Menu
Joulu
Susi
PIKKU-HILKAN PARAS JOULU - joulusatu, kirjoittanut Heikki Turunen.

Suden ja ihmisen osat olivat jotenkin vaihtuneet. Susi oli niin kuin luomakunnan herra, kun taas sukupuutolta säästyneet ihmislajin rippeet elivät vainottuna ja vihattuna valtakunnan saloseuduilla. Myös Loukonperällä susiperhe asui Korpi-Kustaan talossa talossa pitäen lehmiä, lampaita ja kanoja ja voi hyvin. Kustaa perheineen asui metsässä, kuten sudet aiemmin, ja otti ravinnon itselleen ja perheelle mistä aina sattui saamaan. Heillä oli usein kylmä ja nälkä. Lisäksi Ukkosusi, susiperheen pää, vainosi heitä, vaikka ihminen oli hyvän hallitsijasuden säädöksellä rauhoitettu. He juoksivat talvisessa metsässä henkensä edestä Ukkosuden väijyessä heitä pyssyineen.

Hauskaa Joulua!

"Miksi sinä oikeastaan meitä vainoat? Mitä pahaa me olemme sinulle tehneet?" Kustaa huusi uhmakkaasti Ukkosudelle suuren kiven suojasta. Epätoivo lisäsi hänen rohkeuttaan. Vaimo ja Pikku-Hilkka, joita hän rakasti ylikaiken, itkivät väsyneinä ja nälissään vieressä ja vapisivat pelosta.

"Vielä kysyt", Ukkosusi vastasi. "Saalistatte ja syötte metsänriistaa ja lintujen munia. Kanatarhassakin olette vierailleet."

"Mutta onhan meidänkin saatava ravintoa", Kustaa puolustautui. "Luojan luomia kuten tekin ja ansaitsemme elää. Lisäksi olemme evoluution kehittämä arvokas uhanalainen laji. Siksi meidät on rauhoitettukin. Sitäpaitsi kuningas on luvannut korvata nekin vähäiset ihmisen aiheuttamat menetykset".

"Petoja te olette", Ukkosusi karjui. "Rauhoittajat on kaupungissa asuvia herrassusia, lihavia kiiltäväkarvaisia luonnonsuojelijoita. Tulisivatpa tänne asumaan, näkisivät että suojelevat vaarallisia verenhimoisia petoja. Lapset pelkää pimeällä koulutiellä, näkevät loppuiän pahoja unia".

"Opittua petopelkoa, perustuu harhaluuloon", Kustaa kertoi totuuden, jonka hän oli aina tiennyt sisimmässään. "Kokoonsa nähden ihminen on vahingoittanut sutta ihmeen harvoin, viimeksi vuonna 1882. Sen jälkeen vahingoille altistavat tekijät ovat vielä vähentyneet. Koiratkin ovat tappaneet valtakunnassa enemmän susilapsia. Hirvikolarit, ampiaiset ovat sudelle moninkertainen kuolemanriski ihmiseen verrattuna. Siksi pyydän että armahtaisit meitä, unohtaisit sokean vihasi ".
"Luonnonsuojelijoiden ja herrasväen kotkotuksia, sanon minä. Ei mitään armoa", Ukkosusi ärisi. "Ihminen on ihminen. Eli hyvä ihminen on kuollut ihminen. Ihmisen saa tappaa, kunhan ei kärähdä, se on kirjoittamaton korpilaki. Jonka minä olen ottanut sen omiin käsiin, koska muut kunnioittavat typerää ja hentomielistä kuningasta".

"Armoa, armoa", Kustaa rukoili. "Kun huomenna on joulukin. Saisimme viettää rauhassa metsän joulua", Kustaa rukoili. "Niin, kiltti susisetä", puuttui silloin ponteva Pikku-Hilkka keskusteluun. "Sanotaanhan että jouluna on rauha maassa ja kaikilla luomakunnassa hyvä tahto toisiaan kohtaan, koska silloin syntyi Jeesus-lapsi, rakkauden ja anteeksiannon kuningas ja suuri rauhanruhtinas".

Tohkeissaan ja varmana asiastaan Pikku-Hilkka kohottautui ylös piilostaan, jolloin Ukkosusi ampui hänet. Valkeahiuksinen, hyvä ja viisas tyttönen, kuin pikkuenkeli, vaipui hangelle isänsä jalkojen juureen punainen reikä keskellä otsaa. Aukijääneet siniset viattomat silmät katsoivat hämärtyneellä pakkastaivaalla loistavaan erikoisen suureen ja kirkkaaseen tähteen. Suusta tuli verta.

Adventtikynttilät

Korpi-Kustaa heräsi jouluaaton aamuna omaan hirvittävään huutoonsa. Enemmän se oli eläimellistä mölinää kuin itkua. Niin suuri oli hänen tuskansa ja surunsa. Ja häpeänsä.

