Kuvassa yllä lapintiiran pesä munineen Alaskassa.
Creative Commons
*Kuva Alaskasta - Copyright © Danielle Brigida
Fauna - eläimistö, eläinlajisto.
Tundralla, kuten kaikkialla muuallakin, missä kesä ja talvi vuorottelevat, elämä on hyvin vaihtuvaista vuodenaikojen myötä. Kun Siperian tundralla pakkasta on talven pimeimpinä kuukausina -50 C-astetta, enää vain varsin harvat lajit voivat selviytyä. Kevään ja kesän koittaessa tundra alkaa talven jäätävään hiljaisuuteen verrattuna suorastaan kuhista elämää, siitä tulee erittäin tuottoisa biomi. Tuhannet etelästä saapuvat muuttolinnut täyttävät taivaat ja miljoonat hyönteiset kuhisevat tundramättäillä.
Eräät suuret, näillä eri kasvillisuusvyöhykkeiden rajamailla elävät nisäkkäätkin, kuten pohjoisamerikkalaiset karibut, vaeltavat vuodenaikojen kierron myötä metsämailta tundralle ja taas takaisin. Karibut liittyvät kesiksi vuodet läpeensä alueella viettävien myskihärkien seuraan ja syövät tuoreita kasvinversoja. Kesä on tundralla ylitsevuotavan rikasta aikaa, parhaimmillaan lajien lisääntymistä ajatellen ja karibujenkin vasomiskausi ajoittuu juuri tähän tundra-aikaan. Näiden laiduntajien perässä tundralla liikkuvat kesäisin myös suuret pedot, sudet, ahmat ja karhut.
Creative Commons
*Kuva Alaskasta - Copyright © Danielle Brigida
Arktiksen floora ja fauna
Floora - kasvisto, kasvilajisto.Fauna - eläimistö, eläinlajisto.
Kasvillisuutta ja eläimistöä
Arktinen luonto tarkoittaa laajaa kokonaisuutta, jossa ääripäissään elämä tai sen mahdollisuus esiintyy hyvin erilaisena, riippuen siitä, ollaanko keskitalvella pohjoisnavan jäätiköillä - tai kesällä vihertävällä tundralla. Monenkirjava maisema pitää eri vuodenaikoina sisällään jäätiköitä, aavoja lumilakeuksia, avoimia ja jäisiä meriä, vuorenhuippuja, rantoja, lumenpeittämää ja vihreää tundraa. Paikoillaan pysyttäytyvien lajien ohella monet lajit, kuten muuttolinnut, viettävät vain osan vuodenkierrosta arktiksella.Tundralla, kuten kaikkialla muuallakin, missä kesä ja talvi vuorottelevat, elämä on hyvin vaihtuvaista vuodenaikojen myötä. Kun Siperian tundralla pakkasta on talven pimeimpinä kuukausina -50 C-astetta, enää vain varsin harvat lajit voivat selviytyä. Kevään ja kesän koittaessa tundra alkaa talven jäätävään hiljaisuuteen verrattuna suorastaan kuhista elämää, siitä tulee erittäin tuottoisa biomi. Tuhannet etelästä saapuvat muuttolinnut täyttävät taivaat ja miljoonat hyönteiset kuhisevat tundramättäillä.
Eräät suuret, näillä eri kasvillisuusvyöhykkeiden rajamailla elävät nisäkkäätkin, kuten pohjoisamerikkalaiset karibut, vaeltavat vuodenaikojen kierron myötä metsämailta tundralle ja taas takaisin. Karibut liittyvät kesiksi vuodet läpeensä alueella viettävien myskihärkien seuraan ja syövät tuoreita kasvinversoja. Kesä on tundralla ylitsevuotavan rikasta aikaa, parhaimmillaan lajien lisääntymistä ajatellen ja karibujenkin vasomiskausi ajoittuu juuri tähän tundra-aikaan. Näiden laiduntajien perässä tundralla liikkuvat kesäisin myös suuret pedot, sudet, ahmat ja karhut.
Grönlannin kesäluontoa.
Kasvillisuus
Arktinen tundravyöhyke kiertää ympäri maapallon, kalottialueella. Sen laajuus on n. 25 milj. neliökilometriä. Tundralla kasvillisuus on sopeutunut pitkään, kylmään talveen, lyhyeen, yöttömään kesään ja voimakkaisiin tuuliin. Tundralla menestyvät hämmästyttävän monet kasvilajit.Arktisella tundralla kasvit ovat pienikokoisia ja kasvavat usein pieninä rykelminä. Puut puuttuvat pohjoisimmilta arktisilta seuduilta lyhyen kesän ja kylmyyden vuoksi. Silti kasvillisuuteen kuuluu tuhansittain lajeja - korkeampia kasvilajeja, kitukasvuisia puitakin, kääpiöpensaita, varpuja, vihvilöitä, sammalia, jäkäliä, ruohoja, kaisloja, pieniä patjakasveja ja jopa lukuisia erilaisia kukkakasvejakin, kuten sinirikkoja ja lapinvuokkoja. Kukkakasvilajeja tundralla tavataan yhteensä noin 900, esimerkiksi Grönlannissa noin 400 ja Huippuvuorilla 150.
