Kuvassa yllä kanadanmajava (Castor canadensis).

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Ryan Hodnett

TURKISMETSÄSTYS AMERIKASSA

Vuorten miehet - lännen valloituksen pioneerit

Uudisasukkaiden vyöryn eturintamassa ja kaikkein tuntemattomimmilla rajaseuduilla liikkuvilla majavanpyytäjillä oli useampia nimityksiä - he olivat metsämiehiä, turkismetsästäjiä, majavanpyytäjiä taikka vuorten miehiä. He olivat yksinäisiä ansapyytäjiä, jotka menivät tärkeimmän turkiseläimen, majavan perässä sinne, minne aiemmin ei vielä yksikään valkoinen mies ollut uskaltautunut. He olivat todellista etujoukkoa.

Lännen historian yksi kerrotuimmista ja romanttisimmista vaiheista sai alkunsa vuonna 1822, kun ensimmäinen laivallinen ansapyytäjiä lähti matkaan pitkin Missouria kohti kaukaisia vuoria. Kolme vuotta kului ja noin 120 karskia miestä palasi tältä matkaltaan mukanaan 90 pakallista majavannahkoja. Näin oli vuoristolaisten aika alkanut.

Majavan perässä erämaissa

Turkiskauppa oli yksi varhaisimpia ja tärkeimpiä kaupallisia toimintoja Pohjois-Amerikassa ja turkistuotteiden valmistus ensimmäisiä teollisuuden haaroja. Sekä Yhdysvaltain että Kanadan synnyssä ja kehittymisessä turkiskauppa näytteli merkittävää osaa yli 300 vuoden ajan. Tämä kauppa alkoi jo varhain 1500-luvulla ja se oli luonteeltaan vaihtokauppaa, intiaanien ja eurooppalaisten välillä. Oikeastaan aluksi ei ollut edes kyse kaupasta, vaan lahjojen vaihdosta. Eurooppalaiset antoivat intiaaneille kattiloita, veitsiä ja myös kaikenlaisia helyjä, saadakseen näihin ystävälliset välit ja intiaanit puolestaan antoivat turkiksia. Pian tästä kehittyi systemaattisempi vaihtokauppa. Intiaanit halusivat vaihtokaupassa kaikkia niitä tarpeita, joita he olivat eurooppalaisilla nähneet ja joita hekin tarvitsivat, myös aseita. Hyvin pian tärkeimmäksi ja arvokkaimmaksi muodostui majavan turkki, josta eurooppalaisille tehtiin hattuja. 1600-luvulla turkishatut olivat Euroopassa jo hyvin kysyttyjä ja majavan ohella näädän, ketun ja minkin turkikset kävivät myös kaupaksi.

Vuonna 1608 ranskalainen tutkimusmatkailija Samuel de Champlain perusti Kanadaan turkiskauppapaikan, joka tänä päivänä kantaa nimeä Quebec. Kaupungista tuli pian turkiskaupan keskus ja ranskalaiset laajentivat matkojaan majavien perässä yhä kauemmaksi pitkin Lawrence Riveriä ja Suurten järvien ympäristöön. He hallitsivat turkiskauppaa pian alueella, joka kattaa suunnilleen koko nykyisen Kanadan. Hyviä turkistentoimittajia ja kauppakumppaneita ranskalaisille tuolloin olivat huronit ja ottawat.

Saint Louis

Myös Saint Louis oli perustamisestaan lähtien ajan turkiskaupan keskuksia. Tästä kaupungista amerikkalaiset ja ranskalaiset turkismetsästäjät 1800-luvun alkupuolelta lähtien samosivat kohti Kalliovuoria, metsästämään näätää, myskirottaa, pesukarhua, mäyrää, haisunäätää, lumikkoa ja ennen kaikkea majavaa.

