ELÄIMET INTIAANIKULTTUUREISSA - HARMAAKARHU

Karhulla on ollut erityinen asemansa kaikille levinneisyysalueillaan, kaikkien kansojen keskuudessa. Intiaaneillekin karhu on ollut paitsi metsästyskohde, myös palvottu ja kunnioitettu, myyttinen eläin, johon on liitetty erilaisia uskomuksia ja riittejä. Joissakin tapauksissa karhusta on tullut jo ikäänkuin jumala ja sitä on palvottu, kuten jotakin yliluonnollista ja ihmistä suurempaa voimaa. Juuri Pohjois-Amerikan intiaaniheimojen keskuudessa karhunpalvonta on ollut erityisen korostunutta. Karhu on jättänyt tassunjälkensä intiaanien kulttuureihin, tapoihin ja kansantarinoihin, lukemattomin tavoin.

Karhutanssi

Suuren Altaan alueella utet, shoshonet ja paiutet tanssivatkin Karhutanssia, joka oli Aurinkotanssin tapainen, seremoniallinen tanssi ja uskonnollinen riitti. Karhutanssissa karhunahkoihin ja -turkkeihin pukeutuneet tanssijat nuotion ympärillä saavuttivat transsitilan, jonka myötä he pääsivät yhteyksiin ylempien voimien kanssa ja saattoivat tehdä toivomuksiaan ja näkivät näkyjään. Juuri creet erityisesti pyysivät karhutanssillaan pysyvää ruokaonnea tuleviksi ajoiksi. Naisilla ei ollut tähän tanssiin tulemista, Karhutanssi oli miesten yksinoikeus - jollei "nainen" sitten ollut karhu. Karhutanssi-juhlaa vietettiin keväällä, talven jälkeen, karhujen herätessä talvihorroksestaan.

Karhutanssin legenda

Uteilla on legenda siitä, kuinka he oppivat Karhutanssin. Mies oli syvässä unessa ja näki unta karhusta. Hän näki unta, että jos hän menisi vuorille, niin hän oppisi sieltä jotakin, jonka avulla hän saisi suuren voiman. Herättyään mies siitä paikasta kiipesi ylös vuorille ja näki siellä karhun tanssimassa. Karhu näki miehen kurkkimassa, pyysi tämän luokseen ja puhui tälle viisauden sanoja ja opetti miehelle, kuinka karhutanssia tanssitaan ja kuinka tanssin aikana lauletaan Karhutanssilaulua.

Palattuaan, mies opetti tanssin ja laulun kansalleen. Toinen utejen legenda kertoo, että veljekset olivat metsästämässä ja näkivät silloin karhun tanssimassa. Tästä karhu sitten opetti veljeksille sekä tanssin että siihen liittyvän laulun. Utet tanssivat Karhutanssia maaliskuun puolivälissä ja juhla heillä kesti neljä päivää. Uteilla tanssiasuun kuuluivat sulkakoristeet. Tanssin päätyttyä sulkakoristeet riisuttiin ja ripustettiin setripuuhun ja legendan mukaan tämä karkotti kaikki huolet ja siitä paikasta alkoi uusi elämä.



Karhua erityisesti palvovat intiaanit olivat shamanisteja ja totemisteja. Shamaanit kävivät tehtäväänsä valmistautuessaan läpi initaatiomenoja, joissa pyrittiin tulemaan sekä hengeltä että sielulta karhun kaltaiseksi. Karhushamaaniksi saattoi vihkiytyä vasta, kun oli elänyt eristyksissä muista ja viettänyt aikaansa karhun tavoin.

Seisova Karhu

Seisova Karhu (engl. Standing Bear) (1834 - 1908) intiaaninimensä Ma-chu-nah-zah, oli ponca- heimon päällikkö ja yksi niitä intiaaneja, joiden nimen osana oli karhu. Seisova Karhu oli oikeudessa Omahassa vuonna 1879 ja silloin tuomari Elmer Dundy teki - selviteltäessä sitä, että onko intiaaneillakin Yhdysvaltain perustuslailliset oikeudet - sen historiallisen päätöksen, että intaanitkin ovat ihmisiä lain tarkoittamalla tavalla, ja heillä on oikeus kaupungin kansalaisuuteen. Päätöksen jälkeen Seisova Karhu kiersi maassa puhumassa intiaanien oikeuksista.

Karhut seisovat usein, kun ne ottavat jostakin vainua ja tekevät havaintoja ympäristöstään.

Karhun henki

Harmaakarhun esiintymisalueella asuvat itäiset creet uskoivat monien muiden intiaaniheimojen tapaan, että kaikilla eläimillä oli henki, jonka suosioon piti päästä. Ihmisten ja eläinten välillä oli olemassa läheiset siteet. Vaikka karhukin oli eläin, jonka creet joutuivat elääkseen tappamaan, he kuitenkin katsoivat välttämättömäksi antaa uhrilahjoja karhun hengelle, päästäkseen sen suosioon. Vain sen jälkeen intiaanin oli mahdollista tappaa hengen isäntä, itse karhu, jos henki oli saatu ensin lepytellyksi.