Tundralle muodostuu turvetta kuivillekin maille, koska kasvien lahoaminen on hidasta lyhyen kesän vuoksi.
Myös soita on tundralla runsaasti. Tundralla sataa vähän, mutta myös haihtuminen on vähäistä, ja maa on sen takia monesti märkää.
Suot peittyvät talvisin suojaavan lumikerroksen alle ja selviävät siten seuraavaan kesään.
Talvi-ajat ovat tundran kasvikunnalle vaikeinta aikaa. Tuulisilla tundra-aukeilla voi olla hyvin lumetonta, ja kasvien pitää selviytyä jäätävästä, arktisesta tuulesta, joka peittää maaston jääkiteillä ja uhkaa viedä kaiken irrallisen mukanaan. Jos on vaikeaa maan päällä, niin yhtään ei tilannetta helpota maan pinnan alla oleva, metrien syvyyteen asti ulottuva ikirouta. Ainoastaan kaikkein päällimmäisin maakerros sulaa kesäksi. Suuret kasvit ja sipulikasvit eivät menesty näissä oloissa. Sen sijaan pitkin maanpintaa matalina patjoina tai pyöräköinä, tiheinä mättäinä elävät kasvit selviytyvät. Monivuotisilla kasveilla selviytymistä edesauttaa voimakkaasti haaroittunut, aivan maanpinnassa oleva juuristo. Pienet, ikivihreät varvut, kuten kanervat ja variksenmarjat, kestävät armottomissa olosuhteissa.
Arktiksen eteläpuolella, Fennoskandiassa - Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa sekä Kuolan niemimaalla - vallitsee subarktinen ilmasto, johon vaikuttavat ilmakehän läntiset virtaukset ja lämpimän Golf-virran haara, Pohjoisatlantinvirta.
Tundran eteläpuolella alkaa boreaalinen vyöhyke eli pohjoinen havumetsävyöhyke. Leudon ilmaston vuoksi suuria alueita peittää pohjoinen havumetsä tai alueet ovat vaihettumisvyöhykkeitä metsän ja puuttoman tundran välillä. Alueelle on tyypillistä myös järvien suuri osuus pinta-alasta. Pohjoisboreaalinen havumetsä on Suomen Lapin vallitseva kasvillisuustyyppi.
Talvi-ajat ovat tundran kasvikunnalle vaikeinta aikaa. Tuulisilla tundra-aukeilla voi olla hyvin lumetonta, ja kasvien pitää selviytyä jäätävästä, arktisesta tuulesta, joka peittää maaston jääkiteillä ja uhkaa viedä kaiken irrallisen mukanaan. Jos on vaikeaa maan päällä, niin yhtään ei tilannetta helpota maan pinnan alla oleva, metrien syvyyteen asti ulottuva ikirouta. Ainoastaan kaikkein päällimmäisin maakerros sulaa kesäksi. Suuret kasvit ja sipulikasvit eivät menesty näissä oloissa. Sen sijaan pitkin maanpintaa matalina patjoina tai pyöräköinä, tiheinä mättäinä elävät kasvit selviytyvät. Monivuotisilla kasveilla selviytymistä edesauttaa voimakkaasti haaroittunut, aivan maanpinnassa oleva juuristo. Pienet, ikivihreät varvut, kuten kanervat ja variksenmarjat, kestävät armottomissa olosuhteissa.
Arktiksen eteläpuolella, Fennoskandiassa - Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa sekä Kuolan niemimaalla - vallitsee subarktinen ilmasto, johon vaikuttavat ilmakehän läntiset virtaukset ja lämpimän Golf-virran haara, Pohjoisatlantinvirta.
Tundran eteläpuolella alkaa boreaalinen vyöhyke eli pohjoinen havumetsävyöhyke. Leudon ilmaston vuoksi suuria alueita peittää pohjoinen havumetsä tai alueet ovat vaihettumisvyöhykkeitä metsän ja puuttoman tundran välillä. Alueelle on tyypillistä myös järvien suuri osuus pinta-alasta. Pohjoisboreaalinen havumetsä on Suomen Lapin vallitseva kasvillisuustyyppi.