Englantilaisilla omat turkiskauppansa

Englantilaisetkin olivat kiivaasti mukana turkiskaupassa jo 1600-luvulla ja heidän keskuksiaan olivat New England ja Virginia. Myöhemmin englantilaiset muodostivat liiton irokeesien kanssa ja laajensivat kauppa-aluettaan Mainesta Georgiaan. Useat eurooppalaiset yritykset olivat mukana turkiskaupassa ja maineikkain ja hallitsevin niistä, Hudson's Bay Company, perustettiin vuonna 1670. Sen perusti ryhmä englantilaisia kauppiaita, yhdessä parin ranskalaisen turkiskauppiaan kanssa. Englannin hallitus antoi yritykselle yksinoikeudet turkiskauppaan alueella, joka nykyisin tunnetaan nimellä Hudson Bay.

Kamppailua turkiskaupan hallinnasta

1700-luvulle tultaessa englantilaiset ja ranskalaiset turkiskauppiaat kilpailivat keskenään katkerasti turkiskaupan hallinnasta. Tämä johti lopulta sotaan vuonna 1754 ja sodan vuonna 1763 voittanut Englanti otti haltuunsa Ranskalle kuuluneen siirtomaavallan Pohjois-Amerikassa. 1700-luvulla myös venäläiset tulivat mukaan turkiskauppaan, jota he alkoivat käydä ja hallita Alaskan suunnalla.

Tämänlaatuinen turkiskauppa jatkui aina 1800-luvun alkuun. Sitten alkoi Lännen valloitus ja turkiskauppa saavutti uusia tienoita. Jo 1700-luvun viimeisinä vuosina turkisten saanti oli kuitenkin alkanut laskea, sillä yhä uusien seutujen täyttyessä asukkaista, yhä vähemmän tilaa jäi majaville - ja loppujakin saalistettiin ihan järjettömästi. 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenten jälkeen majavat oli ryöstöpyydetty monilta alueilta sukupuuttoon ja viimeiset majavat pelastuivat vain siksi, että oikullinen muoti muuttui, majavalakit menivät pois muodista ja tilalle hattuihin tulivat silkit ja muut kangasmateriaalit. Niinpä jo vuoden 1840 tienoilla olivat majavanmetsästyksen kiihkeimmät ajat Pohjois-Amerikassa mennyttä ja ohi. Tämä pelasti majavan lopulliselta sukupuutolta.



All rights reserved
*Kuva - Copyright - All rights reserved:
© deviantART.com/buffalographics - Dennis Karchner
© Website/BuffaloTraderOnline.com!
- Used with permission.

Hattumuodin vaikutukset tutkimusmatkailuun

Miesten hattumuodilla oli tärkeä merkitys Kanadan tutkimusmatkoille. Majavannahat, jotka ensimmäiseksi vetivät miehiä Kanadan erämaihin, pysyivät sukupolvien ajan halutuimpana hattumateriaalina. Mikään muu ryhmä ei vaikuttanut niin paljon Kanadan historiaan ja legendoihin, kuin erämaita samoilevat ranskalais-kanadalaiset metsämiehet, jotka kävivät intiaanien kanssa vaihtokauppaa majavannahoista. Nämä metsämiehet viettivät yhtä mittaa kaksi, jopa kolme vuotta erämaassa. Tullessaan rajaseudun tukikohtiin he olivat usein pukeutuneet ja maalanneet itsensä intiaanien tapaan. Monet heistä menivät naimisiin intiaaninaisten kanssa.

Alexander Mackenzien matka halki Pohjois-Amerikan

Skotlantilainen Alexander Mackenzie oli turkiskauppias ja tutkimusmatkailija, joka ensimmäisenä eurooppalaisena kulki Pohjois-Amerikan poikki vuosina 1792 - 1793. Tämä hänen ensimmäinen vaelluksensa avasi tien ja reitin perässä seuraaville turkiskauppiaille, jotka samalla auttoivat brittejä ottamaan haltuunsa koko Länsi-Kanadan. Mackenzien aikaan useimmat majavaturkisten perässä kulkevat metsämiehet olivat mestitsejä, eurooppalaisten ja intiaanien jälkeläisiä. Talvella he matkasivat jäisen, pohjoisen erämaan läpi lumikengissä, mutta kevään tullen he ottivat käyttöön kanoottinsa. Meloessaan he usein lauloivat ja iskivät melan veteen laulun tahdissa.

Fyysisesti metsämiehet olivat "teräksisiä" miehiä. He saattoivat köyttää itsensä toinen toisiinsa ja kahlata jäisessä vedessä vetääkseen kanoottinsa koskien läpi. Jos kosket olivat ylipääsemättömiä, he kuljettivat kanootit ja tarvikkeet maitse. Yöksi he ryömivät kanoottiensa alle ja nukkuivat kovalla maalla. Metsämiehet pysyivät hengissä enimmäkseen kalan, pemmikaanin ja suolatulla lihalla maustetun maissipuuron avulla. Nämä ateriat huuhdeltiin alas tavallisesti rommilla.

Vaikeuksista huolimatta metsämiehen elämässä oli runsaasti romanttistakin hohdetta. Beaver Club (Majavaklubi), arvovaltainen Montrealin liikemiehistä koostuva ryhmä, ilmaisi erikoisella tavalla rakkautta erämaaelämään. Klubipäivällisillä jäsenet istuivat lattialla ja olivat melovinaan laulaessaan metsämiesten lauluja.



"Free Trappers" - Charles Marion Russell - 1911.

Kanadanmajava (engl. American beaver) (Castor canadensis)

Majavien heimossa on vain kaksi lajia, Pohjois-Amerikassa elävä kanadanmajava ja Euraasiassa elävä euroopanmajava eli majava (Castor fiber). Majava on jyrsijä, joka kykenee jyrsimään poikki puunrungon 15 minuutissa. Majava painaa noin 20 kg ja sillä on litteä, pitkä häntä.

Kanadanmajavaa on sanottu Pohjois-Amerikan tärkeimmäksi eläimeksi hevosen ja biisonin ohella, sillä se on ollut mantereen tärkein turkiseläin kautta aikain. Kanadanmajavalla on ollut valtava vaikutus ihmisen tutkimusmatkoihin, historiaan ja talouteen. Samalla, kun majavaa metsästettiin, siirtyi valkoisten asutus perässä yhä uusille seuduille.

Pohjois-Amerikka kartoitettiin suurelta osin turkispyyntialueiden etsimisen yhteydessä ja turkiseläimistä tärkein oli juuri kanadanmajava, jonka nahoista tehdyt lakit olivat suurta muotia vuosisatojen ajan.

Majavanpyyntialueista käytiin jopa sotia. Tärkein kahakka oli vuosien 1754 - 1763 sota, jossa britit löivät ranskalaiset ja saivat haltuunsa Pohjois-Amerikan pohjoisosat. Yhdysvaltojen itäosista kanadanmajava oli monilta alueilta metsästetty sukupuuttoon.

Vuonna 1920 saatiin Yhdysvalloissa aikaan ensimmäinen majavaa suojeleva laki, joka silloin pelasti sen sukupuutolta. Kanadanmajavaa on sen jälkeen siirretty takaisin monille majavattomille alueille. Kanadanmajava on tänä päivänä yleinen koko Pohjois-Amerikassa ja niilläkin alueilla, joilta se jo jossakin vaiheessa oli hävitetty.



Kit Carson on joutunut metsästyksen ohessa selviytymään villeistä intiaaneista, minkä hän näyttääkin tekevän varsin tehokkaasti.

