INTIAANIKULTTUURIT - POHJOIS-AMERIKAN LOUNAISALUEET Osa 2
Apachet.
Kaikki ovat kuulleet apacheista, mutta harvoilla on heistä muunlaista käsitystä
kuin stereotyyppinen "sotaisat rosvot", jota niin monessa elokuvassa on esitetty.
Se on kuitenkin hyvin yksipuolinen näkemys. Vaikka apachet olivat hurjia rosvoja
ja syystäkin pelättyjä, heillä oli ja on yhä rikas kulttuuri jota ei ole
tutkittu.
Eteläiset athapaskanit eli apachet olivat uusia tulokkaita lounaisalueilla.
He saapuivat juuri ennen eurooppalaisia. Suurin osa apasseista oli sukua pohjoisen
athapaskanin puhujille. He elivät pienissä ryhmissä, jotka perustuivat sukuihin ja
viettivät puolittain paimentolaiselämää asuen väliaikaisissa tai vuodenaikaan
liittyvissä asunnoissa. Heimoja ei ollut, toisin kuin Hollywood ja roskaromaanien
kirjoittajat väittävät. Nykyään kuitenkin kukin ryhmä kutsuu itseään kansaksi.
Itäiset ja läntiset apassit. Apassit voidaan jakaa maantieteellisesti itäiseen ja läntiseen ryhmään. Idässä ovat
jicarillat, mescalerot, lipanit (jotka itse asiassa muodostavat eteläisten tasankojen
ryhmän) ja
chiricahua-apassit, lännessä ovat
white mountain-, carrizo-, San Carlos-,
Fort Apache-, pinal-, arivaipa-, Apache Peaks-, mazatzal-, tonto- ja
cibecuet,
joita yhdessä kutsutaan läntisiksi apasseiksi, sekä
navajot. Kaikille on yhteistä
perusmaailmankatsomus, uskonnon suunta sekä mytologinen kierto.
Athapaskania puhuvat kansat olivat viimeinen suuri alkuperäisten amerikkalaisten
ryhmä joka saapui lounaisalueelle ja viimeinen ryhmä joka joutui angloamerikkalaisten
poliittisen vallan alle. He olivat alunperin kotoisin
Koillis-Kanadasta ja
Alaskasta
ja siirtyivät lounaiseen 1300-luvun lopussa ja 1400-luvun alussa, juuri ennen
espanjalaisten tuloa. Vuoteen 1600 mennessä lounaisalueella oli noin 15 000 apassia.
Apassien elinkeinot ja elintavat. Apassit elivät metsästyksellä ja keräilyllä. Saavuttuaan lounaisalueille he
lisäsivät tähän ryöstöretket ja maanviljelyksen. Kaikki omaksuivat pian joko
tasankointiaanien, pueblojen tai karjanhoitajaintiaanien tavat ja saivat mainetta
hurjuudestaan. He ottivat myös nopeasti käyttöönsä hevosen. Suuri osa lounaisalueiden
historiasta muodostuu apassien ryöstöretkistä ja pueblojen, pimojen, espanjalaisten
ja angloamerikkalaisten kostoiskuista.
Vuoteen 1700 mennessä suuri osa lounaisalueista
oli yhtä aseistettua leiriä jossa taloudellisiin tekijöihin perustuvat liitot
vaihtelivat.
Jicarilla-apassit liittoutuivat espanjalaisten kanssa näiden sotiessa
ranskalaisia ja pawneita vastaan. Jicarillojen kanssa liittoutuivat
utet ja
tewat ja erityisesti
taot taistellakseen tasankojen
comancheja ja
kiowia vastaan.
Kostoiskujen takia apassit itse asuivat suojatuilla ylämailla, kanjoneissa ja
vuoristolaaksoissa. He elivät pienissä yhteisöissä, jotka pystyivät liikkumaan
nopeasti ja tilanne pysyi tuollaisena yli kaksi sataa vuotta kunnes viimeiset
apassiryhmät kukistettiin 1880-luvun puolivälissä.
Ryöstöretket. Apassien ryöstöretkiä eivät tehneet heimot vaan paikalliset ryhmät.
Tätä voitaisiin
melkein verrata sissisotaan. Tarkoituksena ei ollut tappaa. Apassimiehet eivät
saavuttaneet mainetta tappamalla eivätkä koskaan ottaneet päänahkoja. He saivat
kunniaa siitä, että toivat perheelleen ruokaa ja hevosia. Tarkoituksena oli välttää
kahnauksia vihollisten kanssa.