"Isä. Miksi sinä et lähdekään tänä aamuna susijahtiin, kuten uhkasit?" Pikku-Hilkka kysyi Korpi-Kustaalta aamiaispöydässä. Samalla hän iski silmää äidille, jolle hän oli kertonut edellisenä yönä näkemästään oudosta näystä, missä hän oli pyytänyt vuoteen äärelle ilmestyneeltä hohtavalta joulunenkeliltä, että tämä avaisi jollain tavoin isän silmät näkemään, kuinka väärin tämä teki aikoessaan jahdatata joulunakin pyssyineen Loukonperän korvessa nähtyä laihaa yksinäistä sutta. Ja että miltä sudesta tuntui, kun ihminen vainosi niitä ja niiden pentuja ja tappoi.

Kustaa istui vähän aikaa hiljaa, tuijotteli alas kuin häntä olisi hävettänyt vaimonkin katsoessa kummissaan. "En viitsikään. Olkoon nyt tällä kertaa. Jalkakin on vähän kipeä", hän murisi ilkemättä kertoa asian oikeaa laitaa. "Taidan sensijaan lähteä etsimään joulukuusta, jotta ehtisi sulaa ja pääsisitte koristelemaan sitä hyvissä ajoin ennen joulurauhan julistamista".
Pikku-Hilkka tiesi vain enkelin lupauksen mennä isän sydämeen, ei sitä millä tavoin tämä saisi isän luopumaan jahtiaikeistaan. Siksi hän hiukan ihmetteli, kun isä, säälimättömän miehen maineessa oleva salametsästäjä, katsoi häntä äkkiä jotenkin suurin kauniin silmin kuin ei olisi ennen nähnyt, kohotti kätensä ja kosketteli arasti hänen otsaansa, sipaisi hellin sormennenin huuliakin. Ja hän otti tätä kaulasta ja supatti korvaan: "Minä rakastan sinua isä".

Rauhallista Joulua

Siitä tuli ikänsä kaikkea luonnossa rakastaneen, siipirikkoja pikkulintuja hoivanneen, kuolleet pöllöt hartain menoin haudanneen ja isästä salaa ketuille ja muille vihatuille metsänasukeille ruokaa vieneen Pikku-Hilkan onnellisin ja kaunein joulu.

Pakkastähdet tuntuivat säkenöivän erikoisen kirkkaina talvisessa juhla-asussa seisovien lumikorpien yllä. Kuu vielä nousi möllöttämään juuri sen suometsän kohdalle, jossa oli nähty sudenjälkiä. Jotenkin hän oli varma, että siitä tuntui joululta kotoisessa metsänkolossaan, kun ei tarvinnut pelätä mitään.

Miljoonat kiteet kimalsivat oksilla lepäävien lumityynyjen pinnassa jopa kauniimmin kuin heidän joulukoristeensa. Jäniksillä ja hiirillä oli kuutamoaukiolla omat salaperäiset joulukarkelonsa. Kettuperhe lymysi kultakattoisessa satukammiossa kuusen alaoksien alla. Äkeän pöllövanhuksen pörhistäessä höyheniään oksalta varisi lumijauhoa kuin metsänneidot olisivat heitelleet ilmaan kevyinä leijuvia hopeapitsejä.

Ehkä hän uneksi, mutta hän oli kuulevinaan, kun susi ulvoi vaaranlaella vuosituhansia Pohjolan erämaista kantaneen villin ja värisyttävän kuulaulunsa häntä kiittäen. Kuun kohdalla ylimaallisen hohdon saanut pilvihuntu oli kuin olikin Pikku-Hilkalle ilmestynyt viekas enkeli, joka -- hänelle leikkisästi vilkutettuaan -- yhtyi tähtiavaruuksien yli humisevaan maailman ja luomakunnan yhdistävään joululauluun. Hänestä se oli yksinkertaisuudessaan joulun lauluista kaunein, koska se toi mieleen heidän biologian opettajansa väitteen, joiden mukaan kaikki luodut, ihminen, puut, kukat, kalat, linnut, eläimet halvimmasta maanmatosesta ylväimpään kotkaan olivat yhteisen alkusolun kautta itseasiassa sukua keskenään, kuuluivat samaan käsittämättömään elämän ihmeeseen, eikä kellään olisi ollut periaatteessa valtaa toisen yli:

En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan, vaan pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan...

Joulun rauhaa

Joulusadun kirjoittanut kirjailijamestari, kansankirjailija Heikki Turunen on antanut luvan satunsa julkaisemiseen näillä Tunturisuden joulusivuilla.
Susi
Joulukävyt Susi

Susi tarkkailee maailmaa metsän siimeksestä.
*** tunturisusi.com linkit ***