Vaarojen täyttämää ansapyytäjän elämää

Hyvän ansapyytäjän oli syytä olla mies, joka ei säikkynyt yksinäisyyttä vaan pikemminkin viihtyi siinä. Kalliovuorilla näillä omien teidensä rohkeilla kulkijoilla oli mahdollisuus elää turkismetsästäjien vaativaa ja ajoittain hyvin yksinäistä elämää. Heidän oli uhmakkaasti selviydyttävä julman talven koettelemuksista, kuumasta kesästä ja karun erämaan asettamista haasteista. Pienimpänä koettelemuksena eivät olleet villit intiaanit, jotka usein hyökkäilivät majavanpyytäjien kimppuun.

Pyytäjät pyrkivät hyviin väleihin intiaanien kanssa aina, kun se vain oli mahdollista. Itse asiassa se oli aika luontevaa ja helppoakin, sillä vuorten miehet muistuttivat elämän tavoiltaan intiaaneja ja heistä tulikin tavallaan "valkoisia intiaaneja". Useat heistä ottivat intiaaninaisen vaimokseenkin, saadakseen sekä seuraa, että samalla turvaa vaimonsa heimolta. Vaarat ja kuolema olivat aina läsnä metsästäjän elämässä. Murtunut jalka, karannut hevonen, intiaanin nuolesta tai nuijasta saatu haava jätti miehen luonnon armoille. Vain kaikkein sitkeimmät selviytyivät hengissä. Kukaan ei tiedä sitä majavapyytäjien määrää, joka menehtyi sairauksiin, loukkaantumisiin ja intiaanien hyökkäyksiin, mutta useat majavanpyytäjät lähtivät matkoilleen vuorille, eivätkä koskaan palanneet.

Turkismetsästäjistä kukaan ei pyynneillään rikastunut. Raskaat ja pitkät työrupeamat erakkona vuorilla vaativat aikanaan rankat huvit ja turkisrahat tuntuivat polttelevan majavanpyytäjän näpeissä. Markkinapaikoilla turkikset myytiin rahoiksi ja sen jälkeen riitti aamusta iltaan pelejä, juominkeja, painiotteluita ja jopa ampuma- ja ratsastuskilpailuja. Kun juhlat oli juhlittu ja kaikki rahat oli tuhlattu, katosivat miehet taas takaisin ylänkölaaksoihin ja syrjäisimpiin rotkoihin. Niistä noustiin aina syystuulen puhaltaessa talvileiriin vuorille.



Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta
*Kanadanmajava - kuva Copyright stevehdc

Kuvassa yllä Majavalaakso, Beaver Creek Wild, ja joki Scenic River, Alaskassa.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Bureau of Land Management

Metsästystavat ja -välineet - nahan muokkaus

Majavien turkit haluttiin saada vahingoittumattomina, ja siksi pyynti suoritettiin ansaraudoilla. Nämä ansaraudat syötteineen käytiin upottamassa iltahämärissä, viritettyinä majavanpesien lähelle. Seuraavana aamuna käytiin ansat kokemassa.

Välineistöön kuului syöttisäkkien ja luotipussien lisäksi kivääri, jossa oli nallilukko ja kahdeksankulmainen piippu. Ansaraudat olivat tärkeimmät ja niiden ohessa tarvittiin lapiota, kirvestä ja puukkoa, joka usein oli leveäteräinen Green River-merkkinen puukko.

Kaikki turkikset, myös majavan, muokattiin jo talvileirissä. Tämän hyvin vaivalloisen työn suoritti usein turkismetsästäjän seuralaisena elävä intiaaninainen. Valmiit nahat laskostettiin ja puristettiin huolellisesti alkeellisessa puristimessa nipuksi. Satuloituaan hevosensa, vuorten mies suuntasi matkansa näiden nippujensa kanssa lähimpään markkinapaikkaan.

Majava-ajan päättyessä vuoristolaistenkin oli etsittävä itselleen uusi ammatti. Eräät heistä asettuivat aloilleen intiaanivaimoineen. Toiset hakeutuivat armeijalle tiedustelijaksi. Jotkut siirtyivät metsästämään biisoneita, kun biisonin lihan ja vuotien kysyntä puolestaan kiihtyi.