Saaliiksi saatujen karhujen kallot puhdistettiin huolellisesti, kuivattiin ja maalattiin raidalliseksi ja täplikkääksi tulenpunaisella värillä. Kunnioituksesta karhuja kohtaan nämä kallot aseteltiin sitten puihin. Sieltä korkealta karhun henki saattoi kohota uudelleen syntyen uusille metsästysmaille. Samalla varmistui se, että karhujen metsästys voisi onnekkaasti jatkua tulevaisuudessakin.

Karhu oli vaarallinen vastustaja

Ilman tuliaseita, pelkin nuijin ja puukoin karhun kimppuun käyville cree'ille karhu oli pelottava ja vaarallinen vastustaja. Edes jousta ei voitu käyttää karhun kanssa, sillä se oli liian tehoton. Creet metsästivät myös mustakarhuja ja jopa jättiläismäisiä jääkarhuja. He olivat oppineet tietämään ts. uskomaan, että kahdella jalallaan seisoessaan karhu oli kömpelö kääntymään ja haavoittuvainen kuin ihminen.

Heidän mukaansa karhu tällöin oli erityisen hidas kääntymään oikealle. Oliko asianlaita todellakaan näin, on ihan eri asia - mutta joka tapauksessa creet näissä tilanteissa pyrkivät nopeasti juoksahtamaan vikkelästi karhun sivulle, iskeäkseen puukkonsa sen sydämeen. Tämän kaltaisen metsästämisen vaarat olivat ilmeiset ja päättyivät usein jonkun yrittäjän kuolemaan. Intiaanien ainoa mahdollisuus oli siinä, että heitä oli useita.

Siitä, että karhuja pidettiin ihmisen kaltaisina, kertoo se, että lähestyessään karhua intiaanit puhuttelivat sitä ja pyytelivät anteeksi ja toivoivat, että karhun henki ei olisi vihainen. Sen, että karhu todellakin ymmärsi ihmisten puheen, todisti kerrankin sattunut tapaus, jolloin karhu saatuaan yhden intiaanin musertavaan syleilyynsä, päästi tämän armonanelujen jälkeen vapaaksi. Tosin "kauheasti haavoitettuna ja pahoin ruhjottuna".

Karhun kynnet ja hampaat

Karhun kynsistä ja hampaista tehtiin kaulakoristeita, joita kannettiin amuletin tapaan juhlavasti symboloimaan monia eri asioita. Niillä uskottiin olevan niitä samoja ominaisuuksia, joita karhullakin, ja niin ne suojelivat kantajaansa ja antoivat hänelle karhun voiman ja viisauden ja joka tapauksessa näitä tavoiteltiin.

Kynsiä ja hampaita käytettiin erityisesti siksi, että niihin katsottiin erityisesti sisältyvän eläimen voiman. Poppamiehet ja intiaanipäälliköt etenkin kantoivat yllään karhukoristeita. Tällaiset hammas- taikka kynsikoristeet merkitsivät yhteisössä myös sekä siihen kuulumista, että korkeaa asemaa. Todellakaan, kenellä hyvänsä yhteisössä ei ollut kaulassaan karhunkynsikaulakoruja.

Pawneet, useiden muiden heimojen tapaan, kantoivat grizzly-karhun hampaita merkkinä osoittamastaan urheudesta. Tämä urheus voitiin saavuttaa kohtaamalla karhun henki, ja sekä pawneilla, että muilla heimoilla vain rajallinen määrä urheimpia heimon miehiä saattoi kerrallaan kantaa karhun hampaita. Yksi hammaskaulakoru tehtiin usein useamman karhun hampaista. Jo se, että tällaisen korun saattoi hankkia vain, kohtaamalla karhu veitsen kanssa, oli intiaaneille merkki siitä, että hammaskorun kantaja oli hyvin rohkea. Milloin kaulakorun merkitys oli enemmänkin vain koristeellinen ja omaa tarinaansa muille kertova, milloin taas erityisen pyhä ja seremoniallinen, riippui sekä kantajasta, heimosta, että siitä, missä tilaisuudessa sitä kannettiin. Myöhempinä aikoina intiaanipäälliköt, asettuessaan valkoisten valokuvattavaksi, laittoivat ylleen juhla-asunsa ja liittivät silloinkin mukaan nämä kaulakoristeet.

Karhukultti

Kiteytetysti voidaan sanoa, että intiaanit palvoivat karhua ja sen pyhää henkeä. Palvonnassaan he rituaalimenoissaan tavoittelivat yhteyttä karhun henkeen, voidakseen esittää toiveitaan ja kysymyksiään. Tämä ei riittänyt, vaan he yrittivät saada myös itselleen karhun henkeä ja pyhiä ominaisuuksia ja muuttua karhuksi. Yksi ilmentymä tästä on intiaaninimistö, jossa karhu eri muodoissaan oli yleisenä käytetty nimi.

Karhun lihan syöminen

Kaikki intiaanit eivät syöneet karhua, he perustelivat tätä syömiskieltoa sillä, että ihminen ja karhu ovat niin lähisukulaisia. He uskoivat, että karhunlihan syöminen tekisi ihmisen suorastaan hulluksi tai aiheuttaisi muita sairauksia. Intiaanien mukaan muutenkin eläinten ominaisuudet siirtyivät ihmiseen, joka söi niiden lihaa. Eräiden intiaaniheimojen mielestä karhunliha oli erityistä herkkua.

Alabama ja Coushatta-heimot liikkuivat yhdessä ja siirtyivät 1800-luvun alussa Alabaman, Mississippin ja Georgian suunnalta Texasiin. Alabama on Creek-heimon alaheimo. Alabamat ja coushattat olivat maanviljelijöitä, keräilijöitä ja metsästäjiä. He metsästivät myös karhuja niiden lihan vuoksi ja pitivät karhun lihaa erityisen herkullisena. Kuten uudisasukkaat, niin myös nämä intiaanit pitivät karhunlihaa herkullisempana, kuin hirvieläimen lihaa ja söivät sitä aina mieluusti, jos se oli mahdollista. Alabama-Coushatta on tänä päivänä yksi kolmesta liittovaltion Texasissa tunnustamasta intiaaniheimosta. Heillä on omistuksessaan maa-alueita ja heimon jäseniä on 1 100.

Sairaiden parantaminen

Sairaiden parantaminen karhun avulla on ollut useiden intiaaniheimojen ja niiden poppamiesten perustaitoja. Karhun parantavaan voimaan on uskottu suuresti. Sen lisäksi, että karhua pidettiin suurena suojelijana, sitä pidettiin myös parhaiten parantavana ja lääkitsevänä. Lääkinnässä itse lääkeaineet, eli yrtit - ja karhut - on yhdistetty erilaisin tavoin ja uskomuksin.

Harmaakarhujen määrä Pohjois-Amerikassa

Harmaakarhu (engl. grizzly bear) (Ursus arctos horribilis). Harmaakarhuja eli karhuja on Pohjois-Amerikassa nykyisin pääosin vain Kanadan ja Alaskan alueella. USA:n 48 ns. alisen osavaltion (Lower 48) alueella karhuja on vähän ja ne ovat uhanalaisia.

Muinoin harmaakarhut elivät laajoilla alueilla USA:ssa tasankoja myöten ja niiden määrä vielä 1800-luvulla oli Pohjois-Amerikassa suuruusluokassa 100 000. Alaskassa on nykyisin koko Pohjois-Amerikan harmaakarhuista yli 70 prosenttia. USA:n 48 muussa osavaltiossa harmaakarhujen määrä on ehkä 1 200.

USA:ssa karhujen eriytyneet sirpalepopulaatiot sijaitsevat luonnonpuistomaisilla alueilla Montanassa, Idahossa, Wyomingssa ja Washingtonissa. Suurin määrä karhuja näissä osavaltioissa on Yellowstonen kansallispuistossa, jonka alueilla tai lähellä sitä on 600 harmaakarhua. Alaskassa harmaakarhuja on runsaat 30 000 ja Kanadassa harmaakarhuja on, etenkin Brittiläisessä Kolumbiassa, ehkä noin 22 000.

Ominaisuuksia

Pohjois-Amerikan karhua kutsutaan harmaakarhuksi. Perimältään se muistuttaa Euraasian pohjoisosien karhua ja eroaa yllättäen jonkin verran samalla mantereella elävästä Alaskan Kodiakin saaren jyhkeästä karhusta. Painavimmat harmaakarhu-urokset voivat saavuttaa 600 kg painon. Urosten keskipaino on 389 kg, naaraiden 207 kg. Harmaakarhut ovat yksikseen eleleviä, kaikkiruokaisia eläjiä, joille maistuvat kasvikunnan tuotteet, muut nisäkkäät, linnut, liskot, kalat ja niissä erityisesti lohet, joita ne saalistavat näiden kutu-vaelluksilla koskipaikoilla. Harmaakarhu saa pentuja niin, että se pitää aina kaksi välivuotta ja lisääntyy siten hitaammin, kuin eurooppalainen karhu, joka saa pentuja tavallisesti joka toinen vuosi.

Harmaakarhu on erinomainen uimari, jolla on tarkka haju- ja kuuloaisti, mutta huono näkö. Ihmisenkin päälle harmaakarhu hyökkää joskus nopeasti ja varoittamatta.

Elävät karhulajit ja alalajit Pohjois-Amerikassa

Pohjois-Amerikan karhut ovat kaksi ruskeakarhun (Ursus arctos) (engl. Brown Bear) alalajia: harmaakarhu (engl. grizzly bear) (Ursus arctos horribilis) ja kodiakinkarhu (engl. Kodiak bear, Alaskan brown bear) (Ursus arctos middendorffi), sekä mustakarhu (engl. black bear) (Ursus americanus) ja jääkarhu (engl. polar bear) (Ursus maritimus). Mustakarhulla on useita alalajeja. Pohjois-Amerikassa elää siten kolme karhulajia - ja ikäänkuin neljäntenä usein mainitaan kodiakinkarhu, joka kuitenkin on ruskeakarhun alalaji, harmaakarhun tapaan - ei karhu- ja eläinlaji.