Apassien suhtautuminen sotaan erosi jyrkästi
tasankointiaanien käsityksestä; mitään sotilasyhdyskuntia ei ollut, eikä ollut
intoa puolustaa maata toivottomassa tilanteessa. Legendaariset hahmot kuten
Geronimo, Naiche tai
Cochise tulivat kuuluisiksi sen takia että he onnistuivat
harhauttamaan Yhdysvaltojen ratsuväkeä. Heimojohtajien valta-asema luotiin vasta
kun angloamerikkalainen poliittinen järjestelmä sai jalansijaa.
Jicarillat ja mescalerot.
Jicarillat, (joiden nimi tuli espanjalaisesta sanasta,
joka tarkoittaa pienen
korin punojaa) asuivat Uuden-Meksikon pohjoisosassa ja
mescalerot (agavenkeräilijät)
asuivat osavaltion etelä- ja keskiosissa. Jicarillat ja mescalerot asuivat
perinteisesti
tiipiissä.
Hävittyään taistelun
Kit Carsonia ja Yhdysvaltain armeijaa
vastaan jicarillat joutuivat reservaattiin mescalerojen kanssa, mutta ne
taistelivat jatkuvasti keskenään, niin että jicarilloille annettiin oma reservaatti
perinteiselle kotiseudulleen vuonna 1887.
Apassit karjankasvattajina. 1890 mennessä esim.
San Carlos apassit alkoivat
kasvattaa karjaa. Englantilaiset
karjatilalliset tunkeutuivat laittomasti San Carlosin maille ja ampuivat apassien
karjaa. Vuoteen 1900 mennessä tilanne oli kriittinen, karjasota oli uhkaava ja
armeija kutsuttiin apuun. Kesti vielä lähes 10 vuotta saada tilanne järjestykseen.
Navajot. Navajot kutsuvat itseään nimellä
dineh - kansa. Sana navajo on
tewa-kieltä
"navahuu",
mikä tarkoittaa viljeltyä maata kuivassa joenuomassa.
Pueblot ja espanjalaiset
1600-luvun kronikoitsijat erottivat navajot toisista apasseista jotka elivät
länteen ja etelään
Rio Grandesta, koska he olivat "hyviä maanviljelijöitä".
Tämä menestyksekäs maanviljely huomattiin myös Yhdysvaltain armeijan raporteissa
150 vuotta myöhemmin.
Nykyiset navajot ovat lampaankasvattajia ja kankaankutojia,
mutta tämä sai alkunsa vasta kun heistä oli tullut maanviljelijöitä. Toisten apassien
tavoin navajot tekivät ryöstöretkiä espanjalaisten ja pueblojen asuinalueille
ryöstääkseen lampaita ja hevosia. He kehittivät nopeasti elämäntyylin, joka perustui
karjanhoitoon, maanviljelykseen ja ryöstelyyn ja sen takia he elivät puolipaimentolaiselämää.
Kun Yhdysvaltain hallitus liitti navajojen alueen Yhdysvaltoihin vuonna 1849,
navajoja pelättiin sotaisana ja ryöstelevänä kansana. He eivät olleet järjestäytyneet
heimoksi - jokainen yhteisö ja sukulaisryhmä oli itsenäinen. Monien vuosien ajan
hallitus koetti lopettaa ryöstöretket jotta englantilaiset ja meksikolaiset
karjatilalliset olisivat voineet asettua alueelle, mutta orjakauppiaiden jatkuvat
ryöstöretket navajoperheisiin merkitsivät sitä että sotatoimet jatkuivat, sillä
he halusivat pitää alueen sekasortoisessa tilassa voidakseen paremmin vangita navajoja.
Vuoden 1862 sotaretki. Mescaleroja vastaan tehty sotaretki kesti viisi
kuukautta vuonna 1862. Heidät
siirrettiin uudelle sotilasalueelle
Pecosjoelle nimeltä
Fort Sumner (tai Bosque
Redondo). Suurten tasankojen laidassa olevalla alueelle ei ollut polttopuita,
hyvää juomavettä eikä viljelysmaata. Vuonna 1863 kenraali
Carleton määräsi eversti
Christopher Carsonin saartamaan navajot ja siirtämään heidät uuteen sotilasreservaattiin
itäiseen Meksikoon.
Sotilaat lähettivät rauhanneuvottelijoita muutamille ryhmille ja
paikallisten johtajien luo. Nämä kehottivat hetiä muuttamaan; jos he kieltäytyivät,
määräys oli siirtää heidät väkivalloin. Suurin osa navajoista jotka elivät
hajanaisissa ryhmissä eivät koskaan kuulleetkaan uhkavaatimuksesta eikä kenraali
Carleton yrittänytkään tavoittaa heitä. Sen sijaan hän lähetti Carsonin tuhoamaan
navajojen taloudelliset olot.
Utejen ja pueblojen sekä Uuden Meksikon sissien avulla
Carson otti käyttöön poltetun maan taktiikan ja tuhosi näin maissipeltoja ja
hedelmätarhoja, hoganeita, vesilähteitä ja karjaa. Yli tuhat navajoa kuoli,
haavoittui tai joutui vangiksi. Navajoilla ei ollut paikkaa minne paeta eikä juuri
syötävää, joten he antautuivat vuonna 1864.
Kun yli 8 000 navajoa oli antautunut,
he aloittanut
Pitkän Kävelyn, yhden navajojen historian synkimmistä tapahtumista. Yli
kymmenen prosenttia vangeista kuoli matkalla
Fort Sumneriin. Hevosia tai vaunuja ei
ollut; ihmiset kävelivät yli 300 mailia. Ihmiset ammuttiin jos he valittivat
väsymystä tai sairautta, synnyttävät naiset tapettiin.
Kaikki navajot eivät osallistuneet Pitkään Kävelyyn. Monet myytiin orjiksi, tai sitten
he piileskelivät luoksepääsemättömissä paikoissa kuten
Grand Canyonissa tai lyöttäytyivät
yhteen muiden ryhmien kanssa. Niillejotka elivät Fort Sumnerissa aika oli epätoivon ja
puutteen leimaamaa. Lisäksi koska navajot olivat joutuneet yhteen perivihollistensa
mescalerojen kanssa, vihollisuuksia syntyi alinomaan. Kuivuus ja huonot viljelysmaat
tuomitsivat reservaatin epäonnistumaan. Pitkän Kävelyn kauhut ja Fort Sumnerin
vankeusajan kurjuus säilyivät navajojen historiassa ja tietoisuudessa pitkään.
Navajot nykyisin. Viisi vuotta myöhemmin navajot pääsivät takaisin kotiseuduilleen ja he kehittivät
uusia selviytymiskeinoja. He ovat kuuluisia kutojia ja hopeaseppiä. Heimo kukoisti
ja kasvoi niin, että nykyään navajot ovat väkirikkain intiaaniheimo Pohjois-Amerikassa,
eivätkä kaikki voi elää maasta. Valitettavasti lampaista ja hevosista tuli niin
suosittuja, ettei maaperä kestänyt niitä. 1930-luvulla maa oli niin eroosion vallassa
että liittohallitus määräsi karjalaumoja pienennettäväksi, mikä oli murhenäytelmä
navajoille.
Navajojen uskonto. Navajojen maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä - Maaihmiset (eli kuolevaiset) ja Pyhät
ihmiset (yliluonnolliset olennot jotka ovat pyhiä, voimakkaita ja salaperäisiä).
Navajot uskovat että maailma toimii tiettyjen sääntöjen mukaan joita sekä heidän,
että Pyhien ihmisten on noudatettava. Jos sääntöjä noudatetaan, seurauksena on
turvallinen, runsas, harmoninen ja kaunis maailma. Jos sääntöjä ei noudateta,
jos sairaus tai loukkaantuminen kohtaa jotakin yksilöä, pidetään seremonioita
joissa Pyhiä ihmisiä pyydetään palauttamaan maailman herkkä tasapaino.
Näissä
seremonioissa, jotka ovat hyvin mutkikkaita, tehdään hiekkamaalauksia ja rukoillaan
ääneen. Maalaukset kuvaavat Pyhiä ihmisiä ja toimivat väliaikaisena alttarina.
On yli 800 erilaista hiekkamaalausta ja niistä jokainen liittyy tiettyyn lauluun
ja seremoniaan. Hiekkamaalaukset tehdään hoganissa, perhe-elämän keskuksessa.
Muita alueen alkuperäisiä amerikkalaisia.
Pohjoisempana asuvat
utet ja
paiutet - osa
shoshonin puhujista,
jotka muuttivat
Kaliforniaan Coloradojoen varrelle. Ylämaan
yumanit, etelässä
chemehuevit ja joukko
hiekkapapagoja, tohono o'odhameiden alaryhmä,
serit ja ryhmät jotka elävät
Baja
Kaliforniassa. Tunnetuimmat heistä ovat serit. Vielä tänäkin päivänä nämä ryhmät
elävät köyhyysrajalla elinkeinoinaan kalastus ja kilpikonnanmetsästys.
Alkuperäisten asukkaiden kulttuurit säilyvät muualta tulleiden kulttuurien
puristuksissakin.
