Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuvat - Copyright © Baker County Tourism

Villi Länsi valloitetaan!

Heti Lewisin ja Clarkin jäljiltä preerialle alkoi tulijoiden vyöry. Liittohallitus lähetti joukkojaan uudisraivaajien avuksi, ja tappiolle joutuneiden intiaanien oli jätettävä tai parhaimmillaankin myytävä alueensa pilkkahintaan ja siirryttävä lännemmäksi. Ohio vallattiin intiaaneilta heti alkupalana vuonna 1803 ja siitä tuli liittovaltion seitsemästoista jäsen.

Tulijoita ympäri maailmaa

Osa Länteen matkaavista oli jo aiemmin asunut Amerikassa, mutta suuri osa heistä saapui kaikkialta maailmasta, Euroopasta, Itä-Euroopasta ja Venäjältä asti - halvan maan ja paremman tulevaisuuden toivossa. Heidän ainut alkupääomansa oli oma päättäväisyytensä ja valmiutensa hirveään työntekoon, mukana ehkä hieman karjaa taikka maissin- ja vehnänsiemeniä.

Jos farmari selvisi alkuajoistaan hengissä kolerasta, intiaaneista, kuivista kausista, hirvittävistä tornadoista, kaatosateista ja muista hirmumyrskyistä, hänellä oli ehkä hienoinen mahdollisuus saada satonsa korjatuksi ja tiluksensa menestymään ainakin seuraavaan vuoteen asti.

Uudisasukkaita vankkureineen Oregonissa.

Karavaanit täyttävät preerian

Tiedot läntisten seutujen tarjoamista mahdollisuuksista alkoivat houkutella yhä uusia tulijoita. Uudisasukkaiden karavaanit työntyivät yhä tiuhempina kohti Lännen laajoja tasankoja etsimään uutta, parempaa elämää. Tuhansien kilometrien matkaa saatettiin tehdä kuusikin kuukautta. Kaikille ei ollut tilaa täyteen lastatuissa vankkureissa ja niinpä jotkut tekivät koko tämän pitkän matkan jalan. Monenlaisin aikomuksin taivallettiin kohti Länttä, jonka valtaamiseen eräät olivat varautuneet auroin ja kullanhuuhdonta-astioin, toiset taas pyssyin ja korttipakoin.

Länttä kohti matkattaessa saavuttiin Atlantin rannikolta alkaneelta metsäalueelta suurille preerioille. Preeria oli tulijoille uusi ja outo ympäristö, joka vaati nopeaa sopeutumista. Sieltä puuttui mm. puutavara, josta olisi voinut rakentaa asumukset ja suojapaalutukset ja joka olisi ollut käytettävissä tulisijoissa. Uusilla seuduilla oli tultava toimeen varsin omavaraisesti. Ravinto oli tuotettava itse omasta pellosta, vaatteet ja kaikki tarvekalut oli valmistettava itse. Vain kiväärit ja aurat ostettiin.

Uudisasukastytöllä saattoi olla 1800-luvulla jaloissaan tällaiset kauniit, silkkiruusukkeiset nahkakengät. Kuva Los Angeles County Museum of Art.

Eri alueita asutetaan

Indiana perustettiin vuonna 1810 ja heti sen jälkeen Illinois, Michigan ja Wisconsin. Jonkin aikaa itsenäisenäkin ollut Texas liitettiin Yhdysvaltoihin vuonna 1845. Oma erityinen ryhmänsä matkalla Länteen olivat mormonit. He edustivat uutta kirkkokuntaa, ainoaa, joka ei ollut peräisin Euroopasta, vaan saattoi ylpeillä amerikkalaisesta syntyperästä. Monilta seuduilta, kuten Illinoisista ja Missourista, heidät ajettiin pois, koska muu väestö ei hyväksynyt heidän elintapojaan, joihin kuului moniavioisuus.

