Leveä nokka ja paljon hampaita
Euoplocephaluksella oli leveä nokka, laaja kitalaki ja paljon pieniä
hampaita. Sen suun rakenne viittaa siihen, ettei se pahemmin nirsoillut ruokansa
suhteen. Se saattoi kaluta lähes mitä tahansa ulottuvilla olevaa kasviainesta.
Lehtiä Euoplocephalus nyhti hampaattomalla nokallaan. Se pureskeli ne pienillä,
uurteisilla hampaillaan leukojen takaosassa.
Kaasuvirtauksia
Euoplocephaluksella on saattanut olla lehmän tapaan mahassaan pötsi, joka
on auttanut sulattamaan karkeita kasviskuituja. Lehmän lailla se on ilmeisesti
vapauttanut ilmaan valtavasti kaasua. Ehkäpä
nämä ylisuuret ilmavaivat toimivat myös puolustuskeinona?!
Sinänsä, Euoplocephaluksen tienoilla pyörivät hajut saattoivat hyvinkin huomaamattomasti
kadota suurempiin kaasupilviin. Mesotsooisen maailmankauden tulivuorenpurkauksissa
vapautui valtavia määriä rikkiä ja muita pahanhajuisia kaasuja.
Eikä varmasti tuoksahtanut hyvälle Euoplocephaluksen
ahdistelijoiden, eli lihansyöjädinosaurustenkaan hengitys,
kun niiden valtaviin suihin, hampaiden väliin jäi pakostakin mätäneviä lihanriekaleita.
Jos lähistöllä sattui vielä huokumaan suuren sauropodin jättimäinen
jätöskasa, ei mitään tehtävissä ilman raikastamiseksi paikallisesti ollut.
|
Silmäluometkin luuta
Euoplocephaluksen silmäluometkin olivat luun peittämät ja laskeutuivat suojelemaan
sen herkkiä silmiä vaaran hetkellä. Raskaasta ruumiistaan huolimatta Euoplocephalus
oli mitä ilmeisimmin ketterä eläin ja kykeni kääntyilemään nopeasti silloin,
kun joku petodino hyökkäsi. On mahdollista, että ärsytetyn Euoplocephaluksen
koko panssari täyttyi verellä, ja eläin näytti vaaleanpunaiselta.
Yksin viihtyvä
Kaikki lajista löydetyt fossiilit ovat olleet toisistaan erillään, mikä viittaa
siihen, että Euoplocephalus eleli enimmäkseen yksin, ei laumassa.
Se omasi niin hyvän, henkilökohtaisen suojavarustuksen, että se selviytyi
yksinkin, ilman lauman antamaa tukea ja turvaa.
|