Naalinhorsma (Epilobium latifolium)
Naalinhorsma kasvaa sirkumboreaalisesti läpi pohjoisen arktisen vyöhykkeen Siperiassa, Alaskassa, Keski-Yhdysvalloissa, Kanadassa, Grönlannissa ja Islannissa.Creative Commons
*Kuva Alaskasta - Copyright © Danielle Brigida
Sinirikkoja Huippuvuorilla. Alemmassa kuvassa Huippuvuorten naali ja sinirikot.
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Ylempi kuva - Copyright © Flickr/Alastair Rae
*Alempi kuva - Copyright © Flickr/Allan Hopkins
Sinirikko (Saxifraga oppositifolia)
Vuorilla ja arktisilla alueilla kasvava sinirikko kuuluu rikkokasveihin. Suomessakin tuntureiden puronvarsilla viihtyvä sinirikko muodostaa, kasvutavaltaan mätästävänä, mattomaisia tai patjamaisia kasvustoja. Matalana se suojautuu ankarissa oloissa ja pitää silmunsa tiiviisti maanpinnassa. Kukkivana sinirikko arktisen autiossa maisemassa, vuoret taustanaan, muodostaa sykähdyttävän värikkään ja kauniin näyn.
Lapinvuokko Oulangan kansallispuistossa. Kuusamo, Suomi.
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Flickr/Kari Pihlaviita
Lapinvuokko (Dryas octopetala)
Arktisen tundran kukka ja Islannin kansalliskukka lapinvuokko, kasvaa Suomessa Käsivarren ja Inarin Lapissa. Yleinen lapinvuokko on vain Kilpisjärven seudun tuntureilla, pienempiä kasvustoja on Saariselällä, Pallas-Ounaksen alueella sekä Inarin ja Utsjoen tuntureilla. Kuusamon rotkolaaksojen seinämissä on säilynyt erillinen reliktipopulaatio. Luonnossamme varsin harvinainen lapinvuokko on tunturikasvillisuutemme kaunis keulakuva.
Kiiruna - Nome, Alaska.
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Flickr/Don Quintana
Linnut
Talviajasta arktiksella voivat selviytyä vain varsin harvat linnut. Näitä talveakin osittain arktiksella viettäviä lintuja ovat riekko, kiiruna, jäälokki, tunturihaukka, tunturipöllö, pohjankiisla, pikkuruokki ja riskilä. Näistäkin lajeista useat muuttavat talviajaksi etelämmäksi, ainakin arktisen alueen etelärajoille.Keväällä kaikki muuttuu. Arktisille ranta- ja vesalueille muuttaa pesimään etelästä valtaisina parvina suuri määrä eri lintulajeja. Ne saapuvat hyödyntämään tundralle sen tuottavaa kesää ja lisääntymään. Suomalaisille lintuharrastajille tämä jokakeväinen arktisten lintujen muutto on odotettu ja tarkasti seurattu tapahtuma. Kesäksi alueelle muuttaa kaiken kaikkiaan noin 280 lintulajia aina Etelä-Afrikasta, Australiasta, Uudesta Seelannista ja Etelä-Amerikasta saakka. Kauimpaa tuleva muuttaja on lapintiira (Sterna paradisaea), eläinkunnan pisimmän muuttomatkan tekijä. Se tulee Arktikselle Etelämannerta ympäröiviltä saarilta, nin kaukaa, kuin ylipäänsä voi tulla, maapallon toiselta puolelta.
Tundralla on lukemattomia pieniä järviä ja lampia, joiden tuotanto on valtava lyhyen lisääntymiskauden aikana. Näillä vesialueilla pesii satojatuhansia eri lajien sorsalintuja ja muita lintuja. Linnut hyödyntävät tundran ravintomahdollisuuksia eri tavoin. Toiset, kuten tundrahanhet, syövät kasveja, mutta toiset linnut tulevat pohjoiseen tundran tarjoaman runsaan hyönteistön vuoksi.
Tundran kesäaikana tarjoaman runsaan ravinnon lisäksi valoisan ajan pituus takaa hyönteissyöjälinnuille aikaa pyydystää ja kuljettaa poikasilleen riittävästi ravintoa. Vaikka tundrallakin elää petoeläimiä, kuten naali eli napakettu, niin saaliiksi joutumisen riskikin on kuitenkin selvästi pienempi kuin etelässä.