Utah kelpasi mormoneille

Utah oli karua ja kuivaa seutua, jota uudisasukkaat olivat kartelleet, koska se ei soveltunut maanviljelykseen. Mormonit päättivät asettua sinne, sillä siellä he katsoivat voivansa elää rauhassa. Ajan vaatimattomilla välineillä ja työtä pelkäämättä he ottivatkin hallintaansa nämä karut seudut, järjestäen kastelun. Salt Lake City kohosi mormonien toimesta alueen pääkaupungiksi.

Vaarat vaanivat matkalaisia

Matka kohti tuntematonta oli täynnä vaaroja, monet kuolivat jo matkalle pääsemättä koskaan määränpäähänsä. Tavallisia kuolinsyitä olivat taudit, hukkuminen ja satunnaiset ampumavälikohtaukset. Vain vahvimmat selviytyivät, heikot menehtyivät. Intiaanitkin olivat alituinen uhka heille, jotka eturintamassa saavuttivat villit rajaseudut.

Pelkästään vuosina 1836 - 1840 noin 750 000 ihmistä matkasi suurin odotuksin, vaaroja ja rasituksia kaihtamatta kohti Villiä Länttä. Asettautuminen aloilleen perillä ei sekään sujunut helposti. Kukin yritti kahmia itselleen parhaat maat ja tämä johti kahinoihin ei vain intiaanien kanssa, vaan myös uudisasukkaat ja karjankasvattajat mittelivät keskenään.

Intiaanien kolkko kohtalo

Intiaaneille ja heidän kulttuurilleen länteen vyöryvät uudisasukkaat tiesivät väistymistä ja tuhoa. Melkein puolet Pohjois-Amerikan intiaaniheimoista asui ja eli Mississippijoen ja Kalliovuorten alueella. Joskus jokin toinen vihamielinen intiaaniheimokin pakotti intiaanit siirtymään pois alkuperäisiltä asuinalueiltaan, mutta varsinaisesti heidät ajoi pakosalle tulijoiden virta. Intiaaneja myös pakkosiirrettiin hallituksen toimesta, pelkästään vuosina 1837 - 1839 kymmeniätuhansia intiaaneja pakkosiirrettiin Mississipin länsipuolelle.

Intiaanit auttajina

Merkillistä ja huomioitavaa on se, että valkoisen miehen lännen valloitus ei olisi onnistunut ilman intiaanien apua. Tai ehkä siinä ei ollut mitään merkillistä, intiaanit vain käyttäytyivät ystävällisesti, eivätkä osanneet aavistaa, minkä palkan he siitä saisivat.

Jo alkuaikojen ensimmäiset emigrantit, Lewis ja Clark, tuskin kykenivät ottamaan matkallaan ensimmäistäkään askelta, ilman intiaanien apua. He tukeutuivat usein intiaaneihin tiennäyttäjinä, auttajina ja pelastajina vuosien 1804 - 1806 matkallaan.

Vuorten miehet eivät olisi kestäneet puolta vuottakaan erämaassa ilman intiaanien neuvoja, tapoja, ystävyyttä - ja intiaanivaimoja. Nez Perce- ja lattapääheimot käytännöllisesti katsoen hoivasivat pioneereja ensimmäisinä koettelemusten vuosina luoteisosan vuorilla.

Mitään laajempaa kiitollisuuden aaltoa eivät intiaanit auttamisestaan saaneet, sillä yleinen katsantokanta tuohon aikaan oli sellainen, että intiaanit olivat olemassa siksi, että heitä voitiin käyttää hyväksi. Heillä saattoi olla inhottavia tapoja, kuten koiranlihan ja mädäntyneen lihan syöminen, mutta he näyttivät myös valkoiselle miehelle maasta saatavat arvokkaat juuret ja ruohot, ja opettivat tavan säilöä tuulen kuivaamaa lihaa. Valkoinen mies halveksi intiaanin yksinkertaista elintapaa ja sitä, ettei ollut kauppaa eikä teollisuutta. Mutta turkiskauppa ei olisi päässyt alkuun, mikäli intiaanien tietoja majavasta ja sen elintavoista ei olisi voitu hyödyntää.