Christopher "Kit" Carson (1809 - 1868)

Uudisasukkaiden eturintamassa kiitänyt Kit Carson aloitti monivaiheisen uransa New Mexikossa majavanpyytäjänä. Hän tuli myös kuuluisaksi Mississippijoen länsipuolen tienraivaajana ja ehti toimia postivaunujen ajajana ja armeijan tiedustelijana. Armeijassa hän loi itselleen menestyksekkään uran ja taisteli sekä intiaanisodissa, että Yhdysvaltain sisällissodassa, jossa yleni aina prikaatinkenraaliksi asti.

Kit Carson on eräs heistä, joka jälkipolville on symboloinut urheaa, oikeudenmukaista ja sankarillista uudisraivaajaa niin, että hänen mainettaan on kenenkään ollut hyvin vaikeaa lyödä taikka voittaa. Vauhdikkaan elämänsä aikana Carson ehti vaellella ja samoilla joka puolella Texasin ja Oregonin alueella.

Eurooppa - majavahatut päässä kirkossa ja ruokapöydässä

Eläinkunta on usein joutunut tuntemaan ihmisen muotivillitykset nahoissaan. Harva eläin siitä ainakaan turkillaan on maksanut yhtä karvaasti, kuin majava. Majavahattu tuo ensimmäiseksi mieleen metsästäjän päässä keikkuvan turkislakin. Näitä turkislakkeja käytetympiä ja muodikkaampia ovat kuitenkin olleet huopahatut. Nämä ns. vilttihatut valmistettiin majavan nahasta poistamalla pitkät peitinkarvat ja muokkaamalla tiheäkarvaista pohjavillaa. Huopahatut olivat muotia 1500- ja 1600-luvun Euroopassa, erityisesti Englannissa ja Ranskassa.

Majavahattujen yhtenä muotinäytöksenä toimivat Euroopassa kolmikymmenvuotisen sodan taistelukentät, joilla sotivat skandinaavit olivat sonnustautuneet majavalakkeihin. Samalla rintamalla taistelleet englantilaiset ihastuivat Pohjolan päähineisiin niin, että muoti levisi Englantiin. Beaverien, kuten lakkeja Englannissa kutsuttiin, kerrotaan olleen ajoittain niin suosittuja, että niitä pidettiin päässä jopa kirkossa ja ruokapöydässä.

Kuten muoti yleensäkin, myös hattujen ulkonäkö vaihteli ajan virtausten myötä. Esimerkiksi Englannissa hatut olivat Stuartien aikana koristeellisia ja leveäreunaisia. Cromwellin tultua valtaan ajan henkeä kuvasivat paremmin spartalaisen koristeettomat päähineet.

Sukupuuttoja

Hattuintoilun myötä majavat metsästettiin monin paikoin Euroopasta sukupuuttoon jo 1500 - 1600-luvuilla. Ensimmäisenä majavat Euroopassa loppuivat Englannista, jo 1500-luvulla. Pohjois-Amerikasta alettiinkin 1600-luvulla laivata ahkerasti majavannahkoja. Samalla alkoi kilpailu Pohjois-Amerikan majavamarkkinoiden herruudesta Englannin ja Ranskan välillä.

Heti Englannin jälkeen majavat Euroopassa tapettiin sukupuuttoon Espanjasta. Synkintä aikaa majavalle oli 1800-luku, silloin ne hävitettiin Sveitsistä vuonna 1820, Hollannista vuonna 1826, Virosta vuonna 1841, Suomestakin jo vuonna 1868 (Sallassa jäi viimeinen yksilö metsästäjien saaliiksi), ja Ruotsista vuonna 1871. Niitä jäi Eurooppaan vain Ranskaan, Saksaan, Puolaan, Norjaan ja Venäjälle. Koko jäljelle jääneen majavakannan yhteenlaskettu määrä oli vain noin 1 000 eläintä. Aasiassa oli tämän lisäksi joitakin pienempiä, erillisiä populaatioita. Suomeen majavat olivat ilmaantuneet, ennen tätä 1800-luvun lopullista hävitystä, heti jääkauden päätyttyä ja jo kivikauden ihmiset olivat metsästäneet majavia.