Arktiksen linnustoa Suomessa tutuimpina edustavat kiiruna, lapintiira, tunturipöllö, tunturihaukka, sinirinta, piekana, kapustarinta, keräkurmitsa, lapintiira, pulmunen, lapinsirkku, lapinsirri, lapinharakka, tunturikiuru ja vesipääsky. Ilmastonmuutoksen, eli lämpenemisen vuoksi myös arktisten lintujen esiintymisalueet muuttuvat, lintujen siirtyessä yhä pohjoisemmaksi. Esimerkiksi tunturihaukka ja pulmunen ovat niiden yli 20 arktisen lintulajin joukossa, jotka uhkaavat kadota maastamme.
Arktisia lintuja ovat myös myrskylinnut, merimetsot ja karimetsot. Lokeissa, tiiroissa ja kihuissa on lukuisia arktisia lajeja. Kaikista lokkilinnuista täydellisimmin arktisia ovat jäälokit. Tiiralokkeja pesii tundralla, Jäämeren rannikolla ja useimmilla polaarisilla saarilla. Harvinaisempia eli vähälukuisimpia arktiksen lokkeja edustaa pieni, vaaleanpunainen ruusulokki. Thayerinlokki, harmaalokki, selkälokki, merilokki ja grönlanninlokki kuuluvat arktiksen lokkilajistoon. Kihuja arktiksella edustavat mm. leveäpyrstökihu, merikihu ja tunturikihu.
Ruokkeja arktisilla vesillä pesii noin neljätoista lajia, niihin kuuluvat siivettömät ruokit, lunnit, kiislat, ruokit sekä pikkuruokit ja lunniset. Neljästä kiislalajista pohjoisimpana esiintyvät pohjankiisla, sekä pienemmät riskilä ja kyyhkyskiisla. Etelänkiislat elävät hieman etelämpänä, mutta myös arktiksella. Kuikat pesivät tundrajärvillä ja talvehtivat merellä. Yksi neljästä kuikkalajista on amerikanjääkuikka.
Merisorsia arktisella alueella elää runsaat kaksikymmentä lajia. Näihin arktisiin lintuihin kuuluvat haahkat, siperianhaahkat, allihaahkat ja kyhmyhaahkat. Pohjoisen merisorsia ovat myös virta-alli, telkkä, tukkakoskelo, isokoskelo, mustalintu, pilkkasiipi ja alli.
Isovesipääskyt ja vesipääskyt ovat kahlaajalintuja, ja ne pesivät monien sukunsa lajien tavoin kesäisin arktisella tundralla. Niitä tapaa, paitsi kaikkialta Pohjoisen jäämeren rannikoilta, myös useilta napameren saariltakin.
Pulmunen.
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Flickr/Kelly Colgan Azar
Pulmunen (Plectrophenax nivalis)
Tundralla ja puuttomilla tunturipaljakoilla elävä, varpuslintujen lahkoon ja sirkkujen heimoon kuuluva pulmunen kuuluu myös Suomen arktisiin lintuihin. Suomen pesimäkannaksi on arvioitu 2 000 - 4 000 paria. Laji on meillä taantunut.Lentävät pulmuset on helppo tunnistaa valkeista siipiläikistään. Vanhalla koiraalla on juhlapuvussa kesällä liidunvalkea pää, kaula ja alapuoli samoin kuin suurin osa siivistä ja uloimmista pyrstösulista. Käsisulat (siipien kärjet), selkä ja keskimmäiset pyrstösulat ovat kuitenkin tummat. Kirjailuiltaan tummemman naaraan valkoisen höyhenyksen lomia koristavat rusehtavat ja ruosteenpunertavat värit. Talvella myös koirailla on ruosteenruskeita sävyjä pukunsa valkoisissa osissa. Siten vanha sanonta, "puhdas kuin pulmunen lumella", ei ihan pidä paikkaansa, vaan puhtaanvalkoisia koiraspulmuset ovat kesäisin. Linnun pituus on noin 16 - 18 cm, paino 35 g.
Pulmuset lentävät tiheinä muodostelmina, nopeasti ja aaltoilevasti. Tällöin lintujen siivet välkehtivät kuin lumihiutaleet niiden kierrellessä sinne tänne peltoaukean yllä. Laskeutuessaan pälvien joukkoon pulmuset katoavat hetkessä näkyvistä, sillä juostessaan multakokkareiden tai sänkirivien suojassa, ne sulautuvat maastoon erinomaisesti. Keväisin ne liikkuvat maassa usein peippojen ja kiurujen seassa, mutta lentoon noustessaan ne muodostavat nopeasti parven, josta kuuluu niiden iloisesti kilisevää lentoääntä kililili - kililili.
