Lentoliskot (Pterosauria), eivät olleet dinosauruksia, mutta elivät näiden kanssa samaan aikaan ja kehittyivät näiden kanssa yhteisestä, triaskauden alussa eläneestä kantamuodosta. Tosin, eräät tutkijat ovat pitäneet niitä dinosauruksiinkin kuuluvina, näin on tehnyt mm. Robert T. Bakker. Ensimmäinen lentoliskon fossiili löydettiin jo vuonna 1784 Bavariasta, eteläisestä Saksasta. Tuolloin lentolisko ihan uutena ja ennen tuntemattomana lajina herätti suurta kummastusta, eikä sitä oikein osattu sijoittaa eliökunnan luokittelussakaan. Tavalla taikka toisella sitä pidettiin lintuna, tai ainakin lintujen suorana esi-isänä. Ranskalainen Georges Cuvier määritti sitten vuonna 1801, että oli kyse matelijasta, lentävästä sellaisesta. Aiemmin ajateltiin, että lentoliskot vain liitelivät, mutta viimeaikaisissa tutkimuksissa on tultu päätelmiin, että ne myös räpyttelivät siipiään ja olivat aika hyviä lentäjiä. Dorygnathus "Harppuunaleuka" (nimesi Wagner vuonna 1860). Metrin mittainen lentolisko, joka eli jurakaudella Saksassa. Kuvassa vasemmalla, alhaalla Dorygnathus valmistautuu saalistamaan pintavedessä uivia kaloja. Kaksi valkoista Campylognathoides (nimesi Strand vuonna 1928) lentoliskoa seurailee sen touhuja tarkoin ylempää. Nämä valkoiset lentoliskot olivat huomattavasti suurikokoisempia ja niillä oli mittaa 6 m. Kuva Copyright Todd Marshall. Liitelyä ja ruokailua. Vaikka lentoliskot lensivät, niin ne silti siis olivat matelijoita. Mitä ilmeisimmin lentoliskot olivat varsin hitaita lentäjiä, voisi sanoa, että ne liitelivät majesteettisen hitaasti dinosaurusten maailman taivaalla. Eivätkä pelkästään liidelleet, vaan kykenivät myös liikuttelemaan siipiään lintujen tavoin. Ne eivät ehkä päässeet ilmaan maasta, mutta heittäytyivät lentoon puista tai korkeilta kallioilta. Jotkin niistä olivat pitkäkalloisia ja terävähampaisia ja söivät ilmeisesti kaloja. Eräät lajit ovat voineet syödä hyönteisiä tai jopa kasveja ja hedelmiä. Suurimmat lentoliskot ovat kautta aikain suurimmat ilmassa liikkuneet eläinkunnan edustajat, yksikään lintu ei ole saavuttanut samaa kokoa. Luokittelua. Lentoliskot jakaantuvat luokittelussa kahteen pääryhmään, Rhamphorhynchoidea ja Pteractyloidea. Rhamphorhynchoidea eli aiemmin, kuin Pteractyloidea ja sen lajit kuolivat pois jurakaudella. Ominaisuuksia. Lentoliskojen tukiranka oli äärimmäisen kevyt, mikä mahdollisti niiden lentämisen. Niiden luut eivät olleet vain ohuita, vaan usein vielä onttoja, mikä teki niistä entistäänkin kevyempiä. Kolme ensimmäistä sormea olivat lyhyitä ja niiden kärjessä oli terävä kynsi. Neljäs sormi oli hyvin pitkä ja tuki siipeä. Siipi kiinnittyi myös kylkeen. Takaraajoissa oli viisi varvasta. Neljä niistä oli pitkiä ja kynnellisiä. Viides varvas oli lyhyt ja kynnetön. Nyctosaurus gracilis "Yön lisko" (Nimesi Marsh vuonna 1876). Elänyt Pohjois-Amerikassa myöhäisellä liitukaudella. Siipien väli 2,9 m ja kallon pituus 30 cm. Tällä pitkäsiipisellä, hampaattomalla lentoliskolla oli hyvin pitkä ja terävä nokka. Kuva Copyright Todd Marshall. Sordes pilosus (Nimesi Sharov vuonna 1971). Myöhäisen jurakauden lentolisko ajalta 150 mvs. Löytöpaikka Kazakhstan. Ruumiin iho noin puolen sentin mittaisen karvankaltaisen peitossa - siivistä ja hännästä karvapeite puuttui. Kuva Copyright Todd Marshall. Kahdella lentoliskolla linnun aivot - liikkeidensäätelyjärjestelmä ja näköaisti olivat hyvin kehittyneitä! "Jo paljon ennen ensimmäisiä lintuja ilmassa lenteli erikokoisia eläimiä. Ilmeisesti ainakin jotkin hirmuliskojen aikakaudella eläneistä lentävistä matelijoista, lentoliskoista, olivat yhtä taitavia liikkumaan siipiensä varassa kuin nykyiset linnut. Tätä mieltä on Ohion yliopistossa työskentelevä evoluutiobiologi Lawrence Witmer, joka tutki kollegoineen kahden noin 150 miljoonaa vuotta sitten eläneen lintumaisen lentoliskolajin, pitkäpyrstöisen Rhamphorhynchuksen ja lyhytpyrstöisen Anhangueran, kallofossiileja. Rhamphorhynchuksen kymmensenttistä ja Anhangueran viisikymmentäsenttistä kalloa tutkittiin tietokonetomografian avulla. Kuvista tehdyistä kolmiulotteisista malleista ilmeni, että lentoliskoilla oli kehittynyt erittäin hyvin se pikkuaivojen osa, joka sääteli mm. siipien hienomotoriikkaa ja käsitteli siipien asentoa ja ilmanvastuksen vaikutuksia koskevia tietoja. Myös liikesuunnan havainnoinnin kannalta keskeiset sisäkorvan kaarikäytävät olivat isot. Kummankin liskon aivot näyttävät olleen lintumaiset siltäkin osin, että hajulohkot olivat pienet, kun taas näkölohkot olivat suuret. Useimpien nykylintujen tapaan lentoliskot luottivat enemmän näköönsä kuin hajuaistiinsa." (Tieteen kuvalehti 6/2004). Phobetor "Pelon jumala". (Nimesivät Balhurina vuonna 1986/Krøyer vuonna 1844). Eli nykyisessä Mongoliassa varhaisella liitukaudella ja oli pituudeltaan 1,5 m - kallon pituus 20 cm. Kuva Copyright Todd Marshall. Dsungaripterus flock (Nimesi Young vuonna 1964) oli myöhäisen liitukauden lentolisko, joka löytyi Kiinasta. Tällä pitkäkalloisella, onttoluisella ja pieniruumiisella pterosaurilla oli siipien kärkiväliä kolme metriä. Kuva Copyright Erik Christopher Omtvedt. Tropeognathus (Nimesi Wellnhofer vuonna 1987 - kuvat yllä ja alla) liiteli 115 mvs taivailla siellä, missä nykyisin on Brasilia. Sillä oli siipien kärkiväliä 6,5 metriä. Sen erityisominaisuus oli varsin karkeatekoinen nokkaosa, jossa oli pitkät leuat ja paljon hampaita kalojen tehokkaaseen käsittelyyn. Kuva Copyright Joe Tucciarone. Tropeognathus. Kuva Copyright Todd Marshall. Miten jättiläiset pääsivät taivaalle - ja vieläpä pysyivät siellä?! "Sukupuuttoon kuolleiden lentoliskojen nahkainen siipienväli saattoi olla jopa 12 metriä. Tällaisen Quetzalcoatluksen simuloinnissa jo 5,5 metrin siipien kärkivälillä varustetun liskon on arvioitu lentäneen 55 km/h. Nykyisessä ilmanpaineessa tällaisilla liskoilla olisi vaikeuksia päästä tasamaalta lentoon. (Lentoliskojen sukuun lasketaan kuuluneeksi noin 85 lajia, joista pienimmät olivat kuitenkin ainoastaan varpusen kokoisia). Jopa joutsenten ja täyssukeltaja-vesilintujen lentoonlähtö on äärirajoillaan. Albatrossin 3,5-metrinen siipienväli on nykyään likipitäen maksimi. Fossiileina on löydetty tuplasti albatrossia suurempia höyhenpeitteisiäkin lentäjiä. Argentariuksen siipienväli oli 8,5 metriä. Oma arveluni on, että lentoliskot saattoivat lentää eteenpäin sekä ylös- että alaspäin suuntautuvalla siipiensä iskulla, hieman huuliharpunsoittoa tai kissan kehräystä muistuttaen. Vakavammin otettavat tutkijat olettavat, että suurten lentoliskojen täytyi pyrstön puuttumisen vuoksi tasapainoilla polkupyöräilijän tapaan lentäessään. Näissä malleissa ei yleensä oteta huomioon suuremman paineen mahdollisuutta. Jotkin karvapeitteiset lentoliskolöydöt viittaavat tasalämpöisyyteen. Muinaisen lentoliskon tavoin lepakollakaan ei ole sulkia. Sen kummassakin siivessä on kehikko, joka muistuttaa pitkää ja ohutsormista kättä. Kehikkoa peittää lähes läpinäkyvä nahka. Tällainen rakenne tekee siivestä hyvin taipuisan ja sen ansiosta lepakko kykenee vaihtamaan hetkessä lentosuuntaansa. Linnut eivät vastaavaan pysty." (Pauli Ojala). - Designed for resolution 1024x768 - Best viewed with IE 5 or higher - www.tunturisusi.com Copyright Tunturisusi