|
|
ELÄIMET INTIAANIKULTTUUREISSA - HARMAAKARHU - GRIZZLY BEAR
Karhulla on ollut erityinen asemansa kaikille levinneisyysalueillaan, kaikkien
kansojen keskuudessa. Intiaaneillekin karhu on ollut paitsi metsästyskohde,
myös palvottu ja kunnioitettu, myyttinen eläin, johon on liitetty erilaisia
uskomuksia ja riittejä. Joissakin tapauksissa karhusta on tullut jo ikäänkuin jumala
ja sitä on palvottu, kuten jotakin yliluonnollista ja ihmistä suurempaa voimaa.
Juuri Pohjois-Amerikan intiaaniheimojen keskuudessa karhunpalvonta on ollut
erityisen korostunutta. Karhu on jättänyt tassunjälkensä intiaanien kulttuureihin,
tapoihin ja kansantarinoihin, lukemattomin tavoin.
Karhutanssi.
Suuren Altaan alueella
utet, shoshonet ja paiutet tanssivatkin Karhutanssia, joka
oli Aurinkotanssin
tapainen, seremoniallinen tanssi ja uskonnollinen riitti. Karhutanssissa
karhunahkoihin ja -turkkeihin
pukeutuneet tanssijat nuotion ympärillä saavuttivat transsitilan, jonka myötä he pääsivät yhteyksiin
ylempien voimien kanssa ja saattoivat tehdä toivomuksiaan ja näkivät näkyjään.
Juuri creet erityisesti pyysivät karhutanssillaan pysyvää ruokaonnea tuleviksi ajoiksi.
Naisilla ei ollut tähän tanssiin tulemista, Karhutanssi oli miesten yksinoikeus -
jollei "nainen" sitten ollut karhu. Karhutanssi-juhlaa vietettiin keväällä,
talven jälkeen, karhujen herätessä talvihorroksestaan.
Uteilla on legenda siitä, kuinka he oppivat Karhutanssin. Mies oli syvässä
unessa ja näki unta karhusta. Hän näki unta, että jos hän menisi vuorille,
niin hän oppisi sieltä jotakin, jonka avulla hän saisi suuren voiman. Herättyään
mies siitä paikasta kiipesi ylös vuorille ja näki siellä karhun tanssimassa.
Karhu näki miehen kurkkimassa, pyysi tämän luokseen ja puhui tälle viisauden sanoja ja opetti miehelle,
kuinka karhutanssia tanssitaan ja kuinka tanssin aikana lauletaan Karhutanssilaulua.
Palattuaan, mies opetti tanssin ja laulun kansalleen. Toinen utejen legenda
kertoo, että veljekset olivat metsästämässä ja näkivät silloin karhun tanssimassa.
Tästä karhu sitten opetti veljeksille sekä tanssin että siihen liittyvän laulun.
Utet tanssivat Karhutanssia
maaliskuun puolivälissä ja juhla heillä kesti neljä päivää. Uteilla tanssiasuun
kuuluivat sulkakoristeet. Tanssin päätyttyä sulkakoristeet riisuttiin
ja ripustettiin setripuuhun ja legendan mukaan tämä karkotti kaikki huolet
ja siitä paikasta alkoi uusi elämä.
Karhua erityisesti palvovat intiaanit olivat shamanisteja ja totemisteja.
Shamaanit kävivät tehtäväänsä valmistautuessaan läpi initaatiomenoja,
joissa pyrittiin tulemaan sekä hengeltä että sielulta karhun kaltaiseksi.
Karhushamaaniksi saattoi vihkiytyä vasta, kun oli elänyt eristyksissä muista
ja viettänyt aikaansa karhun tavoin.
Seisova Karhu (engl. Standing Bear) (1834 - 1908) intiaaninimensä
Ma-chu-nah-zah, ponca-
heimon päällikkö ja yksi niitä intiaaneja, joiden nimen osana oli karhu.
Seisova Karhu oli oikeudessa Omahassa vuonna 1879 ja silloin tuomari
Elmer Dundy teki - selviteltäessä sitä, että onko
intiaaneillakin Yhdysvaltain perustuslailliset oikeudet - sen historiallisen päätöksen, että intaanitkin
ovat ihmisiä lain tarkoittamalla tavalla, ja heillä on oikeus
kaupungin kansalaisuuteen. Päätöksen jälkeen Seisova Karhu
kiersi maassa puhumassa intiaanien oikeuksista.