Pulmunen on maailman pohjoisimpana pesivä varpuslintulaji. Se on sopeutunut elämään arktisissa oloissa. Pulmuset pesivät Suomen ohella Pohjois-Grönlannissa ja kaikilla Pohjoisen jäämeren saarilla, sekä puuttoman tundra-alueen rannikoilla. Huippuvuorilla laji on ainoa säännöllisesti pesivä varpuslintu. Huhtikuussa pulmuset lentävät yli lumikenttien ja ahtojäiden pohjoisille pesimäseuduilleen. Toukokuuhun mennessä ne alkavat valita reviirejään ja rupeavat kilvan laulamaan. Koiraat puolustavat reviirejään laulaen ja hyökkäillen muilta koirailta.
Pesä sijaitsee tavallisesti hyvin kätkettynä jossakin louhikossa ja sen rakentaa naaras, joskin myös koiras tuo pesälle materiaalia. Korsien ja sammalien muodostama pesäkupu vuorataan suloisen pehmeillä riekonhöyhenillä. Munia pyöräytetään tavallisimmin kesäkuussa 5 - 6, niitä naaras hautoo 14 - 15 vrk. Haudonta-aikana koiras ruokkii naarasta. Poikaset jättävät pesän 8 - 10 päivän ikäisinä, jolloin ne eivät ole vielä lentokykyisiä, mutta vipeltävät innoissaan kivikossa. Näiltä ensiretkiltään ne voivat vielä palata pesäänkin, mutta naaras joka tapauksessa ruokkii niitä vielä 8 - 10 päivää.
Talvikaudeksi pulmuset muuttavat etelämmäksi, kuten Keski-Eurooppaan, mutta ne jäävät myös arktisen alueen eteläreunamille. Muuttoaikoina pulmusia nähdään koko Suomessa, mutta varsinkin kevätmuuton yhteydessä vain lyhyenä aikana. Pulmusia on meillä nimitetty kelinrikkojaisiksi tai tienrikkojiksi siksi, että niitä on nähty keväisin teiden varsilla. Syysmuutto tapahtuu melko huomaamattomasti.
Pulmusen kutsuääni on pehmeä, heleä tiy, tai töyhtötiaismaisen pehmeä pyrr-yrr-yrr-ytt. Laulaessaan kivenlohkareella istuessaan tai laululennossaan pulmunen loihtii ilmoille melodista liverrystä tri-tiljuli--triti-tirili.
Pulmusten pääravintoa ovat pesimäpaikalla erilaiset tunturikasvien siemenet, joita ne poimivat kuolleiden kasvien varsista, tai nokkivat suurella vaivalla soran joukosta ja lumihangilta. Varpusten tavoin pulmuset etsivät ravintoaan talvisin asumusten liepeiltä. Kesäisin pulmuset syövät hyönteisiäkin, talvikausina siemeniä. Myös pelloille jääneet siemenet maistuvat pulmusille talviaikana. Erityisesti keväisin emot syövät hyönteisiä, kuten vaaksiaisten toukkia.
Jäälokit.
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Flickr/Martha de Jong-Lantink
Jäälokki (Pagophila eburnea)
Pohjoisella jäämerellä elävä pienikokoinen jäälokki on kaikista lokkilinnuista arktisin. Jäälokit pesivät yhdyskuntina Pohjois-Grönlannin ja Kanadan, sekä Siperian polaaristen saarten kallioilla ja kallioisilla rannikkotasangoilla.Jäälokit ovat väriltään puhtaanvalkoisia ja niillä on tummat jalat ja kellertävä nokka. Talvehdittuaan ahtojään eteläreunalla ne siirtyvät pohjoiseen touko-kesäkuussa ja aloittavat pesimisen kesäkuun lopulla tai heinäkuussa. Ne käyttävät ravinnokseen osittain planktonia, jota ne noukkivat veden pinnalta veteen laskeutumatta, mutta tekevät puhdasta jälkeä vielä toisten eläinten syömäjätteistäkin.
Pesinnän jälkeen jäälokit palaavat merelle, etsivät ruokaa jäälauttojen välistä ja seuraavat jääkarhuja, kettuja ja muita eläimiä, joiden jäljiltä ne väijyvät helpompaa ateriaa.
Nisäkkäät
Arktiksen tundralla eläimistöstä puuttuvat maalla elävät vaihtolämpöiset, kuten sammakkoeläimet ja matelijat. Sen sijaan lukuisat nisäkkäät ovat kyenneet sopeutumaan hyisiin elinseutuihin. Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä harvalukuisemmiksi käyvät nisäkkäät. Pohjoisnavalla elävät jääkarhut ja naalit. Eivät nekään viihdy ja selviydy ihan Pohjoisnavan keskiytimessä, mutta jääkarhuja on tavattu vain muutaman kilometrin etäisyydellä pohjoisnavasta.Eteläisemmän Arktiksen nisäkkäisiin kuuluvat myös porot, joita Kanadassa edustavat karibut - sekä esim. tunturisopulit, napajänikset, merisaukot ja myskihärät. Kaikki nämä tundran nisäkäslajit lisääntyvät kovan talven jälkeen nopeasti kesän suotuisissa olosuhteissa. Ajoittain kannan voimakas kasvu voi tunturisopuleilla johtaa kuuluisaan tunturisopulivaellukseen. Tällöin tunturisopulit jättävät kotiseutunsa ravinnon puutteen takia ja lähtevät valtavina massoina vaeltamaan kohti uusia laitumia. Olivatpa tundralla vaelluksellaan milloin tunturisopulit, milloin karibut - niin aina muu luonto ikään kuin hiljenee seuraamaan tätä luonnon suurta, ikiaikaista näytelmää.
Myskihärkä Alaskassa, jossa laji on elänyt jääkauden ajoista tähän päivään.
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Flickr/Len "Doc" Radin
Myskihärkä (Ovibos moschatus)
Myskihärkä elää Grönlannin ja Kanadan karuilla, arktisilla tundrilla. Sen tieteellinen nimi, sananmukaisesti käännettynä "myskinen lammashärkä", on sattuva, koska myskihärkä muistuttaa rakenteeltaan sekä lampaita, että nautaeläimiä.Myskihärkäsonni on tanakka ja sillä on korkeutta sään kohdalla 130 - 165 cm. Painoa on 225 - 400 kg. Lehmät ovat jonkin verran uroksia pienempiä.
Myskihärkä on erittäin hyvin sopeutunut tuuliseen ja kylmään säähän. Sen turkin alla on tiheä pohjavilla, joka ei läpäise kylmää eikä kosteutta. Pitkien peitinkarvojen muodostama "mantteli" ulottuu talvella miltei maahan asti. Pisimmillä peitinkarvoilla on mittaa 70 cm. Tämän lämpimän turkkinsa suojassa myskihärkä selviytyy pahimmistakin arktisista säistä. Millään toisella eläinlajilla ei ole suojanaan yhtä vahvaa ja runsasta turkkia, kuin on myskihärällä. Myös häntä ja korvat ovat pakkasen varalta suojassa turkin alla.
Myskinhaju on voimakkainta sonneilla kiima-aikaan. Sen voi todeta silloin jopa noin 100 metrin päästä. Haju lähtee naamassa olevista myskirauhasista.
Napajänis Kanadan arktiksella.
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Flickr/Charles Anderson
Napajänis (Lepus arcticus)
Pohjoisimmilla esiintymisalueillaan napajänis on lumivalkoinen ympäri vuoden, vain korvien kärjet ovat mustat. Etelämpänä Kanadan mantereella se muuttuu kesällä harmahtavaksi tai ruskehtavaksi. Isolla jäniksellä on painoa 4 - 6 kg.Napajänikset elävät hajanaisissa ryhmissä, joissa saattaa olla satakin eläintä. Ne vaeltelevat tundralla ympäri vuoden ja hakeutuvat usein talvella ylänkömaille, missä ei ole paksulti lunta. Napajänikset voivat vaivatta vaeltaa pitkiäkin matkoja ja löytävät sydäntalvisinkin aina riittävästi jäätyneitä kasveja ravinnokseen. Suojavärinsä ansiosta ne katoavat lumiseen maisemaan niin, että pedot ja metsästäjät eivät helposti napajänistä huomaa.
Selkärangattomat eläimet
Tundran ja arktiksen selkärangattomia eläimiä ovat hyönteiset, kuten hyttyset, sääsket, punkit, hämähäkit, etanat, hyppyhäntäiset, kovakuoriaiset, kärsäkkäät, luteet, täit, vaaksiaiset, koit, perhoset, lehtipistiäiset jne.Erityisen runsaasti on hyppyhäntäisiä. Tavallisesti nämä pienet eläjät ovat hyvin piilossa sammalenvarsien ja jäkäläalustan seassa, mutta lämpiminä kesäpäivinä niitä nousee miljoonittain näkyviin, niin että ne muodostavat siniharmaan kerroksen lumikinosten pinnalle, vaikka niiden ruumis on vain millimetrin pituinen.
Kesäisin selkärangattomia eläimiä on valtavasti, mutta useimmat lajit viettävät muun osan vuotta munina. Runsas hyönteisten esiintyminen ja kasvien tuoreet versot houkuttelevat monia havumetsävyöhykkeen eläimiä muuttamaan kesäksi tundralle.