Nämä neljä mainittua lounaisalueiden perusryhmää voidaan tunnistaa muuttuneessa
muodossa nykyään. Vaikka ovatkin eläneet eurooppalaisten yhteydessä kolmesataa vuotta,
kolme neljännestä näistä ryhmistä ovat onnistuneet säilyttämään kulttuuri-identiteettinsä
ja tunteensa maata kohtaan, joka säilyy rikkaassa suullisessa perinteessä.
Intiaanit
eivät kuitenkaan ole täysin kyenneet säilyttämään alkuperäisiä kulttuurejaan, eivätkä
ole reagoineet samalla tavalla espanjalaisten, meksikolaisten ja angloamerikkalaisten
yrityksiin mukauttaa heitä omiin yhteiskuntiinsa. Kaikki elävät osana
angloamerikkalaista tai meksikolaista sosioekonomista järjestelmää ja ovat omien
kulttuuriperinteidensä ohella omaksuneet osan eurooppalaisista tavoista. He ovat
säilyttäneet etnisen identiteettinsä monilla tavoin, kuten tuottamalla omanlaistaan
taidetta ja säilyttämällä tunteensa ja suhteensa ympäristöön muuttumattomana. Tämä
yhteisyyden tunne maan kanssa on auttanut heitä pysyttelemään hengissä
valloittajakulttuurien alistaminakin.
Esimerkiksi zunit ovat sitä mieltä etteivät
angloamerikkalaiset ja meksikolaiset kunnioita maata vaan riistävät sitä sen sijaan
että tuntisivat kuuluvansa siihen. Maata ei voi hallita ja muuttaa, se on jotakin,
josta kaikki ihmiset ovat osa.
Intiaanien ajattelutavasta. Amerikan intiaanien ajattelutapa on ymmärrettävä.
Se ei erota älyllisiä, moraalisia,
emotionaalisia, esteettisiä, taloudellisia ja muita asioita toisistaan. Kauneus on
esineiden samoin kuin ihmistenkin luonteessa ja se on luonnollinen asiaintila.
Maa on kaunista koska yliluonnolliset olennot tekivät siitä harmonisen, onnellisen ja
terveellisen paikan. Jotta sen kauneus säilyisi esimerkiksi navajot tuntevat tarvetta
ilmaista sitä teoilla, kuten luomalla taidetta. Maa tuottaa elämää, sen takia se
on kaunista ja se tulee säilyttää.
Tämän päivän elämää ja tulevaisuus.
Alkuperäiset amerikkalaiset kohtaavat monia haasteita. He elävät sekä syrjäisissä
reservaateissa ja kaupungeissa, sillä he kuuluvat kahteen maailmaan ja heidän täytyy
tulla toimeen niistä molemmissa. Eurooppalainen kulttuuri on muuttanut paljon
alkuperäistä amerikkalaista elämäntyyliä, mutta epätasaisesti eikä koskaan täydellisesti.
On paradoksaalista että kerran niin itsenäiset ja vauraat yhteisöt joutuvat
elämään köyhissä oloissa runsauden maassa. Mutta lounaisalueiden intiaanit sopeutuvat,
kuten ovat tehneet menneisyydessäkin ja heidän suhteensa maahan säilyy.
Mikään
kulttuuri ei ole staattinen, vaikka meillä onkin taipumus ajatella intiaaneja
homogeenisenä ja menneisyyteen jähmettyneenä kansana. Mutta lounaisalueiden intiaanit
eivät pidä itseään yhteiskunnan syrjäytyneinä jäseninä. Heillä on vahva tunne
siitä keitä he ovat ja he tuntevat paikkansa monikulttuurisessa lounaisessa. He
tietävät että heillä on paljon tarjottavaa toisille mikäli nämä vain suostuvat
kuuntelemaan. Tämä rikas vuorovaikutus jatkuu tulevaisuudessakin.
Lähteinä mm:
Kari J. Kettula: Villi Länsi, Villi Länsi
Villi Länsi - toimittaneet William C. Davis ja Joseph G. Rosa
Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit
Mike Sotter: Villi Länsi
Royal B. Hassrick: The Colourful Story of The American West
Norman Bancroft-Hunt ja Werner Forman: The Indians of The Great Plains
United States Marshals Service
Finn Arnesen: Intiaanikirja - WSOY
Näin elettiin Villissä Lännessä - Otava
Ulf Sindt: Intiaanit ja cowboyt - SCHILDTS
Apassit sotapolulla - Apassisoturien historiaa - Art House Oy
Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen - Otava
Michael Johnson: Villi Länsi - Otava
Kultainen Villi länsi - Tammi
The Apaches - Osprey Publishing
Colin F. Taylor, William C. Sturtevant: Suuri Intiaanikirja - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat
