INTIAANIKULTTUURIT - POHJOIS-AMERIKAN YLÄTASANGOT JA SUURI ALLAS Osa 1.
"Minä hautasin hänet tuohon polveilevien vesien kauniiseen laaksoon. Minä rakastan
tuota maata enemmän kuin mitään muuta maailmassa."
Ylätasanko.
Ylätasanko levittäytyy keskisestä
Brittiläisestä Kolumbiasta etelään Yhdysvaltain
rajan yli itäseen
Oregoniin ja
Washingtoniin, käsittää pääosan
pohjoisesta
Idahosta
ja jatkuu mantereen vedenjakajan yli luoteiseen
Montanaan.
Sitä halkovat joet - monien nimet viittaavat niiden luonteeseen ja tuotteisiin,
kuten esim.
Clearwater (Kirkas Vesi), Boulder (Siirtolohkare), Salmon (Lohi),
Beaverhead (Majavanpää) ja
Cascade (Putous) - ja
Siniset Vuoret ja
Bitterroot-vuoret
jotka reunustavat
Columbian ylätasankoa; tämä on alueen hallitsevin
maantieteellinen erikoispiirre, ja sen halki virtaa suuri
Columbia-joki, joka on
yhdessä pohjoisen
Fraserin kanssa maan ja sen kansan elinhermo. Alueelle, jolla
on pinta-alaa lähes 200 000 neliömailia, on tunnusomaista vastakohtien sävyttämä
kauneus: metsäiset vuoret, syvät laaksot ja kanjonit, kirkasvetiset tulvivat virrat,
avarat niittymaat ja etelässä
Suuren Altaan reunalla, tuulenpieksemät tasangot ja
autiomaa-alueet: niiden autiudessa on vain siellä täällä marunatyppäitä ja kallioita.
Joissa on runsaasti kalaa, erityisesti lohta, joka vaeltaa Tyynestä merestä sekä
Fraserin että Columbian sivujokien kautta.
Eläimiä.
Puhveleita ei esiintynyt suuressa osassa aluetta, mutta hirvi, peura ja vuorilammas
olivat yleisiä, samoin saukko ja majava.
Kielet ja heimot. Ylätasankoa hallitsi
kaksi pääkieliryhmää:
pohjoisessa asuivat nykyisen
Brittiläisen Kolumbian alueella sisämaassa
salishia
puhuvat
shuswapit, lillooetit, thompsonit ja
okanaganit, kun taas Yhdysvaltain
ja Kanadan välisen rajan molemmin puolin nykyiseen Washingtoniin ja Idahoon asti
elivät
kalispelit, coeur d'alenet, spokanet, colvillet, sanpoilit ja
lattapäät.
Keski- Columbiassa samoilivat
sahaptinia puhuvat
klikitatit, yakimat, umatillat,
wallawallat, palusit, nez percet ja
cayusat. Muitakin kieliryhmiä esiintyi,
kuten
kootenait koillisessa, he puhuivat omaa kieltään, mutta heidän on nyt
osoitettu olevan kaukaista sukua
algonkineille; lännessä alemmassa Columbiassa
elivät
chinookit, jotka tosin kulttuuripiirteiltään kuuluivat pikemminkin Tyynen
meren rannikon heimoihin. Jälkimmäiseen kieleen kytkeytyi niinsanotun Columbiajoen
alueen intiaanien kauppakieli, jonka käyttö ulottui Tyynen meren rannikolle ja
sieltä aina
Kaliforniaan ja
Alaskaan saakka.
Elinkeinot.
Vaikka keräily ja metsästys olivat tärkeitä ylätasangon kansoille, heidän pääasiallinen
toimeentulonsa riippui lohesta, jota pyydettiin harppuunalla, verkoilla, koukuilla tai
johtamalla kalat satimeen. Harppuunat, jotka olivat samanlaisia kuin
nez perceiden
kauempana etelässä käyttämät, koostuivat kolmipiikkisestä atraimesta ja noin 1,5
metrin pituisesta varresta, johon edellinen oli kiinnitetty. Vaikka pyydettyä
kalaa syötiin paljon tuoreeltaan, suuri osa kuivattiin telineillä ja savustettiin
talven varalle.
Kauppaa ja keskuksia - Dalles Rendezvous.
Nez percet, monien muiden ylätasangon heimojen lailla, olivat läsnä suurten
Dallesin putousten Rendezvousissa, joka pidettiin syksyisin Columbia-joella
paikalla, missä joki puhkaisee
Kaskadien vuorijonon. Useista ympäristöön ja
historiaan liittyvistä syistä johtuen Dallesin putouksista tuli eräs tärkeimmistä
keskuksista vilkkaassa läpi kesän käydyssä kaupassa, joka saavutti huippunsa syksyllä.
Putousten läheisyydessä elivät
wishramit ja
wascoet, jotka molemmat puhuivat
chinookin murteita ja joita pidettiin huomattavina välittäjinä ylätasangon ja
Tyynen meren rannikon heimojen välillä; he majoittivat luokseen monia ryhmiä,
jotka tulivat heidän kyliinsä syksyisten kauppamarkkinoiden aikana.
Nez percet toivat puhvelintaljoja, sillä useat heidän joukkonsa metsästivät
Montanan ja Wyomingin tasangoilla idässä; jotkut toiset kuten esim.
klamathit,
erikoistuivat
camas-sipuleihin, laajalti käytettyyn makeaan ja ravitsevaan
kasvisravintoon; hammas- ym. kotiloita toivat muassaan wishramit ja wascot
Tyynen meren rannikolta.
Vaikka Rendezvous näyttää saaneen alkunsa jo kauan
ennen kuin valkoisten kanssa tehtiin tuttavuutta, Dallesin putouksilla tammikuussa
1806 vierailleet löytöretkeilijät
Lewis ja
Clark olivat sitä mieltä että
"valkoisten käynnit ovat sieluna tässä kaupankäynnissä". Sellaisten kontaktien
avulla ylätasangon kansat onnistuivat hankkimaan jokseenkin vanhentuneita
- brittiläisiä tai amerikkalaisia musketteja, ruutia, luoteja, hauleja, kupari- ja
messinkikattiloita, messinkisiä tee- ja kahvipannuja, huopia... punaista ja
sinistä kangasta... messinkilankaa ja veitsiä.
Selvästikin ylätasangon kansat
tulivat lisääntyvässä määrin riippuvaisemmiksi eurooppalaisista tavaroista,
joista lopuksi tuli välttämättömyystarvikkeita pikemminkin kuin ylellisyysesineitä.
Asuntotyypit - maamajat.
Ylätasangon intiaanien asumusten tyyli ja erityispiirteet vaihtelevat: on tunnistettu
ainakin neljä selvästi erottuvaa perustyyppiä. Perinteisesti pohjoisen ylätasangon
heimot, kuten esim.
shuswapit, thompsonit ja
okanaganit käyttivät puoliksi
maanalaisia asumuksia; niissä asui yki tai kaksi perhettä, ja ne rakennettiin
kaivamalla pois kuivaa hiekkamaata noin kaksi metriä syvälti; läpimitaltaan ne
olivat suunnilleen 4 metriä, vaikka niiden koko vaihtelikin huomattavasti.
Kattona
olivat poikittain asetetut, noin 10 cm:n paksuisella maa- ja ruohokerroksella
peitetyt riu'ut, ja sisäänkäynti tapahtui yleensä katon läpi yksinkertaisia
tikapuita pitkin. Kauempana etelässä
nez percein keskuudessa samanlaisia asumuksia
käyttivät yleensä naiset ennen synnytystä ja sen jälkeen sekä kuukautisten aikana,
kun taas pienehkö hikoiluhuone oli yli 14-vuotiaiden poikien käytössä.
Teltat.
Monien ylänköheimojen suosima, sekä talvella että kesällä käytetty asumus oli
kuitenkin kartiomainen teltta, joka pystytettiin latomalla 7-9 riukua kolmijalan
ympärille ja peittämällä tämä kehikko osmankäämeistä tai kaisloista kudotulla
matolla. Sellaiset asumukset toivat mieleen tasankojen tiipiin, vaikka keskimäärin
ne olivat jonkin verran pienempiä. Kun näitä telttoja käytettiin talviasumiseen,
niiden peittämiseen käytettiin kaksi, kolme tai jopa neljä kerrosta ruokomattoja
ja yleensä ne kaivettiin noin 60 cm maan sisään; ylöskaivettu maa kasattiin
suojaamaan pinnan yläpuolelle jäävää teltan osaa.
Pitkät talot. Oli pitkiä taloja, joita
käytettiin usean perheen asuntona. Kuvaillessaan käyntiään
Neeshnepahkeookin eli
Katkonenän, erään nex perce päällikön luona Lewis ja Clark kertoivat kokonaisesta
kylästä, jossa noin 38 perhettä asui kahdessa tilavassa talossa.
"Vähän matkan
päässä meistä on kaksi chopunnish-taloa, joista toisessa asuu 8 perhettä, kun
taas toisessa, selvästikikin suurimmassa jonka olemme nähneet, majailee ainakin
30 perhettä.
Se on pikemminkin eräänlainen vaja, rakennettu kaikkien muiden
majojen lailla oljista ja ruohomatoista ja siinä on harjakatto; sen pituus on
156, leveys 15 jalkaa; päätyseinät ovat umpinaiset, kun taas kummallakin sivulla
on ovia. Laaja sisätila on ilman väliseiniä, mutta kunkin perheen nuotio palaa
keskellä rakennusta rivissä noin 10 jalan välein".
Myös
okanaganit ja muut kauempana pohjoisessa asuvat heimot käyttivät samanlaista
pitkäätaloa, mutta se oli, erään havainnoitsijan mukaan, tilapäinen suoja,
rakennettu majoittamaan kokouksiin ja kalastuspaikoille saapuneita ihmisiä.
Tiipiit.
Kun liikkuvuus lisääntyi hevosen käyttöönoton myötä, sellaisen ylätasankoalueen
heimot kuin pend d'oreillesit, lattapäät, colvillet ja jotkut nez perce -ryhmät,
lähtivät ryöstöretkille tasankojen puhvelimaahan. Siellä he hieroivat kauppaa
puhvelinnahkaisista tiipiistä, jotka yhä enenevässä määrin syrjäyttivät ruokomatoilla
verhotun kartionmuotoisen teltan, koska ne olivat käyttökelpoisempia
metsästysretkillä ja kauppamatkoilla.
Kanootit.
Ylänköalueen itäosan heimoista esim.
kalispelit ja
pend d'oreillesit olivat
kanootintekijämestarien maineessa ja vaikka heidän veneensä muistuttivatkin
tyypiltään pohjoisten salishan-heimojen kanootteja, ne erosivat jälkimmäisistä
olemalla tasapäisiä. On selitetty, että tämä venetyyppi saa selityksensä irokeesien
vaikutuksesta; jotkut näistä, ollessaan turkiskauppiaiden palveluksessa, tekivät
Flathead Lakella kaarnakanootteja, joiden tyyppi juontaa juurensa itään eli
irokeeseihin.
Hevoset.
Kun hevoset sitten yleistyivät, eräät tutkimusmatkailijat kertoivat että 50 - 100
hevosta henkeä kohti oli nez percein keskuudessa melko tavallista ja 40 vuotta
myöhemmin kerrottiin, että yksi perhekunta
cayusain ja
nez percein keskuudessa
saattoi omistaa jopa 1500 hevosta, kun taas
variksista - heidät katsottiin
luoteisista tasankoheimoista varakkaimmiksi - on olemassa tieto, että 1805 yhtä
telttaa kohden oli 7 hevosta, 1830 taas 15.