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä - ryhävalas - Copyright © Gregory "Slobirdr" Smith
Ryhävalas (Megaptera novaeangliae)
Kuvassa yllä uurteisvalaisiin kuuluva ryhävalas, joka on oman sukunsa ainut laji. Painoa ryhävalaalla on keskimäärin 25 - 48 tonnia ja pituutta vaihtelevasti 12 - 19 metrin välillä. Urokset ovat naaraita kookkaampia.Ryhävalaita tavataan maailman kaikilla merillä, myös Pohjoisen jäämeren eteläisemmissä osissa, Skandinavian pohjoispuolella, sekä Islannin ja Grönlannin rannikoilla. Pohjoisimmat havainnot lajista ovat leveyspiiriltä 77° pohjoista leveyttä.
Partahylje Norjan Huippuvuorilla.
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuvat - Copyright © Flickr/Allan Hopkins
Partahylje (Erignathus barbatus)
2,7 metriä pitkä ja 430 kg painava partahylje on jääkarhun ensisijaista saalisravintoa. Kuvan partahylkeen kyljissä olevat jäljet osoittavat, että se on selviytynyt jo ehkä useammistakin jääkarhun hyökkäyksistä.Merilajit
Arktiset meret rantoineen ja saarineen elättävät runsaslukuista lajistoa. Siellä elää monia merinisäkkäitä, kuten valaita ja hylkeitä. Valaita ovat grönlanninvalas, sinivalas, miekkavalas, sarvivalas, beluga eli maitovalas ja ryhävalas. Kalalajeja ovat lestikala, silli, seiti, turska, kampela ja villakuore. Muuta lajistoa ovat meritähti ja äyriäiset, kuten katkaravut sekä vesillä ruokailevat linnut. Haikaloista polaarisilla vesillä tavataan holkeri, eli grönlanninhai eli jäähai.Kolmestakymmenestäkahdesta nykyään elävästä hyljelajista kymmenen asustaa arktisella alueella tai niin lähellä sitä, että ne ovat tavallisia vieraita siellä. Arktisia hylkeitä ovat norppa, grönlanninhylje, harmaahylje eli halli, turkishylje, pohjanmerikarhu (arktinen turkishylje), partahylje, kirjohylje, juovahylje, kuplahylje ja stellerinmerileijona eli arktinen merileijona. Hylkeet elävät ja lisääntyvät rannalla tai meren jäällä. Aikaisin keväällä jäällä on usein lämpimämpää kuin maalla.
Stellerinmerileijonat Alaskan rannikolla.
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Flickr/Marcel Holyoak
Stellerinmerileijona (Eumetopias jubatus)
Korvahylkeiden kookkain laji, arktinen merileijona, stellerinmerileijona elää pohjoisilla merialueilla. Lajin levinneisyysalue ulottuu Ohotan- ja Beringinmereltä pitkin Pohjois-Amerikan länsirannikkoa aina Etelä-Kaliforniaan asti. Arktisella alueella stellerinmerileijonia tavataan erityisesti Alaskan länsirannikolla sijaitsevilla Pribilofin saarilla. Stellerinmerileijonien väreissä on vaihtelevasti vaaleampia ja tummempia ruskean ja punertavan sävyjä. Ravintoon kuuluvat kalat, mustekalat, nilviäiset ja äyriäiset. Joskus myös pienet hylkeet ja merisaukot.Täysikasvuiset urokset ovat pelottavan suuria. Pituutta on uroksella 3,25 metriä ja painoa 1 100 kg. Huomattavasti pienempi naaras painaa enimmillään 350 kg. Lajin erityispiirteenä ovat pienet ulkokorvat ja uroksilla kivespussit, joissa kivekset sijaitsevat, kehon ulkopuolella. Mursuilla ja varsinaisilla hylkeillä ei ole ulkokorvia, ja niiden kivekset ovat ruumiin sisäpuolella.
Tällainen kaksimuotoisuus urosten ja naaraiden hyvin erilaisessa koossa on tyypillistä hylkeille ja muille eläimille, jotka lisääntyvät haaremiyhdyskunnissa, koiraiden vartioidessa ja puolustaessa useita naaraita ja niiden jälkeläisiä. Koiraat valtaavat lisääntymisreviirinsä toukokuussa ja pitävät 10 - 15 naaraan haaremia. Pariutuminen tapahtuu kesäkuussa, mutta hedelmöittynyt munasolu alkaa kehittyä vasta lokakuussa, ja poikaset syntyvät seuraavan kesäkuun alussa. Täten keskikesän aikoihin tapahtuva ainoa sosiaalinen kokoontuminen varmistaa sen, että poikaset syntyvät haaremin suojassa, ja että jokainen naaras hedelmöittyy seuraavaksi vuodeksi, vaikka kantoaika onkin vain kahdeksan kuukautta.
