Susikirjoja - tietokirjallisuus

[Tunturisusi]

Susikirjoja - tietokirjallisuus

Jim Brandenburg: Veljemme Susi - Unohdettu lupaus - Gummerus 1993, 154 sivua, suomentanut Ari Alhola.

Jim Brandenburg kirjoittaa lukijalle:
Kohtalo on ollut hyvä minulle.
Suurimman osan aikuisikää olen voinut matkustaa laajalti ympäri maailmaa ja valokuvata villiä luontoa kauneimmissa mahdollisissa paikoissa.
Odottaminen on osa tuota työtä - odotellaan auringonpaistetta, eläinten ilmaantumista, lentokentilläkin saa odottaa. En ole hukannut tuota odotusaikaa. Luonnon ihmeitten näkeminen on innostanut minua miettimään sen monimuotoisuutta ja sitä, miten ihmisrotu suhtautuu luonnon herkkään organismiin.
Tämän kirjan teksti on osa tuosta henkisestä vaeltelusta. Se ei ole tiedettä. Osa ajatuksista on jopa ristiriidassa tieteen kanssa. Toivon voivani tuoda luonnontieteen piiriin, ja tässä tapauksessa myös suden uudelleen syntyneen arvostuksen piiriin, tiedettä täydentävän näkökulman, joka on aivan yhtä perusteltu.

Jim Brandenburg on voittanut monia kansallisia ja kansainvälisiä valokuvapalkintoja uransa aikana. Vuosina 1981 ja 1983 National Press Association valitsi hänet vuoden lehtikuvaajaksi. 1989 Kodak valitsi hänet vuoden luontokuvaajaksi. Vuonna 1991 hän sai Yhdistyneiden Kansakuntien World Achievement Awardin valokuvien hyväksikäytöstä yleisön tietoisuuden lisäämisestä ympäristökysymyksissä. Hän on työskennellyt mm. National Geographic -julkaisulle. Brandenburg on ennenkaikkea susikuvaaja. Hän on kuvannut niitä yli kaksikymmentä vuotta ja ennen tätä kirjaa hän on julkaissut kirjan White Wolf, joka käsitteli arktisia susia Kanadan pohjoisosassa. Valokuvauksen lisäksi Brandenburg tunnetaan elokuvaajana.

Brandenburg kertoo susista ja vertaa niitä ihmiseen. Vertailussa ihminen osoittautuu huonommaksi. Hän asettuu esi-isiemme asemaan ja elää suden ja ihmisen yhteistä historiaa. Hän kertoo lavealti mielenkiintoisista kokemuksistaan ja näkemyksistään. Suomalaisesta näkövinkkelistä jotkut asiat voivat tuntua hiukkasen oudoilta.

Brandenburg kertoo myös paljon susien kuvaamisesta. Tämän kirjan kuvat ovat Minnesotan metsistä, Ravenwoodista. Luonto muistuttaa kotomaamme metsiä ja vesistöjä. Suomalaisen kuvaajan lienee mahdotonta saada aikaan yhtä monipuolista kokoelmaa susikuvia. Sudet elävät ja toimivat, ovat osa maisemaa tai niistä on tarkkoja lähikuvia. Ihmeelliseltä tuntuu, että villi susi päästää kuvaajan kymmenen metrin päähän. Osa kuvista on otettu kesyyntyneistä tutkimusyksilöistä, mikä ei sinänsä vähennä kokonaisuuden arvoa, mutta jossakin olisi saanut olla maininnat näistä otoksista. Nyt se jää osittain katselijan arvattavaksi. Ravenwoodin muut eläimet esittäytyvät myös monipuolisesti. Maisemakuvaajana Brandenburg jää hiukan yksiulotteiseksi.

Jim Brandenburg käyttää (tai on ainakin aikaisemmin käyttänyt) yleisesti Nikon F3-runkoja, 300 mm:n ja 600 mm:n objektiiveja ja Kodachrome 64 -filmiä.

Kirjan vaakaformaatti ja väljä asettelu toimii hyvin. Lukujen alkusivuja on elävöitetty onnistunein vinjetein. Sitävastoin sivunumeroiden esittäminen kirjaimin on kikkailua, joka häiritsee kuvatekstejä.

Aivan virheettömästi suomalaisen tekstin toimitus ei ole onnistunut. Joukkoon on jäänyt muutamia epämääräisiä numeroviittauksia. Suomennos on paikoin kankeaa. Tehtävä ei varmaankaan ole ollut helppo. Alkuperäistekstiä näkemättä tuntuu jotenkin siltä, että lauserakenteet ovat myös siinä olleet mutkikkaita.

Veljemme Susi on persoonallinen, monipuolinen ja tyylikäs teos, voimakas vetoomus suden puolesta. Sen kotimaista hintaa voi pitää erittäin kohtuullisena, kaiketi kuvien kansainvälisen painatuksen ansiosta.

JK. Myöhemmin on käynyt ilmi, että monet amerikkalaiset eläinkuvaajat käyttävät enemmän kesyjä eläimiä kuvausten kohteina kuin antavat ymmärtää. Siellä on mahdollista vuokrata sopivia yksilöitä, esim. susia (myös mustia), karhuja, puumia... Tämä selittäisi myös monet Brandenburgin hämmästyttävät otokset. (Jim Brandenburgin kirjan edelle arvosteli Harri Pulli).

Kaarina Kauhala: Koiran villit sukulaiset - WSOY 2000.

