|
|
LENTOLISKOT eli SIIPISAURIT (Pterosauria)
Lentoliskot eivät olleet dinosauruksia,
mutta elivät näiden kanssa samaan aikaan ja kehittyivät näiden kanssa
yhteisestä, triaskauden alussa eläneestä kantamuodosta.
Tosin, eräät tutkijat ovat pitäneet niitä dinosauruksiinkin kuuluvina,
näin on tehnyt mm. Robert T. Bakker.
Ensimmäinen lentoliskon fossiili löydettiin jo vuonna 1784 Bavariasta,
eteläisestä Saksasta. Tuolloin lentolisko ihan uutena ja ennen tuntemattomana
lajina herätti suurta kummastusta, eikä sitä oikein osattu sijoittaa
eliökunnan luokittelussakaan. Tavalla taikka toisella sitä pidettiin
lintuna, tai ainakin lintujen suorana esi-isänä. Ranskalainen Georges Cuvier
määritti sitten vuonna 1801, että oli kyse matelijasta, lentävästä
sellaisesta.
Aiemmin ajateltiin, että lentoliskot vain liitelivät,
mutta viimeaikaisissa tutkimuksissa on tultu päätelmiin, että ne
myös räpyttelivät siipiään ja olivat aika hyviä lentäjiä. Lentoliskot eli
siipisaurit hallitsivat taivaita miljoonien vuosien ajan, mutta noin 70
miljoonaa vuotta sitten niiden määrä romahti rajusti. Romahduksen syytä ei tiedetä,
mutta erään teorian mukaan lentoliskot kasvoivat liian suuriksi.
Suuret eläimet ovat herkempiä kuolemaan sukupuuttoon kuin pienet.
Myös ilmaston lämpeneminen saattoi olla syynä katoamiseen. Dinosaurusten
massasukupuuton koittaessa, 65 mvs - taivaalla liiteli enää yksi ainut
lentolisko, Quetzalcoatlus. Kenotsooisen maailmankauden alussa
taivaalle ilmaantuivat uudet valtiaat, linnut.
Liitelyä ja ruokailua. Vaikka lentoliskot
lensivät, niin ne silti siis olivat matelijoita. Mitä ilmeisimmin lentoliskot
olivat varsin hitaita lentäjiä, voisi sanoa, että ne liitelivät
majesteettisen hitaasti dinosaurusten maailman taivaalla. Eivätkä
pelkästään liidelleet, vaan kykenivät myös liikuttelemaan siipiään lintujen tavoin.
Ne eivät ehkä päässeet ilmaan maasta, mutta heittäytyivät lentoon puista
tai korkeilta kallioilta. Jotkin niistä olivat pitkäkalloisia ja terävähampaisia
ja söivät ilmeisesti kaloja. Eräät lajit ovat voineet syödä hyönteisiä
tai jopa kasveja ja hedelmiä. Suurimmat lentoliskot ovat kautta aikain suurimmat
ilmassa liikkuneet eläinkunnan edustajat, yksikään lintu ei ole saavuttanut
samaa kokoa.
Luokittelua. Lentoliskot jakaantuvat luokittelussa kahteen pääryhmään,
Rhamphorhynchoidea ja Pteractyloidea. Rhamphorhynchoidea eli aiemmin, kuin
Pteractyloidea ja sen lajit kuolivat pois jurakaudella.
Ominaisuuksia. Lentoliskojen tukiranka oli äärimmäisen
kevyt, mikä mahdollisti niiden lentämisen. Niiden luut eivät olleet vain ohuita,
vaan usein vielä onttoja, mikä teki niistä entistäänkin kevyempiä.
Kolme ensimmäistä sormea olivat lyhyitä ja niiden kärjessä oli terävä kynsi.
Neljäs sormi oli hyvin pitkä ja tuki siipeä. Siipi kiinnittyi myös kylkeen.
Takaraajoissa oli viisi varvasta. Neljä niistä oli pitkiä ja kynnellisiä.
Viides varvas oli lyhyt ja kynnetön.
|
|
|
|
|
Cearadactylus. Kuva yllä. Etelä-Amerikassa elänyt lentolisko, jolla siipiväliä
4-5 metriä ja painoa 15 kg.