Majava oli ensimmäinen suomalaisten sukupuuttoon hävittämä nisäkäs.

Majavakannan paluu

Majavakannat on monin seuduin saatu rauhoituksin ja siirroin palaamaan ennalleen. Esimerkiksi Pohjois-Amerikassa pyydetäänkin nykyisin jo kanadanmajavia 600 000 - 700 000 vuosittain, eli saman verran, kuin hurjimman majavapyynnin aikaan 200 vuotta sitten.

Myös Euroopassa euroopanmajavaa on palautettu entisille asuinseuduilleen. Palauttaminen alkoi Ruotsista jo vuonna 1922 ja sen jälkeen useat maat ovat saaneet majavan takaisin, Suomi muiden mukana ja yhtenä viimeisistä Hollanti, vuonna 1988. Euroopassa arvioitiin olevan vuonna 2000 yli 400 000 majavaa. Yksi erikoispiirre on se, että Suomeenkin tuotiin 1930-luvulla myös kanadanmajavia, jotka eivät kuulu maamme alkuperäiseen eläimistöön. Euroopanmajavat maahamme tuotiin tuolloin Norjasta.

Majavistamme suurin osa on kanadanmajavia, sillä ne lisääntyvät tehokkaasti. Majavakanta on maassamme noin 6000 - 7000 yksilöä. Euroopanmajavia majaviemme joukossa on noin 1000.

Kauppa-asema Coloradossa

Meksikon ja Yhdysvaltojen rajana oli vuosina 1820 - 1846 Arkansasjoki, ja sen rannalla sijaitsi linnake ja kauppa-asema Bent's Fort. Sen avasivat vuonna 1833 Charles ja William Bent. Vilkkaalla asemalla käytiin kaiken muun ohessa myös turkiskauppaa.

Menestyksestään huolimatta tämä kauppa-asema autioitui jo vuonna 1849. Tämän lahonneen ja kadonneen kauppa-aseman kopio on rakennettu vuonna 1976 Coloradoon.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Jasperdo


Lähteinä mm:
Maailman luonto - Eläimet: Nisäkkäät; Weilin Göös
Maailman eläimet: Nisäkkäät 2; Tammi
Maailmanhistorian suuret löytöretket; Valitut palat
Fur Trade and Mission History; http://www.abheritage.ca/alberta/fur_trade/index.html
The fur trade; http://www.pcmaf.org/fur_trade.htm
Encyclopædia Britannica: Beaver Skins Become Money
Minnesota Trappers Associationand the Minnesota DNR: History of Fur Trapping and Trading In Minnesota.
The Beginning of the Fur Trade; http://www.canadiana.org/hbc/hist/hist1_e.html
Northern Prairie Wildlife Research Center: North Dakota Furtakers Educational Manual The History of the Fur Trade in North Dakota.
The French Fur Trade
Kari J. Kettula: Villi Länsi, Villi Länsi
Villi Länsi - toimittaneet William C. Davis ja Joseph G. Rosa
Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit
Mike Sotter: Villi Länsi
Royal B. Hassrick: The Colourful Story of The American West
Norman Bancroft-Hunt ja Werner Forman: The Indians of The Great Plains
United States Marshals Service
Finn Arnesen: Intiaanikirja - WSOY
Näin elettiin Villissä Lännessä - Otava
Ulf Sindt: Intiaanit ja cowboyt - SCHILDTS
Apassit sotapolulla - Apassisoturien historiaa - Art House Oy
Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen - Otava
Michael Johnson: Villi Länsi - Otava
Kultainen Villi länsi - Tammi
The Apaches - Osprey Publishing
Colin F. Taylor, William C. Sturtevant: Suuri Intiaanikirja - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat