Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright
©
Flickr/sangak
Pikku Maaritin ensimmäinen kirkkomatka - kirjoittanut I.L/Joulukuusi 1917
Oli jouluaaton aatto. Kaukana Lapissa Tenojoen varrella oli ankara pakkanen.
Savu kohosi suoraan ylös pienen mökin savupiipusta. Mökin isäntä Jouni Sarre
istui penkillä pehmitetty heinänippu käsissään. Taitavasti hän heinitti
lappalaiset poronnahkakenkänsä, veti ne jalkaansa ja pauloitti kiinni.
Kelpasi jalkojen olla sukittakin pehmeissä, lämpimissä heinissä! Hän nousi hitaasti
ylös, veti peskin päällensä, sitoi vyön suurine Lapin puukkoineen vyötäisilleen,
painoi lakkinsa syvemmälle korviin ja astui tuvasta ulos.
Hän meni metsään hakemaan porolaumasta pari komeata sarvipäätä kirkkomatkaa
varten. Hän pani eväitä laukkuun. Sitten hän otti nuorimman lapsensa,
noin vuoden vanhan pikku Maaritin, ja pani hänet komsioon. Se on lappalaislapsen
kehto. Komsio on tehty pienen veneen muotoiseksi, ohuesta ja hienosta
poron varsan nahasta. Sen pääpuolessa on pieni kuomu. Maarit peitettiin
komsioon lampaan nahalla, joten pikku pallerosta ei näkynyt nenänpäätäkään.
Hänen kimakka ääntelynsä vain kuului.
Jouni-isä oli jo valjastanut kaksi poroa ahkioiden eteen. Toisen keulaan
pani äiti komsion ja peitti sen vielä poron taljalla. Sitten hän sitoi sen huolellisesti
ahkioon kiinni. Nyt ei pikku Maarit putoaisi siitä, vaikka poro sattuisikin
liian rajusti laukkaamaan ja ahkio keikahtaisi kyljelleen. Isä "kaaristi"
eväslaukun oman ahkionsa keulaan ja niin he lähtivät kahdeksan penikulman pituiselle
taipaleelle Inarin kirkolle paukkuvassa pakkashämärässä. Poron kavioitten
tasainen kapse viihdytti pikku Maaritin pian suloiseen uneen.
Joulupäivänä oli pikku Maarit vanhempimeen kotimatkalla. Mitä enemmän ahkio keikahteli,
sitä hauskemmalta tuntui Maaritista. Toista penikulmaa kirkolta ajettuaan he
pysähtyivät Riutulaan. Isä ja äiti arvelivat, että piti käydä "joulua katsomassa"
Riutulassa.
Riutulan lapsijoukko oli parhaillaan salissa, jossa tulet loistivat kirkkaasti.
Joulupuuna oli mänty, sillä kuusia ei kasva enää niin pohjoisessa. Ihmeissään
katsoivat Jouni-isä ja Inka-äiti toisiinsa. Ensi kerran eläessään he näkivät
riemuitsevan lapsijoukon joulupuun ympärillä. Heidän joulunsa olivat olleet vain
toisten tavallisten päivien kaltaisia. Eivät he olleet koskaan edes uneksineet
joulukuusesta kynttilöineen ja koristuksineen. Vasta kun Maarit komsiossaan
huusi äänekkäämmin, muisti äiti pikku tyttönsä ja kiirehti avaamaan komsiota.
Kilvan loistivat Maaritin silmät kynttilöiden kanssa, kun hänkin ihmeissään
kohotti päätään komsiosta. Ja niiden loisteesta luki äiti varmaan valoisampaa
aikaa lapselleen kuin mitä hän itse oli viettänyt. Ehkäpä hän aavisti, että
kun hänen tyttönsä on suureksi kasvanut, silloin loistaa jouluvalot edes
joistakin Lapin mökkien ikkunoista ja kaikuu kiitos joulun ruhtinaalle
Jeesukselle.
Tähtien kirkkaasti tuikkiessa ja revontulten loimutessa kiidätti pikku
Maarit jälleen vanhempineen kohti kotiansa. Isän ja äidin korvissa soi
vielä harmonin ääni ja kaikui äsken lauletun laulun sävel:
"Päivä jo koittaa
usvat se voittaa
poissa on paulat yön".