Nyctosaurus gracilis "Yön lisko" (Nimesi Marsh vuonna 1876). Elänyt Pohjois-Amerikassa
myöhäisellä liitukaudella. Siipien väli 2,9 m ja kallon pituus 30 cm.
Tällä pitkäsiipisellä, hampaattomalla lentoliskolla oli hyvin pitkä
ja terävä nokka. Kuva
Copyright Todd Marshall.
Sordes pilosus (Nimesi Sharov vuonna 1971). Myöhäisen jurakauden
lentolisko ajalta 150 mvs. Löytöpaikka Kazakhstan. Ruumiin iho noin puolen sentin
mittaisen karvankaltaisen peitossa - siivistä ja hännästä karvapeite puuttui.
Kuva
Copyright Todd Marshall.
|
|
|
|
|
Rhamphorhynchus. Yllä kuvassa puunrungolla kipittelee kaksi
Rhamphorhynchusta. Ylemmässä kuvassa yksi on heittäytynyt liitämään. Nämä pitkähäntäiset
pterosaurukset elivät jurakaudella
170 - 150 mvs. Lajilla oli suuri, hampaallinen nokka. Kokonaispituus
varsin pieni, eli 17,5 cm - mutta siipiväli siltikin noin metri.
Kahdella lentoliskolla linnun aivot -
liikkeidensäätelyjärjestelmä ja näköaisti olivat hyvin kehittyneitä!
"Jo paljon ennen ensimmäisiä lintuja ilmassa lenteli erikokoisia eläimiä.
Ilmeisesti ainakin jotkin hirmuliskojen aikakaudella eläneistä lentävistä matelijoista,
lentoliskoista, olivat yhtä taitavia liikkumaan siipiensä varassa kuin nykyiset linnut.
Tätä mieltä on Ohion yliopistossa työskentelevä evoluutiobiologi Lawrence Witmer,
joka tutki kollegoineen kahden noin 150 miljoonaa vuotta sitten eläneen lintumaisen
lentoliskolajin, pitkäpyrstöisen Rhamphorhynchuksen ja lyhytpyrstöisen Anhangueran, kallofossiileja.
Rhamphorhynchuksen kymmensenttistä ja Anhangueran viisikymmentäsenttistä
kalloa tutkittiin tietokonetomografian avulla. Kuvista tehdyistä
kolmiulotteisista malleista ilmeni, että lentoliskoilla oli kehittynyt erittäin
hyvin se pikkuaivojen osa, joka sääteli mm. siipien hienomotoriikkaa ja käsitteli
siipien asentoa ja ilmanvastuksen vaikutuksia koskevia tietoja. Myös liikesuunnan
havainnoinnin kannalta keskeiset sisäkorvan kaarikäytävät olivat isot.
Kummankin liskon aivot näyttävät olleen lintumaiset siltäkin osin, että hajulohkot
olivat pienet, kun taas näkölohkot olivat suuret. Useimpien nykylintujen tapaan
lentoliskot luottivat enemmän näköönsä kuin hajuaistiinsa."
(Tieteen kuvalehti 6/2004).
|
|
|
|
|
Anurognathus "Ilman häntää ja leukaa". Tavattoman pienikokoinen: ruumis vain viiden sentin
mittainen ja painoa vähemmän, kuin varpusella. Ei omannut häntää. Anurognathus oli siis pienempi, kuin monet
jurakauden hyönteisistä. Silti sen siipien kärkiväli oli 50 cm. Pyydysteli
pieniä lentäviä hyönteisiä, joita se napsi voimakkaaseen, neulanterävien
hampaiden täyttämään nokkaansa. Viihtyili ehkä suurten sauropodien läheisyydessä,
väijymässä näiden ruokaillessaan puiden latvaoksista lentoon ajamia hyönteisiä.
Saattoivat istua myös sauropodien selässä nokkimassa hyönteisiä.
Nemicolopterus crypticus. Pienin lentoliskoista. Siipiväli 25 cm. Yksi
fossiili löydetty Kiinasta.
Hatzegopteryx. Suurin lentoliskoista. Siipiväli 12 metriä.
Quetzalcoatlus. Kamppailee edellä mainitun kanssa suurimman siipisaurin
eli lentoliskon asemasta, ollen kuitenkin hieman pienempi: siipiväli noin 11 metriä.
Pteranodon. Suurten sarjaa. Sen siipiväli oli 9 metriä ja paino silti vain 20 kg.
Suuri ja sulavalinjainen siipisauri, joka oli kuin luotu lentämään. Fossiileja tavattu
160 kilometrin päässä rannasta, joten liiteli pitkiä matkoja. Pteranodon partioi suurimman osan
ajastaan merenlahtien, järvien ja jokisuiden yllä. Ilmoista se syöksyi ajoittain veteen ja nousi sieltä
kala nokassaan.
Phobetor "Pelon jumala". (Nimesivät Balhurina vuonna 1986/Krøyer vuonna 1844).
Eli nykyisessä Mongoliassa varhaisella liitukaudella ja oli pituudeltaan 1,5 m -
kallon pituus 20 cm.
Kuva
Copyright Todd Marshall.
Dsungaripterus flock (Nimesi Young vuonna 1964) oli myöhäisen liitukauden lentolisko,
joka löytyi Kiinasta. Tällä pitkäkalloisella,
onttoluisella ja pieniruumiisella pterosaurilla oli siipien kärkiväliä
kolme metriä.
Kuva Copyright
Erik Christopher Omtvedt.
Tropeognathus (Nimesi Wellnhofer vuonna 1987 - kuvat yllä ja alla) liiteli 115 mvs taivailla siellä, missä nykyisin
on Brasilia. Sillä oli siipien kärkiväliä 6,5 metriä. Sen erityisominaisuus
oli varsin karkeatekoinen nokkaosa, jossa oli pitkät leuat ja paljon
hampaita kalojen tehokkaaseen käsittelyyn. Kuva Copyright Joe Tucciarone.
Tropeognathus. Kuva Copyright Todd Marshall.
Miten jättiläiset pääsivät taivaalle - ja vieläpä pysyivät siellä?! "Sukupuuttoon kuolleiden lentoliskojen nahkainen siipienväli saattoi olla jopa 12
metriä. Tällaisen Quetzalcoatluksen simuloinnissa jo 5,5 metrin siipien kärkivälillä
varustetun liskon on arvioitu lentäneen 55 km/h. Nykyisessä ilmanpaineessa
tällaisilla liskoilla olisi vaikeuksia päästä tasamaalta lentoon.
(Lentoliskojen sukuun lasketaan kuuluneeksi noin 85 lajia, joista pienimmät olivat
kuitenkin ainoastaan varpusen kokoisia). Jopa joutsenten ja täyssukeltaja-vesilintujen
lentoonlähtö on äärirajoillaan. Albatrossin 3,5-metrinen siipienväli on nykyään
likipitäen maksimi. Fossiileina on löydetty tuplasti albatrossia suurempia
höyhenpeitteisiäkin lentäjiä. Argentariuksen siipienväli oli 8,5 metriä. Oma
arveluni on, että lentoliskot saattoivat lentää eteenpäin sekä ylös- että
alaspäin suuntautuvalla siipiensä iskulla, hieman huuliharpunsoittoa tai kissan
kehräystä muistuttaen. Vakavammin otettavat tutkijat olettavat, että suurten
lentoliskojen täytyi pyrstön puuttumisen vuoksi tasapainoilla polkupyöräilijän
tapaan lentäessään. Näissä malleissa ei yleensä oteta huomioon suuremman paineen
mahdollisuutta. Jotkin karvapeitteiset lentoliskolöydöt viittaavat tasalämpöisyyteen.
Muinaisen lentoliskon tavoin lepakollakaan ei ole sulkia. Sen kummassakin
siivessä on kehikko, joka muistuttaa pitkää ja ohutsormista kättä.
Kehikkoa peittää lähes läpinäkyvä nahka. Tällainen rakenne tekee siivestä
hyvin taipuisan ja sen ansiosta lepakko kykenee vaihtamaan hetkessä
lentosuuntaansa. Linnut eivät vastaavaan pysty." (Pauli Ojala).
|
|
|
|
|