INTIAANIT SAAVAT HEVOSIA

Hevoset tulivat Amerikan mantereelle laivoilla vasta 1500-luvulla eurooppalaisten valloittajien mukana. Hevonen mullisti monin tavoin intiaanien kulttuurin ja loi aivan uuden elämänmuodon.

Espanjalaisten Meksikoon tuoma hevonen levisi preerialle etelästä ja lounaasta 1600-luvun jälkipuolella. Ratkaiseva tapahtuma oli New Mexikon pueblointiaanien kapina vuonna 1680, jonka aikana laumoittain karkotettujen espanjalaisten hevosia rynnisti vapauteen. Näistä ajoista alkaen eteläisten arojen intiaaneilla oli paljon hevosia. Kalliovuorten itäistä rinnemaata pitkin villihevonen eli mustangi levittäytyi tuota pikaa Wyomingiin asti.

Sittemmin hevonen levisi luontaisesti sekä kaupan ja ryöstöjen vaikutuksesta yhä nopeammin yli preerioiden. Niinpä 1700-luvun keskivaiheilla miltei kaikilla alueen intiaanikansoilla oli käytössään jo ainakin jonkin verran ratsuja. He hankkivat niitä jatkuvasti myös kesyttämällä mustangeja.

Hevosen paluu löytöretkeilijöiden mukana

Hevosen pitkässä ja monivaiheisessa kehityshistoriassa hevoset katosivat Amerikan mantereelta, ja palasivat aikoinaan takaisin conquistadorien mukana. Aivan tarkasti ensimmäiset hevoset Amerikkaan tulivat Kristoffer Kolumbuksen toisella matkalla vuonna 1493 - 1495. Silloin hänen laivastaan laskettiin Hispaniolassa eli nykyisessä Kuubassa maihin 24 orihevosta ja 10 tammaa, myös lampaita ja sikoja. Pohjois-Amerikan mantereelle, Meksikoon, ensimmäiset hevoset tulivat varmuudella viimeistään vuonna 1519 Hernando Cortezin mukana, mutta niitä oli ilmeisesti sinne tullut jo varhemmin Hispaniolan ja Karibian muiden saarten suunnalta, pienemmillä aluksilla.

Tuhansia vuosia oli kulunut siitä, kun hevoset olivat Amerikasta kadonneet ja ennen kuin intiaanit ja hevoset löysivät toisensa ja liittyivät yhteen - mutta molemmat olivat kuin luotuja toisilleen. Sen 400 - 500 vuoden aikana, jolloin intiaanit ovat omistaneet hevosia, useat eurooppalaiset kansat ovat liikkuneet hevosineen heidän maillaan. Espanjalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset taistelivat vallasta mailla, jotka ikiajat olivat kuuluneet intiaaneille. Heidän mukanaan tulivat hevoset, joista intiaanitkin saivat yhä pitävämmän otteen.



Ensimmäisinä intiaaneista hevosia haltuunsa saivat he, jotka 1500-luvulla olivat kanssakäymisissä espanjalaisten valloittajien kanssa. Ajankohta ei ole vuoden tarkkuudella tiedossa, eikä myöskään se, että miten ensimmäisiä hevosia intiaaneille siirtyi. On mahdollista, että espanjalaiset niitä joitakin antoivatkin, palkkiona niistä palveluksista, joita he intiaaneilta saivat.

Intiaanit oppivat myös varsin varhain ostamaan hevosia ja antoivat vaihtokaupassa niistä mitä erilaisimpia, tulijoiden himoitsemia tarpeita. Myöhemmin intiaaniheimot kuljettivat hevosia toisille, hevosettomille heimoille ja kävivät kauppaa hevosillaan muiden heimojen kanssa.

Hevosia siirtyi intiaaneille myös niin, että he suoraan varastivat niitä. Oli intiaaniheimoja, kuten apassit, jotka myöhemmin erikoistuivat ryöstämään kokonaisia hevoslaumoja, ne ensiksi villiinnyttäen ja pois omistajiltaan ajaen. Hevosia myös karkaili maahan muuttajilta ja villiintyi. Näistä villihevoslaumoista osansa kiinni ottivat myös intiaanit.

Mustangi

Intiaanien tunnettuja hevosia ovat mustangit. Mustangit ovat läntisen Amerikan villejä ja villeistä hevosista polveutuvia hevosia, joita nykyään pidetään omana rotunaan. Alunperin mustangit polveutuvat villiintyneistä ja irti päässeistä kesyhevosista. Suurin osa alkuvaiheessa Amerikkaan tulevista hevosista oli espanjalaisten hevosia, joista nykyisinkin parhaat mustangit edelleen polveutuvat. Niissä onkin nähtävissä edelleenkin selvästi andalusialaisen hevosen ominaisuuksia. Mustangeihin on sekoittunut myös muita hevosrotuja.