George Catlinin maalauksessa intiaanipäällikkö Stu-mick-o-súcks, Buffalo Bull's Back Fat.

Maalauksia, valokuvia ja päiväkirjoja

Villin Lännen ajoista kertovat useat aikakauden taiteilijoiden maalaukset. Sellaiset maalarit, kuten Frederick Remington ja Charles Russell ratsastivat cowboyden ja sotilaiden mukana ja tallensivat näkemänsä maalauksiksi. George Catlin vaelsi jalkapatikalla vuosien ajan intiaanien keskuudessa, maalaten heitä ja tehden muistiinpanoja.

Villin Lännen aika on myös yksi varhaisimmista valokuvatuista aikakausista - ensimmäinen valokuva kautta aikain otettiin vuonna 1826. Päiväkirjoja kirjoittelivat lukuisat tutkimusmatkailijat, mutta myös tavalliset uudisasukkaat. Niiden lehdiltä välittyy autenttisena tuo mennyt aika arkisinekin tapahtumineen.

Oregonissa eletään nykyisin vuosittain uudelleen noita Lännen asutuksen alkuaikoja. Mukana tapahtumissa ovat koko perheet, ihan kuten aikoinaan olivat uudiskaravaaneissakin.

Uudisasukkaita, tien- ja tilanraivaajia, asutustilallisia, turpeenpuskijoita

Helpoimmin Villistä Lännestä muistetaan sodat, seriffit ja sankarit. Todellisia Lännen asuttajia ja sankareita olivat ne lukemattomat, nimettömiksi ja kasvottomiksi jääneet uurastajat, jotka raivasivat ja asuttivat maan. Alku oli armotonta työntekoa kovissa oloissa. Päämääräänsä päästyään uudisasukkaat valtasivat maata itselleen varsin mutkattomasti, pystyttämällä vain maastoon merkkejä.

Vuoden 1862 asutustilalaki lupasi jokaiselle uudisasukkaalle 65 hehtaaria maata 10 dollarin hintaan, kunhan hän vain pysyi tilallaan seuraavat viisi vuotta.

Uudistalot turpeista ja jätteistä

Preerioilla rakennusmateriaalitkin puuttuivat ja ensikodiksi rakennettiin usein turvemaja. Yhden turvemajan rakentamiseen tarvittiin 400 neliömetriä turvetta. Turvemajojen asukit olivat todellisia turpeenpuskijoita. Sisustukseksi saatiin sitä, mitä matkassa oli kyetty kuljettamaan. Rautaliesi majan keskelle oli sentään välttämättömyys tuomaan lämpöä ja mahdollistamaan ruuan teon. Lieteenkään ei aluksi riittänyt puuta, vaan siinä käytettiin preerialta kerättyä biisoninlantaa. Lantaliekki oli saastaista, savuttavaa ja hirveän hajuista, mutta lämmitti majan ja kypsensi ateriat. Mökkien ovet tehtiin pakkauslaatikkojätteistä ja ikkunalasien virkaa toimitti rasvattu paperi.

Yhdysvaltain presidentit Villin Lännen aikana

George Washington (1789-1797)
John Adams (1797-1801)
Thomas Jefferson (1801-1809)
James Madison (1809-1817)
James Monroe (1817-1825)
John Quincy Adams (1825-1829)
Andrew Jackson (1829-1837)
Martin Van Buren (1837-1841)
William Henry Harrison (1841)
John Tyler (1841-1845)
James Knox Polk (1845-1849)
Zachary Taylor (1849-1850)
Millard Fillmore (1850-1853)
Franklin Pierce (1853-1857)
James Buchanan (1857-1861)
Abraham Lincoln (1861-1865)
Andrew Johnson (1865-1869)
Ulysses S. Grant (1869-1877)
Rutherford B. Hayes (1877-1881)
James Garfield (1881)
Chester A. Arthur (1881-1885)
Grover Cleveland (1885-1889)
Benjamin Harrison (1889-1893).

