Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Bureau of Land Management

Edessä avautuu huikeana intiaanien Pyhä maa - Indian Creek, Utah

Kuvassa yllä avautuu huikeana Bears Ears National Kansallismonumentin maisema Indian Creekissä. Täällä Utahin kaakkoisessa osassa sijaitsevat koko Yhdysvaltain kulttuurihistorian merkittävimmät seudut, eri intiaaniheimojen muinoin asuttamat alueet. Tuhansittain erilaisia kohteita ja esineitä, asuinluolia ja seremoniallisia kiviä. Kaiken yllä kuin ikituulten kuljettamana ja vieläkin läsnä intiaanien pyhä henkisyys.

Dramaattinen maisema muodostuu syvistä, hiekkakivisistä kanjoneista, kukkuloista ja vuorista sekä autiomaista ja metsäisemmistä ylängöistä. Nämä maat ovat edelleenkin pyhiä monille Amerikan alkuperäiskansojen heimoille. He käyttävät maita seremonioissaan, keräävät seuduilta sekä lääkinnällisiä että syötäviä kasveja ja keräävät myös materiaaleja korien ja jalkineiden valmistamiseen.

Skalpeeraus

Mielikuvat intiaaneista brutaaleina ja julmina perustuvat eräisiin heidän tapoihinsa, eivätkä vähiten skalpeeraukseen. Onhan skalpeeraus, eli surmatun vihollisen päänahan ryöstäminen voitonmerkiksi mitä pöyristyttävintä ja brutaaleinta. Sellaiseen toimitukseen pystyvä käyttäytyy eläimellisesti ja skalpeeraus tuntuu uhmaavan kaikkea sitä, mitä pidämme inhimillisyytenä ja sivistyksenä.

Tässäkin kuitenkin totuus on osittain tarua ihmeellisempää. Päänahkojen oton nimittäin aloittivat eurooppalaiset, eli Euroopasta Amerikkaan saapuneet konkistadorit - ja intiaanit oppivat tätä tapaa aluksi espanjalaisilta. Uuden-Amsterdamin hollantilainen kuvernööri Willem Kieft, joka piti delawareja pakanoina ja paholaisen kätyreinä, alkoi maksaa jopa tapporahaa jokaisesta surmatusta delawaresta 1630 - 1640-luvuilla. Todisteeksi surmasta kävi delawaren päänahka.

Massachusetts Bay Colony tarjosi 1700-luvulla aikuisen miesintiaanin päänahasta 40 puntaa, naisen ja alle 12-vuotiaan lapsen päänahasta sai puolet vähemmän eli 20 puntaa.

Tämän jälkeen skalpeeraus levisi laajemmalle ja sen ottivat käyttöönsä valkoisten ohella myös intiaanit.

Eräiden tutkijoiden mukaan intiaanit olisivat harjoittaneet skalpeerausta jo ennen eurooppalaisten tuloa, mutta siinäkin tapauksessa se heillä oli varsin vähäistä ja harvinaista tuolloin. Kuitenkin, esimerkiksi tutkimusretkeilijä Jacques Cartier kertoi jo vuonna 1535 kohtaamistaan irokeeseista, joilla oli voitonmerkkeinä vihollisten päänahkoja.

Itse asiassa intiaaneille skalpeerauksessa hiukset olivat tärkeämmät, kuin nahka koska intiaanien uskomuksen mukaan sielulla ja hiuksilla oli yhteys. Viemällä viholliselta hiukset, vei häneltä samalla myös sielun.

Skalpeeraajalle piimää ja kalaa

Intiaanikulttuureille tyypillinen piirre on se, että tekemisiä ja käyttäytymistä ja koko elämistä säädeltiin, ja kaikkeen oli olemassa vain yksi tapa tehdä oikein. Omaksuttuaan skalpeerauksen intiaanit pian tekivätkin siitä osan omaa kulttuuriaan, omine määräyksineen ja omine sielunkäsityksineen.