Pendleton Roundup - intiaaniprinsessa ja appaloosa. Ratsuna appaloosa. Pendleton Roundup - Pendleton, Oregon, USA - 16.8.2011.

Samassa paraatissa ratsastaa intiaanipäällikkö, hänen allaan on paint-tyyppinen hevonen. Mustine ja valkoisine, kuin maalattuine läiskineen paint on appaloosan tapaan hyvin kaunis hevonen.

Pendleton Roundup tapahtumaa on juhlittu vuodesta 1910 alkaen, jolloin intiaanit ratsastivat tässä paraatissaan ensimmäisen kerran.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuvat Copyright © Mary Harrsch

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä ratsukko - Calgary Stampede, Alberta, Kanada, Copyright Steve James

Biisoneiden perään ratsuilla!

Biisonin metsästystä ratsun käyttö helpotti huomattavasti. Biisonista intiaanit saivat elämäänsä miltei kaiken tarpeellisen. Kokonaiset kansat jopa hylkäsivät maanviljelyksen miltei kokonaan ja kiisivät nyt ratsuillaan biisonilaumojen perässä uusille asuinalueille. Biisonit ajettiin kiinni ratsastaen ja ne surmattiin jousella taikka kiväärillä ampuen, joskus pistokeihäällä. Joskus biisonilauma ajettiin alas jyrkänteeltä kuiluun ja saalista saatiin näin määrättömästi.

Intiaanit ratsastivat usein satulatta mutta ajan mittaan he oppivat tekemään parkitusta biisoninnahasta yksinkertaisia satuloita. Ratsastajina he olivat hyvin taitavia ja kestäviä. Eräät intiaaniheimot olivat aiemmin käyttäneet vetojuhtinaan koiria. Niiden tilalle saamiaan hevosia he kutsuivatkin isoiksi koiriksi.

Appaloosa

Amerikkalaisen appaloosan täplikäs karva on peräisin espanjalaisten valloittajien mukanaan tuomista hevosista. Appaloosaa pidetään Yhdysvalloissa omana rotunaan, vaikka täplikkäitä hevosia esiintyy monissa muissa roduissa. Appaloosahevosia käyttivät erityisesti nez percet, jotka elivät pääosin nykyisessä Pohjois-Idahossa, Oregonin koillisosassa sekä Washingtonin kaakkoisosassa. Nez percet asuttivat myös Palousejoen rantoja - ja tämän joen mukaisesti sai nimensä täplikäs appaloosa.

Nez perceitä pidetään yleisesti ensimmäisenä hevosten järjestelmällistä kasvatusta harrastaneena intiaaniheimona. 1800-luvun lopulla, heimon joutuessa antautumaan Yhdysvaltain armeijalle, sen hevoset joko tapettiin, otettiin kiinni taikka laskettiin vapauteen. Vasta 1920-luvulla harvoja jäljellä olevia appaloosia koottiin yhteen ja rotua alettiin jälleen jalostaa. Nykyisin appaloosia näkee laajasti kaikissa lännenratsastuslajeissa ja muissa hevoskilpailun muodoissa ja näyttelyissä. Appaloosia pidetään amerikkalaisina hevosina, mutta niitä on monissa muissakin maissa.

Appaloosien jalostusta

Nez percet ja heidän lähisukulaisensa cayusat harrastivat huolellista ja pitkälle menevää hevosten jalostustyötä, jonka avulla he vähitellen loivat tarkoituksiinsa sopivien hevosten, appaloosien, muodostamia suunnattomia hevoslaumoja. Heikoimmat oriit nez percet kastroivat, niin että ne eivät voineet olla jatkamassa sukua. Heidän appaloosansa olivat sotaratsuina kuuluisia ylivoimaisesta nopeudesta ja kestävyydestään. Meriweter Lewis mainitsee ensimmäisen kerran kirjallisessa tuotannossaan nez perceiden hevosen, joka mitä ilmeisimmin on juuri appaloosien esi-isä. Hän kuvailee muutamia nez perceiden hevosia, joille olivat tunnusomaisia suuret, siellä täällä olevat, tummanruskeaan ja muihin tummiin värisävyihin sekoittuneet valkoiset täplät.

Appaloosillakin sotamaalaus

Myöhemmin, vuonna 1820, Alexander Ross Hudson Bay-komppaniasta pani merkille, että nez percet asettivat etusijalle kokonaan valkoiset hevoset, jotka oli varustettu sotamaalauksella: tähän kuuluivat lukuisat hieroglyfiset merkit sekä punaiset ja keltaiset viirut, joita pää ja kaula olivat kirjavanaan. Harja oli maalattu mustaksi, häntä punaiseksi, jälkimmäinen oli lisäksi sidottu solmulle ja leikattu lyhyeksi.

Niin ratsastaja kuin ratsukin olivat siinä määrin punaisella, sinisellä ja keltaisella okralla voideltuja, ettei kukaan pystynyt sanomaan, mikä oli kummankin luonnollinen väri. Kuitenkin, tähän aikaan kysytyimpiä valkoisten hevosten jälkeen olivat täplikkäät tai mustavalkoiset ratsut. Kuuluisat soturit käyttivät niitä kaikkein mieluimmin ja ne arvioitiinkin kaksi tai kolme kertaa muita hevosia kalliimmiksi.

Appaloosat eivät olleet pelkästään ulkomuodoltaan komeita, vaan olivat yleensä kookkaampia ja painavampia kuin tasankojen keskivertohevoset. Ne olivat myös hyvin varmakäyntisiä ja kestäviä. Nez perceiden liikkuessa appaloosillaan ylätasangoilla, ne sopeutuivat hyvin seudun vaihtelevaan maapohjaan ja kykenivät kulkemaan niin vaikeakulkuisessa, metsäisessä, kuin vuoristoisessakin maastossa yhtä helposti.

Hopit olivat niiden ensimmäisten intiaanien joukossa, jotka joutuivat kosketuksiin hevosten kanssa. Näin kävi ainakin jo vuonna 1541, jolloin Francisco Vazquez de Coronado ensimmäisenä espanjalaisena kohtasi nämä intiaanit. Espanjalaisilta hopit saivat aikanaan hevosten ohessa myös lampaita, nautaeläimiä, heille entuudestaan tuntemattomia vihanneksia - ja isorokon. Ennen espanjalaisten tuloa hopit olivat kuulleet kauhistavia huhuja oudoista ja hurjista miehistä, jotka ratsastivat isoilla eläimillä, jotka söivät ihmisiä. Alun vihamileisyyden jälkeen hopit nopeasti pelästyneinä muuttivatkin suhtautumistaan, ja lepyttelivät ratsuin saapuvia espanjalaisia runsain lahjuksin.

Hevoset varakkuuden mittana

Hevosten lukumäärä heimoilla oli myös selkeä merkki niiden varallisuudesta. Appaloosan kasvattajat nez percet olivat näin tarkastellen varakkaimpien joukossa. Lewis ja Clark kohtasivat tutkimusmatkallaan vuonna 1805 nez percet ja kertoivat, että 50 - 100 hevosta henkeä kohden oli heimon keskuudessa melko tavallista. 40 vuotta myöhemmin tilanne oli vielä huomattavasti toinen, sillä silloin yksi ainut perhekunta cayusain ja nez perceiden keskuudessa saattoi omistaa 1 500 hevosta. Luoteisista tasankoheimoista variksia pidettiin varakkaimpina, heillä kuitenkin vuonna 1805 hevosia yhtä telttaa kohden oli vain 7 ja vuonna 1830 edelleenkin vain 15.

Varusteet

Intiaanit tarvitsivat hevostensa kera myös varusteita, kuorma- ja ratsastussatuloita, suitsia, satulavöitä, piiskoja ja lassoja. Usein intiaanit tekivät näitä varusteita itse ja niinpä varusteisiin tuli erityispiirteitä. Ylätsangoilla miesten satulat, samanlaiset kuin tasankojen intiaanien käyttämät, olivat yleensä pehmustettua tyyppiä - mallia, jonka neljä kulmaa oli somistettu piikkisianpiikki- ja helmikoristein.

Naisten satuloissa oli korkea satulannuppi ja satulankaari, jonka etupuolella yleensä oli koukku, josta riippui kolmionmuotoisia koristeliuskoja. Liuskat oli kauniisti koristeltu kaupan kankaalla ja helmillä. Jalustimet tehtiin raakavuodasta ja niistä lattapää-, pend d'oreilles- ja nez perce-naisten käyttämät olivat erityisen kauniita alimpaan osaansa kiinnitettyjen helmiriipusten ansiosta. Käytettiin myös leveitä häntävöitä ja hevosen kaulavitjoja. Jälkimmäisissä kiinnittävät huomiota jälleen runsaasti koristellut liuskat, samanlaiset kuin jalustimissa käytetyt. Näitä viehättäviä hevosen varusteita käyttivät myös varikset.

Naisten luonnollinen ja säädyllinen tapa ratsastaa

Nez perceiden hevosten kauniit varusteet ja naisten tapa ratsastaa saivat presbyteerilähetyssaarnaaja Henry H. Spaldingin mielenkiinnon heräämään ja hän totesikin, että "...heidän satulansa merkitsevät parannusta meikäläisten satuloihin verrattuna, jos pidämme mittapuuna naisen mukavuutta. Naiset käyttävät aina ratsastaessaan huopaa taikka viittaa, joka heitetään alaruumiin verhoksi. Mielestäni tällainen ratsastustapa on sitä luonnollisempi ja mukavampi, mitä säädyllisempi se samalla on".



All rights reserved
*Kuva - Copyright © deviantART.com/Karaliina
- Used with permission.