Poikasten syntymisen jälkeen koiraat lähtevät Aleuteilta pohjoiseen myöhäiselle kesälomalle Beringinsalmeen ja muuttavat taas etelään, ennen jään muodostumista.
Eskimot ovat metsästäneet stellerinmerileijonia niiden lihan ja nahan vuoksi. Nahasta he valmistavat sekä vaatteita, että kajakeita. Merileijonien karvapeitteestä puuttuu turkishylkeiden sametinpehmeä aluskarva.
Arktista merileijonaa kutsutaan stellerinmerileijonaksi erään luonnontieteilijän mukaan, joka teki monia tärkeitä havaintoja Tyynenmeren pohjoisissa osissa 1700-luvun puolivälissä. Hän liikkui seuduilla silloin Vitus Beringin retkikunnan mukana.
Mursuja Huippuvuorilla. Alimmassa kuvassa on meneillään mursujen kuvaussessio.
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kaksi ylintä kuvaa - Copyright © Flickr/Allan Hopkins
*Alin kuva - Copyright © Flickr/Natalie Tapson
Mursu (Odobenus rosmarus)
Suurikokoinen, arktisilla vesillä, rannoilla ja jäälautoilla elävä mursu on nisäkäs. Siinä, missä muut hylkeet ovat levinneet ympäri maailman, mursut ovat yksinomaan arktisia. Mursut ovat Pohjoisen jäämeren altaan ja Beringinmeren kömpelöitä ja surullisen näköisiä hylkeitä.Mursujen viehkeään ulkomuotoon kuuluvat verestävät silmät, riippuvat posket, sojottavat viikset ja ainaisesti kuin "vääryyttä kärsineen mököttävä ilme" ja ne ovat siten hyvin inhimillisen näköisiä. Massiivinen pää voi näyttää hassunkuriselta, mutta se on pitkän evoluution myötä kehittynyt muotoonsa juuri tietyistä syistä. Mursut nimittäin käyttävät massiivista päätään, murtaessaan vastamuodostunutta merijäätä. Tällä tavoin eläimet pystyvät hankkimaan ravintoa myös kylmempinä aikoina talvisen meren pohjasta.
Mursuilla on pitkäjuuriset, kookkaat syöksyhampaat, jotka ovat kulmahampaita ja jotka toimivat oivasti milloin talttoina, milloin kuin kirveinä ja vasaroina ja milloin taas ankkureina. Niiden avulla mursut liikkuvatkin, laahautuessaan pitkin rosoista merenjäätä. Veden alla hampaista tulee sitten kuokat, joilla on hyvä kaivella ruokaa pohjasta.
Urosmursut saattavat olla yli neljän metrin pituisia viiksistä pyrstöön ja painaa puolitoista tonnia. Kevyempirakenteisten naaraidenkin paino voi nousta 750 kiloon.
Mursut elelevät rannikon lähellä, hakevat ravintonsa matalasta vedestä ja kömpivät kesällä rannalle ja talvella merenjäälle. Mursut elävät perhekuntina, joihin kuuluu tavallisesti yksi uros, kaksi tai kolme naarasta ja useita eri-ikäisiä poikasia. Yksinäiset koiraat muodostavat suuria seurueita. Ne metsästävät yhdessä, nukkuvat pahanhajuisessa kokoontumispaikassaan ja riitelevät kaiken aikaa toistensa kanssa muristen ja hötkyillen.
Valtavasta koostaan huolimatta mursutkin ovat usein uhattuina, sillä nekin ovat arktisen ravintoketjun huipulla olevan suuren saalistajan, jääkarhun, tavoittelemaa saalista.
Mursut talvehtivat maalla tai merenjäällä, tavallisimmin esiintymisalueensa etelälaitamilla sellaisissa paikoissa, joissa virrat ja vuorovedet pitävät veden jäättömänä. Huhti- tai toukokuussa ne alkavat liikkua pohjoiseen päin merenjäähän avautuneita väyliä pitkin. Poikaset syntyvät toukokuussa ja poikasettomat naaraat pariutuvat. Kesäkuuhun mennessä useimmat mursut ovat saapuneet mataliin rannikkovesiin, joissa ne sukeltelevat jäälautoilta, nukkuvat ja sulattelevat valtavia aterioitaan ympärivuorokautisessa auringonpaisteessa. Kun meri alkaa syksyllä jäätyä, ne muuttavat etelämmäksi. Mursut eivät asusta mielellään paksuilla jäälautoilla, joissa on vähän halkeamia, vaan pysyttelevät sukelluskykynsä edellyttämässä matalassa vedessä.
Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
Kuva Copyright © Flickr/Allan Hopkins