Päänahan ottaminen merkitsi intiaanille enemmän, kuin vain vihollisen kuolemaa, ja toi mukanaan erilaisia velvoitteita. 1700-luvulla oli jo sellainen käytäntö, että ne, jotka olivat ottaneet ensimmäisen päänahkansa tai vanginneet vihollisen, eivät saaneet nukkua vaimojensa kanssa palattuaan, eivätkä syödä mitään lihaa. Skalpeerauksen suorittanut sai sotaretkeltä palattuaan syödä vain kalaa ja piimää.

Tällaista pidättyvyyttä piti noudattaa peräti kuuden kuukauden ajan. Jos tuona aikana rikkoi näitä säädöksiä, vihollinen saattoi tappaa skalpeeraajan taikuudella. Muutenkaan säädösten rikkoja ei ikinä enää pärjäisi ainoassakaan taistelussa ja vähäisinkin loukkaantuminen johtaisi vakaviin seuraamuksiin.

Iloa ja riemua

Mikään ei ilostuttanut leirissä sotaretkeläisten paluuta odottavia niin kuin se, että he näkivät palaavilla runsaasti päänahkoja. Päänahkoja tutkittiin, niistä keskusteltiin, niille naurettiin, osa viskattiin tuleen ja osa koirille välipalaksi. Pitkät hiukset leikattiin talteen ja niitä käytettiin telttakankaassa tai sotapuseron koristeina.



Silti se, että yksi soturi sai taisteluista useampia päänahkoja, ei tuonut hänelle suurempaa kunniaa.

Vihollisen koskettaminen

Urheutta osoitettiin taisteluissa surmaamalla vihollisia ja skalpeeraamalla heidät. Kaikkein suurinta rohkeutta vaativa uroteko oli eräiden heimojen keskuudessa kuitenkin se, että vihollista saatiin kosketettua niin, ettei häntä tarvinnut tappaa. Mitä useampaa vihollista soturi oli koskettanut - sitä ylemmäksi hänen arvonsa soturina nousi. Koskettamiseen saatettiin käyttää erityistä käyrää keppiä, coup-sauvaa.

Soturiseura oli heimossa eräänlainen kerho - siihen pääsivät vain valitut heimon miehet. Rauhan aikana soturit olivat heimonsa "poliiseja" - he pitivät yllä järjestystä. Intiaanisoturit olivat kaikkialla tunnettuja kurinalaisuudestaan ja hurjuudestaan - he olivat kuolemaan asti uskollisia heimolleen ja seuralleen.

Kynnetkin kiskottiin ja sormet purtiin

Huroneilla oli mutkattomat menettelyt vankien kanssa. Heti, kun huronit saivat vihollisen vangiksi, he kiskoivat vangilta sormenkynnet, sekä purivat tai leikkasivat poikki ne sormet, joita käytetään jousen jännittämiseen.

Vihollisten kiduttaminen

Monet intiaaniheimot kiduttivat vangiksi saamiansa vihollissotilaita. Nämä menot saattoivat kestää päiväkausia ja ne olivat itse asiassa kuin juhlia. Tapoja kiduttaa intiaaneillakin oli hyvin paljon, mutta esimerkkiin tutustuaksemme, useat heimot noudattivat seuraavaa yksinkertaista tapaa. Vanki sidottiin nahkasiteillä, raajat levällään maahan.

Kun aurinko kohosi ja alkoi porottaa, tuli maassa makaavalle ymärrettävästi varsin tukala olo. Jos hänellä oli onnea, hänen kaulansa ympärille sidottu nahkahihna auringonpaahteessa kuivuessaan kuristi hänet hengiltä, mutta jos onni ei ollut myötä, hän saattoi joutua virumaan aloillaan päiväkausia.

Perustapoja oli myös se, että vanki sidottiin tiukasti alastomana puuhun, siveltiin hunajilla ja muilla sokerisilla aineilla ja jätettiin omiin oloihinsa. Muurahaiset hoitivat sitten loput. Yksinkertaista polttamista roviollakin harrastettiin.

Sielut orjiksi

Pohjoisen tasangoilla jalan kulkevien intiaanipaimentolaisten keskuudessa oli vallalla käsitys, että he saivat jokaisen skalpeeraamansa ihmisen sielun omakseen, ja saattoivat lahjoittaa sielut toiseen maailmaan, orjiksi siellä oleville sukulaisilleen.

