaisiin viittoihinsa. He näyttivät kaikki nukkuvan.

Olin väsynyt kuten muutkin, mutta ajatukseni pitivät minua valveilla.
Mielessäni liikkui valoisa tulevaisuuteni. "Pian", ajattelin, "pääsen
pois näistä kauheista oloista; pian saan hengittää puhtaampaa ilmaa
rakkaan Zoeni seurassa. Ihana Zoe! Kahden päivän kuluttua olen jälleen
luonasi, saan pitää sinua rinnallani, painaa huuleni lämpimiä huuliasi
vasten, sanoa omakseni! Jälleen saamme kävellä äänettömässä puistossa
joen rannalla, jälleen saamme istua sammaltuneilla penkeillä illan
hiljaisuudessa, jälleen saamme lausua noita hurmaavia sanoja, jotka
saavat sydämemme sykkimään onnesta! Zoe, puhdas ja viaton kuin enkeli.
Lapsellinen yksinkertaisuus kysymyksessäsi -- 'Enrique, mitä on mennä
naimisiin?' Ah, suloinen Zoe! Saat pian sen tietää. Malta vähän aikaa,
niin neuvon sinulle. Vain vähän aikaa ja olet minun, minun -- --!"

"Zoe! Zoe! Oletko hereillä? Lepäätkö unettomana pehmeällä vuoteellasi?
Vai olenko minä läsnä unissasi? Odotatko paluutani, kuten minä
kiirehdin sitä? Oi, jos yö pian loppuisi! En voi odottaa enempää.
Voisin ratsastaa eteenpäin nukkumatta -- uupumatta -- yhä eteenpäin!"

Silmäni osuivat Adèlen kasvoihin, jotka olivat ylöspäin käännetyt ja
nuotion valaisemat. Tunsin hänessä sisaren kasvonpiirteet: korkean
jalon otsan, kaartuvat silmäkulmat ja kaarevan nenän. Mutta iho ei
ollut vaalea; eikä ollut tuota viatonta enkelin hymyä. Hiukset olivat
tummat, iho ruskea, ja silmissä oli hurja katse, epäilemättä monen
kovan kokemuksen aiheuttama. Kuitenkin hän oli kaunis, mutta hänen
kauneutensa ei ollut samaa henkevää laatua kuin minun kihlattuni.

Hänen rintansa kohosi ja laski säännöttömästi. Kerran tai pari hän
katsellessani puoleksi heräsi ja mutisi muutamia sanoja intiaanien
kielellä. Hänen unensa oli levotonta ja katkonaista.

Koko matkan oli Seguin huolehtinut hänestä isän tarkkaavalla huolella,
mutta tyttö ei välittänyt näistä huomionosoituksista tai korkeintaan
vastasi niihin kylmästi kiittäen. Oli vaikea selittää niitä tunteita,
jotka liikkuivat hänen povessaan. Enimmäkseen hän pysyi vaiti ja
suljettuna.

Parisen kertaa hänen isänsä yritti herättää hänen lapsuudenmuistojaan,
mutta menestyksettä; suru sydämessään täytyi hänen joka kerran luopua
yrityksestään.

Luulin, että Seguin nukkui. Erehdyin. Katsellessani häntä tarkemmin
kasvoihin huomasin, että hän syvimmällä mielenkiinnolla tarkasti
tytärtään, kuunnellen katkonaisia lauseita, joita pääsi tämän huulilta.
Hänen katseessaan oli surun ja levottomuuden leima, joka koski
sydäntäni.

Katselin häntä, tyttö mutisi muutamia minulle käsittämättömiä sanoja,
joitten joukossa erotin sanan "Dacoma".

Huomasin, että Seguin hypähti kuullessaan sen.

"Tyttöparka!" sanoi hän, huomattuaan, että olin valveilla; "hän näkee
unta, levotonta unta. Olen melkein ajatellut herättää hänet siitä."

"Hän tarvitsee lepoa", vastasin minä.

"Oi, onko tämä lepoa. Kuule, jälleen 'Dacoma'."

"Se on vangitun päällikön nimi."

"Niin: heidän piti mennä naimisiin heimon lakien mukaan."

"Mistä sen olet kuullut?"

"Rubelta: hän kuuli siitä kerrottavan ollessaan vankina kylässä."

"Rakastiko hän päällikköä, luuletko?"

"Ei. Ei siltä näytä. Tietäjäpäämies oli ottanut hänet ottotyttärekseen
ja Dacoma vaali häntä vaimokseen. Määrätyillä ehdoilla olisi hänet
annettu päällikölle; mutta tyttöä peloitti, eikä hän rakastanut, kuten
hänen äskeiset sanansa nyt todistavat. Lapsi raukka, kova on hänen
kohtalonsa ollut."

"Vielä kaksi päivänmatkaa, niin loppuvat hänen vaikeutensa. Hän pääsee
kotiinsa, äidin luo."

"Jos hän jää tuollaiseksi, murtuu Adèle-parkani sydän."

"Älä pelkää, ystäväni. Aika palauttaa hänen muistinsa.
Muistelen kuulleeni samankaltaisia kohtaloita Missisippi-joen
rajaseutuasutuksilta."

"Oh, varmaankin niitä on ollut monta. Toivokaamme parhainta."

"Kunhan hän pääsee kotiin, ehkä esineet, jotka ympäröivät häntä,
muistuttavat lapsuudenpäiviä. Ehkä hän vielä muistaa kaikki. Eikö niin?"

"Toivokaamme, toivokaamme!"

"Kaikissa tapauksissa äidin ja sisaren seura pian johtaa hänen
ajatuksensa pois raakalaiselämästä. Älä pelkää. Hänestä tulee vielä
tyttäresi."

Koetin tällä tavalla lohdutella häntä. Seguin ei vastannut, mutta
huomasin, että tuskallinen ja levoton ilme yhä pilven tavoin peitti
hänen kasvonsa.

Omakin sydämeni oli raskas. Synkät aavistukset alkoivat tunkeutua sinne
selittämättömästä syystä. Olivatkohan hänen ajatuksensa kosketuksissa
omieni kanssa?

"Kauanko kestää", kysyin, "ennenkuin pääsemme talollesi Del Norten
rannalle?"

En itsekään ymmärrä, miksi juuri tätä tulin kysyneeksi. Liekö ollut
jokin pelko, että olimme vielä takaa-ajavien vihollistemme ahdistamia.

"Ylihuomenna iltapäivällä", vastasi hän. "Jumala suokoon, että tapaamme
heidät turvassa!"

Hypähdin pystyyn hänen lausuessaan nämä sanat. Ne tuottivat minulle
tuskaa. Tämä oli juuri epämääräisten aavistusteni todellinen syy.

"Pelkäätkö jotakin?" kysyin nopeasti.

"Pelkään."

"Mitä? Ketä?"

"Navajolaisia."

"Navajolaisiako?"

"Aivan niin. Mieleni on ollut levoton siitä saakka, kun näin heidän
lähtevän itää kohti Pinonvuorelta. En ymmärrä sitä, elleivät
he aikoneet tehdä ryöstöretkiä vanhan Llanon vieressä oleville
asutuksille. Elleivät he sitä tee, niin pelkään, että he ovat
laskeutuneet El Pason laaksoon, kenties itse kaupunkiin. Mahdollisesti
he eivät ole uskaltaneet hyökätä itse kaupunkiin, koska Dacoman
joukkue oli erottuaan jättänyt heidät liian vähälukuisiksi. Mutta
sen suuremmassa vaarassa ovat pienet asutukset kaupungin pohjois- ja
eteläpuolella."

Minun levottomuuteni johtui eräästä sanasta, jota Seguin oli käyttänyt
Pinonin lähteellä. Olin hautonut sitä mielessäni, matkaillessamme
erämaita; mutta kun hän ei jäljestäpäin siitä puhunut, arvelin, ettei
hän ollut kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Olin päätellyt väärin.

"On hyvin luultavaa", jatkoi päällikkö, "että Passeenot puolustautuvat.
He ovat tähän saakka puolustautuneet rohkeammin kuin muut asutukset,
ja ovatkin pitkät ajat välttäneet hävitystä. Osaksi tästä syystä,
osaksi, koska meidän joukkueemme on vartioinut heidän seutujaan kauan
aikaa; seikka, jonka intiaanit kylläkin tiesivät. Luultavaa on,
että he, peläten kohtaavansa meidät, välttävät tulemasta kaupungin
pohjoispuolella olevaan 'jornadaan'. Jos niin on, niin ovat meikäläiset
pelastuneet."

"Jumala suokoon", sopersin, "että niin olisi!"

"Nukkukaamme", lisäsi Seguin. "Kenties ovat aavistuksemme turhat,
eivätkä ne kuitenkaan meitä auta. Huomenna ratsastamme eteenpäin
pysähtymättä, jos vain ratsumme kestävät. Mene levolle, ystäväni, yö
loppuu pian."

Sen sanottuaan hän nojasi päänsä satulaansa ja järjestäytyi nukkumaan.
Lyhyessä ajassa, aivankuin tahdon voimalla, näytti hän vaipuvan syvään
uneen. Toisin oli minun laitani. Uni pakeni, ja minä vääntelin itseäni
suonten tykyttäessä ja aivot täynnä kauhistuttavia mielikuvia. Aloin
kuvitella tapahtumia, jotka juuri sillä hetkellä ehkä tapahtuivat:
näin kihlattuni ponnistelevan jonkun raa'an villin käsissä; tiesin
että nämä etelän intiaanit eivät olleet kylmäluontoisia ja kohteliaan
hienotunteisia, kuten punaiset miehet pohjoisemmilla metsäseuduilla.

Kuvittelin häntä vietävän kovaan vankeuteen, jossa hän joutuisi jonkun
raa'an lurjuksen vaimoksi, ja tätä ajatusta kammoten nousin pystyyn ja
riensin preerialle.

Puoliksi suunniltani kävelin sinne tänne. Taisin kävellä tuntikausia,
mutta en mitannut aikaa.

Samoilin takaisin "barrancan" reunalle. Kuu paistoi heleästi ja kauhea
kuilu, ulottuen syvälle maan sisään jalkaini vieressä, oli äänetön ja
pimeä. Katseeni ei voinut tunkeutua sen elottoman synkkään pohjaan.

Näin leirin ja hevoslaumamme ylängöllä, mutta voimani olivat lopussa,
ja uupuneena väsymyksestä vaivuin alas aivan kuilun partaalle.
Loppumatonta kidutusta, jota olin tähän asti kestänyt, seurasi
äärimmäisen väsymyksen tunne. Uni voitti tuskan, ja minä nukahdin.




XLII.

VIHOLLINEN.


Lienen nukkunut tunnin verran. Jos uneni olisivat olleet todellisuutta,
olisivat ne täyttäneet pitkän ajanjakson.

Lopulta aamuyön raaka ilma herätti minut. Kuu oli laskenut, sillä
muistin sen olleen lähellä taivaanrantaa, kun sen viimeksi näin.
Kuitenkaan ei ollut laisinkaan pimeä, sillä näin pitkälti sumun lävitse.

"Taitaa tulla aamu", ajattelin ja käänsin kasvoni itään. Arvasin
oikein: itäisellä taivaalla näkyi valkea viiru, aamun enne.

Tiesin, että Seguinin aikomus oli lähteä varhain, ja päättelin juuri
nousta, kun korvani tajusi ääniä. Ne olivat lyhyitä huudahduksia ja
kavion kopsetta aavikon nurmella.

"He ovat jo nousseet ja valmistautuvat matkaan." Näin ajatellen
hypähdin pystyyn ja aloin kiirehtiä leiriä kohti.

Olin tuskin astunut kymmentä askelta, kun huomasin, että äänet
tulivatkin takaapäin!

Pysähdyin kuuntelemaan. Oikein, epäilemättä etenin niistä.

"Olen erehtynyt leirin suunnasta!" Astuin 'barrancan' partaalle
tullakseni vakuutetuksi. Suuri oli hämmästykseni, kun huomasin, että
olin kulkenut aivan oikeaan suuntaan ja että äänet tulivatkin kuilun
toiselta puolen.

Ensi ajatukseni oli, että joukkue oli kulkenut ohitseni ja oli jo
matkalla.

"Ei ole mahdollista, sitä en usko. Oh, he ovat lähettäneet jonkun
etsimään minua: he ovat niitä!" Huusin "Hoi!" ilmaistakseni missä
olin. Ei kuulunut vastausta, huusin uudelleen entistä kovemmin. Äänet
vaikenivat. Tiesin, että ratsumiehet kuuntelivat ja huusin vielä koko
voimallani. Oli hetken äänettömyys! Sitten kuulin äänten mutinaa ja
hevosten polkemista heidän ratsastaessaan minua kohti.

Ihmettelin, ettei kukaan vielä ollut vastannut huutooni. Mutta
ihmettelyni kääntyi kauhuksi, kun huomasin, että lähestyvä joukko
olikin 'barrancan' toisella puolella!

Ennenkuin ennätin toipua hämmästyksestäni, olivat he jo kohdallani ja
ajoivat kuilun partaalle. He olivat vielä kolmensadan yardin päässä:
niin leveä oli rotko, mutta voin selvästi erottaa heidät ohuen usvan
lävitse. Heitä näytti olevan yhteensä noin kolmesataa ratsumiestä ja
heidän pitkät keihäänsä, töyhtöiset päänsä ja puolialastomat ruumiinsa
ilmaisivat yhdessä silmäyksessä, että he olivat intiaaneja!

En jäänyt muuta kyselemään, vaan juoksin suurimmalla kiireellä leiriin
päin. Näin, että ratsumiehet toisella puolella seurasivat minua
laukaten hiljalleen.

Saapuessani lähteelle näin metsästäjät hämmästyksen vallassa ja
valmiina hyppäämään satulaan.

Seguin ja muutamat toiset olivat menneet rotkon reunalle ja
tähystelivät toiselle puolelle. He eivät ajatelleetkaan mitään nopeaa
perääntymistä, koska vihollinen jo valkenevassa päivissä oli saanut
selville lukumäärämme.

Vihollisjoukkoja erotti nyt ainoastaan kolmensadan yardin välimatka,
mutta voidakseen ryhtyä taisteluun olisi heidän ollut kuljettava
vähintään kaksikymmentä mailia. Tästä syystä tunsivat Seguin
ja metsästäjät olevansa turvassa; ja nopeasti päätettiin pysyä
paikoillaan, kunnes olisimme saaneet selville, keitä vastustajamme
olivat.

He olivat pysähtyneet vastakkaiselle äyräälle ja istuivat satuloissaan
katsellen meitä. He näyttivät hämmästyvän läsnäoloamme. Oli vielä liian
hämärä, jotta he olisivat voineet tuntea ulkomuotomme. Aamu valkeni, he
tunsivat meidän omituiset pukumme ja varustukset ja villi sotahuuto,
navajoin sotahuuto, kaikui yli syvyyksien!

"Se on Dacoman joukkue!" huusi jokin ääni, "he ovat menneet väärälle
puolelle syvännettä."

"Ei", vastasi toinen, "heitä on liian vähän ollakseen Dacoman joukkue.
Siellähän ei ole kuin satasen miestä."

"Ehkä tulva otti loput", arveli ensimmäinen puhuja.

"Äh! Kuinka he olisivat hukanneet jälkemme, nehän olivat selvät kuin
vankkurin jäljet!"

"Keitä he sitten ovat? Navajoja. Voisin unissani tuntea heidän
sotahuutonsa."

"He ovat heimopäällikön miehiä", sanoi Rube ratsastaen samassa esille.
"Katso! Tuollahan se vanha kettu on itsekin, tuon raudikon selässä!"

"Luuletko, Rube, että he ovat niitä?" kysyi Seguin.

"Totta totisesti, kapteeni."

"Mutta missä loput ovat? Tämä ei ole koko joukkue."

"He eivät ole etäällä, siitä olen varma. Vait! Kuulen heidän tulevan."

"Tuolla tulee joukko! Katsokaapa, pojat! Katsokaa!"

Häipyvän usvan lävitse näkyi tumma joukko ratsumiehiä, joka ratsasti
esiin. He lähestyivät huutaen ja huitoen aivankuin ajaen karjaa. Sitä
se olikin. Usvan noustua näimme hevosten, sarvikarjan ja lampaiden
peittävän tasangon suurelta alalta. Niiden takana tuli ratsastavia
intiaaneja, jotka laukkasivat edestakaisin ohjaten eläimiä peitsillään
ja ajaen niitä eteenpäin.

"Taivaan isä, sellaisia rosvoja!" huudahti joku metsästäjä.

"Nuo pojat ovat jotakin toimittaneet matkallaan. Me tulemme takaisin
yhtä tyhjinä kuin lähdimmekin. Heh!"

Olin ollut satuloimassa hevostani ja tulin tällä hetkellä esille.
Katseeni ei pysähtynyt intiaaneihin, ei myöskään ryöstettyyn karjaan,
silmiäni kohtasi toinen näky, joka jähmetytti vereni.

Lähestyvän lauman loppupäässä huomasin pienen muista erillään olevan
joukon. Heidän tuulessa liehuvat kevyet pukunsa ilmaisivat minulle,
että he eivät olleet intiaaneja. Ne olivat naisia, vankeja! Heitä
näytti olevan noin parikymmentä, mutta mieleni oli niin kuohuksissa,
etten välittänyt heidän lukumäärästään. Näin, että he olivat ratsain ja
että kutakin vartioi intiaani, joka ratsasti sivulla.

Sykkivin sydämin katsoin jokaista, mutta välimatka oli liian suuri
voidakseni erottaa heidän piirteitään. Käännyin päällikön puoleen. Hän
seisoi katsellen kiikariinsa. Näin hänen hätkähtävän, hänen poskensa
vaalenivat, huulet värisivät ja kiikari putosi hänen käsistään maahan!
Hurjin ilmein hän hoiperteli takaperin, huudahtaen:

"Oi Jumala! Nyt Sinä olet minua lyönyt!" Tempaisin kaukoputken
tullakseni vakuutetuksi. Mutta se oli turhaa. Nostaessani sitä huomasin
toisella puolella juoksevan eläimen. Se oli koirani Alp! Kohotin
kaukoputken ja seuraavassa tuokiossa katselin sen kautta kihlattuni
kasvoja!

Hän näytti olevan niin lähellä, että olin aikeissa huutaa hänelle.
Erotin selvästi hänen suloiset, kauniit piirteensä. Hänen poskensa
olivat itkusta kalpeat, ja hänen kultaiset hiuksensa riippuivat
hajallaan hänen olkapäillään ulottuen hevosen säkään.

Hänellä oli 'sarape' yllään ja nuori intiaani ratsasti hänen vierellään
uljaalla hevosella meksikkolaisen husaarin univormussa.

En tarkastanut muita, vaikka vilahdukselta näin hänen äitinsä jäljessä
tulevain vankien joukossa.

Hevos- ja karjalauma tuli lähelle, ja naiset vartijoineen tulivat
kohdallemme. Vangit jätettiin taakse preerialle, mutta soturit
ratsastivat tovereittensa luo kuilun reunalle.

Oli jo selvä päivä; sumu hävisi pois ja ylipääsemättömän kuilun
kummallakin puolella vihollisjoukot silmäilivät toisiaan.




XLII.

UUSI ONNETTOMUUS.


Se oli mitä omituisin kohtaaminen. Tässä seisoi kaksi miesjoukkoa,
toistensa verivihollisia, kumpikin palaten toisensa maalta, kuljettaen
mukanaan ryöstettyä saalista ja vankejaan! Nyt he olivat kohdanneet
toisensa puolimatkassa ja seisoivat muskelin kantaman päässä silmäillen
toisiaan mitä katkerimman vihamielisyyden tuntein, ja kuitenkin oli
taistelu mahdoton aivan kuin kaksikymmentä mailia olisi ollut heidän
välillään.

Toisella puolella olivat navajot, hämmästyneinä katselijoina, sillä
he olivat tunteneet lapsensa. Toisella puolella päänahanmetsästäjät,
joista useat vihollistensa vankien joukossa tunsivat vaimon, sisaren
tai tyttären piirteet.

Kumpikin katseli toistaan viha sydämessä ja kosto katseessa. Jos he
tällä tavoin olisivat kohdanneet aavikolla, olisivat he taistelleet
viimeiseen vereen saakka. Näytti siltä kuin Jumala olisi tahtonut estää
verenvuodatusta, joka varmaan olisi tapahtunut, ellei kuilu olisi ollut
näitten vihamiesten välillä.

En voi kuvata mielialaani. Muistan, että äkkiä mieleni ja ruumiini
sai uutta intoa ja voimaa. Tähän saakka olin ainoastaan ollut
sivustakatsojana retkikuntamme seikkailuissa. Minulla ei ollut mitään
sydämen asiaa toiminnassani; nyt sitävastoin oli sellainen, joka
kiihoitti minut äärimmäiseen tarmokkuuteen.

Sain uuden ajatuksen, riensin neuvottelemaan. Seguin oli alkanut
toipua kauheasta iskusta. Miehet olivat saaneet kuulla hänen
suuresta onnettomuudestaan ja seisoivat hänen ympärillään, koettaen
lohduttaa häntä. Harvat tunsivat päällikön perhesuhteita, mutta he
olivat kuulleet hänen aikaisemmista onnettomuuksistaan: kaivoksen
menettämisestä, hänen omaisuutensa häviöstä ja lapsensa ryöstöstä. Kun
he nyt saivat kuulla, että vankien joukossa myös oli hänen vaimonsa ja
tyttärensä, tunsivat metsästäjäinkin kovat sydämet myötätuntoa hänen
tavallista suurempain kärsimystensä johdosta. Kuului huudahduksia ja
päättäviä sanoja ottaa vangit takaisin tai kuolla.

Tässä mielessä olin minäkin lähestynyt heitä. Olin päättänyt pienestä
maallisesta omaisuudestani asettaa palkinnon urheudesta ja alttiudesta,
mutta huomasin, että jalommat syyt jo olivat vaikuttamassa ja pysyin
senvuoksi vaiti.

Seguin näytti olevan hyvillään tovereittensa osanotosta ja alkoi taas
näyttää tavallista tarmokkuuttaan. Hän alkoi jälleen toivoa. Miehet
kokoontuivat hänen ympärilleen antaen hänelle neuvojaan ja saadakseen
häneltä määräyksiä.

"Voimme sotia heidän kanssaan tasaväkisesti, päällikkö", sanoi trapperi
Garey. "Heitä ei ole kahtakaan sataa."

"Heitä on sata ja yhdeksänkymmentäkuusi ilman vaimoväkeä", keskeytti
muuan metsästäjä. "Olen laskenut heidät."

"Noo, hyvä", jatkoi Garey, "onpa kuitenkin hiukan eroa välillämme
rynnistyksessä, ja sen, mikä erottaa lukumäärän, voimme tasoittaa
kivääreillämme. En koskaan arvioi muuta kuin kaksi yhtä vastaan ja
vähän päälle, kun on injuuneista kysymys."

"Katsopa seutua, Bill! Sehän on aivan tasainen. Minne joudumme ensi
laukauksen jälkeen? Heillähän on aina jousensa ja peitsensä. Häh! Hehän
voivat hieroa meidät nuuskaksi täällä!"

"En mie tarkoita, että ahdistelisimme heitä aavikolla, vaan seurata
heitä vuorille ja ahdistaa heitä kallioiden välissä. Sitä mie
tarkoitin."

"He eivät pääse pakenemaan tuollaisen karjan kanssa. Se on kyllä totta."

"Eivät he aiokaan lähteä karkuun. Päinvastoin he mieluummin hyökkäävät
päällemme."

"Sitähän mekin haluamme", sanoi Garey. "Mennään vain ja annetaan heille
niin, että riittää."

Metsästäjä osoitti Mimbres-vuoria, jotka idässä kohosivat kymmenen
mailin päässä.

"He ehkä odottavat lisäväkeä. Heimopäällikön joukkoon kuuluu enemmän,
heitä oli lähes neljäsataa kulkiessaan Pinon-vuoren ohi."

"Rube, missähän muut ovat?" tiedusteli Seguin. "Ei pidäkään olla,
kapteeni. Onhan sekin hyvä. Se vanha hupsu on lähettänyt osan toista
tietä. Väärillä jäljillä he ovat."

"Miksi luulet heidän menneen toista tietä?"

"No-o, kapteeni, sehän on selvä. Jos siellä joku tulisi, olisihan
joku noista peijakkaista rientänyt takaisin ja kiirehtinyt heitä,
ymmärrättekö? Sieltä ei minun nähdäkseni kukaan vielä ole mennyt."

"Olet oikeassa, Rube", vastasi Seguin toisten vakuutusten rohkaisemana.
"Mitä neuvoisit meitä tekemään?" kysyi hän vanhalta metsänkävijältä,
jonka neuvoa hän kuunteli tällaisissa vaikeuksissa. "No niin, kapteeni,
tämä on aika mutkallinen asia, enkä ole saanut mielenmukaista selvää
vielä. Mutta jos annatte mulle muutaman minuutin aikaa, niin annan
teille parhaimman mahdollisen vastauksen."

"Hyvä on, odotamme. Miehet! Katsokaa aseitanne, että ne ovat kunnossa."

Neuvottelun kuluessa, joka kesti vain muutamia hetkiä, huomasimme, että
vihollinen oli samanlaisessa hommassa toisella puolella. He olivat
kokoontuneet päällikkönsä ympärille ja varmaankin aprikoivat, mitä
olisi tehtävä.

Nähdessään päällikköjensä lapset meidän vankeinamme he hämmästyivät
ja aavistivat jotakin kauheata. Palaten onnistuneelta ryöstöretkeltä
saaliilleen, ja ylväinä juhlimisen ja kunnian toivossa, he yht'äkkiä
huomasivat olevansa voitetut omassa pelissään. He tiesivät, että
olimme olleet heidän kylässään. He otaksuivat, että olimme hävittäneet
ja polttaneet heidän asumuksensa ja murhanneet heidän vaimonsa ja
lapsensa. He eivät voineet vähempää kuvitella, sillä itse he olivat
juuri olleet sellaisilla asioilla ja arvostelivat muita itsensä mukaan.

He näkivät sitäpaitsi meitä olevan niin paljon, että voisimme
puolustaa sitä, mitä olimme anastaneet, sillä he tiesivät hyvin, että
päänahanmetsästäjät tuliaseineen olivat ylivoimaiset, silloin kun he
lukumäärältään olivat yhdenvertaiset.

Katsoen asiaa tältä kannalta tarvitsivat he miettimisaikaa yhtä hyvin
kuin mekin. Ja me tiesimme, että kuluisi hetken aikaa, ennenkuin he
voisivat ryhtyä toimenpiteisiin. He olivat myöskin kiikissä.

Metsästäjät tottelivat Seguinin ohjeita ja pysyivät paikoillaan
odottaen Ruben vastausta.