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Flickr/Tom Simpson

Yksin vihamielisessä erämaassa

Lännen asumattomilla seuduilla liikkuvat yksinäiset miehet, turkismetsästäjät, karjapaimenet ja lainsuojattomat, ketkä vain, kohtasivat maailman, jollaista emme osaa enää edes kuvitella. Missä yövyit? Mistä sait muonaa ja muita välineitä, kun kauppoja ei ollut laisinkaan? Jos sairastuit tai hevosesi loukkasi jalkansa, miten saatoit selviytyä? Tuhannet tulijat katosivat jälkeäkään jättämättä.



Pankkipalvelua Dodge Cityssä.

Dodge City

Dodge City on Kansasissa sijaitseva kaupunki, jonka nimi pulpahtaa yhä uudelleen esille Villin lännen historiassa. Kuvassa on uudisrakennettuna pätkä 1800-luvun katunäkymää kyseisessä paikassa. Jalankulkua varten on rakennettu puiset kävelykadut - suuri edistys jalankulkijoiden mukavuudessa, kun ei ole tarvinnut kävellä hevosten kavioillaan survomassa mudassa.

Dodge sai alkunsa hyvin pienestä, eli puhvelinnahkaröykkiön vieressä olleesta savimajasta. Sinne rautateille lihaa toimittavat puhvelinmetsästäjät jättivät nahkat. Muutaman vuoden ajan kaupunki pysyi rajaseudun slummina, mutta kun karjakauppa alkoi ja karjaa alkoi saapua Dodge Cityyn, alkoi kaupunki kasvaa. Siitä tulikin kaikkein suurin lehmäkaupunki ja se säilytti johtoasemansa aina 1880-luvun lopulle saakka, eli samoihin aikoihin, kun Villin Lännen aika päättyi.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva George Rozen: "Gun Fire from Atop the Coach High Western Stories March 1950" - Copyright © Fred Seibert

Pitkillä matkoillaan läpi vaarallisten rajaseutujen vankkurit olivat kaiken aikaa vaarassa joutua hyökkäyksen kohteeksi. Vankkureita väijyivät sekä rikolliset että intiaanit. Erityisesti rahalähetyksiä kuljettavissa vankkureissa oli yleensä aina mukana aseistetut vartijat. Mitenkään ohimennen ei tätäkään kuvan vankkuria ryöstetä, sillä vankkurien katolta on hyvä antaa Winchesterin laulaa!

Villi Länsi rauhoittuu - rajaseudun loppu

Rautatien valmistuminen mantereen poikki vuonna 1869 kiihdytti Lännen valloitusta ja asuttamista suuresti, kun ei enää tarvinnut turvautua vaivalloiseen vankkurimatkaan. Villi Länsi oli valloitettu, asutettu ja rauhoitettukin vuoteen 1890 mennessä.

Vuonna 1890 Yhdysvaltain väestötoimiston päällikkö julisti, että raja oli sulkeutunut. Länteen suuntautuva muuttoliike oli työntänyt Amerikan valtiollisen rajan luonnolliseen ääripisteeseensä Tyynellemerelle - ja sen taakse jäävä maa-ala oli täyttymässä.

Vuosina 1870 - 1890 Pohjois- ja Etelä-Dakotan väestö oli kasvanut 14 000:sta 500 000:ksi. Samassa ajassa Kansasin osavaltion väestö oli kasvanut 364 000:sta 1,5 miljoonaksi. Niin isoilla alueilla nämäkin lukemat merkitsivät vielä kuitenkin melko harvaa asutusta.

Lännen kehityksen vanhat mallit eivät kuitenkaan enää olleet mahdollisia. Nyt oli vaikeaa saada vapaata maata. 1890-luvulla mies, joka perheineen ja tavaroineen suunnitteli muuttavansa uuteen paikkaan, liikkui todennäköisesti jonkun toisen mailla ja oikeuksilla. Lännen kauden alkuaikoina vaeltava pioneeri oli voinut muuttaa mielihalujensa mukaan, ja hänellä oli ollut vapaus tehdä niin, kuin halusi. Vuonna 1890 lännen yhteisöjen pysyvät asukkaat, ollessaan uusilla asuinsijoillaan sidoksissa siviiliyhteiskunnan vaatimuksiin ja kaupankäyntiin, halusivat lakeja ja järjestystä, eivät enää vapautta.

Aika jäi elämään historian lehdille tarunhohtoisena, värikkäänä ja uskomattomien seikkailujen ja taisteluiden kirjomana. Lännenelokuvissa eli westerneissä cowboyt, seriffit ja lainsuojattomat ovat saaneet nousta yhä uudelleen ratsuilleen, antamaan omaa kullanhohtoista kuvaansa eräästä erikoisesta ajanjaksosta, Villistä Lännestä.

Menestystarina ja murhenäytelmä

Hyökkäävien kansojen jo aikojen alusta noudattama yksinkertainen valloittamissääntö on, että hävinneen on alistuttava tai kuoltava. Eurooppalaiset eivät lähteneet Pohjois-Amerikkaan hyväntahtoisuudesta tai laupeudesta alkuasukkaita, intiaaneja kohtaan; he menivät sinne paremman elämän toivossa. Kamppaillessaan elintilasta ja onnesta vieraassa maassa heidän uuden elämänsä raa'at tosiasiat merkitsivät sitä, että tarvittaessa he jyräisivät alleen muiden kotimaat, lait, tavat ja ihmishenget.

Tälläkin ajanjaksolla ja tarinalla on kaksi puolta. Valkoisille, amerikkalaisille uudisasukkaille aika merkitsi - kaikkine valtaisine ponnistuksineen, menetyksineen ja uhrauksineenkin - suurta menestystarinaa. Heille tämä oli uuden aikakauden huikea avaus ja alku rikkauteen ja vaurauteen, jolla ei näyttänyt olevan mitään äärtä eikä rajaa.

Silti, ei voi kyllin korostaa sitä murhenäytelmää, joka liittyi lännen valloitukseen. Alueelle työntyvä muuttoaalto murskasi kaiken entisen alleen, eikä piitannut intiaanien oikeuksista. Alkuperäistä väestöä, intiaaneja, kohtasi vertaamattoman suuri murhenäytelmä. He menettivät kaiken, isiensä pyhät maat, oikeutensa, elinkeinonsa, elintapansa ja kulttuurinsa. Valkoisen miehen "selvä kohtalontie", ikäänkuin jo ennakkoon kirjoihin kirjoitettu sana ja määräys Lännen valloituksesta - merkitsi intiaaniperinnön tuhoamista. Tällä väkivaltaisella ajanjaksolla oli kauhistuttava hintansa.

Lähteinä mm:
Kari J. Kettula: Villi Länsi, Villi Länsi
Villi Länsi - toimittaneet William C. Davis ja Joseph G. Rosa
Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit
Mike Sotter: Villi Länsi
Royal B. Hassrick: The Colourful Story of The American West
Norman Bancroft-Hunt ja Werner Forman: The Indians of The Great Plains
United States Marshals Service
Finn Arnesen: Intiaanikirja - WSOY
Näin elettiin Villissä Lännessä - Otava
Ulf Sindt: Intiaanit ja cowboyt - SCHILDTS
Apassit sotapolulla - Apassisoturien historiaa - Art House Oy
Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen - Otava
Michael Johnson: Villi Länsi - Otava
Kultainen Villi länsi - Tammi
The Apaches - Osprey Publishing
Colin F. Taylor, William C. Sturtevant: Suuri Intiaanikirja - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Vankkurit Copyright mulf
*Vankkurit Copyright Tancread
*Dodge City kuva Copyright Kevin H.