Hiusten skalppitupsu

Tasankointiaanit pitivät yleensä hiuksensa pitkinä ja voitelivat ne biisonin rasvalla. Pawneet olivat tässä suhteessa poikkeus, sillä useimmiten he ajoivat miesten hiukset pientä tupsua (scalp lock) lukuunottamatta kokonaan pois. Tupsu houkutteli vihollisia skalpeeraukseen, ja sen pitäminen oli näin ollen osoitus tupsun kantajan urheudesta.

Skalpeeraus ei aina heti tappavaa

Skalpeerattu ei suinkaan aina kuollut, mikä kertoo samalla siitä, että skalpeerauksia suoritettiin myös eläville. On raportoitu useista kerroista, jolloin päänahan menettäneet ovat säilyttäneet henkensä. Tosin, on mitä ilmeisintä, että he ovat varsin pian sitten kuitenkin kuolleet.

Erityisen kaamean koettelemuksen kohteeksi joutui junan jarrumies Edward Thomson. Hän teki työtään vuonna 1868 Union Pasificin rahtijunassa, joka kulki Kansasin halki. Cheyenne-, arapaho- ja lakotasoturit suistivat junan kiskoilta. Pimeydessä Edwardiin osui luoti. Hän tekeytyi kuolleeksi, koska intiaaneja kuhisi kuin muurahaisia. Sitten joku näistä intiaaneista tuli veitsineen, ja nyrhäsi kuollutta näytelleen Edward-rukan päänahan ihan irti itselleen. Itse asiassa intiaani jyysti, sillä veitsi oli tietenkin tylsä. Edward onnistui äärimmäisin ponnistuksin olemaan huutamatta tuskasta.

Paikalle saapunut pelastuspartio löysi tämän päänahan lähistöltä ja se laitettiin vesiämpäriin. Omahassa sen ajan kirurgit yrittivät sitten liittää tuon päänahan takaisin Edwardin päähän, mutta tehtävä osoittautui mahdottomaksi.

Se, että jarrumiehen päänahka löytyi lähistöltä pensaaseen viskattuna johtui siitä, että intiaanit eivät arvostaneet valkoisten päänahkoja, koska niissä usein hiukset olivat hyvinkin lyhyet. Kaljupäitä ei yleensä skalpeerattu lainkaan.

Suurin osa intiaaneista rauhaa rakastavia

Kaikkien hurjiin sotimiseen ja vankien kohteluun liittyvien tarkastelujen lomassa ja lopuksi on syytä kuitenkin muistaa, että tutkija Darcy McNickle arvioi, että 70 prosenttia kaikista intiaaneista oli pasifisteja. Ylivoimaisesti suurin osa intiaaneista halusi siis elää rauhassa eikä ollut uhkana naapureilleen, eikä ollut mukana yhtään missään sodissa - mutta toki nämä loput 30 prosenttia riehuivat sitten senkin edestä ja luovat meillekin kuvaa sotivista intiaaneista.

Rakkaudessa haisunäätiin pettyneen mustajalkaneidon laulu

"Etäältä nuoret miehet
näyttävät siisteiltä,
mutta kun olet heidän lähellään
he haisevat kuin haisunäädät."
(Mustajalkojen laulu)

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva, yhdistelmä, tomahawk ja rauhanpiippu - Copyright Asterio Tecson

Tomahawk ja rauhanpiippu - piippu-tomahawk

Erityinen yhdistelmäväline on piippu-tomahawk. Siinä nämä kaksi välinettä, tomahawk ja piippu, taikka rauhanpiippu on yhdistetty samaan välineeseen. Intiaanit mieltyivät suuresti tähän yhdistelmätuotteeseen ja saivat piippu-tomahawkin haltuunsa, antamalla valkoisille kaupanteossa vastineeksi turkiksia. Valkoiset myös lahjoittivat piippu-tomahawkeja intiaaneille, diplomaattisina rauhaneleinä.