Vanha metsänkävijä seisoi itsekseen, puoleksi nojaten kivääriinsä, jota
hän piti molemmin käsin piipun suusta. Hän oli ottanut pois tulpan ja
tirkisteli piipun suuhun, aivankuin neuvotellakseen jonkun oraakkelin
kanssa, jota hän säilytti kiväärin piipussa. Tämä oli Ruben omituisia
tapoja ja ne, jotka tunsivat hänet, vetivät huulensa hymyyn tämän
nähdessään.

Muutaman minuutin seisoi hän kuin hiljaisesti neuvotellen, sitten
oraakkeli näytti antaneen vastauksensa, Rube asetti tulpan paikoilleen
ja asteli päällikön luokse.

"Billee on oikeassa, kapteeni. Jos tarkoitus on tapella injuunien
kanssa, niin on se tehtävä joko metsässä tai kallioilla. He
piiskaisivat meidät murskaksi aavikolla. Se asia on selvä. No, siis on
kaksi mahdollisuutta: joko he käyvät kimppuumme, ja silloin on tuo mäki
meidän (hän osoitti erästä Mimbresvuorten huippua) tai ryhdymme itse
seuraamaan heitä. Senkin voimme tehdä kuin orrelta pudoten. He eivät
tällä kertaa ole varsin nopsajalkaiset."

"Mutta kuinka saamme syötävää? Emme mitenkään voi kulkea erämaan poikki
ilman ruokaa."

"Häh, kapteeni, siinähän ei ole vaikeutta. Jos aavikko pysyy
noin kuivana, voin minä peloittaa tuon karjan yhtä helposti kuin
puhvelilauman; ja siitä saamme varmaan osamme. Mutta tässä on vielä
toinen pahempi asia, pelkään."

"Mikä sitten?"

"Minä pelkään, että kohtaamme Dacoman ukkelit paluutiellä, just sitä mä
pelkään."

"Aivan totta, se on hyvin luultavaa."

"Niin on, paitsi jos virta vei heidät siellä solassa; mutta sitä en
luule. He kyllä ymmärtävät sen jutun siksi hyvin."

Tämä mahdollisuus, että Dacoman joukkue pian voisi yhtyä heimopäällikön
kanssa, oli kaikille selvillä ja heitti neuvottomuuden varjon kaikkien
kasvoille. He olivat epäilemättä meitä takaa-ajamassa ja saapuisivat
pian paikalle.

"No niin, päällikkö", jatkoi metsänkävijä, "olen lausunut mielipiteeni
asioista, ja olemme valmiit taisteluun; mutta minä luulisin, että
voisimme saada naiset takaisin tuhlaamatta kiväärin muonaamme."

"Kuinka?" kysyi päällikkö toisten säestämänä.

"Noh, kas näinpäin", vastasi metsämies hermostuttaen minua
puhetavallaan. "Sinä näet nuo intiaanit toisella puolen rotkoa?"

"Näen, näen", vastasi Seguin nopeasti.

"Noh, sinä näet noi tuossa?" ja puhuja viittasi vankejamme kohti.

"Aivan, aivan!"

"Noh, näetkös noi tuolla toisella puolella, vaikka heillä on kuparin
värinen iho, rakastavat kuitenkin lapsiaan kuten valkeat kristityt.
He tosin välistä syövät ne, se on totta, mutta siihen on heillä jokin
uskonnollinen syy, jota ei moni teistä ymmärrä, arvaan ma."

"Mitä pitäisi tehdä?"

"Noh, heiluta valkoista riepua ja ehdota vankien vaihtoa. He kyllä
ymmärtävät sen ja tulevat neuvottelemaan. Tuo pieni pitkätukkainen
tyttö on heimopäällikön tytär ja muut ovat heimon päämiesten: valitsin
ne vartavasten. Sitäpaitsi, tuolla on vielä Dacoma ja nuori kuningatar.
He purisivat poikki kyntensä heidän tähtensä. Sinä voit antaa heille
päällikön ja johtaa pois heidän mielensä kuningattaresta, parhaimman
kykysi mukaan."

"Tahdon seurata neuvoasi", sanoi Seguin, onnistumisen toivosta
kirkastuvin katsein.

"Täss' ei oo aikaa hidastella, kapteeni; sillä jos Dacoman miehet
saapuvat, ei neuvoni ole rotan raadon arvoinen."

"Ei hetkeäkään hukata", ja Seguin antoi määräyksen laittaa rauhanlipun
kuntoon.

"Olisi ollut parempi, kapteeni, näyttää heille ensin, mitä olemme
saaneet. He eivät vielä ole nähneet Dacomaa eikä kuningatarta. He ovat
tuolla pensaissa."

"Olet oikeassa!" vastasi Seguin. "Toverit, tuokaa esiin vangit
barrancan reunalle. Tuokaa navajopäällikkö. Tuokaa kuning... tyttäreni!"

Miehet kiiruhtivat täyttämään käskyä, ja muutamassa minuutissa tuotiin
vangitut lapset, Dacoma ja salaperäinen kuningatar aivan kuilun
partaalle.

Serapet, joihin he olivat verhotut, poistettiin ja he seisoivat
puettuina tavallisiin vaatteisiinsa intiaanien nähtävinä. Dacoralla oli
yhä kypäränsä ja kuningatar näkyi selvästi höyhentöyhdöillä rikkaasti
koristetussa viitassaan. Heidät tunnettiin heti!

Navajot nostivat yleisen huudon, huomattuaan uuden todistukset!
vastoinkäymisestään. Soturit irroittivat päänahkoja vöistään, pistivät
niitä keihäittensä kärkiin ja heiluttivat niitä meille kuilun poikki.
He luulivat, että Dacoman joukko oli hajoitettu ja heidän vaimonsa ja
lapsensa tapettu; ja he uhkailivat meitä huudoilla ja eleillä.

Huomasimme liikettä vanhempien soturien joukossa, he nähtävästi
neuvottelivat.

Neuvottelu päättyi. Eräs joukko näkyi ratsastavan vangittujen naisten
luo, jotka olivat jääneet kauaksi taakse.

"Taivaan tähden!" huusin minä, kauhean ajatuksen lyömänä, "he menevät
tappamaan heidät! Tänne lippu nopeaan!"

Mutta ennenkuin lippu ennätettiin kiinnittää tankoonsa, olivat
meksikkolaisnaiset hypänneet satuloista, heidän huntunsa poistettiin ja
heidät vietiin kuilun reunalle.

Se oli ainoastaan tarkoitettu vastaliikkeeksi, iskun kostoksi; sillä
nähtävästi intiaanit tiesivät, että heidän vankiensa joukossa myös oli
päällikkömme vaimo ja tytär. Heidät asetettiin hyvin nähtäville, aivan
barrancan partaalle.




XLIV.

RAUHANLIPPU.


He olisivat voineet säästää vaivojaan. Tuska oli jo tunnettu, mutta
seurasi taas näytelmä, joka tuotti meille uusia kärsimyksiä.

Tähän saakka eivät intiaanien vangit olleet tunteneet meitä. Välimatka
oli ollut liian suuri paljaalle silmälle ja meidän päivänpolttamat
kasvomme ja pölyiset vaatteemme olivat myöskin vaikeat tuntea.

Mutta rakkauden vaisto on tarkka ja nopea, ja kihlattuni katseet olivat
pian käännetyt minua kohden. Näin hänen astuvan eteenpäin; kuulin hänen
huudahduksensa, kaksi valkoista käsivartta ojennettiin, ja hän vaipui
pyörtyneenä kalliolle.

Samassa hetkessä rouva Seguin oli tuntenut miehensä ja huusi hänen
nimensä. Seguin huusi hänelle vastauksen, varoittaen häntä rukoilevalla
äänellä pysymään kärsivällisenä ja hiljaa.

Useimmat muutkin naiset, kaikki nuoria ja kauniita, olivat tunteneet
sulhasiaan ja veljiään, ja seurasi kohtaus, joka oli tuskallinen nähdä.

Katsoin häneen. Näin hänen toipuvan tajuttomuudestaan. Näin husaarin
pukuun puetun intiaanin hyppäävän satulasta, nostavan hänet
käsivarrelleen ja vievän hänet preerialle.

Seurasin heitä katseillani voimatta mitään tehdä. Näin, että
hän osoitti tytölle ystävällistä huomiota; ja minä olin hänelle
kiitollinen, vaikka tiesin, että se oli rakastajan itsekästä
kohteliaisuutta.

Hetken kuluttua tyttö nousi jälleen jaloilleen ja riensi takaisin
barrancaan päin. Kuulin nimeäni huudettavan yli kuilun. Hänen nimensä
kaikui takaisin; mutta samalla hetkellä ympäröivät vartijat äidin ja
tyttären ja veivät heidät pois.

Tällä välin oli valkoinen lippu saatu kuntoon ja Seguin kohotti sen
seisoen muitten edessä. Pysyimme paikoillamme ja odotimme kiihkeästi
vastausta.

Intiaaniryhmässä näkyi liikettä. Kuulimme heidän juttelevan vakavalla
äänellä, ja näimme, että heillä oli jotakin tekeillä.

Pian korkeakasvuinen, jalonnäköinen mies astui esiin joukosta, pitäen
vasemmassa kädessään vaaleata esinettä. Se oli valkaistu vuohivasikan
nahka. Oikeassa oli hänellä keihäs.

Näimme hänen kiinnittävän vuohennahan keihään kärkeen ja astuvan
esille, pitäen sitä ilmassa. Meidän rauhanmerkkiimme oli vastattu.

"Ääneti, miehet!" huusi Seguin metsästäjille, ja kohottaen äänensä
huusi hän intiaanien kielellä:

"Navajot! Te tiedätte, keitä olemme. Olemme kulkeneet teidän alueenne
kautta ja käyneet pääkaupungissanne. Tarkoituksemme oli etsiä
omaisiamme, joitten tiesimme olevan vankeina luonanne. Muutamia heistä
olemme saaneet takaisin, mutta monta oli, joita emme ole voineet
löytää. Voidaksemme joskus saada heidätkin takaisin, olemme ottaneet
panttivankeja, kuten näette. Olisimme voineet ottaa vieläkin useampia,
mutta katsoimme näiden riittävän. Emme ole polttaneet kyläänne. Emme
ole vahingoittaneet vaimojanne, tyttäriänne tai lapsianne. Näitä
vankejamme lukuunottamatta tulette löytämään kaikki samassa kunnossa
kuin lähtiessänne."

Kuului kuisketta intiaanien joukosta. Se oli tyydytyksen mutinaa.
He olivat varmaan otaksuneet, että heidän kylänsä oli hävitetty ja
vaimonsa surmatut; ja Seguinin sanat tekivät senvuoksi erikoisen
vaikutuksen. Kuulimme soturien ilon huudahduksia ja puhetta. Hiljaisuus
palasi ja Seguin jatkoi:

"Näemme, että olette olleet meidän seuduillamme. Olette ottaneet
vankeja kuten mekin. Olette punaisia miehiä. Punainen mieskin voi
rakastaa omaistaan kuten valkoihoiset. Sen vuoksi olemme kohottaneet
rauhanlipun, jotta kumpikin luovuttaisi toiselleen hänen omansa. Tämä
varmaankin on Suurelle Hengelle mieluista ja tuottaa meille kaikille
tyydytystä, sillä ne, joita te pidätte vankeina, ovat meille kalleinta
ja taas se, mitä me pidämme vankinamme, on ainoastaan teille rakasta.
Navajot! Olen puhunut. Odotan vastaustanne."

Kun Seguin oli lopettanut, kokoontuivat soturit heimopäällikön
ympärille, ja voimme huomata, että vakava keskustelu oli käynnissä.
Nähtävästi oli eriäviä mielipiteitä, mutta neuvottelu oli pian ohi ja
heimopäällikkö astui esiin ja antoi muutamia ohjeita miehelle, joka
piti lippua. Tämä vastasi Seguinin puheeseen seuraavasti:

"Valkoinen päällikkö! Olet puhunut oikein, ja soturimme ovat punninneet
sanojasi. Sinä et pyydä muuta kuin oikeutta ja kohtuutta. Varmaankin
se miellyttää Suurta Henkeä ja antaa meille itsellemme tyydytystä, jos
vaihdamme vankeja. Mutta kuinka voimme tietää, että olet puhunut totta?
Sinä vakuutat, että ette ole polttaneet kyläämme tai vahingoittaneet
vaimojamme tai lapsiamme. Kuinka voimme tietää, että tämä on totta?
Kylämme on kaukana, samoin vaimomme, jos he vielä ovat elossa. Emme voi
kysyä heiltä. Meillä on ainoastaan sinun sanasi. Se ei riitä."

Seguin oli jo arvannut tämän vaikeuden ja käskenyt tuoda erään
vankimme, älykkäännäköisen pojan esille.

Poika tuli hänen rinnalleen.

"Kysykää häneltä!" huusi Seguin, näyttäen vangittua poikaa.

"Miksikä emme voisi kysyä veljeltämme Dacoma-päälliköltä? Poika on
vielä nuori. Hän ei ehkä ymmärrä meitä. Päällikkö voisi paremmin
vakuuttaa meitä."

"Dacoma ei ollut kanssamme kylässä. Hän ei tiedä, mitä siellä tapahtui."

"Anna Dacoman vastata tähän."

"Veli!" vastasi Seguin, "sinä olet liiaksi epäluuloinen, mutta
saat kuulla hänen vastauksensa." Hän virkkoi muutamia sanoja
navajopäällikölle, joka istui maassa hänen vierellään.

Puhuja kuilun toiselta puolelta teki sitten kysymyksensä suoraan
hänelle. Ylpeä intiaani, joka näytti olevan suunniltaan nöyryyttävän
asemansa vuoksi, vastasi vihaisella kädenliikkeellä ja lyhyellä
huudolla kieltävästi kysymykseen.

"No, veljeni", jatkoi Seguin, "näethän, että olen puhunut totta. Kysy
pojalta, mitä ensin aioit."

Pojalta kysyttiin sitten, olimmeko polttaneet kylän tai tehneet pahaa
naisille. Kumpaankin kysymykseen vastasi hän kieltävästi.

"No niin, veljeni", sanoi Seguin, "oletko tyytyväinen?"

Kotvaan aikaan ei kuulunut vastausta. Soturit olivat jälleen
kokoontuneet neuvotteluun ja huitoivat totisina ja innokkaasti
käsillään. Huomasimme, että siellä oli joukko rauhallisen sovittelun
vastustajia, jotka koettivat yllyttää toisia taisteluun. He olivat
ylipäänsä nuorempaa väkeä.

Ellei heimopäällikölle neuvottelun tulos olisi henkilökohtaisesti ollut
niin tärkeä, olisivat he kenties päässeet voitolle, sillä soturit
tiesivät hyvin, mikä häpeä heitä kohtaisi, jos he palaisivat ilman
vankeja. Toisilla sitäpaitsi oli omat syynsä pitää vangit. He olivat
katselleet Del Norten tyttäriä ja "huomanneet, että he olivat suloiset".

Mutta lopulta vanhempien mielipide pääsi vallalle ja puhuja vastasi:

"Navajosoturit ovat harkinneet, mitä ovat kuulleet. He uskovat, että
valkoinen päällikkö on puhunut totta ja he suostuvat vaihtamaan
vankeja. Jotta tämä voisi tapahtua säädyllisellä ja sopivalla tavalla,
ehdottavat he, että valittaisiin kaksikymmentä miestä kummaltakin
puolelta, että nämä soturit heittävät pois aseensa preerialle kaikkien
nähden, että he sitten kuljettavat vankinsa kuilun ylimenopaikalle
kaivoksen luona, ja siellä sopivat vaihtamisen ehdoista, että kaikki
muut kummankin puolen soturit jäävät sinne, missä nyt ovat, siksi
kunnes aseettomat miehet ovat palanneet vaihdettujen vankien kanssa,
että valkoiset liput sitten otetaan alas ja kumpikin joukko on
välirauhasta vapaa. Nämä ovat navajosoturien sanat."

Kului hetken aikaa, ennenkuin Seguin osasi vastata tähän ehdotukseen.
Se näytti hänestä varsin edulliselta; mutta kuitenkin siinä oli
jotakin, joka antoi meille aihetta epäillä, ja jäimme hetkiksi
punnitsemaan sitä. Ehtojen lopullinen sopiminen näytti viittaavan
siihen, että vihollinen puolestaan yrittäisi ottaa takaisin vankinsa,
mutta sitä emme pelänneet, kun vain saimme heidät kuljetetuksi omalle
puolellemme.

Oli varsin oikein, että vangit vietäisiin vaihtopaikalle aseettomain
miesten seuraamana, ja kaksikymmentä oli kylläkin sopiva luku,
mutta Seguin tiesi varsin hyvin, kuinka navajot käsittäisivät sanan
"aseeton". Salavihkaa neuvottiinkin metsästäjiä käväisemään pensaissa
piiloittaakseen puukkonsa ja pistoolinsa metsästyspaitainsa liepeisiin.

Emme juuri voineet tehdä huomautuksia esiteltyihin ehtoihin; ja
koska Seguin tiesi, että ajan säästö oli tärkeä asia, kiirehti hän
hyväksymään ne.

Heti kun tämä oli ilmoitettu navajoille, astui kaksikymmentä miestä
-- epäilemättä jo valittua -- avonaiselle paikalle, he työnsivät
keihäänsä maahan ja asettivat niitä vastaan jousensa, viinensä ja
kilpensä. Emme nähneet mitään sotakirveitä, vaikka tiesimme, että kukin
navajo kantoi sellaista. Heillä olikin kaikilla tarkoitus piiloittaa
ne vaatteisiinsa, sillä useimmat heistä olivat puetut sivistyneiden
taloissa tavallisiin ja näiltä ryöstettyihin pukuihin. Sitä emme
surreet, koska itsekin olimme välttävästi aseistetut. Huomasimme, että
valittu joukko oli rotevaa väkeä, itse asiassa heimon valiosotureita.

Omat miehemme valittiin samalla tavalla. Joukossa olivat El Sol ja
Garey, Rube ja härkätaistelija Sanchez. Seguin ja minä olimme myöskin
mukana. Muut olivat metsästäjiä ja loput delawareja.

Kaksikymmentä miestä oli pian valittu, ja astuen avoimelle kentälle,
kuten navajotkin olivat tehneet, kokosimme kiväärimme kasaan
vihollisten nähden.

Vangit nousivat muuleille ja olivat valmiit lähtemään. Kuningatar ja
meksikkolaistytöt otettiin myöskin mukaan. Tämä oli Seguinin juoni.
Hän tiesi vankien riittävän yksi yhtä vastaan ilman näitäkin; mutta
hän ymmärsi, kuten me muutkin, että kuningattaren poisjättäminen
keskeyttäisi neuvottelut, vieläpä voisi turmella koko yrityksen.
Hän oli senvuoksi päättänyt ottaa kuningattaren mukaan voidakseen
paikalla paremmin neuvotella hänen kohtalostaan. Jos tämä pettäisi, oli
jäljellä yksi keino -- aseet; hän tiesi, että joukkueemme oli tämänkin
mahdollisuuden varalle hyvin valmistautunut.

Molemmat joukot olivat pian valmiit ja saatuaan merkin ratsastivat
kuilun reunaa kaivosta kohti.

Jäljelle jääneet katselivat toisiaan kuilun poikki epäluuloisesti. Ei
kumpikaan voinut lähteä liikkeelle toisen huomaamatta, sillä ratsumies,
joka olisi lähtenyt kummaltakaan puolelta, olisi näkynyt kilometrien
päähän.

Rauhanliput yhä liehuivat, tangot maahan iskettyinä, mutta kumpikin
vihollisjoukko piti hevosensa satuloituina ja suitsitettuina, valmiina
hyppäämään satulaan toisen yrittäessäkään liikkeelle.




XLV.

TYHJÄKSI TEHTY SOPIMUS.


Kaivos sijaitsi itse kuilussa. Karkeatekoiset kaivosaukot tunkeutuivat
kallioihin kuin luolat. Kuilun pohjassa kallioiden välissä virtasi
puro, loristen irtonaisten kivien välissä.

Puron rannalla oli vanha sulattimorakennus ja kaivosmiesten
raunioituneet asunnot. Useimmat niistä olivat ilman kattoa ja valmiit
sortumaan. Maaperä niiden ympärillä oli rosoista ja rotkoista. Siellä
kasvoi orjantappuroita, aloepensaita ja kaktuksia, kaikki rehoittavia,
karvaisia ja okaisia.

Tultuaan tähän kohtaan laskeutuivat tiet nopeasti ja kohtasivat
toisensa raunioiden välissä.

Tultuaan niiden kohdalle pysähtyivät kumpaisetkin joukot. Lyhyen
neuvottelun jälkeen ehdottivat navajot, että vangit ja hevoset
jätettäisiin mäen päälle kahden miehen vartioimina kumminkin puolin.
Muut, kahdeksantoista kummaltakin puolen, menisivät kuiluun kohdaten
toisensa rakennusten luona ja poltettuaan rauhan piipun sopisivat
vaihtamisen ehdoista.

Emme pitäneet tästä ehdotuksesta. Huomasimme, että jos neuvottelu
keskeytyisi, mistä olimme melkein varmat, emme saavuttaisi
päämääräämme. Ennenkuin voisimme pelastaa vangit jyrkän mäen päältä,
olisi heidän kaksi vartijaansa vieneet heidät pois tai (kauhistuttava
ajatus) siinä paikassa tappaneet heidät.

Tiesimme myöskin, että rauhan piipun polttaminen oli meille ajanhukkaa,
ja meitä vaivasi ajatus Dacoman joukon lähestymisestä.

Mutta ehdotus oli vihollistemme tekemä ja he pitivät siitä kiinni. Emme
voineet evätä sitä, paljastamatta ajatuksiamme, vaan meidän oli pakko,
joskin vastahakoisesti, suostua siihen.

Hyppäsimme satuloista ja jättäen hevoset vartijain huostaan astuimme
alas syvänteeseen ja seisoimme pian vastakkain navajosotureiden kanssa.

Heitä oli kahdeksantoista valittua miestä; kaikki suurikasvuisia,
leveäharteisia ja voimakkaita. Heidän kasvonilmeensä olivat villit,
ovelat ja julmat. Ei näkynyt pienintäkään hymyilyä huulilla,
jotka tällä hetkellä helpoimmin olisivat voineet paljastaa heidän
ajatuksensa. Viha oli heidän sydämissään ja kosto loisti heidän
kasvoistaan.

Hetken aikaa kumpikin puolue seisoi katsellen toistaan ääneti. He
eivät olleet mitään tavallisia vihamiehiä; ei mikään vihollisuus ollut
vuosikausia pannut heitä taisteleman toisiaan vastaan eikä myöskään
ollut tavallinen syy, joka nyt ensi kertaa asetti heidät kasvokkain
ilman aseita käsissään. Molemminpuolinen tarve oli pakottanut heidät
tähän rauhan askeleeseen, vaikkakin se enemmän muistutti välirauhaa
jalopeuran ja tiikerin välillä, jotka äkkiarvaamatta ovat tavanneet
toisensa viidakkometsän polulla ja seisovat katsellen toisiaan.

Vaikka sopimuksen mukaan aseettomina, olivat he kumpikin riittävästi
aseistetut, sen tiesivät molemmatkin.

Sotakirveiden varret, puukonkahvat ja pistoolien kiiltävät perät
pilkistivät huolettomasti esiin sekä metsästäjäin että intiaanien
vaatteista. Näitä vaarallisia leluja ei edes yritettykään salata ja
niitä näkyi joka miehellä.

Lopulta molemminpuolinen tarkastelu päättyi ja ryhdyimme hieromaan
kauppaa.

Ei löytynyt sopivaa paikkaa, missä ei olisi ollut ruohoa tai okaista
pensaikkoa, johon istuutua polttamaan rauhanpiippua. Seguin osoitti
erästä verraten hyvässä kunnossa olevaa rakennusta, jota lähdimme
tarkastamaan. Sitä oli muinoin käytetty sulattimona ja rikkinäisiä
työntökärryjä ja muita tarpeita oli pitkin lattiaa. Siinä oli
ainoastaan yksi huone, sekin verraten pieni ja sen keskellä oli
tulisija kylmän kuonan ja poron peitossa.

Kaksi miestä määrättiin sytyttämään tuli ja muut, tultuaan sisään,
istuutuivat kärryille ja kvartsilohkareille ympäri huonetta.

Istuutuessani huomasin koirani Alpin, joka ilosta suunniltaan hyppeli
ympärilläni, ennenkuin sain sen rauhoittumaan ja voin asettua
paikalleni.

Lopulta olimme kaikki istuutuneet vastakkaiselle puolin tulta,
muodostaen kumpikin puoliympyrän.

Raskas ovi riippui vielä saranoissaan, ja kun huoneessa ei ollut
ikkunoita, täytyi se jättää auki. Se aukeni sisäänpäin.

Tuli oli pian sytytetty ja hiekkakivinen rauhanpiippu täytettiin
"kini-kinik"-tupakalla. Se sytytettiin ja kulki sitten suusta suuhun
äänettömän hiljaisuuden vallitessa.

Huomasimme, että intiaanit, vastoin vanhaa tapaansa vetää siemauksen
tai pari, polttelivat kauan ja hitaasti; nähtävästi pitkittääkseen
toimitusta ja voittaakseen aikaa. Sitä vastoin me -- ainakin Seguin ja
minä -- olimme vimmoissamme tästä viivytyksestä.

Kun piippu tuli metsästäjäin puolelle, kiersi se nopeammin.

Tämä ystävyyttä vailla oleva tupakanpoltto loppui vihdoinkin ja
neuvottelu alkoi.

Jo keskustelun alussa huomasin, että joutuisimme vaikeuksiin. Varsinkin
nuoremmat navajosoturit esiintyivät uhmaten ja vaativaisesti, jota
metsästäjät eivät suinkaan aikoneet sietää; eivätkä he olisi sitä
laisinkaan sallineet muuten kuin päällikkönsä vaikean aseman vuoksi.
Hänen tähtensä he koettivat pysyä tyyninä minkä voivat, mutta sytykkeet
olivat tulenarat eivätkä tarvitsisi monta kipinää leimahtaakseen
ilmituleen.

Ensi kysymys koski vankien lukumäärää. Vihollisilla oli
yhdeksäntoista, jotavastoin meillä, ottamatta huomioon kuningatarta
tai meksikkolaistyttöjä, oli kaksikymmentäyksi. Tämän olisi pitänyt
olla meille eduksi, mutta hämmästykseksemme intiaanit väittivät,
että heidän vankinsa olivat täysikasvuisia vaimoja ja että useimmat
meidän vangeistamme sitävastoin olivat lapsia, joten kukin edellisistä
vaihdettaisiin kahteen jälkimmäisistä!

Tähän mahdottomuuteen Seguin vastasi, ettemme voi siihen suostua, mutta
koska hän ei halunnut pitää heitä vankeinaan, suostui hän vaihtamaan
kaksikymnentäyksi vankiaan heidän yhdeksääntoista.

"Kaksikymmentäyksi!" huusi yksi mies: "teillähän on
kaksikymmentäseitsemän. Me laskimme ne mäellä."

"Kuusi laskemistanne on meidän väkeämme. He ovat valkoihoisia ja
meksikkolaisia."

"Kuusi valkoihoista!" väitti raakalainen, "siellähän on vain viisi.
Kuka on kuudes?"

"Ehkä se on kuningattaremme; hän on vaaleaverinen. Ehkä valkea
päällikkö on luullut häntä valkoihoiseksi!"

"Ha, ha, ha!" rämähtivät villit nauramaan. "Meidän kuningattaremme
valkoihoinen! Ha, ha, ha!"

"Teidän kuningattarenne", sanoi Seguin juhlallisella äänellä,
"kuningattarenne, joksi häntä sanotte, on minun tyttäreni."

"Ha, ha, ha!" he jälleen ulvoivat kuorossa; "sinun tyttäresi!" koko
huone kaikui heidän pirullista nauruaan.

"Aivan niin!" uudisti hän kovalla, mutta sopertavalla äänellä, sillä
hän huomasi nyt, mihin suuntaan asiat kääntyisivät. "Aivan niin, hän on
tyttäreni."

"Kuinka se voi olla mahdollista?" intti eräs roistoista, heimon
puhuja. "Sinulla on tytär meidän vankiemme joukossa, tiedämme sen. Hän
on valkoinen kuin lumi tuolla vuorenhuipulla. Hänen hiuksensa ovat
keltaiset kuin kulta näissä rannerenkaissa. Kuningatar sitä vastoin
on tummaverinen; heimossamme on monta, jotka ovat yhtä vaaleita kuin
hän ja hänen tukkansa on kuin mustan kotkan siipi. Kuinka se on
mahdollista? Meidän lapsemme ovat toistensa kaltaiset. Eikö teidän
parissanne ole samoin? Jos kuningatar on tyttäresi, silloinhan
kultahiuksinen tyttö ei voi sitä olla. Sinä et voi olla molempain
isä. Mutta ei!" jatkoi ovela intiaani kohottaen ääntään, "kuningatar
ei olekaan sinun tyttäresi. Hän on meidän rotuamme -- Montezuman
perillinen -- navajoin kuningatar!"

"Kuningatar on annettava takaisin meille!" huusivat useat urhot, "hän
on meidän, meidän on saatava hänet!"

Turhaan Seguin uudelleen vaati isän oikeuttaan. Turhaan hän koetti
antaa tarkat tiedot ajasta ja olosuhteista, jolloin juuri navajot
olivat vieneet hänet vankeuteen. Miehet huusivat jälleen:

"Hän on kuningattaremme, me tahdomme hänet takaisin!"

Seguin koetti kaunopuheisesti vedota vanhan intiaanipäällikön
tunteisiin, koska hänen oma tyttärensä oli nyt samanlaisessa asemassa,
mutta näkyi selvästi, että häneltä, joskin oli tahtoa, puuttui
kuitenkin voimaa estää nousevaa myrskyä. Nuoremmat soturit vastasivat
halveksivin huudoin, yksi huusi vielä päälle päätteeksi, että "valkea
päällikkö oli hullu".

He jatkoivat hetken aikaa huitomistaan, sillä välin ääneen selittäen,
että he eivät suostuisi mihinkään vaihtoon, ellei kuningatarta
annettaisi takaisin. Oli selvä, että jokin salaperäinen syy sitoi
heidät tällaiseen kuuliaisuuteen. Vieläpä Dacoman takaisinvaihto oli
heille vähemmän arvoinen.

Heidän vaatimuksensa oli niin solvaava, että tiesimme varmasti heidän
tarkoituksensa olevan saada meidät lopultakin pakoitetuiksi taisteluun.
Kiväärit, joita he niin pelkäsivät, olivat poissa, ja he olivat varmat
voitostaan. Mutta metsästäjät olivat myös halukkaat tähän ja yhtä
voitonvarmat.

He ainoastaan odottivat johtajaltaan merkkiä.

He saivat merkin; mutta heidän hämmästyksekseen ja mielipahakseen se
olikin rauhan merkki!

Seguin kääntyi heidän puoleensa ja katsellen alas -- hän seisoi
pystyssä -- kehoitti heitä matalalla äänellä olemaan kärsivällisiä ja
pysymään hiljaa. Sitten peitti hän silmänsä kädellään, seisoen hetken
aivankuin miettien.

Metsästäjät luottivat täydellisesti johtajansa kykyyn ja myöskin hänen
miehekkyyteensä. He tiesivät, että hän suunnitteli jotakin toiminnan
keinoa ja he odottelivat tulosta kärsivällisinä.

Intiaanit puolestaan eivät näyttäneet mitään kärsimättömyyden merkkejä.
He eivät surreet hukkaanmennyttä aikaa, sillä he toivoivat, että
Dacoman joukko piakkoin olisi heidän läheisyydessään. He istuivat
hiljaa vaihtaen ajatuksiaan murahduksin ja lyhyin lausein, ja toiset
vähänväliä nauraa hohottivat. He olivat aivan rauhallisia, eivätkä
laisinkaan näyttäneet pelkäävän taistelua kanssamme. Verratessaan
kumpaakin vihollista toisiinsa olisi ehdottomasti voinut sanoa, että
mies miestä vastaan emme olisi voineet kilpailla heidän kanssaan. He
olivat kaikki paria poikkeusta lukuunottamatta kuuden jalan mittaisia
miehiä -- toiset vielä ylikin, kun sitävastoin monet metsästäjät
olivat pienikokoisia. Mutta heidänkään joukossaan ei ollut ainoatakaan
"valkoista lammasta".

Navajot tiesivät olevansa aseistetut käsirysyä varten. He tiesivät
myös, että mekin olimme aseistetut. Haa! He eivät voineet uneksiakaan,
kuinka me olimme aseistetut. He näkivät, että metsästäjillä oli puukot
ja pistoolit; mutta he luulivat, että ensi laukauksen jälkeen, joka
usein oli epävarma ja huonosti tähdätty, eivät puukot olisi minkään
arvoiset heidän kauheita sotakirveitään vastaan. He eivät tienneet,
että useimmilla meistä, El Solilla, Seguinilla ja itselläni --
riippui vyössä kauhea ase, lähitaistelussa muita kauhistuttavampi:
Colt-revolveri. Se oli silloin aivan uusi keksintö, eikä kukaan navajo
koskaan ollut kuullut sen jatkuvaa ja kuolemaa tuottavaa paukutusta.

"Veljeni!" sanoi Seguin, asettuen jälleen puhuja-asentoon, "te
väitätte, etten ole tytön isä. Kaksi vankianne, joitten tiedätte
olevan vaimoni ja tyttäreni ovat hänen äitinsä ja sisarensa. Tämän
te kiellätte. Jos olette vilpittömiä, ette voi olla suostumatta
ehdotukseen, jonka aion tehdä. Tuokaa heidät luoksemme, samoin tuomme
kuningattaren. Jos hän ei tunne eikä tunnusta sukulaisiaan, silloin
luovun vaatimuksistani, ja tyttö saa vapaasti palata navajosotureitten
kanssa."

Metsästäjät kuulivat tämän ehdotuksen hämmästyen. He tiesivät, että
Seguinin yritykset herättää tytön muistot olivat epäonnistuneet.
Olisiko luultavampaa, että hän tuntisi äitiäänkään? Seguin itsekään ei
tätä paljon toivonut, ja me pian aavistimme, että hänen ehdotukseensa
oli kätketty jokin salajuoni.

Hän näki, että kuningatar oli välttämätön ehto vaihtokaupan
aikaansaamiseksi intiaanien kanssa; ja ellei tähän suostuttaisi,
loppuisi neuvottelu alkuunsa ja hänen vaimonsa ja nuorempi tyttärensä
jäisivät vihamiestemme haltuun. Hän ajatteli sitä kovaa kohtaloa, joka
odottaisi heitä vankeudessa, jotavastoin kuningatar saisi osakseen
kunnioitusta ja ystävyyttä. Heidät oli pelastettava joka tapauksessa,
hänet oli uhrattava heidän saamisekseen.

Mutta Seguinilla oli myöskin toinen tarkoitus. Se oli taktillinen
temppu ja viimeinen epätoivoinen keino hänen puoleltaan. Hän näki
nimittäin, että jos vain saisimme vangit, hänen vaimonsa ja tyttärensä,
alas rakennusten lähelle, voisimme ehkä taistelun sattuessa kuljettaa
heidät pois. Samalla voisimme ehkä pelastaa myöskin kuningattaren. Tämä
oli hänen viimeinen epätoivoinen vaihtoehtonsa.

Nopeasti kuiskaten hän ilmaisi tämän lähinnä seisoville tovereilleen,
elvyttääkseen heissä varovaisuutta ja kärsivällisyyttä.

Heti kun ehdotus oli tehty, nousivat navajot istualtaan ja kokoontuivat
huoneen nurkkaan keskustelemaan. He puhuivat hiljaa. Emme tosin voineet
kuulla heidän puhettaan, mutta heidän kasvojen ilmeistään ja eleistään
osasimme päättää, että he olivat taipuvaisia suostumaan siihen.
He tiesivät, että kuningatar ei ollut tuntenut Seguinia isäkseen.
He olivat pitäneet häntä tarkasti silmällä, hänen ratsastaessaan
toisella puolen kuilua; vieläpä keskustelleet hänen kanssaan
merkeillä, ennenkuin olimme voineet sen estää. Epäilemättä oli hän
ilmoittanut heille, mitä solassa oli tapahtunut Dacoman sotureille
ja heidän pikaisesta saapumisestaan. He eivät senvuoksi pelänneet,
että hän tuntisi äitiäänkään. Hänen pitkäaikainen poissaolonsa sekä
heidän hänelle osoittamansa suuri ystävällisyys olivat aikoja sitten
hämmentäneet kaikki muistot hänen lapsuudestaan ja sen vaiheista.
Viekkaat intiaanit tiesivät tämän varsin hyvin; ja lopuksi tunnin
verran kestäneen neuvottelun jälkeen asettuivat he entisille
paikoilleen ja ilmoittivat suostuvansa ehdotukseen.

Kaksi miestä, yksi kummastakin puolueesta, lähetettiin noutamaan kolmea
vangittua ja me istuimme odottamaan heidän tuloaan.

Hetken kuluttua heidät tuotiin sisälle.

On vaikea sanoin kuvata kohtausta, joka seurasi: Seguinin tapaaminen
vaimonsa ja tyttärensä kanssa, oma lyhyt syleilyni ja nopea
suudelmani, morsiameni nyyhkytykset ja tajuttomuus, äidin ja hänen
kauan kadottamansa tyttären jälleennäkeminen; tuska, joka seurasi
hänen turhaan koetettuaan tulla tunnetuksi; metsästäjäin puoleksi
harmistuneet puoleksi surkuttelevat katseet; intiaanien voitonriemuiset
liikkeet ja huudahdukset: kaikki kokonaisuudessaan muodosti näyn, joka
säilyy muistossani tuskallisen elävänä, vaikken ole kyllin taitava
kynämestari sitä kuvaamaan.

Hetken kuluttua vangit vietiin ulos rakennuksesta, kahden miehen
vartioimina, mutta me muut jäimme lopettamaan neuvotteluamme.




XLVI.

KAHAKKA SEINÄIN SISÄLLÄ.


Kohtaus ei näyttänyt parantavan kummankaan puolen mielialaa, ei
ainakaan metsästäjäin. Intiaanit olivat voitonriemuiset, mutta
jatkoivat yhä vastustamistaan ja vaatimuksiaan. He uudistivat
aikaisemmat ehtonsa. Täysikasvaneet naisvankimme he suostuivat
vaihtamaan yhden yhtä vastaan, päälliköstään Dacomasta he suostuivat
antamaan kaksi; muista he vaativat kaksi vankia kutakin kohti.

Tällä tavalla olisimme saaneet lunastetuksi ainoastaan kaksitoista
meksikkolaisnaista; mutta huomattuaan heidän pysyvän päätöksessään,
Seguin suostui lopulta ehtoihin, edellyttäen että antaisivat meille
oikeuden valita ne kaksitoista vaihdettua.

Hämmästykseksemme ja kiukuksemme he kielsivät tämän!

Emme enää epäilleet, mikä loppu oli tuleva neuvottelusta. Ilma oli
täynnä vihan sähköä. Viha synnytti vihaa ja kostonhalu paloi jokaisen
silmässä.

Intiaanit rypistelivät kulmakarvojaan katsellen meitä pahansuovin
katsein.

Heidän katseensa kuvastivat myös voitonriemua, sillä he luulivat
olevansa meitä paljoa voimakkaammat.

Toisella puolella istuivat metsästäjät väristen kaksinkertaisen kiukun
vallassa. Sanon kaksinkertaisen. Voin tuskin selittää, mitä tarkoitan.
Intiaanit eivät vielä koskaan olleet heitä niin nolanneet. He olivat
koko ikänsä ajan tottuneet, osaksi kerskailusta osaksi tosi kokemuksen
nojalla, pitämään intiaaneja itseään ala-arvoisempina sekä viekkaudessa
että rohkeudessa; senvuoksi heidät täytti, kuten jo sanoin, tästä
syystä kaksinkertainen kiukku. Se oli samanlaista katkeraa vihaa, jota
ylempi tuntee vastustelevaa alammaistaan kohtaan, herra niskoittelevaa
palvelijaansa kohtaan, mestari ruoskittua orjaansa kohtaan, joka on
kääntynyt lyömään häntä takaisin. Tällaista tunsivat metsästäjät.

Katselin pitkin heidän riviään. Heidän huulensa olivat valkeat ja
kireästi hampaissa kiinni; posket sisään painuneet ja värittömät ja
silmät pullistelivat ulos päästä. Heidän oikeat kätensä olivat pistetyt
metsästyspaitain poviin; tiesin jokaisen puristavan asetta kädessään.
He eivät näyttäneet istuvankaan, vaan kyyristyvän eteenpäin, kuin
hyppäykseen valmistuvat pantterit.

Syntyi pitkä hiljaisuus kummallakin puolen.

Sen keskeytti ulkoa kuuluva sotakotkan kimakka vihellys!

Olisimme tuskin huomanneet sitä, koska kotkat olivat sangen yleisiä
näillä seuduilla; mutta luulottelimme, että se oli tehnyt vaikutuksen
vastustajiimme. He eivät helposti paljastaneet tunteitaan, mutta
meistä tuntui kuin he olisivat yht'äkkiä käyneet ylpeämmiksi ja
voitonriemuisemmiksi. Olisikohan se ollut merkki?

Kuuntelimme hetken. Vihellys uudistui, muistuttaen täydellisesti
valkopääkotkan huutoa ja jäimme senvuoksi epäröiden ja pahaa aavistaen
istumaan.

Nuori husaarinpukuinen päällikkö nousi pystyyn. Hän oli äänekkäin ja
vaateliain vastustajamme. Hän oli hurjan ja säädyttömän luontoinen
mies, Ruben kertomain mukaan, mutta hänellä oli suuri vaikutusvalta
heimolaistensa keskuudessa. Hän se oli evännyt Seguinin ehdotuksen ja
hän tahtoi muka selittää syynsä. Me tunsimme ne ilmankin.

"Miksi", sanoi hän katsoen Seguiniin puhuessaan, "miksi valkea
päällikkö on niin halukas valitsemaan vankeimme joukosta? Haluaako hän
saada tekaisin kultahiuksisen tytön?"

Hän odotti hetken aivankuin saadakseen vastauksen, mutta Seguin ei
vastannut.

"Jos valkea päällikkö luulee kuningattaremme olevan hänen tyttärensä,
eikö hän silloin toivoisi, että hänen sisarensa tulisi hänelle seuraksi
ja palaisi meidän maahamme?"

Jälleen hän odotti, mutta Seguin pysyi ääneti kuten äsken.

Puhuja jatkoi.

"Miksi ette anna keltahiuksisen tytön palata kanssamme ja tulla
vaimokseni? Kuka minä sitten olen, joka tätä pyydän? Navajoin
päällikkö, suuren Montezuman jälkeläinen, heidän kuninkaansa poika!"

Raakalainen katseli ympärilleen ylpeästi lausuessaan nämä sanat.

"Kuka on hän", jatkoi hän. "jota minä tällä tavalla pyydän vaimokseni?
Sellaisen miehen tytär, jota ei edes hänen oma kansansa kunnioita!"

Katselin Seguinia. Huomasin hänen muotonsa muuttuvan. Suuret verisuonet
paisuivat hänen kurkussaan, hänen silmissään oli sama hurja ilme, jonka
kerran ennen olin huomannut. Tiesin, että purkaus oli lähellä.

Jälleen kotka huusi.

"Mutta!" jatkoi villi, näyttäen saavan uutta rohkeutta merkistä,
"en pyydäkään enempää. Rakastan valkeaa tyttöä. Hänen täytyy tulla
omakseni, ja jo tänä yönä hän nukkuu --"

Hän ei lopettanut lausettaan. Seguinin luoti ennätti ennen, osuen
keskelle hänen otsaansa. Huomasin punaisen pyöreän reiän, jota ympäröi
sininen ruutikehä, uhrin kaatuessa kasvoilleen.

Kaikki ryntäsimme pystyyn. Kuin yhtenä miehenä nousivat metsästäjät ja
intiaanit. Kuin yhdestä kurkusta kaikui kaksinkertainen vihan huuto; ja
aivankuin samasta käskystä vedettiin puukot, pistoolit ja sotakirveet
esiin. Seuraavassa hetkessä ryhdyimme käsirysyyn!

Oh, se oli kamala taistelu, pistoolit paukkuivat, pitkät puukot
välkkyivät ja sotakirveet viuhuivat ilmassa, kauhea taistelu!

Luulette ehkä, että ensi ryntäys olisi hävittänyt kummatkin joukot.
Se ei käynyt. Tällaisen taistelun ensi iskut ovat hurjia ja hyvin
torjuttuja, eikä ihmishenki ole niin helposti otettavissa. Kuinka
sitten tällaisten miesten?

Muutamat kaatuivat. Toiset toipuivat yhteentörmäyksestä, haavoittuneina
ja verta vuotaen he ryhtyivät jälleen taisteluun. Toiset taistelivat
mies miestä vastaan, useat parit olivat takertuneet kiinni toisiinsa ja
koettivat heittää toinen toistaan kuoleman avoimeen kitaan!

Muutamat ryntäsivät ovea kohti, aikoen taistella ulkopuolella. Jotkut
pääsivätkin, mutta toiset painoivat vastaan ja ovi sulkeutui. Kaatuvia
ruumiita kasaantui sen eteen, taistelimme pilkkopimeässä.

Kuitenkin oli meillä tarpeeksi valaistusta tarkoitukseemme. Pistoolit
leimahtelivat vähänväliä paljastaen kauhistuttavan näyn. Valo valaisi
aaveentapaisia kasvoja, verisiä ja heilahtelevia aseita miesten
makaavia ruumiita, toisia, jotka kamppailivat henkensä puolesta
kuolemaan saakka.

Intiaanien sotahuudot ja heidän valkoisten vihollistensa yhtä hurjat
huudot olivat alussa kuuluneet koko ajan; mutta äänet kävivät
käheämmiksi, huudot vaihtuivat valituksiin, kirouksiin ja lyhyihin,
totisiin huudahduksiin. Välillä kuului nopea iskujen viuhe ja kaatuvain
ruumiitten kumeat pysähdykset.

Huone täyttyi savulla ja tomulla ja tukahduttavalla rikinhajulla ja
taistelijat olivat tukehtua ponnistellessaan.

Taistelun alkaessa olin temmannut revolverini ja laukaisin vasten
ympäröiväin vihamiesteni kasvoja. Ammuin laukauksen toisensa jälkeen,
muutamia kuinka sattui, toiset tähtäämällä huolellisesti. En laskenut
laukauksiani, ennenkuin hana löi tyhjää, josta tiesin, että olin
ampunut kaikki kuusi panosta.

Tämä oli tapahtunut yhtä monessa sekunnissa. Koneellisesti pistin
tyhjän aseeni vyöni alle ja käännyin ovea kohti. Ennenkuin ennätin
sinne, oli se suljettu ja huomasin mahdottomaksi päästä ulos.

Käännyin hakeakseni vastustajan; eikä kauan kestänyt, ennenkuin sain
sellaisen. Pistoolin lauetessa näin intiaanin hyökkäävän päälleni
sotakirves koholla. En ollut vielä ennättänyt vetää esiin puukkoani.
Se oli nyt liian myöhäistä, ja pitäen käsiäni ojennettuina estääkseni
iskun painoin pääni alas vihollistani vastaan.

Tunsin terän leikkaavan lihaani, sen liukuessa alas pitkin selkääni.
Olin ainoastaan vähän haavoittunut. Hän ei osunut minuun nopean
kumarrukseni vuoksi, mutta hyökkäyksen vauhti toi meidät vastatusten ja
seuraavassa hetkessä painiskelimme.

Kompastuimme kivenlohkareisiin ja hetken aikaa taistelimme lattialla
voimatta kumpikaan käyttää asettamme. Nousimme jälleen, yhä
kiukkuisessa syleilyssä, jälleen kaaduimme kauhealla voimalla. Jotakin
otti vastaan kaatuessamme. Se tärisi ja antoi perää rasahtaen, ja me
kaaduimme pää edellä kirkkaaseen ulkoilmaan!

Olin hämmentynyt ja sokaistu. Kuulin takanani omituisen jyrinän
aivankuin alasputoavista hirsistä, mutta en välittänyt siitä, olin
liian kiinni tappelussa ajatellakseni syitä ja seurauksia.

Äkkinäinen tapaus oli erottanut meidät ja kumpikin hyppäsi pystyyn
samalla kertaa, jälleen rynnistäen ja jälleen kaatuen kierimme pitkin
maata pensaiden ja okaisten kaktuskasvien välissä. Tunsin voimaini
heikkenevän hetki hetkeltä, jotavastoin jäntevä villi, joka oli
tottunut tällaiseen otteluun, näytti saavan uutta voimaa ja intoa.
Kolme kertaa oli hän saanut minut alleen, mutta joka kerran olin
tarttunut hänen oikeaan ranteeseensa ja estänyt uhkaavan iskun. Olin
saanut puukon käteeni kaatuessamme seinän lävitse, mutta minun käteni
oli myös kiinni enkä voinut käyttää sitä.

Kaatuessamme neljännen kerran maahan joutui vastustajani alleni. Tuskan
huuto pääsi hänen huuliltaan hänen päänsä kallistui pensaisiin ja hän
lepäsi käsissäni liikkumattomana.

Tunsin hänen otteensa irtaantuvan. Katselin häntä kasvoihin. Hänen
silmänsä olivat lasimaiset ja nurin. Verta tunkeutui hänen hampaittensa
välistä. Näin, että hän oli kuollut.

Tämä hämmästytti minua, sillä en ollut lyönyt häntä. Vedin juuri
käsivarttani hänen altaan lyödäkseni, kun huomasin hänen voimiensa
heikkenevän. Katselin puukkoani, sen terä ja pää olivat veressä,
vieläpä käsikin, joka sitä piteli.

Kaatuessamme olin sattumalta pitänyt terää ylöspäin. Vastustajani oli
kaatunut terään!

Ajattelin morsiantani ja irroittaen itseni intiaanin höltyneistä
otteista nousin pystyyn. Talo oli ilmitulessa!

Katto oli pudonnut tulisijan päälle ja kuivat päreet olivat syttyneet
palamaan. Miehiä ryömi ulos palavista raunioista, mutta he eivät
juosseet tiehensä. Ei lainkaan! Leimuavien liekkien ja kuuman savun
seassa he yhä taistelivat kiivaasti ja raivoisina.

En jäänyt tarkastamaan, keitä nuo väsymättömät taistelijat lienevät
olleet. Juoksin eteenpäin, etsien joka puolelta huolteni esinettä.
Naisten vaatteiden helmoja näkyi heiluvan korkealla kallion päällä,
jossa navajoin vangit olivat! He olivat siellä! Kaikki kolme kiipesivät
jyrkkää polkua, intiaani jouduttamassa jokaisen kulkua.

Ensi ajatukseni oli juosta heidän jälkeensä, mutta samalla hetkellä
ilmestyi viisikymmentä ratsumiestä mäen reunalle ja tuli laukaten
alaspäin.

Huomasin, että oli hulluutta koettaa seurata heitä ja käännyin
palatakseni toiselle puolen, jonne olimme jättäneet vankimme ja
hevosemme. Juostessani kuilun pohjaa kuulin ampumista meidänkin
puoleltamme. Katselin ylöspäin, huomasin metsästäjiä ratsastavan alas
intiaaniparven takaa-ajamina. Se oli Dacoman joukko!

Tietämättä, mitä tehdä seisoin hetken paikoillani ja seurasin
takaa-ajoa.

Päästyään rakennusten luo, ajoivat metsästäjät pysähtymättä alas
laaksoon, ampuen mennessään. Joukko intiaaneja riensi heidän jälkeensä,
mutta osa pysähtyi ja kokoontui palavain raunioitten ympärille ja
alkoivat etsiä seinäin välistä.

Olin yhä kaktuspensaikossa piiloutuneena, mutta pelkäsin, että ovelat
villit pian huomaisivat piilopaikkani ja ryömin siksi käsin jaloin
kallionseinämää kohti. Tultuani sen luo huomasin tulleeni luolan
suuhun, pienelle kaivoksen aukolle, jonka sisään nopeasti kätkeydyin.




XLVII.

OMITUINEN KOHTAAMINEN LUOLASSA.


Luola, johon olin ryöminyt, oli epäsäännöllinen muodoltaan.
Kallionkielekkeitä pisti esiin seinistä ja näitten välissä oli
kapeita sivukäytäviä, joita kaivosmiehet olivat hakanneet etsiessään
mineraalia. Luola ei ollut syvä. Suoni ei nähtävästi ollut kannattanut
ja oli hylätty.

Kiipesin niin syvälle, että olin piilossa, ja haparoiden löysin
syvennyksen, johon piilouduin. Kurkistaen kallion ohitse näin ulos
luolasta ja jonkin matkaa kuilun pohjaa siinä, missä pensaat olivat
harvemmassa.

Olin tuskin asettunut tähän, kun huomioni kääntyi ulkopuolella
sattuviin tapahtumiin. Kaksi miestä ryömi käsin jaloin
kaktuspensaikossa luolan edustalla. Heidän takanaan tunkeutui puoli
tusinaa intiaaneja ratsastaen tiheikön lävitse, mutta eivät vielä
huomanneet miehiä. Tunsin heidät helposti. He olivat Gode ja tohtori.
Jälkimmäinen oli minua lähempänä, ja hänen ryömiessään liikkui jotakin
kivien välissä hänen lähettyvillään. Se oli jokin liskoeläin. Näin
hänen ojentavan kätensä ottaakseen kiinni sen ja tyytyväisen näköisenä
pistävän laukkuunsa. Koko ajan intiaanit huusivat ja kiljuivat hänen
takanaan tuskin viidenkymmenen yardin päässä.

Epäilemättä oli eläin jotakin uutta lajia, mutta innokas
luonnontieteilijä ei koskaan saanut tuoda julki löytöään. Hän oli
tuskin vetänyt takaisin kätensä, ennenkuin villien huuto ilmaisi, että
hän ja Gode olivat huomatut, ja seuraavassa hetkessä makasivat molemmat
maassa keihäitten lävistäminä ja näköjään kuolleina!

Takaa-ajajat hyppäsivät ratsuiltaan ottaakseen heiltä päänahat.
Reichter parka! Hänen lakkinsa lensi päästä, verinen voitonmerkki
seurasi jäljessä ja siinä hän makasi verinen kallo luolaa kohti --
kauhea näky!

Toinen intiaani lähestyi ja seisoi kanadalaisen yllä pitkä puukko
kädessään. Vaikkakin surkuttelin matkatoveriani, en kuitenkaan voinut
olla uteliaana seuraamatta mitä tapahtuisi.

Villi seisoi hetken ihaillen kauniita kiharoita, jotka koristivat hänen
uhrinsa pään. Hän epäilemättä kuvitteli, miten kauniit ripsut hän saisi
niistä sääryksiinsä. Hän näytti olevan ihastunut ja hänen veitsensä
liikkeistä voin arvata, että hänen aikomuksensa oli nylkeä koko hänen
päänsä!

Leikeltyään useita kertoja ilmaan hän kumartui ja otti käteensä
kourallisen hiuksia, mutta ennenkuin hän ennätti koskea päänahkaa
veitsellään, lähti tukka irti paljastaen valkoisen marmorinvärisen
päälaen!

Huutaen kauhusta pudotti intiaani irtotukan ja kompastui taaksepäin
yli tohtorin hengettömän ruumiin. Hänen huudahduksensa herätti hänen
tovereittensa huomion, ja useat heistä, hypäten alas hevosilta
lähestyivät outoa esinettä hämmästynein katsein. Eräs, muita rohkeampi,
otti maasta irtotukan, jota he kaikki alkoivat uteliaasti tutkia.

Toinen toisensa jälkeen koetteli sormillaan kiiltävää päälakea ja
sen sileätä pintaa, vähän väliä päästäen hämmästyksen huudahduksia.
He kääntelivät irtotukkaa, ottivat sen pois ja asettivat sen jälleen
paikoilleen, käännellen sitä jos jollakin tavalla. Lopuksi se, joka
sen oli löytänyt, otti päästään höyhenkoristeensa ja asetti irtotukan
päähänsä takapuoli eteenpäin ja asteli arvokkaan näköisenä ympäri,
pitkät hiukset riippuen yli kasvojen!

Se oli huvittava kohtaus ja toisenlaisissa olosuhteissa se olisi
minua huvittanutkin. Osanottajien hämmästyneet katseet olivat
vastustamattoman naurattavia, mutta olin ottanut liian syvälti osaa
murhenäytelmään voidakseni nauraa huvinäytelmälle. Ympärilläni oli
liian paljon kauhua. Seguin oli kenties kuollut; Zoe oli mennyt minulta
ainiaaksi, joutuen raa'an intiaanin orjattareksi. Oma vaarallinen
asemani tällä hetkellä, sillä enhän tiennyt kuinka pian minut
löydettäisiin ja vedettäisiin esiin. Tämä vaikutti minuun vähemmin kuin
kaikki muu. Henkeni oli minulle nyttemmin vähäarvoinen, ja sen mukaan
sitä arvostelin.

Mutta ihmisessä on itsesäilytysvaisto, vaikkakaan se ei aina näy olevan
toiminnassa. Toiveet alkoivat taas syntyä sydämessäni ja niitten
mukana elämisen halu. Ajatuksia tuli. Voisinkohan järjestää voimakkaan
joukkueen, voisinkohan vielä pelastaa hänet? Varmaan! -- vaikkakin
vuosia vierisi, tekisin sen. Hän kyllä olisi uskollinen! Hän ei koskaan
unohtaisi!

Seguin parka, kaikki toiveet häipyivät hetkessä, hän itse sinetöi
uhrinsa omalla verellään!

Mutta minä en joutuisi epätoivoon, vaikka hänen kohtalonsa olikin
varoituksena. Minä jatkaisin murhenäytelmää siitä, mihin hän oli
lopettanut. Esirippu nostettaisiin uusille näytöksille, enkä jättäisi
näyttämöä, ennenkuin olin saattanut näytelmän iloisempaan loppuun,
taikka jos epäonnistuisin, olisi kuolema tai kosto ratkaisuni.

Seguin parka! Eipä ollut ihme, että hänestä oli tullut
päänahanmetsästäjä. Aloin ymmärtää, kuinka pyhä hänen vihansa
säälimättömiä punanahkoja kohtaan oli. Myöskin minä olin juonut vihan
ja intohimon kalkin.

Tällaisten mietteitten nopeasti liikkuessa mielessäni -- sillä kohtaus,
josta kerroin, ja siitä johtuvat ajatukset eivät vieneet paljon aikaa
-- käänsin katseeni luolaan tarkastaakseni, olinko tarpeeksi suojassa
syvennyksessäni. Voisihan pälkähtää heidän päähänsä tutkia kaivosaukkoa.

Yrittäessäni katsoa luolan hämärässä näin jotakin, joka sai minut
vetäytymään väristen takaisin. Uusi tuska valtasi mieleni.

Syvimmällä luolan pimeydessä huomasin kaksi pientä pyöreätä ja
loistavaa pilkkua. Ne eivät väreilleet, vaan loistivat kiinteää
vihertävää valoa. Ymmärsin, että ne olivat kaksi silmää. Olin luolassa
pantterin tai ehkä vieläkin peloittavamman harmaankarhun toverina!

Ensi ajatukseni oli painautua syvennykseen, johon olin piilottautunut.
Tämän teinkin, kunnes selkäni nojasi kallioita vastaan. En
ajatellutkaan lähteä pakoon. Se olisi ollut samaa kuin joutua tuhkasta
tuleen, sillä intiaanit olivat yhä luolan edustalla. Sitäpaitsi olisi
peräytyminen aiheuttanut eläimen tekemään hyppäyksen samassa hetkessä.

Kumarruin ja tavoittelin puukkoni päätä vyöni alta. Löysin sen lopulta
ja vetäen sen esiin odotin kumarassa asennossa.

Koko ajan olivat silmäni kiinnittyneinä edessäni näkyviin loistaviin
palloihin.

Huomasin, että ne olivat suunnatut minua kohti ja katselivat minua
rävähtämättä.

Silmäni olivat kuin lumotut. En voinut kääntää niitä pois. Ne olivat
kuin kiinnitetyt ja luulin tai luulottelin, että samalla kuin tämä
lumous loppuisi, hyökkäisi eläin kimppuuni.

Olin kuullut, että ihminen katseellaan oli hillinnyt villieläimiä, ja
koetin senvuoksi katsella toveriani takaisin...

Istuimme siten jonkin aikaa, kummankaan liikkumatta tuumaakaan. En
nähnyt mitään eläimen ruumiista, en muuta kuin vihertävät loistavat
ympyrät pimeän ympäröiminä.

Se oli ollut kauan jo liikkumattomana, ja luulin senvuoksi, että
silmäin omistaja oli pesässään eikä tahtonut tehdä hyökkäystä,
ennenkuin jokin sitä häiritsi, tai ehkä ennenkuin intiaanit olivat
menneet pois.

Pälkähti päähäni, että olisi syytä varustautua paremmin.
Metsästyspuukko oli kehno ase harmaatakarhua vastaan. Revolverini oli
yhä vielä vyössään, mutta se oli tyhjä. Antaisiko eläin minulle aikaa
ladata sen? Päätin tehdä yrityksen.

Pitäen silmiäni samassa asennossa, täyttämässä tehtäväänsä, tunnustelin
revolveria ja ruutisarveani, jotka löysin, ja aloitin lataamisen.
Koetin tehdä toimituksen ääneti ja varovasti, koska tiesin tuollaisten
eläinten näkevän pimeässäkin. Sovitin sormillani ruudin ja työnsin
luodin päälle, käänsin revolverin rumpua oikeaan asentoon ja viritin
hanan.

Kun jousi naksahti, huomasin silmien nytkähtävän. "Nyt se on pian
kimpussani!"

Ajatuksen nopeudella painoin sormella liipasinta, mutta ennenkuin
ennätin laukaista, kuulin äänen, jolla oli tuttu sointu, puhuttelevan
minua.

"Älähän nyt hitossa, peeveli sua!" huusi ääni. "Miks' et sinä heti
sanonut, että olet valkoihoinen. Mie luulin, ett' sinä olit joku
nuuskiva intiaanipeeveli. Kuka hemmetti sinä oikeastaan olet? Onko se
Bill Garey? Ei Billee, ethän sinä se ole, vanha kaveri?"

"En", vastasin toinnuttuani hämmästyksestäni, "en minä ole Bill."

"Oishan mun pitännä arvata tuo heti. Bill ois tuntenna mun aijemmin.
Hän ois tuntenna tän poijan silmän iskun, niin kuin minä hänen. Voi
Billy parka! Pelkäänpä, että se mettänkävijä on kun poispyyhitty eikä
hänen tapaisia juuri monta lie täällä vuorilla! Eipä ei.

"Tottavie!" jatkoi ääni kiivaasti, "tulla ja ottaa toisen kivääri.
Oispa mulla oma mukanani, niin enpä piilotteleisi täällä kuin
takaa-ajettu näätä. Mutta se on menny, 'pikku pyssy on menny', ja
tammani myöskin ja täällä min' oon ilman tammaa ja pyssyä; voi sun
vietävä!"

Viimeisiä sanoja seurasi äkäinen naurunhissutus, joka kuului yli koko
luolan.

"Etkös sin' oo se nuori toveri, päällikön ystävä, eikö niin?" kysyi
puhuja muuttaen ääntään.

"Olen", vastasin hänelle.

"Enpä huomannut sun tulevan sisälle, muuten oisin puhunut aiemmin.
Sain aika läiskän käsivarteeni ja olin sitä juuri sitomassa, kun sinä
konttasit sisälle. Kenen sinä oikein luulit tän' piltin olevan?"

"En luullut sinun olevan kenenkään, luulin, sinun olevan harmaan
karhun."

"Ha, ha, ha! He, he, he! No sitä minä jo luulin, kun kuulin sun
pistoolisi naksahtavan. He, he, he! Jos mä vielä kerran nään sen
Bill Gareyn, niin mä paa'n sen nauramaan niin, ett' hänen leukojaan
pakottaa. Luulla vanhaa Rubea harmaaks' karhuks'! Voi sun tuhannen --
ha, ha, ha! He, he, he! Ho, ho, hoo!"

Vanha metsästäjä nauraa hohotti kuin huvinäytelmää katsellessa, kuin ei
vihollisia olisi ollut sadan mailin kuuluvilla.

"Oletko nähnyt laisinkaan Seguinia?" kysyin.

"Ettäkö nähnyt? Näinhän ja olipa siinä näkemistäkin. Oletko koskaan
nähnyt raivoavan villikissan?"

"Lienenpä nähnyt", vastasin.

"Sellainen hän oli. Kun mökki kaatui, oli hän sisällä. Niin minäkin,
mutta kömmin jotenkin ovesta ulos ja juuri silloin näin kapteenin
käsirysyssä injuunin kanssa. Mutta sitä ei kauan kestänyt, kapteeni
antoi sille oikein isän kourasta jonnekin kylkiluiden väliin ja siihen
se murjaani kupertui."

"Mutta miten kävi Seguinille? Näitkö häntä sen jälkeen?"

"Että näinkö hänet senjälkeen? E-en."

"Pelkään, että hän on kuollut."

"Sitä minä en luule, nuori toveri. Hän tuntee nämä kaivokset paremmin
kuin kukaan meistä ja hän tietää kyllä piiloittautua. Kyllä hän taitaa,
siitä min' oon varma."

"Niinpä kai, jos hän vain tahtoo", sanoin arvellen, että Seguin ehkä
oli lähtenyt vankien perään ja siinä heittänyt henkensä.

"Älä sinä häntä sure, nuori toveri. Hän ei ole niin tyhmä, että
pistäisi sormiaan mehiläisen pesään, jossa ei ole hunajaa."

"Mutta mihin hän on voinut mennä, koska en häntä nähnyt sen jälkeen."

"Mihin hän on voinut mennä? Hän on voinut mennä jos minne pensasten
kautta. En katsellut hänen jälkeensä. Hän jätti injuunin siihen
paikkaan, eikä edes ottanut päänahkaa; minä sen sitten otinkin ja kun
jälleen nousin pystyyn oli hän poissa. Mutta se injuuni. Kuule! Se
injuuni vasta oli aika peijakas."

"Ketä intiaania sinä tarkoitat?"

"Häntä, joka tuli mukaamme Del Norte-joelta, Coco-päällikköä."

"El Sol! Mitä tiedät hänestä? Onko hän kuollut?"

"No-o sitähän min' en usko, eikä hän voikaan kuolla; se on sentään
piltin mielipide siitä asiasta. Hän tuli talon alta, kun se oli
luhistunut ja hänen hieno pukunsa oli niin kunnossa, kuin se juuri
olisi ollut otettu laatikosta. Kaksi oli hänen kimpussaan ja voi
jestas, kuinka hän tappeli. Minä kävin takaa toiseen ja tein siitä
lopun, mutta sen toisen hän lopetti kuin leikillä vain. Se oli hienoin
tälli, mitä täällä vuorilla oon nähnyt; ja koko joukon olenkin jo
nähnyt."

"Miten se kävi?"

"Tiedäthän sen injuunin -- sen Cocon -- sotakirveen?"

"Kyllä."

"No niin, se on julma ase, jos sitä vaan osaa käyttää -- ja hän osaa,
se on vissi ja varma. Toisellakin oli kirves, mutta ei se kauan saanut
sitä pitää. Hetkessä se lensi hänen kädestään ja sitten Coco iski.
Uh! Se oli isku. Se vei murjaanin pään halki. Mutta sitten tulivat
intiaanit ja kun tällä pojalla ei ollut hevosta eikä puukkoa pitempää,
niin huomasin viisaaksi piiloutua -- ja tänne mä tulin."




XLVIII.

SAVUSTETUT.


Keskustelimme matalalla äänellä, sillä intiaanit olivat yhä luolan
edustalla. Yhä uusia saapui paikalle ja kaikki tutkivat kanadalaisen
paljasta kalloa yhtä uteliaina ja ihmetellen kuin heidän toverinsa.

Rube ja minä istuimme hetken hiljaa tähystellen heitä. Metsästäjä oli
tullut vierelleni voidakseen nähdä ulos ja jutellakseen kuiskaten.

Pelkäsin vieläkin, että villit tutkisivat luolaa.

"Sitä en minä usko", sanoi toverini. "Tääll' on niin paljon
kaivosaukkoja näetkös. Tuolla toisella puolen niitä on toista sataa
ja useimmat miehet, jotka pääsivät pakoon, lähtivät kauemmaksi. Minun
luuloni on, että intiaanit ovat huomanneet sen eivätkä häi -- pee-veli,
eikös tuo kirottu koira!"

Ymmärsin ajatuksen siitä kauheasta äänenpainosta, jolla nämä sanat
lausuttiin. Silmämme olivat samalla kertaa huomanneet koirani Alpin. Se
juoksenteli luolan edustalla. Huomasin ensi silmäyksellä, että se haki
minua.

Seuraavassa hetkessä oli se löytänyt jäljet, joita myöten olin ryöminyt
kaktuspensaissa ja tuli juosten luolaa kohti.

Tultuaan kanadalaisen ruumiille, joka makasi sen tiellä, pysähtyi se
hetkeksi ja näytti nuuskivan sitä. Sitten se vinkaisi lyhyesti ja meni
tohtorin ruumiin luo, tutkien sitä samalla tavalla. Se juoksi monta
kertaa niitten välillä edestakaisin, mutta lopuksi jätti ne ja painaen
kuononsa maahan, hävisi näkyvistämme.

Koiran omituiset liikkeet herättivät intiaanien huomion ja he seisoivat
pitäen sitä silmällä.

Toverini ja minä aloimme jo toivoa, että se oli kadottanut jälkemme,
kun suureksi kauhuksemme se ilmestyi uudestaan seuraten jälkiäni. Tällä
kertaa se hyppäsi yli ruumiiden ja seuraavassa hetkessä hyppäsi luolan
suulle.

Ulkoa kuuluva huuto todisti, että olimme mennyttä kalua.

Yritimme ajaa koiran ulos jälleen, ja onnistuimmekin, vaikka Rube
haavoittikin sitä puukollaan, mutta juuri tämä haava ja koiran käytös
vahvisti vihollisiamme luulossaan, että luolassa oli pakolaisia.

Kädenkäänteessä tummeni luolan aukko intiaaneista, jotka huusivat ja
huitoivat.

"Pidäpäs pyssyäs' kunnossa, nuori mies!" sanoi toverini. "Onkos se
niitä uudenmallisia pistooleja. Lataa joka lovi."

"Onkohan minulla aikaa ladata?"

"Aivan tarpeeksi. He eivät ole niin halukkaita tulemaan tänne ilman
valoa. He ovat hakemassa soihtua tuolta mökistä. No, käypäs työhön. Aja
sisään muonaa!"

Ennättämättä vastata kaivelin esiin ruutisarveni ja latasin
jäljelläolevat viisi revolverin panoskammiota. Olin tuskin suorittanut
työn, kun yksi intiaaneista ilmestyi luolan suulle palava soihtu
kädessä ja kumartui astuakseen aukosta luolaan.

"Nyt on sun vuorosi", kuiskasi Rube. "Lennätä se hemmetin mustalainen
nurin!"

Laukaisin ja villi pudotti soihtunsa kaatuen kuolleena sen päälle!

Kiukkuinen huuto kaikui ulkoa laukauksen jälkeen ja intiaanit hävisivät
luolan edustalta. Heti sen jälkeen pisti käsivarsi esiin ja veti pois
kuolleen ruumiin.

"Mitähän luulet heidän nyt aikovan tehdä?" kysyin toveriltani.

"Enpä voi nyt aivan tarkoin tuota tietää; mutta luulenpa, että he nyt
ovat saaneet tarpeensa tästä leikistä. Lataapas toi värkkisi taasen.
Arvaan, että tarvitsemme sitä ennenkuin luulemmekaan. Peeveli sentään
sitä mun pyssyäni. Oispa mulla täällä se pieni pyssyni! Onko sulla taas
kuusi panosta, onko? Hyvä! Se on mainio ase, tuo sun pistoolisi. Näin
päällikön käyttävän sellaista. Voi Herra, se teki jälkeä murjaanien
joukossa. Ei niitä tässä paljoa liene. Lataa tarkasti, nuori mies!
Kyll' täss' on aikaa. He kyllä tietävät, mikä ase sinulla on."

Koko tämän vuoropuhelun aikana intiaanit olivat näkymättömissä, mutta
kuulimme heidän olevan kummallakin puolen kaivosaukkoa. Tiesimme heidän
aprikoivan uutta keinoa saadakseen meidät haltuunsa.

Kuten Rube väitti, olivat he arvanneet, että laukaus oli tullut
revolverista. Epäilemättä olivat viime taistelusta jääneet kertoneet
revolvereittemme aikaansaamasta kauheasta tuhosta, ja heitä pelotti
näyttäytyä. Mitähän keinoa he aikoivat käyttää? Näännyttää meidät
nälkään?

"Kyllä he voivat", sanoi Rube vastaten kysymykseeni, "ja saavatkin,
jos koettavat. Täällä ei sitten ole paljoa kaluamista. Mutta on myös
toinen keino, jos heillä vain on kylliksi älliä käyttääkseen sitä,
se auttaisi nopeammin kuin nälkä. Haa!" huudahti hän synkkänä. "Tota
justiin ajattelin. He aikovat savustaa meidät ulos täältä. Katsos
tuonne!"

Katselin ulos. Matkan päässä näin intiaaneja, jotka tulivat luolaa
kohti kantaen suuria risukimppuja. Heidän aikeensa olivat selvät.

"Mutta voiko se onnistua?" kysyin epäillen, "emmeköhän voi kestää
savua?"

"Kestää sitä, sinä keltainen kananpoika. Et sinä näy tietävän, mitä
lajia risuja he tuovat tuolla."

"En, mitä ne ovat?"

"Ne on niitä lemupensaita, se on varmaan pahinta hajua, mitä koskaan
olet nokkaasi vetänyt. Sen savu ajaa vaikka haisunäädän puun ontelosta.
Minä sanon sulle, että joko he savustavat meidät täältä ulos tai
tukehdumme tänne, ja tää poika ei oo tapellut kolmeakymmentä vuotta ja
enemmänkin intiaanien kanssa kupsahtaakseen sillä lailla. Jos se alkaa
käydä liian mahdottomaksi, niin aion minä ainakin tehdä ryntäyksen.
Just' sen min' oon päättänyt tehdä, nuori mies."

"Mutta kuinka me siis teemme", kysyin nopeasti.

"Jaa, kuinka? Oleks valmis tappelemaan, häh?"

"Minä suostun taistelemaan viimeiseen saakka."

"No hyvä, kuule sitten, millä tavalla: Kun he ovat sytyttäneet tulen,
niin etteivät savun tähden näe meidän tuloamme, hyppäämme ulos heidän
joukkoonsa. Sulla on pistooli ja voit mennä ensin. Ammu joka kirottu
mustalainen, joka sinuun tarttuu kiinni, ja juokse kuin leimaus! Minä
seuraan sun kintereilläs. Jos vain pääsemme heidän ohitsensa, voimme
paeta pensaikkoon ja ryömiä toisella puolella oleviin suuriin luoliin.
Ne ovat keskenään yhteydessä ja voimme ehkä pettää heitä siellä. Kyllä
tääkin mäyrä ennen osasi juosta, mutta nää käpälät eivät oo enää yhtä
notkeet kuin ne ennen vanhaan olivat. Voimmehan kuitenkin yrittää, ja
muista nuori mies, tää on meidän ainoa mahdollisuus, kuuleks' sä?"

Suostuin seuraamaan neuvoja, joita lannistumaton toverini oli antanut.

"He eivät vielä saa vanhan Ruben päänahkaa niin hevillä. He, he, he!"

Käännyin hänen puoleensa. Mies näytti todellakin nauravan oudolle ja
sopimattomalle pilalleen. Oli kauheaa kuulla hänen nauruaan.

Monta sylillistä risuja työnnettiin luolan suuhun. Näin niiden olevan
kreosoottipensaita.

Maahan pudonnut soihtu sytytti nopeasti risukasan ja pian nousi siitä
paksu musta savu. Enemmän heitettiin päälle ja ilkeä löyhkä alkoi
tunkeutua sieraimiimme ja keuhkoihin synnyttäen paikalla pahoinvointia
ja tukehtumista. En olisi kauan kestänyt sitä. Enkä tarvinnut sitä
koetellakaan, sillä kuulin Ruben huutavan --

"Nyt on sun vuorosi, nuori mies! Ulos, ja anna niitä päin kuonoa!"

Epätoivon voimalla puristin pistoolia ja ryntäsin palavan risukasan
lävitse. Kuulin hurjan ja kammottavan huudon. Näin joukon miehiä --
vihollisia. Näin keihäitä, sotakirveitä ja verisiä puukkoja, ja --




XLIX.

UUSI RATSASTUSTAPA.


Kun palasin tajuntaani, huomasin makaavani maassa, ja koirani, joka
tietämättään oli syynä vangiksi joutumiseeni, nuoli kasvojani. En liene
kauankaan ollut tajuttomana, sillä villit yhä huitoivat ympärilläni.
Eräs koetti ajaa heitä pois. Tunsin hänet, se oli Dacoma. Hän lausui
jotakin, joka näytti rauhoittavan sotureita. En voinut ymmärtää, mitä
hän sanoi, mutta kuulin hänen usein mainitsevan nimeä Quetzalkoatl.
Tiesin sen kyllä heidän jumalansa nimeksi, mutta en silloin vielä
ymmärtänyt, mitä henkeni säästämisellä oli sen kanssa tekemistä.

Arvelin Dacoman suojeluksen johtuvan säälin tai kiitollisuuden
tunteesta, ja koetin muistella, olinko osoittanut hänelle jotakin
erikoista ystävällisyyttä hänen ollessaan vankinamme. Erehdyin peräti
tämän jalon raakalaisen vaikuttimien suhteen.

Pääni tuntui kipeältä. Olivatkohan he nylkeneet pääni? Nostin käteni
ja koettelin päälakeani. Ei. Rakkaat ruskeat kiharani olivat vielä
paikoillaan; mutta takaraivossani oli syvä haava -- sotakirveen
jälki. Minua oli lyöty takaa tullessani ulos luolasta, ennenkuin olin
ennättänyt laukaista ainoatakaan luotia.

Missä oli Rube? Kohottauduin hiukan ja katselin ympärilleni. En voinut
nähdä häntä laisinkaan. Olisiko hän päässyt pakoon, kuten aikomuksensa
oli. Ei; olisi ollut mahdotonta ainoastaan puukolla aseistettuna
tunkeutua niin monen vastustajan sivu. Sitäpaitsi en huomannut
intiaaneista mitään, mikä olisi osoittanut vihollisen pakoa. Ei kukaan
ollut liikkunut paikaltaan. Mitähän sitten oli tapahtunut? Haa! Nyt
ymmärsin oikealla tavalla Ruben pilanteon päänahkansa suhteen. Se ei
ollut kaksinkertainen, vaan kolminkertainen pila.

Metsänkävijä oli jäänyt hiljaa luolaansa, lähtemättäkään perässäni, ja
epäilemättä hän tällä hetkellä istui katsellen minua, syntipukkiaan, ja
myhäili omalle pelastukselleen.

Intiaanit eivät voineet uneksiakaan meitä olleen kaksi luolassa, ja
otaksuen sen olevan tyhjän eivät yrittäneetkään "savustaa" sitä enempää.

En halunnut poistaa heidän harhaluuloaan. Tiesin, ettei Ruben
kuolema tai vangitseminen olisi minua auttanut, mutta en voinut olla
miettimättä kummallista sotajuonta, jolla se vanha kettu oli pelastanut
nahkansa.

En ennättänyt kauankaan miettiä. Kaksi intiaania tarttui käsivarsiini
ja veti minut vielä palavalle rakennukselle. Oi taivas! tämänkö vuoksi
Dacoma oli säästänyt minut heidän sotakirveiltään?...

He alkoivat sitoa käsiäni ja jalkojani. Ympärilläni näin useita
toisia, jotka olivat samanlaisen kohtelun alaiset. Tunsin
Sanchez-härkätaistelijan ja punatukkaisen irlantilaisen. Oli vielä
joukostamme kolme muuta, joitten nimiä en koskaan ollut kuullut.

Olimme kaikki palavan talon edustalla. Näimme kaiken, mitä tapahtui.

Intiaanit poistivat pudonneita ja hiiltyneitä hirsiä, saadakseen
pois toveriensa ruumiit. Seurasin heidän toimiaan vähemmällä
mielenkiinnolla, kun tiesin, ettei Seguin ollut siellä.

Oli kauhistuttavaa nähdä rauniopaikkaa, sitten kun hirren jätteet oli
siirretty pois. Yli puolen tusinaa ruumista makasi siinä puoleksi
paahtuneina! Heidän vaatteensa olivat palaneet, mutta siitä, mikä vielä
oli jäänyt palamatta, voimme päättää, kumpaanko joukkoon mikin oli
kuulunut. Suurin osa oli navajoja. Näkyi myöskin metsästäjäin savuavia
ruumiita kyteväin vaatekappaleitten sisällä. Ajattelin Gareyta, mutta
mikäli voin huomata, ei hän ollut näiden joukossa.

Intiaaneille ei jäänyt edes päänahkojakaan. Tuli oli ennättänyt ennen
heitä eikä ollut jättänyt hiuskarvaa heidän kuolleitten vihollistensa
päälaelle. Nähtävästi tästä kiukuissaan he nostivat metsästäjäin
ruumiit vielä palavaan hirsiläjään. He keräsivät puukot, pistoolit
ja sotakirveet, joita oli tuhkan joukossa; sitten he siirsivät
heimolaistensa maalliset jätteet raunioista ja asettivat ne riviin. He
lauloivat niiden ympärillä kaikuvalla äänellä kostolaulua.

Koko tämän ajan makasimme siinä, mihin he olivat heittäneet meidät,
kymmenkunnan intiaanin vartioimana. Olimme pahain aavistusten vallassa.
Näimme tulen yhä palavan ja näimme, kuinka tovereittemme puoleksi
palaneet ruumiit oli heitetty roviolle. Pelkäsimme samanlaista kohtaloa.

Mutta pian huomasimme, että olimmekin säästetyt toisenlaiseen
tarkoitukseen. Kuusi muulia ajettiin esiin ja meidät nostettiin selkään
uudenlaisella tavalla. Meidät asetettiin ensin hajasäärin muulin
paljaalle selälle, kasvot häntään päin. Sitten vedettiin jalkamme
eläinten kaulan ympäri ja sidottiin nilkoistaan kiinni toisiinsa.
Sitten meidät taivutettiin alas pitkin muulien selkää, kunnes poskemme
kosketti niiden perälihaksia. Tässä asennossa vedettiin kätemme alas
muulin vatsan alle ja sidottiin ranteista kiinni toisiinsa.

Asento oli tuskallinen, ja muulit, jotka olivat tottumattomia
kuljettamaan tällaisia "kuormia", potkiskelivat ja hyppivät pitkin
kenttää vangitsi jäimme suureksi huviksi.

Tätä julmaa urheilua jatkettiin vielä sittenkin kun muulit jo olivat
väsyneet, sillä villit pistelivät muuleja keihäillään ja panivat
kaktuksen oksia niiden hännän alle. Olimme puoliksi tajuttomia, kun
tämä peli loppui.

Haltijamme jakaantuivat nyt kahteen joukkueeseen ja nousivat kuilun
vastakkaisille reunoille. Toinen lähti meksikkolaisvankien ja tyttöjen
sekä heimonsa lasten kanssa. Suurempi joukkue, Dacoman johdolla -- hän
oli nyt heimon päällikkö, sillä entinen oli kaatunut kahakassa, --
vartioi meitä.

Meidät vietiin sille puolelle, jossa lähde oli, ja päästyämme veden
luo pysähdyimme yöksi. Pääsimme alas muuleilta ja meidät köytettiin
toisiimme kiinni tiukasti; vartijat pitivät meitä koko yön silmällä.
Sitten meidät taas kiinnitettiin muuleihin kuten edellisenä päivänä ja
kuljetettiin länteen päin yli erämaan.




L.

KIINTEÄ VÄRI.


Nelipäiväisen tuskallisen matkan jälkeen saavuimme takaisin Navajon
laaksoon. Toiset vangit ja suuri karjalauma olivat jo saapuneet ennen
meitä, ja näimme ryöstetyn karjan hajallaan pitkin tasankoa.

Saapuessamme kylään tulivat naiset ja lapset vastaamme, paljoa
suuremmin joukoin kuin viime kerralla. He olivat vieraita, jotka olivat
toisista pohjoisempana sijaitsevista navajolaiskylistä. He olivat
tulleet ottamaan vastaan palaavia voitokkaita sotureita ja ottamaan
osaa suuriin juhlallisuuksiin, joita aina vietettiin onnistuneitten
sotaretkien jälkeen. Huomasin heidän joukossaan useita valkoihoisia
kasvoja, iberialaista rotua, entisiä vankeja, jotka nyt olivat
sotureitten vaimoja. He olivat puetut kuten muutkin intiaanittaret ja
näyttivät ottavan osaa yleiseen iloon. He, kuten Seguininkin tytär
olivat muuttuneet intiaaneiksi.

Siellä oli paljon mestitsejä, puolirotuisia, intiaanien ja
meksikkolaisten vankien jälkeläisiä, lapsia monesta ryöstöavioliitosta.

Meidät vietiin katuja pitkin kylän länsipäähän. Kansanjoukko seurasi
jäljessä, ilmaisten huudoillaan vuoroin voitonriemua, vihaa tai
uteliaisuutta. Noin sadan metrin päähän rakennuksista, aivan joen
rannalle, pysähtyi vartiostomme.

Käänsin päätäni joka puolelle niin hyvin kuin se vaikeassa asennossani
oli mahdollista, mutta en voinut nähdä häntä enkä muitakaan
naisvankeja. Missähän he lienevät olleet? Kenties temppelissä.

Temppeli oli kylän toisessa päässä ja rakennukset estivät sitä
näkymästä. Ainoastaan temppelin huippu näkyi paikkaan, johon olimme
pysähtyneet.

Köytemme irroitettiin ja meidät laskettiin maahan. Olimme tyytyväiset
päästessämme kauheasta asennosta, jossa olimme ratsastaneet koko
matkan. Toivoimme saavamme jo istua pystyssä. Mutta se toivo oli
turha. Huomasimme pian joutuneemme tuhkasta tuleen. Meitä ainoastaan
"käänneltiin". Olimme tähän saakka maanneet vatsallamme, nyt meidät
käännettiin selällemme.

Käden käänteessä oli tämä toimitettu, sillä vihollisemme käsittelivät
meitä aivan kuin kuolleita esineitä. Ja sitähän miltei olimmekin.

Meidät asetettiin vihreälle nurmikolle selällemme. Kunkin ympärille
iskettiin neljä pitkää paalua maahan suunnikkaan muotoon. Käsivartemme
ja sääremme levitettiin hajalleen ja nahkahihnat kiinnitettiin
nilkkoihin ja ranteisiin. Nämä taasen heitettiin paaluihin ja
kiristettiin niin kireälle, että nivelemme narskuivat kauheasta
jännityksestä. Siihen jäimme makaamaan kasvot ylöspäin aivankuin
kuivumaan levitetyt vuodat.

Meidät oli sijoitettu kahteen riviin, siten että ylemmässä rivissä
olevien pää oli alempien jalkain välissä. Meitä oli kuusi miestä, joten
muodostimme kaksi kolmimiehistä riviä.

Asentomme ja kiinnikkeemme estivät meitä liikuttamasta jäsentäkään.
Ainoastaan päätä voimme hiukan liikuttaa, koska niskamme taipui niin
paljon, että näimme, mitä edessä ja sivuillamme tapahtui.

Kun olimme kunnollisesti paalutetut, käänsin päätäni katsellen
uteliaana ympärilleni. Huomasin olevani viimeinen mies oikeanpuolisessa
rivissä ja ensimmäisenä rivissämme oli entinen soturi O'Cork. Sitten
vartijamme, revittyään melkein kaikki vaatteet päältämme, poistuivat,
ja sensijaan intiaanitytöt ja -vaimot alkoivat kokoontua ympärillemme.
Huomasin heidän kokoontuvan etupuolelleni, muodostaen taajan ryhmän
irlantilaisen ympärille. Hämmästyin heidän hullunkurisia liikkeitään,
outoja huudahduksiaan ja hämmästyneitä kasvonilmeitään. "Ta-yah!
Ta-yah!" he huusivat ja koko joukko purskahti naurun rähäkkään.

En ymmärtänyt syytä. Barney oli epäilemättäkin heidän ihmettelynsä
esine; mutta en ymmärtänyt, mitä varten hän oli meitä muita
merkillisempi. Kohotin päätäni saadakseni varmuuden: arvoitus selveni
itsestään. Eräs intiaaneista oli poistuessaan siepannut irlantilaiselta
lakin ja hänen pieni punatukkainen päänsä paljastui kaikkien
nähtäväksi. Se paistoi jalkaini välissä aivankuin täysikuu ja huomasin
sen olevan ilon aiheena.

Sillävälin naiset tulivat yhä lähemmäksi, kunnes he kokoontuivat
tiheään joukkoon toverimme ympärille. Lopulta eräs heistä kumartui
ja kosketti hänen päätään sormellaan, vetäen sen nopealla liikkeellä
takaisin, aivankuin sitä olisi polttanut.

Tämä aiheutti uuden kaikuvan naurun ja vähässä ajassa olivat kylän
kaikki naiset irlantilaisen ympärillä, tyrkkien toisiaan nähdäkseen
paremmin. Meitä muita kohtaan ei osoitettu muuta huomaavaisuutta kuin
että meitä runsaasti tallattiin, puolitusinaa painavia intiaaninaisia
seisoi säärilläni, nähdäkseen paremmin toistensa olkapäitten ylitse.

Koska näköalaani juuri eivät peittäneet liiat alushameet, näin
irlantilaisen pään toisinaan vilkkuvan paljaiden nilkkain välistä.

Vähitellen naiset kävivät yhä väkivaltaisemmiksi, alkaen nykiä hänen
lyhyitä karkeita harjaksiaan, koko ajan nauraa röhöttäen.

Minua ei nyt lainkaan huvittanut pilanteko; mutta Barneyn
pään etupuolelta kuului ääni, joka osoitti sellaista kestävää
kärsivällisyyttä, mikä olisi voinut saada haudankaivajankin
hymyilemään; myöskin Sanchez ja kaikki muutkin vangit nauroivat
ääneensä.

Kauan aikaa toverimme kesti kiusan äänettömänä, mutta lopulta tämä
koetteli liiaksi hänen kärsivällisyyttään, ja hän alkoi purkaa sanoiksi.

"Tytön peijakkaat", hän sanoi ääni hyvänluontoisen toruvana, "mikä
teitä huvittaa? Ettekö koskaan ole nähneet punaista tukkaa?"

Kuullessaan tämän vetoomuksen, jota he tietenkään eivät ymmärtäneet,
nauroivat he niin, että valkeat hampaat näkyivät.

"Totta vie, jospa saisin teidät mukaani vanhaan Irlantiin, voisin
näyttää teille sellaisia niin monta, että se riittäisi koko
loppuiäksenne. Menkääpäs hiiteen siitä! Taivaan tähden, poljette
varpaani sijoiltaan! Aih! Taidattepa keriä tukkani! Pyhä neitsyt!
Jättäkää minut rauhaan. Hitto vieköön teidät --!"

Viimeisissä sanoissa osoitti jo ääni, että O'Cork lopultakin oli
menettänyt mielenmalttinsa, mutta tämä vain lisäsi kiusanhenkien intoa
samalla kuin heidän riemunsa paisui yli äyräitten. He höyhensivät häntä
yhä rajummin, kirkuen koko ajan. Vaikka hän jatkoi sättimistään, kuulin
vain toisinaan hänen huudahtavan -- "Mooseksen äiti! Tuhat tulimmaista!
Pyhä piina!" sekä muuta samantapaista.

Tätä jatkui kotvan aikaa, mutta sitten syntyi hiljaisuus ja neuvottelu
naisten kesken osoitti, että he olivat keksineet jonkun uuden keinon.

Useita tyttöjä lähetettiin rakennuksille. He palasivat heti tuoden
mukanaan suuren "ollan" ja toisen pienemmän astian. Saimme pian nähdä,
mikä heidän tarkoituksensa oli.

Olla täytettiin vedellä ja nostettiin rannalle ja pienempi astia
asetettiin aivan Barneyn pään viereen. Huomasimme, että se sisälsi
pohjois-meksikkolaisten yucca-suopaa. He aikoivat siis pestä pois
punaisen värin!

Irlantilaisen käsisiteet irroitettiin niin, että hän voi istua
pystyssä, ja suuri kasa suopaa asetettiin hänen päänsä päälle, niin
että se peitti koko tukan. Joukko jänteviä intiaanittaria tarttui häntä
hartioista ja alkoi veteen kastetuilla kuorikimpuilla hieroa hänen
päätään.

Toimitus ei lainkaan näyttänyt huvittavan Barneyta, joka kiljui,
pudistellen päätään joka puolelle välttääkseen pesua. Mutta tämä ei
auttanut. Eräs nainen tarttui kaksin käsin hänen päähänsä ja piti sitä
paikoillaan, samalla kuin toiset jatkoivat hieromistaan yhä kiivaammin.

Intiaanit tanssivat ja huusivat hänen ympärillään; mutta keskeltä melua
kuulin Barneyn aivastelevan ja ulisevan tukahtuvin äänin:

"Pyhä Neitsyt! -- äätsh! Saatte hiero... -- ääts, niin että nahka
lähtee -- eikä se sittenkään lähde -- --. Minäpä sanon -- että se on
juurissa. -- Se ei lähde -- -- ei kautta sieluni -- --!"

Mutta miesparan selitykset olivat turhat. Pesua yhä jatkettiin hetken
aikaa, lisäämällä yucca-suopaa tavan takaa; ja sitten nostettiin suuri
olla ja sisältö kaadettiin hänen päälleen.

Kuinka suuri olikaan naisten hämmästys, kun he huomasivat, että
punainen väri, laisinkaan heikontumatta, loisti kenties vieläkin
kirkkaammin!

Vielä toinen olla vettä nostettiin joesta ja kaadettiin pitkin
irlantilaisen korvia, mutta ilman vaikutusta.

Barney ei ollut saanut tällaista pesua moneen päivään, luultavasti ei
senjälkeen, kun hän sotaväessä oli käynyt rykmentin parturin luona.

Kun naiset huomasivat värin pysyvän heidän ponnistuksistaan huolimatta,
luopuivat he yrityksestä ja toverimme "paalutettiin" jälleen maahan.
Hänen vuoteensa ei ollut enää aivan kuiva, yhtävähän kuin minunkaan,
sillä vesi oli kostuttanut nurmikon ja me makasimme mudassa. Mutta tämä
oli pieni kiusa verrattuna kaikkeen muuhun, jota saimme kärsiä.

Kauan aikaa intiaaninaiset ja lapset seisoskelivat ympärillämme, kukin
vuorostaan tutkien toverimme päätä. Myöskin muut saivat jonkin verran
huomiota osakseen, mutta O'Cork oli kuitenkin "pääpöpö".

He olivat useinkin meksikkolaisten vankiensa päässä nähneet meidän
väristämme tukkaa; mutta epäilemättä Barney oli ensimmäinen punapää,
jota koskaan oli kynsitty Navajon laaksossa.

Vihdoin tuli yö ja naiset palasivat kylään, jättäen meidät vartijain
huostaan, jotka koko yön istuivat vierellämme.




LI.

VILLIT HÄMMÄSTYVÄT.


Tähän saakka ei meillä ollut mitään aavistusta tulevasta kohtalostamme;
mutta päättäen kaikesta, mitä olimme kuulleet ja myöskin itse kokeneet
näistä villeistä, aavistimme sen olevan julman.

Sanchez, joka hiukan ymmärsi heidän kieltään, ei antanut meidän
toivoakaan mitään muuta. Hän oli saanut nämä tiedot poimimalla ne meitä
ympäröineitten naisten keskustelusta.

"Huomenna", sanoi hän, "he tanssivat mainanchic-tanssin -- suuren
Montezuman tanssin. Tähän juhlatanssiin ottavat ainoastaan naiset ja
tytöt osaa. Seuraavana päivänä pidetään suuret turnajaiset, jolloin
soturit näyttävät taitoaan nuolen ammunnassa, painiskelussa ja
ratsastuksessa. Jospa he sallisivat minunkin ottaa osaa, näyttäisin
heille taitoni."

Sancho, joka oli taitava härkätaistelija, oli sitäpaitsi nuorempana
ollut sirkuksessa ja olikin, kuten kaikki tiesimme, sangen etevä
ratsastaja.

"Kolmantena päivänä", jatkoi hän, "saamme juosta kujanjuoksun, jos
tiedätte, mitä se tarkoittaa."

"Ja neljäntenä --"

"Niin, entäs neljäntenä?"

"Paistetaan meidät elävältä."

Olisimme kenties enemmänkin tyrmistyneet tätä äkkinäistä loppua, jos
ajatus olisi ollut meille uusi. Tällaisen lopun mahdollisuus oli
kuitenkin ollut mielessämme vankeutemme alusta saakka. Tiesimme,
etteivät villit olisi säästäneet meitä kaivoksen luona antaakseen
meille helpomman kuoleman; tiesimme myöskin, etteivät he koskaan
ottaneet miehiä vangeiksi jättääkseen heidät henkiin. Rube ainoastaan
oli tästä poikkeuksena; mutta hänen tarinansa oli aivan erikoinen ja
hän pelastuikin ainoastaan suuren neuvokkuutensa avulla. "Heillä on
sama jumala", jatkoi Sanchez, "kuin Meksikon azteekeillä, sillä he
ovat samaa alkuperää, arvellaan. En tunne siitä sen enempää, vaikka
olen kuullut miesten puhuvan siitä. Hänellä on pahimmoisen tyly nimi.
Carrai! Olenpa unhottanut sen."

"Quetzalkootl?"

"Caval! Aivan sama nimi. Pues, señores; hän on tulen jumala ja syö
ihmislihaa; haluaa sen mieluimmin paistettuna, sanotaan. Tähän
tarkoitukseen aiotaan meitä juuri käyttää. He aikovat kärventää meidät
hyvittääkseen jumalaansa ja samalla tyydyttääkseen itseään. Kaksi
kärpästä yhdellä iskulla." Emme siis enää voineet olla epätietoisia
kohtalostamme ja koetimme senvuoksi nukkua tiedon kuultuamme kukin
parhaan kykymme mukaan.

Aamulla huomasimme intiaanien maalailevan ja koristelevan itseään. Sen
jälkeen alkoi tanssi, mamanchic-tanssi.

Juhlatoimitus suoritettiin temppelin edustalla olevalla kentällä.

Juhlan alkaessa irroitettiin meidät hankalista asennoistamme ja
vedettiin lähemmäksi, voidaksemme paremmin ihailla "heimon kunniaa".

Olimme yhä vieläkin sidottuja, mutta saimme kuitenkin istua pystyssä.
Tämä oli meille suuri helpotus, ja nautimmekin paljon enemmän tästä
uudesta asennosta kuin itse juhlasta.

En osaisi selittää tanssin kulkua, vaikkakin olisin seurannut sitä
-- mitä kuitenkaan en tehnyt. Tanssiin otti osaa ainoastaan heimon
naisväki, kuten Sanchez jo oli kertonut. Nuoria tyttöjä, värikkäästi
ja ihmeellisesti puettuina, kantaen kukkakiehkuroita, kaarteli ja
hypähteli tanssiaskelin. Keskelle oli rakennettu korkea lava, jonka
päällä soturi ja tyttö esittivät Montezumaa ja hänen kuningatartaan
ja heidän ympärillään tytöt tanssivat ja lauloivat. Juhlatoimitus
loppui siihen, että tanssijattaret polvistuivat heidän eteensä suureen
puoliympyrään. Huomasin valtaistuimella Dacoman ja Adèlen. Mielestäni
tyttö näytti alakuloiselta.

"Seguin parka!" ajattelin, "nyt ei tytöllä ole ketään suojelijaa.
Vieläpä valeisä, poppamies, kenties olisi voinut olla hänen ystävänsä.
Nyt oli hänkin poissa --"

Mutta kauan en tätä asiaa aprikoinut: minulla oli toinen vieläkin
suurempi huoli. Mieleni ja silmäni olivat suunnatut temppeliä kohti
juhlan kestäessä. Näimme sen varsin hyvin olinpaikastamme, mutta
välimatka oli liian suuri erottaakseni temppelin parvekkeilla seisovien
valkoihoisten naisten kasvoja. Hän oli epäilemättä heidän joukossaan,
mutta en kyennyt tuntemaan häntä. Kenties olikin parempi, etten ollut
lähempänä, ajattelin silloin.

Näin intiaanimiehiä vankien joukossa, ja olin huomannut Dacoman ennen
tanssin alkua pöyhkeänä seisovan heidän edessään kuninkaallisessa
puvussa kaikkine kunniamerkkeineen.

Rube oli kertonut tämän päällikön olevan rohkean, mutta julman ja
mielivaltaisen. Sydäntäni painoi tuskallinen tunne meitä vietäessä
takaisin entiselle paikallemme.

Suurimman osan seuraavaa yötä viettivät intiaanit juhlien. Toisin oli
meidän laitamme. Saimme harvoin ja niukasti ruokaa ja kärsimme myöskin
janoa, sillä villit vartijamme eivät suvainneet antaa meille vettä,
vaikka joki virtasi jalkaimme ohitse. Aamu valkeni ja juhliminen alkoi
jälleen. Enemmän lampaita ja nautoja teurastettiin ja tulet leimusivat
jälleen ja veriset höyryävät eläimen lihat riippuivat niiden yllä.
Varhain aamulla soturit pukeutuivat, ei kuitenkaan sota-asuun, ja
turnajaiset alkoivat. Meidät vedettiin jälleen esille katselemaan
heidän villiä urheiluaan, joka tällä kertaa oli etempänä tasangolla.

Erotin temppelin parvekkeilla vankien vaaleat puvut. Temppeli oli
nähtävästi heidän asuinpaikkansa.

Sanchez oli kertonut tämän minulle. Hän oli puolestaan kuullut sen
intiaaneilta heidän keskusteluistaan. Tytöt säilytettäisiin siellä
viidenteen, siis meidän uhraamispäivämme jälkeiseen päivään. Sitten
päällikkö valitsisi yhden heistä omaa talouttaan varten ja soturit
saisivat heittää arpaa muista!

Toisinaan toivoin, että saisin nähdä hänet ennen kuolemaani. Mutta
järkeni kuiskasi, että se ei ollut tarpeellista. Kohtaloni ainoastaan
tuottaisi uutta tuskaa hänelle.

Katselin intiaanien leikkitaistelua. Osaksi se oli aseleikkiä, osaksi
ratsastuskilpailua. Miehet ratsastivat laukkaa riippuen vain toisen
jalan varassa jalustimessa ja heittäen tässä asennossa keihäänsä tai
ampuen nuolensa. Toiset taasen hyppivät hevoselta toiselle näiden
kiitäessä tasangon yli huimaavaa vauhtia. Toiset hyppäsivät satulaan
hevosen juostessa täyttä laukkaa, ja muutamat näyttivät taitoaan
suopungin heitossa. Sitten oli vielä leikkitaistelu, jolloin soturit
koettivat työntää toisiaan satuloista kuten keskiajan ritarit.

Se oli todellakin suurenmoinen näytelmä, todellinen ratsastusnäytös
kaukana erämaassa, mutta minua se ei huvittanut.

Sitävastoin seurasi Sanchez sitä suurella mielenkiinnolla. Huomasin
hänen katselevan jokaista uutta temppua mitä suurimmalla tarkkuudella.
Lopulta hän kävi kärsimättömäksi. Hänen kasvoissaan kuvastui outo ilme:
jokin ajatus tai pikainen päätös oli vallannut hänet.

"Sano tovereillesi", puhui hän eräälle vartijallemme navajon kielellä,
"sano, että voitan parhaimmankin heistä tuossa taidossa. Voisin vaikka
opettaa heille, kuinka hevosella ratsastetaan."

Villi kertoi, mitä vanki oli sanonut ja heti sen jälkeen useat soturit
ratsastivat hänen luokseen vastatakseen pilkkapuheeseen.

"Sinä, valkea orjako ratsastaisit kilvan navajosotureiden kanssa! Ha,
ha, ha!"

"Voitteko ratsastaa päällänne?" kysyi härkätaistelija.

"Päällämme? Miten?"

"Seisten päällänne hevosen laukatessa."

"Emme, et sinä eikä kukaan muukaan. Olemme preeriain parhaimmat
ratsumiehet, mutta sitä emme osaa."

"Minäpä osaan", vakuutti härkätaistelija painokkaasti.

"Hän kerskailee vain! Hän on hullu", huusivat toiset.

"Saammehan nähdä!" huusi eräs. "Antakaamme hänelle hevonen, ei hän
pääse karkuun."

"Antakaa minulle oma hevoseni, niin näytän teille."

"Mikä sinun hevosesi sitten on?"

"Ei mikään näistä; mutta tuokaa tänne tuo täplikäs mustangi ja antakaa
minulle satasen hevosenmittaa tilaa tasangolla, niin opetan teille
tempun."

Katselin mitä hevosta Sanchez oikeastaan tarkoitti ja näin sen olevan
saman, jolla hän oli ratsastanut Del Norte-joelta. Huomasin myös oman
suosikkini laitumella muitten hevosten joukossa.

Pidettyään lyhyen neuvottelun keskenään suostuivat he härkätaistelijan
pyyntöön. Hänen osoittamansa hevonen otettiin suopungilla kiinni
laumasta ja tuotiin esiin ja toverimme siteet irroitettiin. Intiaanit
eivät pelänneet hänen karkaavan. He tiesivät voivansa saavuttaa
tuollaisen kirjavan mustangitamman, sitä paitsi oli laakson kummassakin
päässä aina vartio. Vaikkakin hän siis voisi jättää heidät tasangolla,
ei hän voisi päästä aavikolle. Laakso sinänsä oli vankila.

Sanchez ei kauan viivytellyt valmistuksissaan. Hän kiinnitti
puhvelintaljan tanakasti hevosensa selkään ja talutti sitä sitten
jonkin aikaa ympyrän kaaressa pitäen sitä koko ajan samoilla jäljillä.

Harjoiteltuaan hevosta täten hetken aikaa pudotti hän suitset ja päästi
omituisen huudon, jonka kuullessaan eläin alkoi hiljalleen laukata
ympyrän kehää. Kun hevonen oli tehnyt kaksi tai kolme kierrosta,
hyppäsi härkätaistelija sen selkään ja suoritti yleisesti tunnetun
tempun ratsastaen päällään.

Vaikkakin tämä on aivan yleinen sirkustemppu, oli se aivan uusi
navajolaisille, jotka katselivat sitä suu ja silmät auki ihmetyksestä.
He vaativat härkätaistelijaa suorittamaan sen yhä uudelleen, kunnes
kirjava mustangi tuli aivan yksiväriseksi hiestä.

Sanchez ei lakannut, ennenkuin hän oli katsojilleen näyttänyt koko
ohjelmansa ja siten kokonaan hämmästyttänyt alkuasukkaat.

Kun turnajaiset olivat loppuneet, hinattiin meidät takaisin joen
luokse, mutta härkätaistelija ei ollut kanssamme. Onnellinen
Sanchez! Hän oli pelastanut henkensä! Hänet oli korotettu navajoiden
ratsastuksenopettajaksi!




LII.

KUJANJUOKSU.


Valkeni kolmas päivä: tuli meidän vuoromme esiintyä. Näimme
vihollistemme tekevän valmistuksiaan; näimme heidän häviävän metsään ja
palatessaan tuovan tuoreesta puusta valmistettuja nuijia; näimme heidän
pukeutuvan aivankuin pallopeliä varten.

Varhain aamulla meidät vietiin temppelin eteen. Lähestyessäni sitä
suuntasin katseeni ylös parvekkeelle. Kihlattuni näkyi ylhäällä, hän
tunsi minut.

Niukat vaatteeni olivat lian tahraamat ja täynnä veripilkkuja, tukkani
oli pölyinen, käsivarteni olivat arpia täynnä, kasvoni ja kaulani
olivat tomun peittämät, täynnä ruudin polttamia arpia; mutta kaikesta
huolimatta tunsi hän minut. Rakastavan silmällä hän tunsi kaikesta
huolimatta.

Ei mikään koko elämäni tapaus ole vaikeampi kertoa kuin tämä. Miksikö?
Ei mikään tapaus ollut niin järkyttävä, ei mikään, johon olisi
sisältynyt niin monta rajua tunnetta yhdellä kertaa. Rakkauttamme
kiusasi toistemme läheisyys, aivan toistemme syleilyn ulottuvilla,
mutta kuitenkin säälimättömän kohtalon erottamina; itseäni odotti
kuolema ja häntä odotti häväistys: tällaiset ja sadat muut tunteet
täyttivät sydämemme. Niitä ei voi eritellä, niitä ei voi selittää,
sanat eivät voi niitä kuvata.

Kuulin hänen huutonsa, hänen rajut sanansa ja itkunsa. Näin hänen
vaaleat poskensa ja hajalliset hiuksensa, kun hän aivan kuin hulluna
juoksi kaidepuuta vastaan ikäänkuin hypätäkseen alas. Näin hänen
vastarintansa, kun toiset vangitut vetivät hänet takaisin ja sitten
aivan äkkiä hän oli äänettömänä heidän käsissään. Hän oli pyörtynyt ja
vietiin näkyvistäni.

Olin ranteista ja nilkoista sidottu. Kohtauksen aikana olin pari kertaa
kohonnut pystyyn, tunteitteni liikuttamana, mutta kaaduin jälleen
maahan. En tehnyt muita yrityksiä, vaan makasin maassa tuskallisen
voimattomuuden vallassa.

Tätä kesti vain vähän aikaa, mutta voi niitä tunteita, jotka sieluni
tällä hetkellä täyttivät! Ne olivat kuin koko elämäniän kestävä kurjuus.

Noin puoleen tuntiin en tajunnut, mitä ympärilläni tapahtui, en ollut
tainnoksissakaan, mutta mieleni oli lamassa, olin aivan kuin kuollut.
Vihdoin heräsin huumauksestani. Näin villien olevan valmiit julmaa
leikkiään varten.

Kaksi riviä miehiä ulottui satoja metrejä tasankoa pitkin. Heillä oli
nuijat käsissään ja he seisoivat vastakkain, kolme neljä askelta rivien
välissä. Tätä kujaa oli meidän sitten juostava, saadaksemme iskuja
jokaiselta, joka vain ennätti antamaan ohi juostessamme. Oli annettu
lupaus, että jos joku kykeni juoksemaan kujan lävitse ja saavuttamaan
vuorenseinämän, ennenkuin hänet saataisiin kiinni, säästettäisiin hänen
henkensä.

"Onkohan tuo totta, Sanchez?" kuiskasin härkätaistelijalle, joka seisoi
vierelläni.

"Ei", vastasi hän kuiskaten. "Se on ainoastaan keino saada teidät
paremmin juoksemaan, jotta heillä olisi enemmän huvia. Te tulette
kaikki kuolemaan, kuulin heidän sanovan."

Vähäinen armo olisi tämä ollut, joskin se olisi ollut totta, sillä
voimakkainkaan ja nopeinkaan meistä ei olisi kyennyt sitä tekemään.

"Sanchez!" sanoin jälleen, kääntyen härkätaistelijan puoleen,
"Seguinhan oli ystäväsi. Tahdotko tehdä hänen tyttärensä hyväksi minkä
voit?"

Sanchez tiesi hyvin, mitä tarkoitin.

"Tahdon! tahdon!" vastasi hän näyttäen hyvin liikutetulta.

"Kunnon Sanchez! kerro hänelle, kuinka rakastan häntä. Ei, ei, sitä
sinun ei tarvitse hänelle kertoa!"

Tiesin tuskin mitä sanoin.

"Sanchez!" kuiskasin jälleen -- palauttaen muistiin ensimmäisen
ajatukseni -- "etkö voisi -- puukkoa, jotakin asetta -- etkö voisi
pudottaa sellaista silloin, kun minut päästetään irti."

"Siitä ei olisi mitään hyötyä. Sinä et pääse pakenemaan, vaikka saisit
viisikymmentä."

"Hyvin mahdollista, etten onnistu. Tahdon koettaa. Ja onhan minun
kuitenkin kuoltava, mutta parempi on kuolla ase kädessä!"

"Se on ehkä parempi", mutisi härkätaistelija vastaan. "Aion koettaa
hankkia sinulle aseen, mutta henkeni voi olla --" hän vaikeni.
"Jos katsot taaksesi", jatkoi hän merkitsevästi, näyttäen samalla
tarkastelevan kaukaisen vuoren huippuja, "voit nähdä sotakirveen. Se on
huolimattomasti kiinnitetty. Sen voisi kenties siepata."

Ymmärsin hänen tarkoituksensa ja vilkaisin taakseni. Dacoma seisoi
muutaman askelen päässä, ohjaten lähtöä. Huomasin aseen hänen vyössään.
Se oli huolimattomasti kiinni. Sen voisi kenties siepata!

Viime yön kuluessa oli uusi tuuma tullut mieleeni. Se oli syntynyt
nähdessäni Sanchezin tekevän temppujaan hevosella.

Olin kypsyttänyt sitä kaikin puolin, paitsi mitä tulee aseeseen; ja
minä toivoinkin voivani karata, vaikken voinut sitä tarkemmin selittää
härkätaistelijalle. Eikä minulla olisi ollut mitään hyötyäkään siitä.

Tiesin voivani paeta myöskin ilman asetta; mutta tarvitsin sitä, jos
joku heimon sotureista olisi ollut minua nopeampi ratsastaja. Hyvin
mahdollista oli, että menettäisin henkeni yrityksessä -- yhdentekevää,
mutta tiesin, että kuolema olisi silloin joka tapauksessa helpompi kuin
se, joka minua odotti huomenna. Olin kuitenkin päättänyt paeta asein
tai aseitta tai kuolla siihen yritykseen.

Näin heidän irroittavan O'Corkin siteitä. Hänen piti juosta ensin.

Lähtökohdan ympärillä oli intiaanipiiri, kyläkunnan vanhuksia ja
tyhjäntoimittajia seisoi siinä ainoastaan katsellen juoksua.

Meidän pakenemistamme ei kukaan tullut ajatelleeksikaan. Meidänhän oli
aivan mahdotonta päästä karkuun, niin he ainakin arvelivat.

O'Cork aloitti.

Barney parka! Hänen juoksunsa loppui pian. Hän oli tuskin päässyt
kymmentä askelta elävää kujaa myöten, kun hän kaatui kumoon ja
kannettiin takaisin, verta vuotaen ja tiedottomana joukon riemuhuutojen
kaikuessa.

Toinen miehistä sai saman kohtalon ja samoin muut, sitten irroitettiin
minun siteeni.

Nousin jaloilleni ja oikaisin jäseniäni sillä lyhyellä väliajalla, joka
minulle myönnettiin, hengittäen sieluuni ja ruumiiseeni kaiken sen
tarmon, mikä näin epätoivoisessa asemassa oli mahdollista koota.

Taasen annettiin intiaaneille merkki olla valmiina, ja he asettuivat
jälleen paikoilleen, heilutellen pitkiä nuijiaan ja kärsimättöminä
odottaen juoksuani.

Dacoma seisoi takanani. Salavihkaa olin tarkalleen arvioinut hänen
paikkansa, ja peräytyen häntä kohti, saadakseni paremman vauhdin, tulin
aivan villin viereen. Nopeasti pyörähdin ympäri ja vikkelästi kuin
kissa ja varkaan kätevyydellä tartuin taistelukirveeseen ja irroitin
sen hänen vyöstään.

Koetin antaa hänelle iskun, mutta kiireessä ei osunut eikä ollut aikaa
toiseen. Käännyin ympäri ja aloin juosta. Hän oli niin hämmästynyt,
että olin kaukana hänestä, ennenkuin hän ryntäsi jälkeeni.

En juossut avonaiseen kujaan, vaan vanhusten ja laiskurien kehää kohti.

He olivat vetäneet esiin aseensa ja yrittivät sulkea minut tiheään
piiriin. Yrittämättä murtautua heidän lävitsensä, mihin en luullut
kykeneväni, käytin kaiken tarmoni hyppäykseen ja onnistuinkin
loikkaaman yli heidän hartiainsa. Pari kolme syrjästäkatsojaa tavoitti
minua aseellaan, mutta he eivät osuneet; seuraavassa hetkessä olin
tasangolla ja koko kyläkunta kiljuen kintereilläni.

Tiesin varsin hyvin, mihin suuntasin juoksuni. Muuten en olisi
yritykseen ryhtynytkään. Juoksin hevoslaumaa kohti.

Juoksinkin henkeni edestä enkä tarvinnut mitään kehoituksia tehdäkseni
parastani.

Pian jätin lähimmät takaa-ajajani jälkeeni; mutta nopeimmat intiaanit
olivat ne nuoret miehet, jotka seisoivat kujassa, ja näiden näin nyt
olevan ensimmäisinä jäljessäni. Mutta hekään eivät saavuttaneet minua.
Kouluharjoitukseni olivat minulle nyt apuna.

Juostuani jonkin matkaa näin, että olin puolivälissä hevoslaumaan ja
vähintään kolmesataa metriä takaa-ajajieni edellä, mutta takanani näin
kauhukseni ratsastajia! He olivat vielä kaukana, mutta tiesin heidän
pian saavuttavan minut. Olisikohan mahdollista, että ratsuni kuulisi
minua?

Tiesin tällaisilla ylänkömailla äänen kantavan kahta vertaa kauemmas.
Huusin voimaini takaa "Moro, Moro!"

En pysähtynyt, vaan huutaessani juoksin.

Pian näin liikettä hevoslaumassa. Ne heittivät päätään pystyyn ja
sitten yksi ryntäsi esiin laumasta ja laukkasi minua kohden. Tunsin
heti leveän mustan rinnan ja vaalean kuonon. Tunsin heti oivan ratsuni,
Moroni!

Koko lauma seurasi nelistäen perässä, mutta ennenkuin jouduin niiden
kavioihin, olin saavuttanut hevoseni ja lensin läähättäen sen selkään.

Olin ilman suitsia, mutta suosikkini oli opetettu tottelemaan ääntäni,
käsiäni ja polviani, ja ohjaten sitä hevoslauman lävitse käänsin
sen laakson länsipäätä kohti. Kuulin ratsastavien villien huudot
selvittyäni laumasta; ja katsellen taakseni näin parinkymmenen heistä
tulevan takanani sen minkä hevoset pääsivät.

Mutta nyt en heitä pelännyt. Tunsin Moroni tarpeeksi hyvin ja kun
olin lentänyt yli tasangon ja ratsastin vuoren jyrkännettä ylös, näin
takaa-ajajani vielä kaukana tasangolla.




LIII.

TAISTELU KALLIOLLA.


Hevoseni, joka oli levännyt useita päiviä, oli saanut takaisin voimansa
ja kantoi minua kallioista polkua ylös lyhyttä ylvästä juoksua. Hermoni
saivat uutta voimaa hevosesta ja ruumiinvoimani palasivat nopeasti.
Se olikin tarpeen. Tulisin niitä pian tarvitsemaan. Vartio oli vielä
sivuuttamatta.

Paetessani kylästä en läheltä uhkaavan vaaran tähden tullut
ajatelleeksi tätä etäisempää. Nyt se juolahti mieleeni salaman tavoin
ja aloin tehdä päätöstä, miten siitä selviytyisin.

Montakohan miestä vartioon kuului? Sanchez oli sanonut kaksi, mutta
hänkään ei ollut siitä varma. Kaksikin oli minulle aivan riittävän
paljon, olinhan vielä hyvin heikko ja ainoan aseeni käyttöön en ollut
tottunut.

Kuinkahan he olivat aseistetut? Epäilemättä jousilla, keihäillä,
taistelukirveillä ja puukoilla. Taistelu oli minulle epäsuotuisa.

En tiennyt, missä tapaisin heidät. He olivat tähystäjiä. Heidän
päätehtävänsä oli vartioida ulkopuolisia aavikoita. Luultavasti he
olivat sijoittuneet paikkaan, mistä voivat nähdä sinne.

Muistin tien hyvin, olimmehan ensi kerralla tulleet tätä kautta.
Sierran länsipartaalla oli tasainen kallio. Muistin myöskin sen, sillä
olimme pysähtyneet sille, sillä aikaa kuin oppaamme kävi vakoilemassa.
Tämän kallion yläpuolella pisti esiin kallionkärki, sillä oppaan
poissaollessa kiipesin Seguinin kanssa sille. Täältä oli laaja näköala
etelään ja länteen. Epäilemättä olivat tähystäjät juuri samalla
kalliolla.

Olivatkohan he sen huipulla? Jos niin oli laita, olisi kai paras
hyökätä heidän ohitseen ennenkuin he ennättäisivät alas kielekkeeltä
ja siten välttää heidän nuolensa ja keihäänsä. Hyökätäkö? Se olisi
mahdotonta. Muistin, että polku kallion kummassakin päässä kapeni
muutaman jalan levyiseksi, toisella puolen oli jyrkkä vuorenseinä
ja toisella puolen syvä kuilu. Se oli ainoastaan kuin hylly
vuorenseinässä, jota myöten jalankin kulkeminen oli vaarallista.
Sitäpaitsi olin kengittänyt hevoseni jo matkalle lähtiessäni. Kengät
olivat kuluneet ja kallio liukas kuin lasi.

Tällaiset ajatukset risteilivät aivoissani lähestyessäni vuoren lakea.
Kuva oli masentava. Vaara edessäni oli hirvittävä ja tavallisissa
olosuhteissa tuskin olisin antautunut siihen. Mutta tiesin myös, että
takaa uhkaava vaara ei ollut sen pienempi. Ei ollut varaa valita,
jatkoin siis matkaa tietämättä oikeastaan, kuinka toimia.

Ratsastin varovasti, ohjaten hevostani pehmeitä paikkoja myöten,
estääkseni kavion iskuja kuulumasta. Jokaisessa mutkassa pysähdyin ja
tähystelin edessä päin näkyvää tietä, mutta en voinut viivähtää kuin
hetkisen, sillä en saanut tuhlata aikaa.

Tie kohosi harvan seetri- ja kääpiökuusimetsän kautta. Se kiemurteli
vuoren rinnettä ylös. Lähellä harjannetta se kääntyi jyrkästi oikealle
ja suuntautui kuilun reunaa kohti. Täällä alkoi jo edellämainittu
kapea "hylly" ja tie seurasi tätä kapeaa pengertä pitkin aivan kuilun
partaalla.

Saavuttuani tähän paikkaan näin kallion, jolla luulin tähystäjäin
olevan. Olin arvannut oikein: siellä oli tähystäjä ja iloiseksi
hämmästyksekseni vain yksi, yksi ainoa intiaani.

Hän istui kaikkein ylimmällä paikalla ja hänen suuren ruskean
vartalonsa piirteet näkyivät selvästi vaaleansinistä taivasta vasten.
Hän oli kolmisen sadan metrin päässä minusta ja noin satasen metriä
polkuni yläpuolella.

Pysähdyin hetkeksi häntä tähystämään ja vakoilin nopeasti ympäristöä.
Hän ei vielä ollut nähnyt eikä kuullut tuloani. Hän istui selin minuun
ja näytti tarkasti tähystelevän länttä kohti. Kallion vieressä oli
hänen keihäänsä maahan pistettynä ja kilpi, jousi ja nuolikotelo
nojasivat sitä vastaan. Huomasin hänen vyötäisillään sotakirveen ja
puukon välkkyvän. Nopean vakoiluni päätyttyä tein päätökseni, sillä
jokainen hetki oli kallis. Päätin uskaltaa kaikkeni ja koettaa päästä
ohitse, ennenkuin intiaani voisi estää minua.

Ratsastin eteenpäin hitaasti ja varovasti kahdestakin syystä:
ensinnäkään ei hevoseni uskaltanut kulkea nopeammin ja toiseksi
ajattelin, että hiljaa ratsastaen voisin ehkä päästä tähystäjän ohitse
ilman, että hän huomaisi minua. Joki pauhasi alapuolella. Sen ääni
kuului ylös kalliolle: se voisi tukahuttaa kavion iskut.

Tässä toivossa hiivin eteenpäin. Silmäni kääntyivät nopeaan vuoroin
kalliolla olevaan intiaaniin, vuoroin vaaralliseen polkuun, jota myöten
hevoseni asteli, pelosta vavisten.

Kun olin edennyt noin kuusi hevosen mittaa pengertietä myöten, tuli
tasakallio näkyviin ja samalla jotakin, joka sai minut nopeasti
taipumaan eteenpäin ja tarttumaan Moroni otsaharjaan: keino, jolla
suitsittakin sai sen pysähtymään. Hevonen pysähtyi paikalleen ja minä
tarkastelin epätoivoisena eteeni.

Näin kaksi hevosta ja intiaanin. Hevoset olivat suitsitetut ja
satuloidut ja seisoivat liikkumattomina kalliolla, ja suopunginköysi,
joka oli kiinnitetty toisen kuolaimiin, oli kääritty intiaanin ranteen
ympäri. Tämä istui nojaten kallionseinää vasten. Hänen käsivartensa
olivat ristissä polvien päällä ja pää nojasi käsiin. Huomasin hänen
nukkuvan. Vierellään hänellä oli jousensa ja nuolikotelonsa, peitsensä
ja kilpensä kalliota vasten.

Tilanteeni oli hirvittävä. Tiesin, etten voisi sivuuttaa häntä hänen
huomaamattaan, ja tiesin, että minun oli sittenkin päästävä hänen
ohitsensa. Totta puhuen en olisi edes voinut palatakaan takaisin,
vaikka olisin halunnutkin, sillä olin jo tullut vuoren penkerelle
ja ratsastin kapeaa "hyllyä", jossa hevoseni ei olisi voinut edes
kääntyäkään.

Pälkähti päähäni laskeutua maahan, hiipiä eteenpäin ja sotakirveellä --

Se oli julma ajatus, mutta samalla vaistomainen, itsesäilytysvaiston
antama.

Ei oltu sallittu minun käyttää näin kaameaa keinoa. Moro, joka tuli
kärsimättömäksi vaaranalaisessa asemassaan, korskahti ja kaapi kalliota
kaviollaan. Espanjalaisrotuisten hevosten tarkat korvat tajusivat heti
kalinan. Ne hirnahtivat samassa ja intiaanit hypähtivät jaloilleen
ja heidän samanaikainen sotahuutonsa osoitti, että molemmat olivat
huomanneet minut.

Näin tähystäjän kalliolla sieppaavan peitsensä ja rientävän alaspäin;
mutta koko huomioni oli pian kääntynyt hänen toveriinsa.

Nähdessään minut hän oli hypännyt pystyyn, tarttunut jouseensa ja
hypännyt aivan koneellisesti mustanginsa selkään. Laskien hurjan huudon
ratsasti hän kallion yli ja lähestyi pitkin "hyllyä" minua vastaan.

Nuoli vinkui samassa pääni ohitse, mutta kiireessään hän ampui sivu.

Hevostemme päät löivät yhteen. Ne seisoivat kuono kuonoa vastaan
silmät avoinna, puhaltaen toisiaan punaisilla sieraimillaan. Kummatkin
korskuivat raivoisina aivankuin täynnä ratsastajainsa vihaa. He
näyttivät ymmärtävän, että oli kysymys elämästä ja kuolemasta.

Ne näyttivät myös ymmärtävän oman vaaransa. Olimme polun kapeimmalla
kohdalla. Ei kumpikaan olisi voinut kääntyä tai peräytyä takaisin.
Jommankumman täytyi pudota penkereeltä, täytyi suistua tuhannen jalan
syvyydessä kohisevaan joen uomaan!

Tunsin itseni sanomattoman avuttomaksi. Olin ilman mitään asetta, jolla
olisin voinut tavoittaa vihollistani. Hänellä oli jousensa ja näin
hänen sijoittavan uutta nuolta jänteelle.

Tällä vaaran hetkellä kulki kolme ajatusta mielessäni; ei kuten
niitä nyt selitän, vaan seuraten toinen toistaan kuin salaman nopeat
välähdykset. Ensimmäinen aikeeni oli pakoittaa hevoseni eteenpäin ja
luottaen sen suurempaan voimaan työntää heikompi hevonen partaalta. Jos
minulla edes olisi ollut suitset ja kannukset, olisin pannut aikeeni
täytäntöön, mutta olin ilman ja yritys oli niinmuodoin toivoton.
Ajattelin toista: heittää sotakirveeni vastustajani päähän. Ei! Kolmas
ajatukseni oli laskeutua satulasta ja käyttää asettani mustangia
vastaan. Viimeinen oli nähtävästi paras; ja totellen tätä vaistoa
laskeuduin maahan Moron ja kallion väliin. Tätä tehdessäni kuulin
toisen nuolen vinkuvan poskeni ohitse. Se lensi ohitse nopean liikkeeni
tähden. Nopeasti painauduin hevoseni kylkeä vastaan ja hiivin eteenpäin
polkua pitkin, suoraan vastustajaani kohden.

Hevonen näytti ymmärtävän aikeeni ja korskahti pelosta nousten
takajaloilleen, mutta pakosta pudoten alas entiselle paikalleen.

Intiaani asetteli uutta nuolta, mutta se ei koskaan tullut jänteelle.
Mustangin kavioiden kohdatessa kalliota löin sitä kirveelläni toisen
silmän yläpuolelle. Tunsin hevosen kallon antavan perään kirveeni
iskusta ja seuraavassa hetkessä hevonen ja mies, joka huusi ja
ponnisteli päästäkseen satulasta, hävisivät kallion reunalta.

Oli hetkisen hiljaisuus, jonka kuluessa tunsin niiden vaipuvan --
vaipuvan pohjattomaan kuiluun. Sitten kuului kova loiske heidän
kummankin pudotessa alla olevaan jokeen.

En ollut utelias katselemaan heidän jälkeensä eikä ollut aikaakaan,
sillä näin tähystäjäintiaanin juuri juoksevan tasakalliolle. Hän ei
pysähtynyt, vaan lähestyi juosten, pitäen keihästään hyökkäysasennossa.

Huomasin tulevani lävistetyksi, ellen voisi torjua keihästä. Löin
hurjasti, mutta menestyksettä. Peitsen kärki luiskahti asettani
vastaan. Keihään varsi liukui ohitseni ja ruumiimme törmäsivät yhteen
niin voimakkaasti, että molemmat pyörimme aivan kallion reunalle.

Päästyäni tasapainoon jatkoin iskujani, pysytellen lähellä
vastustajaani, jottei hän voisi jälleen käyttää keihästään. Huomattuaan
tämän pudotti hän aseensa ja tarttui sotakirveeseensä. Taistelimme käsi
käsivartta vastaan kirveet vastatusten!

Ajoimme toisiamme edestakaisin pitkin kalliotietä sen mukaan, kummanko
iskut kulloinkin olivat kullekin eduksi.

Monta kertaa jouduimme käsirysyyn ja koetimme työntää toisemme yli
kallionreunan, mutta kumpikin pelkäsi tulevansa vedetyksi mukaan, joten
jälleen tartuimme sotakirveisiimme.

Ei kummaltakaan päässyt sanaa huulilta; eikä meillä ollutkaan mitään
sanomista, vaikka olisimmekin ymmärtäneet toisiamme. Ei ollut mitään
kerskumista, mitään häväistystä kostettavana eikä muutakaan mielessä
kuin ainoastaan synkkä päämäärämme saada toinen hengiltä.

Ensi hyökkäyksen jälkeen oli intiaani lakannut huutamasta ja me
ottelimme totisessa hiljaisuudessa.

Kuului kuitenkin ääniä: satunnaiset lyhyet huudahdukset, huohottava
hengityksemme, sotakirveittemme kalske, hevostemme hirnuminen ja joen
tasainen kohina säestivät taisteluamme. Hetkisen taistelimme kapealla
polulla. Olimme molemmat haavoitetut ja ruhjotut monesta kohtaa, mutta
kumpikaan ei vielä ollut saanut kuolettavaa haavaa.

Lopulta jatkuvain iskujen avulla minun onnistui pakottaa vastustajani
takaperin, kunnes jouduimme tasakalliolle. Täällä meillä oli tilaa
heilutella aseitamme ja annoimme yhä tulisempia iskuja. Muutaman iskun
jälkeen sotakirveemme kohtasivat niin suurella voimalla, että molemmat
lensivät käsistämme. Ei kumpikaan uskaltanut kumartua ottaakseen
asettaan, vaan hyökkäsimme vastakkain paljain käsivarsin, tartuimme
kiinni, painimme hetkisen ja kaaduimme sitten molemmat maahan. Luulin,
että vastustajallani oli puukko. Varmaankin olin erehtynyt, sillä
muutenhan hän olisi sitä käyttänyt; mutta ilman sitäkin huomasin,
että hän tällaisessa ottelussa oli oppimestarini. Hänen voimakkaat
käsivartensa puristivat minua niin, että kylkiluut natisivat
syleilystä. Vyöryimme kalliota myöten toistemme ylitse. Oi, Jumala,
lähenimme kallion reunaa.

En voinut irroittautua hänen otteestaan. Hänen jäntevät sormensa
tarttuivat kurkkuuni. Ne puristivat henkitorveani estäen hengitystä.
Hän aikoi kuristaa minut.

Kävin heikoksi ja voimattomaksi. En voinut tehdä enää vastarintaa.
Tunsin otteeni höltyvän. Yhä vain heikkenin heikkenemistäni. -- Tunsin
kuolevani.

* * * * *

Kovin kauan en liene ollut tainnoksissa, sillä tullessani tuntoihini
olin vielä aivan lämmin, hikoillen vielä taistelun jälkeen ja haavani
vuotivat runsaasti ja vapaasti verta. Tunsin vielä eläväni. Vielä olin
kalliolla, mutta missä oli vastustajani? Miksi hän ei lopettanut minua?
Miksi hän ei heittänyt minua kallion reunan yli?

Kohosin kyynärpääni varaan ja katselin ympärilleni. En voinut
nähdä muuta elävää olentoa kuin intiaanin hevosen ja omani, jotka
laukkailivat pitkin kalliota työntäen ja potkien toisiaan.

Pian kuulin ääniä, kauhua kuvastavia ääniä, jotka muistuttivat
ahdistavan koiran käheää, kiukkuista haukkua ja tuskaista ihmisääntä.
Mikä oli tarkoitus? Huomasin, että kalliossa oli aukko, syvä kuilu, ja
tästä näytti ääni tulevan.

Nousin jaloilleni, hoipertelin ääntä kohti ja katselin kuiluun. Kamala
näky. Kuilu oli noin kymmenen jalan syvyinen, sen pohjalla risujen
ja kaktusten joukossa oli suuri koira repien jotakin, joka kiljui ja
potki. Se oli mies, intiaani. Kaikki selvisi minulle samassa. Koira oli
Alp ja mies oli äskeinen viholliseni.

Astuen reunalle näin koiran vastustajansa päällä ja pitäen itseään
päällä päin se innokkaasti hyppi edestakaisin ja yhä työnsi toista
kumoon hänen yrittäessään kohota jaloilleen. Intiaani parkui
toivottomana. Luulin jo näkeväni eläimen hampaat miehen kurkussa, mutta
en seurannut taistelua sen pitemmälti. Takanani alkoi kuulua ääniä.
Takaa-ajajani olivat ennättäneet jo tänne ja ajoivat jo hevosiaan
pitkin pengerpolkua.

Hoipertelin hevoseni luokse, hyppäsin selkään ja ohjasin sen jälleen
pengertielle, siihen suuntaan, joka johti aavikolle. Hetken kuluttua
olin sivuuttanut kallion ja kiiruhdin alas vuorta. Saavuttuani
sen juurelle kuulin ritinää pensaissa, jotka kasvoivat tien
kummallakin puolella. Sitten tuli takaani eläin näkyviin. Se oli
bernhardilaiskoirani.

Tullessaan rinnalleni päästi se heikon uikutuksen ja heilautti pari
kertaa häntäänsä. En ymmärrä, kuinka se oli päässyt karkuun, sillä se
oli varmaan odottanut, kunnes intiaanit olivat saapuneet kalliolle,
mutta tuore veri, joka punasi sen leukoja ja tahrasi sen tuuheita
rintakarvoja, osoitti, että se oli jättänyt vastustajansa huonossa
takaa-ajokunnossa.

Päästyäni aavikolle silmäilin taakseni. Näin ahdistajaini ratsastavan
alas vuoren rinnettä, mutta olin vielä lähes puolen mailia heistä
edellä, ja ottaen lumenpeittämän vuoren tienviitakseni ratsastin ulos
aavikolle.




LIV.

ODOTTAMATON KOHTAAMINEN.


Lähtiessäni vuoren juurelta loisti valkoinen huippu noin kolmenkymmenen
mailin päässä. Koko välillä ei näkynyt kumpuakaan: ei puuta eikä
pensasta, lukuunottamatta artemisian matalia töyhtöjä.

Ei ollut vielä puolipäivä. Voisinko saavuttaa lumipeittoisen vuoren
ennen auringon laskua? Siinä tapauksessa luulin kykeneväni seuraamaan
vanhoja jälkiämme kaivokselle. Sieltä voisin kääntyä Del Norte-joelle
seuraamalla Paloma- tai jotakin muuta kohtaamaani sivujokea. Sellaiset
olivat epämääräiset suunnitelmani ratsastaessani eteenpäin.

Tiesin, että minua ajettaisiin takaa El Pason porteille saakka,
ja ratsastettuani mailin verran näin, että intiaanit olivat juuri
laskeutuneet tasangolle ja karauttivat jälkeeni.

Kysymys ei ollut enää vauhdista. Tiesin voivani näyttää kantapäitä koko
heidän joukolleen. Nyt kysyttiin hevoseni kestävyyttä.

Tunsin espanjalaisen mustangin sitkeän, kestävän luonteen, ja heidän
hevosensa olivat juuri tätä rotua. Tiesin niiden kykenevän juoksemaan
koko pitkän päivän väsymättä, ja tämä oli minulle levottomuuden aiheena.

Nopeus ei siis ollut tärkeää nyt, enkä yrittänytkään sitä lisätä. Olin
päättänyt säästää ratsuni voimia. Tiesin, etten tulisi saavutetuksi
niin kauan kuin se kesti; ratsastin hitaasti eteenpäin, pitäen varalta
vihollisteni liikkeitä ja säilyttäen säännöllisen välimatkan välillämme.

Toisinaan hyppäsin maahan keventääkseni hevoseni kuormaa ja juoksin sen
rinnalla. Koirani seurasi minua, toisinaan katsoen minua kasvoihin,
kuin näyttääkseen ymmärtävänsä nopean matkani syyn.

Koko ajan olin intiaanein näkyvissä, voinpa erottaa heidän aseensakin
ja laskea heidän lukumääränsä. Heitä oli yhteensä parikymmentä
ratsumiestä. Hidastelijat olivat kääntyneet takaisin ja ainoastaan
parhaat ratsumiehet jatkoivat takaa-ajoa.

Lähestyessäni lumipeittoista vuorta muistui mieleeni lähde, joka oli
entisellä leiripaikallamme vuoren solassa, ja kiiruhdin senvuoksi
hevostani, voittaakseni aikaa itseni sekä ratsuni virkistämistä varten.
Päätin pitää pienen pysähdyksen antaakseni jalon hevoseni haukata
nurmiheinää, jota kasvoi lähteen ympärillä. Niin kauan kuin täten
saatoin ylläpitää sen voimia, ei ollut kiinnijoutumisen vaaraa.

Aurinko oli lähellä laskuaan saavuttaessani solan. Ennenkuin ratsastin
kallioiden suojaan, katsoin taakseni. Viimeisen tunnin aikana olin
lisännyt välimatkaamme. He olivat vielä vähintään kolmen mailin päässä
aavikolla, ja huomasin heidän uupuneina ahertavan eteenpäin.

Vaivuin mietteisiin ratsastaessani solaan. Olin jälleen tutuilla
teillä. Mieleni keveni; toiveeni, jotka niin kauan olivat olleet
pilvien peitossa, alkoivat jälleen kirkastua, rohkeuteni kasvoi kuin
uhallakin. Voisin ehkä vielä pelastaa kihlattuni. Koko tarmoni,
omaisuuteni ja elämäni uhraisin tähän tarkoitukseen. Kokoaisin
suuremman joukon kuin mitä Seguin oli koskaan johtanut. Saisin mukaani
takaisin palaavan kauppakaravaanin osanottajia, ajomiehiä, jotka
olivat palveluksesta vapaat. Voisin käydä metsänkävijäin ja trapperien
olinpaikoilla. Voisin pyytää apua Meksikon hallitukseltakin, joko
rahaa tai joukkoja. Voisin vedota El Pason, Chihuahaun ja Durangon
asukkaisiin.

"Jo--hosafat! Sieltä tulee mies ratsain ilman satulaa ja suitsia!"

Viisi tai kuusi kivääreillä aseistettua miestä juoksi esiin kallioiden
takaa ja piiritti minut.

"Syököön mun intiaani, jos toi ei oo sama mies, joka luuli mua
harmaakarhuksi! Billie! Katsos, se on hän, aivan sama mies! Hehehe!
Hohoho!"

"Rube, Garey!"

"Mitä? Herra Jumala, sehän on ystäväni Haller! Hei mies! Vanha toveri,
etkö tunne minua?"

"Aivan oikein. Enkös ole hänen näköisensä? Luulin olevan vaikeampaa
tuntea sinut, kaiken sen jälkeen, mitä vanha metsämies on täällä
kertonut sinusta. Mutta sano, kuinka olet päässyt filistealaisten
käsistä?"

"Kerro ensin, keitä te kaikki olette. Mitä teette täällä?"

"Niin, olemme etuvartio! Sotajoukko on tuolla alhaalla."

"Sotajoukko?"

"Niin, sanomme sitä siksi. Täällä on kuusisataa meikäläistä, ja se on
jo näillä paikoin liikkuvain sotajoukkojen kokoinen parvi."

"Mutta mitä? Keitä he ovat?"

"Heitä on monta lajia ja väriä. Joukossamme on Chihuahuan ja El Pason
asukkaita, neekereitä ja metsästäjiä, trappereita ja ajomiehiä. Nöyrin
palvelijasi komentaa viimeksimainittuja. Sitten kuuluu joukkoomme
Seguinin osasto --"

"Seguinin! Onko hän --?"

"Mitä? Hän on koko joukon ylipäällikkö. Mutta tule! He ovat leirissä
alhaalla lähteen luona. Menkäämme sinne. Etpä näytä ylensyöneeltä, ja
toveri, satulalaukussani on vielä tilkka parasta El Pasoa. Tule!"

"Seis vähän! Minua ajetaan takaa."

"Ajetaan takaa!" toistivat metsämiehet, kohottaen yht'aikaa kiväärinsä
ja tähystellen ylös solaa.

"Montako?"

"Parikymmentä."

"Ovatko he kintereilläsi?"

"Eivät aivan."

"Milloin luulet heidän saapuvan"?

"He ovat parin mailin päässä, väsyneillä hevosilla, kuten ymmärrätte."

"Viisitoista minuuttia! Tule, ennätämme vielä mennä alas ja tehdä
valmistukset heidän vastaanottoaan varten. Rube! Sinä jäät tänne
toisten kanssa. Palaamme takaisin, ennenkuin he saapuvat. Tule, Haller!"

Seuraten uskollista ja lämminsydämistä ystävääni ratsastin lähteelle.
Ympärilläni näin "sotajoukon", ja se olikin sen näköinen, sillä kaksi-
tai kolmesataa miestä oli univormuissa. Ne olivat Chihuahuan ja El
Pason vapaaehtoisia.

Intiaanien viimeinen ryöstöretki oli raivostuttanut asukkaat, ja tämä
tavallisuudesta poikkeava nostoväen määrä oli sen seurausta. Seguin
ja hänen joukkonsa rippeet olivat kohdanneet heidät El Pason luona ja
kiiruhtaneet heitä lähtemään navajojen jäljille. Häneltä oli St. Vrain
kuullut vankeuteen joutumisestani, ja toivoen voivansa pelastaa minut
oli hän ottanut osaa retkikuntaan mukanaan neljä- tai viisikymmentä
kauppakaravaanin miestä.

Useimmat Seguinin joukkueesta olivat päässeet pakoon kuilussa käydystä
taistelusta, muiden mukana El Sol ja La Luna, kuulin ilokseni. He
olivat myös mukana ja tapasin heidät Seguinin teltassa. Seguin otti
minut vastaan kuin hyvien uutisten tuojan ainakin. He olivat vielä
turvassa. Se oli kaikki, mitä voin kertoa, ja kaikki, mitä hän halusi
tietää kiireesti tervehtiessämme.

Emme ennättäneet jutella joutavia. Satakunta miestä nousi ratsaille
ja ratsasti ylös rotkotietä. Saavuttuaan paikkaan, johon etuvartio
oli sijoitettu he veivät hevosensa kallioitten taakse ja asettuivat
väijyksiin. Oli annettu määräys, että kaikki intiaanit oli ammuttava
tai vangittava.

Nopeasti tehty suunnitelma oli antaa heidän sivuuttaa väijyksissä
olevat miehet ja ratsastaa, kunnes he huomaisivat pääjoukon, sitten
kummatkin osastot sulkisivat heiltä tien.

Sola oli aivan kuiva lähteen yläpuolella, joten hevoset eivät olleet
jättäneet jälkiä sen kallioiseen maaperään. Sitäpaitsi intiaanit,
kiihkeinä takaa-ajossaan, tuskin huomaisivat mitään merkkejä ennen
lähteelle saapumistaan. Jos he sivuuttaisivat väijytyksen, ei yksikään
heistä voisi paeta, sillä solaa reunusti molemmin puolin kallioseinät.

Kun toiset olivat lähteneet, hyppäsi vielä noin sata miestä satulaan ja
odotteli katseet käännettyinä solaan päin.

Heidän ei tarvinnut kauan odottaa. Muutama minuutti sen jälkeen kuin
väijytys oli saatu järjestetyksi, ilmestyi intiaani kallion takaa noin
kahdensadan metrin päässä lähteestä. Hän oli ensimmäinen sotureista ja
oli varmaan jo sivuuttanut väijytykset; mutta kuitenkin he vielä olivat
piilossa. Nähdessään ratsujoukon villi pysähtyi nopealla nykäyksellä,
kääntyi huudahtaen ympäri ja ratsasti tovereittensa luo. Nämä seurasivat
hänen esimerkkiään, mutta ennenkuin he olivat kunnollisesti ennättäneet
kääntyä solassa, ratsastivat piiloutuneet miehet yhdessä ryhmässä
kallioiden takaa ja tulivat alas.

Kun intiaanit huomasivat kokonaan joutuneensa satimeen, ylivoimainen
vihollinen kummankin puolin, heittivät he pois keihäänsä ja pyysivät
armoa.

Muutamassa minuutissa he olivat vangitut. Koko juttu oli suoritettu
puolessa tunnissa; ja sidottuamme kunnollisesti vankimme palasimme
lähteelle.

Johtomiehet keräytyivät nyt Seguinin ympärille sopiakseen jostakin
kylän valloittamissuunnitelmasta. Lähtisimmekö matkalle jo tänä yönä?

Minulta kysyttiin mielipidettäni ja vastasin:

"Tietysti, kuta pikemmin, sen varmempi on vankien pelastus."

Tunteeni yhtä vähän kuin Seguininkaan eivät kärsineet viivytystä.
Olihan sitäpaitsi tovereittemme kuolema määrätty huomispäiväksi.
Voisimme ehkä vielä pelastaa heidät.

Mutta kuinka voisimme lähestyä laaksoa? Se oli seuraava
keskustelunaiheemme.

Vihollisella olisi varmaankin tähystäjänsä laakion kummassakin päässä
ja näytti lupaavan kuutamoa aina aamuun saakka. He voisivat helposti
huomata näin suuren joukon lähestyvän avonaisella tasangolla. Tässä
olikin vaikeus.

"Meidän täytyy jakaantua", sanoi eräs Seguinin kantajoukkueesta: "osa
joukkoa menee kumpaankin päähän laaksoa. Siten saamme heidät kiikkiin."

"Häh!" vastasi toinen, "se yritys ei onnistu. Siellä on kymmenen mailia
umpimetsää. Jos herätämme heidät tällaisella voimalla, vievät he kaikki
metsiin, tytöt ja muut, ja silloin näemme heidät viimeisen kerran."

Puhuja oli nähtävästi oikeassa. Emme voittaisi mitään avoimella
hyökkäyksellä. Oli jälleen käytettävä sotajuonta.

Neuvotteluun kutsuttiin jälleen pää, joka pian ratkaisi vaikeuden,
kuten niin monta sitä ennen. Se oli metsänkävijä Ruben nahaton ja
korvaton pää.

"Kapteeni", hän sanoi hetken mietittyään, "ei meitin pidä näyttää
heille joukkoamme, ennenkuin olemme ottaneet pois heidän vartijansa
uoman suulta."

"Kuinka voisimme heidät ottaa?" kysyi Seguin.

"Nylje noi kakskymmentä ukkelia", vastasi Rube näyttäen vankejamme, "ja
anna kahdenkymmenen meistä pukeutua heidän rääsyihinsä. Sitten voimme
ottaa ton nuoren äijän -- hänet, joka luuli minua harmaakarhuksi!
Hehehe! Luulla vanhaa Rubea harmaakarhuksi! Voimme viedä hänet takaisin
vankina. No, kapteeni, jokos ymmärrät?"

"Sinä tahtoisit siis, että nämä kaksikymmentä menisivät kaukana muiden
edellä, vangitsisivat tähystäjät ja odottaisivat, kunnes pääjoukko
saapuu?"

"Juuri justiin; se on mun ajatukseni."

"Se onkin paras, ja ainoa mahdollinen. Seuratkaamme sitä."
Seguin määräsi, että intiaaneilta heti riisuttaisiin vaatteet.
Ne olivat suurimmaksi osaksi pukimia, joita he olivat ryöstäneet
meksikkolaiskaupunkien asukkailta ja siis mitä kirjavimpia. "Minä
suosittelisin sinulle kapteeni", ehdotti Rube, nähdessään Seguinin
valitsevan miehiä etujoukkoaan varten, "suositteleisin sinua ottamaan
mukaasi Delaware-intiaaneja. Navajot voivat tuntea, eivätkä niinkään
helposti anna itseään pettää. He voivat tuntea vaalean ihon myöskin
kuutamossa. Ne, jotka meistä lähtevät mukaan, saavat maalata itsensä
intiaaneiksi, sillä muuten joudumme lopultakin häviölle."

Seguin, seuraten hänen neuvoaan, valitsikin etujoukkoaan varten
etupäässä Delaware- ja Shawanointiaaneja; ja he pukeutuivat nyt
navajoin pukimiin. Hän itse sekä Rube ja Garey ja muutamat muut
valkoihoiset täydensivät tarvittavan lukumäärän. Minä tietysti lähtisin
mukaan näytelläkseni vangin osaa.

Joukkoon kuuluvat valkoihoiset olivat pian vaihtaneet pukua ja maalatut
intiaaneiksi; metsämiestemppu, jonka he kaikki hyvin osasivat.

Rube ei juuri tarvinnut maalausta, sillä hänen ihonsa oli muutenkin
tarpeeksi tumma, eikä hän edes halunnut vaihtaa vanhaa paitaansa
tai säärystimiään. Tätä ei olisikaan muulla tavoin voinut toimittaa
kuin leikkaamalla auki molemmat lahkeet, eikä Rube ollut halukas
uhraamaan rakkaita "pukinnahkaisiaan". Hän veti toiset vaatteet
näiden päälle ja oli hetkisessä pukeutunut liehuviin calzoneeroihin
(housuihin) lanteista nilkkoihin saakka loistavine nappeineen.
Nämä sekä ruumiinmukainen takki olivat sattuneet hänen osalleen ja
uljas sombrero-hattu päässä teki hänen ulkomuotonsa koomillisen
keikarimaiseksi. Miehet hihkuivat naurusta nähdessään hänet näin
muuttuneena ja vanha Rube irvisteli itsekin oudoille tunteille, joita
puku hänessä herätti.

Ennen auringon laskua oli kaikki valmiina ja etujoukko lähti
liikkeelle. Pääjoukon oli määrä St. Vrainin johdolla seurata tuntia
myöhemmin. Muutamia meksikkolaismiehiä jäi lähteelle vartioimaan
navajovankejamme.




LV.

PELASTUS.


Ratsastimme aavikon ylitse suoraan laakson itäpäätä kohti. Saavuimme
joenuomaan parisen tuntia ennen auringonnousua. Kaikki kävi
laskelmaimme mukaan. Solan suulla oli viisimiehinen intiaanijoukko
vartiossa, mutta me hiivimme heidän kimppuunsa ja vangitsimme heidät
tarvitsematta ampua laukaustakaan.

Pääjoukko tuli pian jäljessä ja seurasi etujoukkoa uoman kautta.
Saavuttuamme kylän ympärillä olevaan metsään pysähdyimme ja
piilouduimme puitten suojaan.

Kuu heitti kirkkaan valonsa nukkuvan kylän ylle ja laaksossa vallitsi
syvä hiljaisuus. Ei kukaan ollut niin aikaiseen liikkeellä, mutta
huomasimme pari kolme tummaa olentoa joen luona. Tiesimme, että ne
olivat vartijat, jotka vartioivat vangittuja tovereitamme. Näky
ilahdutti meitä, sillä ymmärsimme, että he vielä olivat elossa.
Tuskin he voivat aavistaa, että heidän pelastuksensa olisi niin
lähellä! Kuten viime kerralla, päätimme nytkin tehdä hyökkäyksen vasta
aamun koittaessa; odottelimme nyt kuten silloinkin, mutta toisissa
olosuhteissa. Kylässä oli nyt kuusisataa soturia -- saman verran kuin
meitäkin, ja edessämme oli vimmattu taistelu. Emme pelänneet tulosta,
mutta pelkäsimme kostonhaluisten villien tappavan vangit meidän
taistellessamme. He tiesivät, että päätarkoituksemme olisi pelastaa
heidät, ja joskin he itse joutuisivat häviölle, tuottaisi tämä kauhea
kosto heille täyden tyydytyksen.

Tämä oli varsin mahdollinen otaksuma, mutta välttääksemme tätä
mahdollisuutta oli suurin varovaisuus tarpeen.

Naisvangit olivat temppelissä, sillä heidän tapansa oli säilyttää
ne siellä useita päiviä kotiin tultuaan, kunnes heidät lopullisesti
jaettiin sotureiden kesken. Myöskin kuningatar oli tässä rakennuksessa.

Päätettiin siis, että valepukuun puettu joukko, kuljettaen minua
vankinaan, aamun valjetessa ratsastaisi kylään ja valtaisi temppelin ja
tällä älykkäällä tempulla ottaisi vangit haltuunsa. Sitten annettaisiin
merkki torvella tai ensi laukauksen kuultuaan ratsastaisi pääjoukko
esiin.

Tämä oli ehdottomasti paras menettely, ja saatuamme sen kaikinpuolin
harkituksi odottelimme aamun koittoa.

Se ei kauan viipynytkään. Kuunvalo alkoi häipyä aamuruskon säteiden
tieltä ja esineet alkoivat näkyä selvemmin. Vaalean kvartsivuoren
kuvastaessa aamun hehkuvia värejä ratsastimme esiin piilopaikastamme
ulos tasangolle. Olin näennäisesti sidottu hevosen selkään kahden
delawarelaisen vartioimana.

Lähestyessämme kylää näimme useita miehiä katonparvekkeilla. He
juoksivat edestakaisin huutaen toisia ulos ja suuria joukkoja alkoi
ilmestyä parvekkeille. Tullessamme lähemmäksi tervehtivät he meitä
onnitteluhuudolla.

Välttäen pääkatuja, kiiruhdimme suoraan temppelille hyvää vauhtia.
Saavuttuamme sen viereen hyppäsimme nopeasti hevosilta ja ryntäsimme
tikapuita ylös. Rakennuksen parvekkeilla oli suuri joukko naisia.
Heidän joukossaan tunsi Seguin tyttärensä, kuningattaren. Hänet
otettiin heti kiinni ja vietiin sisään temppeliin. Seuraavassa
tuokiossa pidin morsiantani käsissäni, ja heidän äitinsä oli
vieressämme. Siellä oli myöskin muita vankeja; antamatta mitään
selitystä ajoimme heidät kaikki sisään ja vartioimme ovia
pistooleillamme.

Koko temppu oli tehty parissa minuutissa; mutta ennekuin olimme
ennättäneet sen suorittaa, ilmaisi hurja huuto, että juoni oli
paljastunut. Kostonhimoisia huutoja kuului kylästä, ja soturit hypäten
alas taloistaan alkoivat juosta temppeliä kohti.

Nuolia alkoi lentää ympärillämme; mutta yli muitten äänien kuului
torven toitotus, joka kutsui tovereitamme hyökkäykseen.

Nopeasti ilmestyivät he esiin metsästä ja tulivat laukaten kylää kohti.

Noin parinsadan metrin päässä rakennuksista jakaantuivat ratsastajat
kahteen joukkoon, ratsastaen ympäri kylän tehdäkseen hyökkäyksen
kahdelta puolen.

Intiaanit kiirehtivät puolustamaan kylänsä reunoja; mutta huolimatta
heidän nuolisateestaan, joka kaatoi useita, lähenivät ratsumiehet ja
hypäten hevosiltaan taistelivat mies miestä vastaan rintavarustuksilla.
Vihan huudot, kiväärien laukaukset ja ratsukiväärien äänekäs pauke
osoittivat pian, että taistelu oli alkanut.

Eräs suuri osasto El Solin ja St. Vrainin johdolla oli ratsastanut
temppelin luo. Huomattuaan, että olimme saaneet vangit haltuumme he
myöskin hyppäsivät satuloista ja tekivät rynnäkön sitä kylän osaa
vastaan kiiveten ylös taloihin ja ajaen pois urhot, jotka niitä
puolustivat.

Taistelu kävi yleiseksi. Huudot ja kiväärin laukaukset halkoivat ilmaa.
Miehiä nähtiin kattojen päällä rinta rintaa vastaan kuolettavassa
kamppailussa. Naisväki kirkuen pelosta juoksi pitkin parvekkeita ja
laskeutui maahan ja pakeni metsään. Pelästyneitä hevosia laukkaili
korskuen ja hirnuen pitkin katuja ja ulos avonaiselle tasangolle vetäen
suitsia perässään; toiset taasen, jotka olivat aitauksissa, karkasivat
yli esteiden. Tämä kaikki muodosti kauhistuttavan näyn -- peloittavan
näytelmän.

Kaiken aikaa olin ainoastaan katselijana. Vartioin erästä temppelin
ovea, missä ystävämme olivat. Korkealta paikaltani oli minulla näköala
yli koko kylän ja voin seurata taistelun kulkua talosta taloon. Näin
miehiä kaatuvan runsaasti kummankin puolin, sillä villit taistelivat
rohkeasti ja epätoivon vimmalla. Tuloksesta olin kuitenkin varma.
Valkoihoisilla oli vanhoja velkoja maksettavana ja tämä muisto
kiihoitti heitä taistelussa. Tällaisessa taistelussa olivat heidän
aseensa etevämmät. Tasaisella kentällä sitävastoin heidän villit
vastustajansa olivat vaarallisia kuolettavine peitsineen.

Katsellessani yli kattojen kiintyi huomioni kauheaan näytelmään ja
unhotin kaiken muun. Korkealla katolla oli kaksi miestä kiivaassa ja
kuolettavassa taistelussa. Heidän värikkäät pukunsa olivat vetäneet
huomioni puoleensa ja pian tunsin taistelijat. Ne olivat Dacoma ja
Maricopa!

Navajopäällikkö taisteli keihäällään ja toisen näin käyttävän lauaistun
kiväärin perää aseenaan.

Jälkimmäinen oli juuri välttänyt iskun ja antoi vastustajalleen
iskun. Tämä epäonnistui ja Dacoma nopeasti kääntyen teki hyökkäyksen
keihäällään. Ennenkuin El Sol ennätti väistää, oli isku annettu ja ase
näytti tunkeutuvan hänen ruumiiseensa.

Tietämättäni pääsi minulta huudahdus ja odotin jalon intiaanin
kaatuvan. Kuinka hämmästyinkään nähdessäni hänen heiluttavan
sotakirvestään päänsä ympäri ja kauhealla iskulla lyövän navajon maahan!

Keihään varren vetämänä hän kaatui ruumiin päälle, mutta kohosi jälleen
pystyyn, veti pitkän peitsen ulos ruumiistaan ja hoiperteli kaidetta
kohden huudahtaen:

"Katso, Luna! Äitimme on kostettu!"

Näin tytön juoksevan katolle Gareyn seuraamana ja seuraavassa tuokiossa
haavoittunut vaipui tiedottomana metsänkävijän käsiin.

Rube, St. Vrain ja muutamia muitakin kiipesi katolle ja alkoi tutkia
haavaa. Odottelin tuskallisen epävarmuuden painostamana, sillä tämän
miehen harvinainen luonne oli herättänyt minussa ystävyyden tunteet.
Pian St. Vrain tuli luokseni ja vakuutti, ettei haava ollut kuolettava.
Maricopa jäisi eloon.

Taistelu taukosi. Intiaanisoturit, jotka vielä olivat hengissä,
pakenivat metsään. Laukauksia kuului harvemmin; joskus vain pamaus tai
nurkkain takana väijyvän intiaanin huuto.

Kylästä löydettiin useita valkoihoisia vankeja, jotka kuljetettiin
temppelin eteen meksikkolaiset suojanaan. Intiaaninaiset olivat
taistelun aikana paenneet metsään. Se olikin hyvä, sillä metsämiehet
ja nostoväki raivosivat nyt haavain ja taistelun kiihoittamina kuin
pahat henget. Savua nousi useasta rakennuksesta ja pian löivät liekit
näkyviin; suurin osa kylää oli pian muuttunut savuavaksi raunioksi.

Olimme koko sen päivän Navajon kylässä kootaksemme ratsumme ja
ryöstetyn karjan ja valmistautuaksemme kotimatkaa varten aavikon
poikki. Ryöstetty karja ajettiin kokoon. Muutamia teurastettiin heti
syötäväksi ja loput jätettiin paimenten huostaan kotiin ajettavaksi.
Useimmat intiaanihevoset otettiin kiinni suopungilla ja tuotiin
esille, osa vankien käytettäväksi ja osa voittajain saaliiksi.
Mutta laaksossa viipyminen oli vaarallista. Pohjoisessa oli muita
navajolaisheimoja, jotka pian voisivat hyökätä kimppuumme. Sitäpaitsi
olivat lukuisat apachi-intiaanit etelässä ja Nijoras-intiaanit
lännessä heidän liittolaisiaan; tiesimme heidän liittyvän yhteen ja
seuraavan jälkiämme. Sotaretken tarkoitus oli saavutettu, ainakin
päällikkömme mielen mukaan. Suuri joukko vankeja oli myös pelastettu,
joita ystävät jo olivat surreet kuolleina. Kestäisi nähtävästi jonkin
aikaa, ennenkuin intiaanit nyt voisivat tehdä ryöstöretkiään, joilla he
vuosittain hävittivät uutisasutuksia.

Auringon noustessa seuraavana päivänä kuljimme takaisin joenuoman
kautta ja käänsimme hevosemme lumipeittoista vuorta kohden.




LVI.

EL PASO DEL NORTE.


En tahdo lähemmin kertoa paluumatkaamme autioiden aavikkojen poikki
enkä kotimatkamme eri vaiheita. Kaikkine koettelemuksineen ja
hankaluuksineen oli se minulle mitä suloisin.

Suurin ilomme on auttaa rakastettuamme, ja tämä olikin tärkein
tehtäväni matkalla. Ne hymyilyt, jotka sain, olivat minulle täysi
palkka työstäni ja vaivastani. Mutta se ei ollutkaan minulle mitään
työtä. Ei tuntunut työltä täyttää hänen vesisäiliönsä raikkaalla
vedellä jokaisesta lähteestä tai purosesta tai levittää hänen vaippansa
satulan yli tai punoa hänelle auringonvarjostin palmupuun leveistä
lehdistä sekä auttaa hänet satulasta ja jälleen satulaan. Se ei ollut
minulle työtä.

Olimme onnellisia matkustaessamme. Olin onnellinen tietäessäni
täyttäneeni sopimukseni ja voittaessani morsiameni; muisto niin
äskettäin voittamistamme vaaroista vain lisäsi kummankin onnea. Yksi
ainoa seikka hämmensi tällä haavaa ajatuksiamme; kuningatar -- Adèle.

Hän palasi lapsuutensa kotiin, ei vapaaehtoisesti, vaan vankina, omain
sukulaistensa, isänsä ja äitinsä vankina!

Koko matkan molemmatkin vartioivat häntä uutterasti, tavan takaa
silmäillen häntä surullisin ja hiljaisin katsein. Heidän sydämensä
olivat murheelliset.

Emme olleet vihollisen ahdistamia, taikka ei ainakaan heitä näkynyt.
Luultavasti he eivät lähteneet jälkeemme. Vihollinen oli rampa ja
kauhean rangaistuksen nujertama, ja tiesimme, että kestäisi jonkin
aikaa, ennenkuin he voisivat ryhtyä meitä ajamaan takaa. Kuitenkaan
emme viivytelleet hetkeäkään, vaan matkasimme niin nopeaan kuin voimme
ajaa karjaamme eteenpäin.

Viiden päivän kuluttua saavuimme Barranca del Oroon ja sivuutimme
vanhan kaivoksen, joka oli ollut verisen ottelumme näyttämöpaikka.
Pysähdyimme rakennusten raunioiden luona ja harhailin erilläni muista,
tuskallisen uteliaisuuden ajamana, vieläkö näkyisi jälkiä silloisesta
seurakumppanistani ja hänen toveristaan. Kävelin paikalle, jossa
viimeksi olin nähnyt heidän ruumiinsa: kaksi luurankoa makasi kaivoksen
suulla, susien puhdistamina aivankuin anatoomista tutkimusta varten. Se
oli kaikki, mitä oli jäljellä onnettomista miehistä.

Jätettyämme Barranca del Oron kohtasimme Mimbres-joen päävedet; ja
seuraten joen rantoja saavuimme alas Del Norte-joelle. Seuraavana
päivänä lähestyimme El Pason kaupunkia.

Harvinainen näky kohtasi meitä kaupungin ulkopuolella. Lähestyessämme
näet kaupunkia tuli koko väestö meitä vastaan. Muutamat tulivat
uteliaisuudesta, toiset tervehtimään meitä ja ottamaan osaa
voittokulkueeseemme, mutta sangen useat tulivat vastaan toisenlaisista
syistä. Toimme mukanamme suuren joukon pelastettuja vankeja -- lähes
viisikymmentä yhteensä -- ja nämä kaupunkilaiset piankin piirittivät.

Tässä joukossa oli surevia äitejä ja helliä sisaruksia, rakastuneita,
jotka olivat jälleen heränneet epätoivosta ja puolisoita, jotka eivät
vielä olleet lakanneet suremasta. Kuului nopeita kysymyksiä ja nähtiin
vihaisia silmäyksiä, jotka osoittivat syvää huolta. Kuului ilonhuutoja,
kun joku kauan kadoksissa ollut kaivattu jälleen tuli tunnetuksi. Mutta
oli myöskin tuskallisia kohtauksia: sillä moni niistä, jotka olivat
lähteneet muutama päivä sitten retkelle terveenä ja ylpeänä täydessä
sota-asussa, oli nyt poissa.

Erikoisesti koski minuun eräs välikohtaus -- vieläkin tuskallinen
muisto. Kaksi rahvaan naista oli ottanut haltuunsa erään vangitun, noin
kymmenvuotiaan tyttösen. Kumpikin väitti tyttöä omakseen ja kumpikin
heistä piti tytön käsistä kiinni, estääkseen toista viemästä sitä
mukanaan. Ihmisjoukko oli kokoontunut heidän ympärilleen ja kumpikin
nainen lateli todistuksiaan kovalla ja valittavalla äänellä.

Toinen ilmoitti tytön iän, kertoen lyhyesti hänen ryöstöstään ja
osoitti muutamia määrättyjä syntymämerkkejä hänen ruumiissaan, joiden
suhteen hän selitti milloin tahansa uskaltavansa vannoa valan. Toinen
taasen pyysi katsojia vertaamaan lapsen hiusten ja silmäin väriä, joka
hiukan erosi vastapuolen väristä ja kehoitti heitä vertaamaan hänen
näköään erääseen vierellään seisovaan tyttöön, jonka hän väitti olevan
edellisen vanhemman sisaren. Molemmat puhuivat yht'aikaa ja suutelivat
tyttöä tavantakaa puhuessaan.

Pieni villi vanki seisoi heidän välissään ja otti heidän vuoronperäiset
syleilynsä vastaan hämmästynein ja ihmettelevin katsein. Hän oli
todellakin mielenkiintoa herättävä tyttönen. Kumpiko lie ollutkin hänen
äitinsä, niin hän oli unohtanut hänet, sillä hänellä ei ollut äitiä!
Jo lapsena oli hänet viety erämaahan ja, kuten Seguinin tytär, hän oli
unohtanut lapsuutensa ajan. Oli unohtanut isänsä -- äitinsä -- kaikki!

Tämä oli erittäin tuskallinen välikohtaus, naisten tuskalliset katseet,
heidän kiihkeät väitteensä, heidän hurjat, hellät syleilynsä, joita
he tuhlasivat tytölle, heidän valittavat, itkun ja nyyhkytysten
keskeyttämät huutonsa, kaikki teki tuskallisen vaikutuksen.

Tämä välikohtaus sai nopean päätöksen, siihen saakka kuin voin sitä
seurata. Sheriffi saapui paikalle ja tyttö annettiin "polician"
huostaan, kunnes todellinen äiti antaisi varmemmat takeet äitiydestään.
En senjälkeen ole kuullut tämän tarinan loppua.

Retkikunnan paluuta El Pasoon juhlittiin suurilla kunnianosoituksilla.
Tykit paukkuivat, kellot soivat, ilotulitukset sähisivät ja rätisivät,
messuja veisattiin ja soittoa kuului kaduilla. Juhlat ja huvittelut
jatkuivat, yö muodostui suureksi fandangotanssiksi leimuavain
vahakynttiläin valossa.

Seuraavana aamuna Seguin puolisoineen ja tyttärineen valmistautui
matkaan vanhalle maatilalleen Del Norten rannalle. Rakennus oli vielä
pystyssä, kertomain mukaan. Sitä ei edes oltu ryöstetty. Intiaaneja
oli heidän anastaessaan talon ahdistanut eräs Passeno-joukkue, ja he
olivat senvuoksi kiirehtineet tiehensä vankeineen, jättäen kaiken muun
entiseen kuntoonsa.

St. Vrain ja minä saatoimme seuruetta heidän kotiinsa.

Seguinilla oli tulevaisuudensuunnitelmia, joihin myöskin ystäväni ja
minä olimme osallisia. Tahdoimme lähemmin keskustella niistä.

Huomasin myöskin kauppaosinkoni paljon suuremmaksi kuin mitä St.
Vrain oli luvannutkaan. Minun kymmenentuhatta dollariani oli kasvanut
kolminkertaiseksi. St. Vrain oli myöskin saanut suuren voiton; meillä
oli senvuoksi tilaisuus palkita niitä tovereitamme, joiden katsoimme
sitä ansainneen.

Mutta useimmat heistä olivat jo saaneet palkintoja toisista ansioista.
Kun ratsastimme ulos El Pasosta, katsoin taakseni. Näin pitkän rivin
mustia esineitä riippuvan porttien poikki. En voinut erehtyä niiden
suhteen, sillä ne olivat muita erikoisempia. Ne olivat päänahkoja.




LVII.

MUISTOJEN KIELET VÄRÄJÄVÄT.


On toinen ilta saavuttuamme vanhaan taloon Del Norten rannalle. Olemme
nousseet "azotealle" -- Seguin, St. Vrain ja minä, en tiedä miksi,
mutta isäntäämme seuraten. Kenties hän vielä kerran haluaa silmäillä
villiä maata, joka on ollut niin monen tapahtuman näyttämönä hänen
kohtalorikkaassa elämässään. Vielä kerran, sillä huomenna hän jättää
sen ainiaaksi. Olemme tehneet suunnitelmamme, matkustamme huomenna,
lähdemme yli preeriain Mississippin vesistölle. He tulevat mukaamme.

On suloinen, lämmin ilta. Ilma on kimmoista, sellaista kuin se voi
olla vain kaukaisen Lännen ylänkömailla. Se tuntuu vaikuttavan elävään
luontoonkin; päättäen äänistä. Riemu kaikuu lintujen lauluissa ja
kotiin palaavan mehiläisen surinassa. Vieläpä kaukaisen metsänkin äänet
kuuluvat pehmeinä; ne ovat tavallisesti karskeita, kuten erämaan villit
eläimet. Kaikki tuntuu henkivän rauhaa ja rakkautta.

Arrieron laulu on iloista, sillä heitä on alhaalla useampiakin
kuormaamassa tavaroitamme lähtöä varten.

Myöskin itse olen iloinen. Useita päiviä olen ollut iloinen, mutta
keveä ilma ja valoisat tulevaisuuden unelmat ovat lisänneet onneani.

Toisin on tovereitteni laita azotealla. Kumpikin heistä on surullinen.

Seguin on vaiti. Luulin hänen kiivenneen tänne katsellakseen
viimeisen kerran kaunista laaksoa. Mutta ei. Hän astelee edestakaisin
kädet rinnallaan ja silmät käännettyinä sementillä päällystettyyn
tasakattoon. Ne eivät näe etemmäksi; ne eivät näe mitään. Ainoastaan
hänen muistonsa silmä näkee ja se on kääntynyt sisäänpäin. Hänen
käytöksensä on poissaoleva, hänen kasvonsa ovat pilvessä, hänen
ajatuksensa synkät ja tuskalliset. Tiedän syynkin tähän. Tytär on vielä
muukalainen omassa kodissaan!

Mutta St. Vrain -- tuo sukkela, iloinen ja rakastettava St. Vrain --
mikä onnettomuus sitten on häntä kohdannut? Mikähän pilvi on pimittänyt
hänen tulevaisuutensa ruusunhohteista näköpiiriä? Mikähän käärme kaivaa
hänen sydäntään, koska ei edes El Pason helmeilevä viini kykene sitä
hukuttamaan. St. Vrain on sanatonna, St. Vrain huokailee, St. Vrain on
surullinen! Arvaanpa melkein syyn. St. Vrain on --

Keveitä askeleita kuuluu portaissa -- hameitten kahinaa --!

He saapuvat. Rouva Seguin, Adèle ja Zoe.

Tarkastelen äitiä. Myöskin hän on surumielinen. Miksi hän ei ole
onnellinen? Miksi ei iloinen saadessaan takaisin kauan kadoksissa
olleen rakastetun lapsensa? Ah, hän ei vieläkään tunne vanhempiaan!

Käännän katseeni vanhempaan tyttäreen -- kuningattareen. Hänen
kasvonilmeensä on vieläkin omituisempi.

Oletteko nähneet vangittua metsäkissaa, taikka villiä lintua, joka
ei anna itseään kesyttää, vaan lyö verisiä siipiään häkkivankilansa
ristikoita vastaan? Tämä auttanee teitä ymmärtämään, mitä tarkoitan.

Hän ei ole enää puettuna intiaanipukuun. Se on jätetty pois. Hänellä
on sivistyneen ihmisen puku, mutta hän kantaa sitä vastenmielisesti.
Hän on repinyt paitansa monesta paikasta ja puoliavoin pusero paljastaa
hänen villeistä ajatuksista sykähtelevän rintansa.

Hän seuraa heitä, mutta ei kuten toveri. Hänellä on vangin käytös
ja hän muistuttaa kotkaa, jolta siivet on leikattu. Hän ei välitä
äidistään eikä sisarestaan. Heidän ystävällisyytensä ei häntä liikuta.

Äiti on taluttanut hänet azotealle ja laskee irti kätensä. Hän ei enää
kävele heidän kanssaan, vaan hyppää paikasta toiseen tunteittensa
vallassa.

Hän on azotean vasemmalla siivekkeellä ja pysähtyy sen kaiteen viereen,
katsellen pois -- pois Mimbres-vuoriin. Hän tuntee ne hyvin, nuo
välkkyvät seleniittihuiput, erämaan vartiot. Hänen sydämensä kaiho
näkyy hänen silmistään.

Kaikki pidämme häntä silmällä. Hän on yhteisen huolemme esine. Isä
näyttää murheelliselta, äiti on murheellinen, Zoe on murheellinen,
myöskin St. Vrain. Eipä! Hänen katseessaan on eri ilme, se on --

Tyttö kääntyy nopeasti. Hän havaitsee, että huomiomme on käännettynä
häneen. Hän katsoo toisesta toiseen. Nyt hän tapaa St. Vrainin katseen!

Hänen kasvonsa muuttuvat -- nopea muutos varjosta valoon, kuten
auringon ohi kiitävän pilven. Hänen silmänsä hehkuvat uusista
tunteista. Tunnen sen hyvin. Olen nähnyt sen ennen, ei hänen, vaan
hänen sisarensa silmissä. Tunnen sen hyvin. Se on rakkauden hehku!

St. Vrain! Hänenkin silmänsä loistavat. Onnellinen St. Vrain! Tunne
on molemminpuolinen. Nyt hän ei sitä tiedä, mutta minä tiedän. Voisin
yhdellä sanalla tehdä hänet onnelliseksi.

Kuluu hetkinen. He katsovat toisiaan. Ei kukaan voi ymmärtää heidän
katseitaan. Jumala ohjaa niitä: Rakkauden Jumala.

Tytön uhma ja jännitys laukee vähitellen; hänen ilmeensä lauhtuu, hänen
katseensa saa lempeämmän sävyn; koko hänen olennossaan tapahtuu muutos.

Hän istuutuu penkille. Hän nojaa kaidetta vastaan. Hän ei enää käänny
länttä kohden. Ei hän enää katsele Mimbres-vuoria. Hänen sydämensä ei
enää ole erämaassa!

Ei, se on hänen katseessaan, joka tavantakaa kohtaa St. Vrainin. Väliin
hänen silmänsä seuraavat azotean kivipermantoa, mutta ne yhä kääntyvät
takaisin, katsellen häntä lempeästi, joka kerran yhä lempeämmin.

Vankeuden pelko on poissa. Hän ei enää halua paeta. Tämä ei ole mikään
vankila. Se on nyt paratiisi. Nyt voivat ovet huoletta olla auki.
Pieni lintu ei enää yritä lentää häkistään. Se on kesytetty. Sen, mitä
muistot, ystävyys, rukoukset eivät ole voineet, on rakkaus aikaansaanut
hetkessä. Rakkauden salaperäinen voima on taivuttanut villin sydämen ja
pelastanut sen erämaasta.

Aavistin, että Seguin oli huomannut tämän kaiken, sillä hänen huomionsa
oli kohdistettuna tyttöön. Kuvittelin, että hänen mielessään liikkuivat
tällaiset ajatukset ja etteivät ne olleet hänelle vastenmielisiä,
sillä hän näytti vähemmän murheelliselta. Mutta en jäänyt kohtausta
katsomaan. Syvempi harrastus veti minua syrjään, ja totellen suloista
vaistoa astelin azotean eteläistä kulmaa kohti.

En ollut yksin. Morsiameni oli vierelläni, ja kätemme ja sydämemme
olivat kuin toisiinsa juotetut.

Rakkaudessamme ei ollut mitään salaista, eikä koskaan ollut ollutkaan.
Tunteemme olivat luonnolliset. Zoe ei tuntenut maailman muotoja,
seuraelämän ja niin sanotun hienoston tapoja. Hän ei ymmärtänyt, että
rakkaudessa oli jotakin kainosteltavaa.

Tähän saakka ei mikään ollut hillinnyt häntä näyttämästä tunteitaan,
ei sekään, mikä tavallisesti asettaa tunteille sulun -- vanhempain
läsnäolo. Yksin tai heidän seurassaan oli hänen käytöksensä aina sama.
Hän ei ymmärtänyt teeskentelemisen taitoa. Hän ei tuntenut syyllisyyden
pelkoa. Hän ainoastaan totteli vaistoaan, jonka Luoja oli hänen
rintaansa sytyttänyt.

Minun suhteeni oli asia toinen. Olin ollut seuraelämässä, jollen vielä
niin paljon, niin ainakin kylliksi, luottaakseni ylväänä rakkauden
puhtauteen, kylliksi hieman epäilläkseni sen vilpittömyyttä. Mutta
hänen kauttaan olen päässyt tästä epäuskosta. Minä lujasti uskon
rakkauden ylevään intohimoon.

Rakkautemme olivat vahvistaneet ne, jotka olivat siihen
yksinoikeutetut. Sen oli vahvistanut tunteemme puhtaus.

Katselemme ihanaa näköalaa, jonka auringonlasku tekee vieläkin
viehättävämmäksi. Aurinko ei enää valaise jokea, vaan sen säteet
pilkistävät pumpulipensaiden lehtien välistä, jotka reunustavat jokea
ja siellä täällä ojentavat kellastuneen oksan veden ylitse. Metsä on
kirjavana syksyn väreistä. Näkyy vihreitä ja punaisia lehtiä; toiset
ovat kullankeltaisia ja toiset taasen kastanjanruskeita. Tämän kirjavan
mosaiikkivaipan alla kiemurtelee joki jättiläiskäärmeen tavoin,
piiloittaen päänsä El Pasoa ympäröiviin tummiin metsiin.

Voimme nähdä tämän kaiken, sillä olemme korkeammalla. Näemme kaupungin
ruskeat asumukset ja kirkontornin loistavan viirin. Silmämme ovat
usein onnellisina tähystelleet tuota tuuliviiriä, mutta ei koskaan
onnellisempina kuin nyt, sillä sydämemme ovat täynnä onnea.

Puhelemme menneistä ja nykyisistä asioista, sillä Zoe on nyt nähnyt
jotakin elämästä, tosin sen synkempiä puolia, mutta näitä on
jälestäpäin hauska muistella; ja hänen erämaakokemuksensa on antanut
hänelle paljon uutta ajateltavaa -- loppumatonta aihetta uusiin
kysymyksiin.

Pohdimme myös tulevaisuuttamme. Se tuntuu niin valoisalta, vaikkakin
pitkä ja vaarallinen matka on edessämme. Emme ajattele sitä.
Ajattelemme sitä aikaa, jolloin saan täyttää lupaukseni ja opettaa
hänelle, mitä on "mennä naimisiin".

Joku koskettaa bandoliinin kieliä. Katsomme taaksemme. Rouva Seguin on
istuutunut penkille ja pitää soittokonetta kädessään. Hän virittelee
sitä. Hän ei ole vielä soittanut; palattuamme emme ole vielä
kuulleetkaan soittoa.

Seguinin pyynnöstä on soittokone tuotu katolle, jotta surulliset
muistot häipyisivät pois; tai kenties siinä toivossa, että soitto
poistaisi raakalaismuistot, jotka vielä elävät hänen lapsensa rinnassa.

Rouva Seguin alkaa soittaa ja me lähestymme paremmin kuullaksemme.
Seguin ja St. Vrain puhelevät keskenään. Adèle istuu vielä entisellä
paikallaan vaiti ja poissaolevana.

Soitto alkaa. Kuuluu iloinen laulu -- andalusialainen fandango, joka
saa jalat riemulla polkemaan soiton tahtiin.

Seguin ja St. Vrain ovat kääntyneet. Katselemme kaikki Adèlen kasvoja.
Koetamme ymmärtää niiden ilmettä...

Ensi sävelet ovat herättäneet hänet ajatuksistaan. Hänen silmänsä
kulkevat toisesta toiseen, soittokoneesta soittajaan ihmetellen ja
kysyvinä.

Soitto jatkuu. Tyttö on noussut ja lähestyy tietämättään penkkiä,
jolla hänen äitinsä istuu. Hän kyyristyy äitinsä jalkain juureen ja
painaa korvansa soittokonetta vastaan, kuunnellen tarkkaavaisena. Hänen
kasvoillaan on omituinen ilme.

Katselen Seguinia. Hänen ilmeensä on yhtä ihmeellinen. Hänen silmänsä
tuijottavat heltiämättä tyttöön. Hänen huulensa ovat auki, hän näyttää
pidättävän henkeään. Käsivarret riippuvat alas ja hän kumartuu
eteenpäin aivankuin nähdäkseen tyttärensä ajatukset.

Hän nousee jälleen pystyyn, aivankuin tehtyään odottamattoman päätöksen.

"Oi, Adèle, Adèle!" sanoo hän kääntyen kiireesti vaimonsa puoleen,
"laulapa tuo laulu, tuo suloinen virsi, muistathan; -- tapasit ennen
laulaa sen hänelle -- usein, usein. Muistathan, Adèle! Nopeasti,
nopeasti! Oi, Jumala! Kenties hän muistaa --"

Soitto keskeyttää hänet. Äiti on ymmärtänyt hänen tarkoituksensa ja
tottuneen soittajan taitavuudella aloittanut aivan toisen sävelen.
Tunneihanan espanjalaisen virren, "La madre a su hija" ("Äiti
lapselleen"). Hän laulaa sen säestäen laulua bandoliinilla. Hän kätkee
kaiken voimansa lauluun, kunnes soittokonekin vaikuttaa elävältä
hengeltä. Hänen sanansa kaikuvat selvinä ja lämpiminä:

"Tu duermes, cara niña!
Tu duermes en la paz.
Los angeles del cielo --
Los angeles guardan, guardan,
Niña mia! Ca-ra mi --"

Soiton keskeyttää huuto -- omituinen huudahdus, joka pääsee tytön
huulilta. Virren ensi sanat olivat saaneet hänet nousemaan ja
kuuntelemaan vieläkin tarkemmin. Laulun kuluessa muuttuu, hänen
omituinen kasvonilmeensä yhä, terästyy ja syventyy. Kun laulu on
saavuttanut huippunsa, pääsee hänen huuliltaan omituinen ääni; hän
nousee pystyyn ja katselee hurjana laulajan kasvoja. Ainoastaan hetken,
seuraavassa tuokiossa hän intohimoisesti nyyhkyttää, "Äiti, äiti!" ja
kaatuu äitinsä syliin.

Seguin oli puhunut totta sanoessaan "Ehkä hän Jumalan armosta vielä
saa muistinsa". Nyt hän oli muistanut -- ei ainoastaan äitinsä, vaan
pian myöskin isänsä. Muistojen kielet alkoivat väreillä, sydämen portit
avautuivat. Hän muisti lapsuutensa tarinan. Hän muisti kaiken.

En yritäkään kuvata kohtausta, joka seurasi. En tahdo kuvata
henkilöiden mielentilaa, en kertoa heidän riemunhuudahduksiaan,
nyyhkytysten ja kyyneltenkin keskellä, sillä kyynelet olivat
ilonkyyneleitä.

Kaikki olimme onnellisia; mutta Seguinille oli tämä hetki hänen
elämänsä onnellisin.