Karhut seisovat usein, kun ne ottavat jostakin vainua ja tekevät
havaintoja ympäristöstään.
Karhun henki. Harmaakarhun esiintymisalueella asuvat itäiset creet
uskoivat monien muiden intiaaniheimojen tapaan, että kaikilla eläimillä oli
henki, jonka suosioon piti päästä. Ihmisten ja eläinten välillä oli olemassa
läheiset siteet. Vaikka karhukin oli eläin, jonka creet joutuivat elääkseen
tappamaan, he kuitenkin katsoivat välttämättömäksi antaa uhrilahjoja karhun
hengelle, päästäkseen sen suosioon. Vain sen jälkeen intiaanin oli mahdollista
tappaa hengen isäntä, itse karhu, jos henki oli saatu ensin lepytellyksi.
Saaliiksi saatujen karhujen kallot puhdistettiin huolellisesti, kuivattiin ja maalattiin
raidalliseksi ja täplikkääksi tulenpunaisella värillä. Kunnioituksesta
karhuja kohtaan nämä kallot aseteltiin sitten puihin. Sieltä korkealta karhun
henki saattoi kohota uudelleen syntyen uusille metsästysmaille. Samalla varmistui
se, että karhujen metsästys voisi onnekkaasti jatkua tulevaisuudessakin.
Ilman tuliaseita, pelkin nuijin ja puukoin karhun kimppuun käyville cree'ille
karhu oli pelottava ja vaarallinen vastustaja. Edes jousta ei voitu käyttää karhun
kanssa, sillä se oli liian tehoton. Creet metsästivät myös mustakarhuja ja
jopa jättiläismäisiä jääkarhuja. He olivat oppineet tietämään ts. uskomaan, että kahdella
jalallaan seisoessaan karhu oli kömpelö kääntymään ja haavoittuvainen kuin ihminen.
Heidän mukaansa karhu tällöin oli erityisen hidas kääntymään oikealle. Oliko asianlaita
todellakaan näin, on ihan eri asia - mutta joka tapauksessa creet näissä tilanteissa
pyrkivät nopeasti juoksahtamaan vikkelästi karhun sivulle, iskeäkseen puukkonsa
sen sydämeen. Tämän kaltaisen metsästämisen vaarat olivat ilmeiset ja päättyivät usein
jonkun yrittäjän kuolemaan. Intiaanien ainoa mahdollisuus oli siinä, että heitä oli useita.
Siitä, että karhuja pidettiin ihmisen kaltaisina, kertoo se, että lähestyessään
karhua intiaanit puhuttelivat sitä ja pyytelivät anteeksi ja toivoivat, että
karhun henki ei olisi vihainen. Sen, että karhu todellakin ymmärsi ihmisten puheen,
todisti kerrankin sattunut tapaus, jolloin karhu saatuaan yhden intiaanin
musertavaan syleilyynsä, päästi tämän armonanelujen jälkeen vapaaksi.
Tosin "kauheasti haavoitettuna ja pahoin ruhjottuna".
Karhun kynnet ja hampaat.
Karhun kynsistä ja hampaista tehtiin
kaulakoristeita, joita kannettiin amuletin tapaan juhlavasti symboloimaan monia eri asioita.
Niillä uskottiin olevan niitä samoja ominaisuuksia, joita karhullakin, ja niin
ne suojelivat kantajaansa ja antoivat hänelle karhun voiman ja viisauden
ja joka tapauksessa näitä tavoiteltiin..
Kynsiä ja hampaita käytettiin erityisesti siksi, että niihin katsottiin
erityisesti sisältyvän eläimen voiman.
Poppamiehet ja intiaanipäälliköt etenkin kantoivat yllään karhukoristeita.
Tällaiset hammas- taikka kynsikoristeet merkitsivät yhteisössä myös sekä siihen
kuulumista, että korkeaa asemaa. Todellakaan, kenellä hyvänsä yhteisössä ei ollut
kaulassaan karhunkynsikaulakoruja.
Pawneet, useiden muiden heimojen tapaan,
kantoivat grizzly-karhun hampaita merkkinä osoittamastaan urheudesta.
Tämä urheus voitiin saavuttaa kohtaamalla karhun henki, ja sekä pawneilla, että
muilla heimoilla vain rajallinen määrä urheimpia heimon miehiä saattoi
kerrallaan kantaa karhun hampaita. Yksi hammaskaulakoru tehtiin usein useamman
karhun hampaista. Jo se, että tällaisen korun saattoi hankkia vain, kohtaamalla
karhu veitsen kanssa, oli intiaaneille merkki siitä, että hammaskorun kantaja
oli hyvin rohkea. Milloin kaulakorun merkitys oli enemmänkin vain koristeellinen
ja omaa tarinaansa muille kertova, milloin
taas erityisen pyhä ja seremoniallinen, riippui sekä kantajasta, heimosta, että siitä,
missä tilaisuudessa sitä kannettiin. Myöhempinä aikoina intiaanipäälliköt,
asettuessaan valkoisten valokuvattavaksi, laittoivat ylleen juhla-asunsa ja
liittivät silloinkin mukaan nämä kaulakoristeet.
Karhukultti. Kiteytetysti voidaan sanoa, että intiaanit palvoivat karhua
ja sen pyhää henkeä. Palvonnassaan he rituaalimenoissaan tavoittelivat yhteyttä
karhun henkeen, voidakseen esittää toiveitaan ja kysymyksiään. Tämä ei riittänyt,
vaan he yrittivät saada myös itselleen karhun henkeä ja pyhiä ominaisuuksia
ja muuttua karhuksi. Yksi ilmentymä tästä on intiaaninimistö, jossa karhu
eri muodoissaan oli yleisenä käytetty nimi.
Karhun lihan syöminen. Kaikki intiaanit eivät syöneet karhua, he perustelivat tätä syömiskieltoa sillä, että
ihminen ja karhu ovat niin lähisukulaisia. He uskoivat, että karhunlihan
syöminen tekisi ihmisen suorastaan hulluksi tai aiheuttaisi muita sairauksia.
Intiaanien mukaan muutenkin eläinten ominaisuudet siirtyivät ihmiseen, joka
söi niiden lihaa. Eräiden intiaaniheimojen mielestä karhunliha oli erityistä herkkua.
Alabama ja Coushatta-heimot liikkuivat yhdessä ja siirtyivät 1800-luvun alussa
Alabaman, Mississippin ja Georgian suunnalta Texasiin. Alabama on Creek-heimon
alaheimo. Alabamat ja coushattat olivat maanviljelijöitä, keräilijöitä
ja metsästäjiä. He metsästivät myös karhuja niiden lihan vuoksi ja pitivät
karhun lihaa erityisen herkullisena. Kuten uudisasukkaat, niin myös nämä intiaanit
pitivät karhunlihaa herkullisempana, kuin hirvieläimen lihaa ja söivät sitä
aina mieluusti, jos se oli mahdollista. Alabama-Coushatta on tänä päivänä
yksi kolmesta liittovaltion Texasissa tunnustamasta intiaaniheimosta.
Heillä on omistuksessaan maa-alueita ja heimon jäseniä on 1 100.
Sairaiden parantaminen.
Sairaiden parantaminen karhun avulla on ollut useiden intiaaniheimojen ja niiden
poppamiesten perustaitoja. Karhun parantavaan voimaan on uskottu suuresti.
Sen lisäksi, että karhua pidettiin suurena suojelijana, sitä pidettiin myös
parhaiten parantavana ja lääkitsevänä. Lääkinnässä itse lääkeaineet, eli
yrtit - ja karhut - on yhdistetty erilaisin tavoin ja uskomuksin.
Harmaakarhujen määrä Pohjois-Amerikassa.
Harmaakarhu (engl. grizzly bear) (Ursus arctos horribilis).
Harmaakarhuja eli karhuja on Pohjois-Amerikassa nykyisin pääosin vain Kanadan
ja Alaskan alueella. USA:n 48 ns. alisen osavaltion (Lower 48) alueella
karhuja on vähän ja ne ovat uhanalaisia.
Muinoin
harmaakarhut elivät laajoilla alueilla USA:ssa tasankoja myöten ja niiden määrä
vielä 1800-luvulla oli Pohjois-Amerikassa suuruusluokassa 100 000.
Alaskassa on nykyisin koko Pohjois-Amerikan harmaakarhuista yli 70 prosenttia.
USA:n 48 muussa osavaltiossa harmaakarhujen määrä on ehkä 1 200.
USA:ssa karhujen eriytyneet sirpalepopulaatiot sijaitsevat luonnonpuistomaisilla alueilla
Montanassa, Idahossa, Wyomingssa ja Washingtonissa. Suurin määrä karhuja näissä
osavaltioissa on Yellowstonen kansallispuistossa, jonka alueilla tai lähellä sitä
on 600 harmaakarhua.
Alaskassa harmaakarhuja on runsaat 30 000 ja Kanadassa
harmaakarhuja on, etenkin Brittiläisessä Kolumbiassa, ehkä noin 22 000.
Ominaisuuksia.
Pohjois-Amerikan karhua kutsutaan harmaakarhuksi. Perimältään se muistuttaa
Euraasian pohjoisosien karhua ja eroaa yllättäen jonkin verran samalla mantereella elävästä Alaskan
Kodiakin saaren jyhkeästä karhusta. Painavimmat harmaakarhu-urokset voivat
saavuttaa 600 kg painon. Urosten keskipaino on 389 kg, naaraiden
207 kg. Harmaakarhut ovat yksikseen eleleviä, kaikkiruokaisia
eläjiä, joille maistuvat kasvikunnan tuotteet, muut nisäkkäät, linnut, liskot, kalat
ja niissä erityisesti lohet, joita ne saalistavat näiden kutu-vaelluksilla koskipaikoilla.
Harmaakarhu saa pentuja niin, että se pitää aina kaksi välivuotta ja lisääntyy
siten hitaammin, kuin eurooppalainen karhu, joka saa pentuja tavallisesti
joka toinen vuosi. Harmaakarhu on erinomainen uimari, jolla on tarkka
haju- ja kuuloaisti, mutta huono näkö. Ihmisenkin päälle harmaakarhu
hyökkää joskus nopeasti ja varoittamatta.
Elävät karhulajit ja alalajit Pohjois-Amerikassa.
Pohjois-Amerikan karhut ovat kaksi ruskeakarhun
(Ursus arctos) (engl. Brown Bear) alalajia: harmaakarhu (engl. grizzly bear) (Ursus arctos horribilis)
ja kodiakinkarhu (engl. Kodiak bear, Alaskan brown bear) (Ursus arctos middendorffi), sekä mustakarhu (engl. black bear) (Ursus americanus)
ja jääkarhu (engl. polar bear) (Ursus maritimus). Mustakarhulla
on useita alalajeja. Pohjois-Amerikassa elää siten kolme karhulajia - ja ikäänkuin
neljäntenä usein mainitaan kodiakinkarhu, joka kuitenkin on ruskeakarhun alalaji, harmaakarhun tapaan - ei karhu-
ja eläinlaji.
Harmaakarhun alalajeja sukupuutossa.
Meksikossa ja Kaliforniassa
on elänyt harmaakarhun alalaji, joka kuollut sukupuuttoon
ihan viime vuosikymmeninä, meksikonharmaakarhu (engl. Mexican grizzly bear)
(Ursus arctos nelsoni). Toinen sukupuuttoon kuollut, harmaakarhun alalaji
on Kaliforniassa elänyt kalifornianharmaakarhu (engl. golden bear, bajan bear, The California Grizzly) (Ursus arctos
californicus).
Karhumaalaus Consie Powell from Kays and Wilson’s Mammals of North America, © Princeton University Press (2002)
Smithsonian Institution.
Lähteinä mm:
Karhuseura
The Alabama-Coushatta Indians.
Villi Länsi - toimittaneet William C. Davis ja Joseph G. Rosa.
Mike Sotter: Villi Länsi.
Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit.
Royal B. Hassrick: The Colourful Story of The American West.
Norman Bancroft-Hunt ja Werner Forman: The Indians of The Great Plains.
Suuri Intiaanikirja - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat
(Colin F. Taylor, William C. Sturtevant, 1991)
Creative Commons
Sivun alareunassa Monument Valley -
kuva Copyright
davidanthonyporter
-
Creative Commons:
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
|
|
|