Koiran villit sukulaiset Koirat ovat kesyjä susia tai toisinpäin, sudet ovat villejä koiria. Suden tieteellinen nimi Canis lupus tarkoittaakin sanatarkasti koirasutta. Koiraeläinten sukupuussa erottuvat toisistaan susimaiset ja kettumaiset eläimet. Molempien esi-isät ovat alkujaan eläneet puissa. Nykyiset koiraeläimet ovat kaltaisiamme myös aviouskollisuudessa toisin kuin useimmat muut nisäkkäät. Koiraeläimiä tunnetaan kaikkiaan noin 35 lajia. Alunperin ne ovat levittäytyneet läpi maapallon. Nisäkästutkija Kaarina Kauhala toivookin, että tieto koiran sukupuusta herättäisi myös halun suojella näitä monia nykyisin uhanalaisia, luonnonvaraisia koiraeläimiä. Falklandinsusi on jo sukupuutolle menetetty. Etiopiansudella, harjasudella, punasudella ja vuorisudella on vielä toivoa. Kirja on ansiokas katsaus koirien sukuhistoriaan. Se kertoo lisäksi kiinnostavasti koiraeläinten ekologiasta ja etologiasta sekä koiratutkijoiden työstä eri puolilla maailmaa. Muutoin tieteellisluontoinen kirja ei kuitenkaan muutu yleistajuiseksi sillä, että lähdeviitteistö ja kirjallisuusluettelo on jätetty pois. Näitä olisin kaivannut. (Kaarina Kauhalan kirjan arvosteli Leena Vilkka).

Veli Lyytikäinen, Hannu Luotonen, Ilari Uotila, Juho Kotanen ja Timo J. Hokkanen: Pohjois-Karjalan suurpedot - Erämaisen luonnon ja ihmisen rinnakkaiseloa itäisimmässä Suomessa - Pohjois-Karjalan ympäristökeskus 2004. Kirjan tavoitteena on ollut koota tietoa suurpedoista – karhusta, sudesta, ilveksestä ja ahmasta – niin Pohjois-Karjalasta ja Suomesta kuin laajemminkin maailmalta. Kirjassa esitellään tietoa Suomen suurpedoista, niiden elintavoista, suurpeto-kannoista ja niiden kehityksestä, suurpetojen aiheuttamista vahingoista ja niiden riskistä (Pohjois-Karjalassa) sekä mahdollisuuksista ja keinoista vahinkojen ennaltaehkäisyyn.

Kirjassa on tietoa myös petopelosta ja siihen vaikuttavista syistä, tiedotusvälineiden vaikutuksesta petopelkojen syntyyn sekä suurpetojen nykyisestä asemasta kansallisessa lainsäädännössä, Euroopan Unionissa ja kansainvälisissä sopimuksissa. Julkaisuun on lisäksi koottu tietoa petokysymysten ratkaisutavoista muualla maailmassa ja kansainvälisiä kokemuksia suurpetojen asemasta osana jatkuvasti kasvavaa luontomatkailua.

Yhtenä mielenkiintoisena osina voitaisiin mainita "Suurpedot kansanperinteessä". Osiossa perehdytään seikkaperäisesti siihen, miten suurpetoja on käsitelty erilaisissa lepyttelynimissä, peijaisrituaaleissa ja Kalevalassa. Kansanperinneosiossa selvitellään myös ihmissusi-tarinoiden ja suurpetoihin liittyvien sanontojen, susi- ja karhu-uskomusten alkuperää ja selitystä. Kirjassa on pyritty esittelemään myös keinoja, miten suurpetojen ja ihmisen rinnakkaiselo pystyisi toteutumaan niin Pohjois-Karjalassa kuin koko Suomessa.

"Pohjois-Karjalan suurpedot – erämaisen luonnon ja ihmisen rinnakkaiseloa itäisimmässä Suomessa" kirja, 128-sivuinen työ, julkaistiin maaliskuun 1. päivä vuonna 2004 Joensuussa. Tulkoon mainituksi, että tämän kirjan lähdeluettelossa on mainittu myös Tunturisuden Susisivut.

Pentti Mäensyrjä: Hukka huutaa - Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1974. Tämän kirjan lähdemateriaalina ovat suurelta osin olleet lehtien susiuutiset. Kirjoittajan asenteista antaa kuvaa hänen ylöskirjaamansa loppupäätelmä: "Se on venäläistä rulettia, jos sutta pitää vaarattomana. Onnistumisen mahdollisuudet ovat molemmissa asioissa likipitäin samaa luokkaa". Asenteellisuudestaan huolimatta kirja antaa hyvää kuvaa, ehkä tahtomattaan ja välillisesti, menneitten aikojen suuresta susivihasta. Ainoa hyväksytty susi on ollut kuollut susi. Susia on metsästetty kaikin mahdollisin, säälimättömin tavoin, myrkyin ja raudoin, jopa lentokoneita apuna käyttäen. Kirjoittaja käyttää lentokonemetsästyksestä ylevää kuvausta "suhisevien siipien suomalaista susijahtia". Eläviä susia ei kirjan kuvituksena ole ollenkaan; sudet makaavat aina maassa, surmaajansa vierellään. Täysin holtitonta on ollut susiemme tappaminen. Jos esimerkiksi poromies ja rajaylikersantti ovat kohdanneet susilauman, ovat he alkaneet siitä samasta niitä ampua - ja jälkeenpäin on vain laskettu, kuinka moni susi pääsi "livistämään". Kumpi on säälimättömämpi ja armottomampi tappaja, susiko vaiko ihminen, siitä ei tämän kirjan luettua ole epätietoisuutta - ihminen vie ylivoimaisen voiton.

Mäensyrjä näkee sudet petoina, joita vastaan soditaan. "Sissisotaa" on viljelty termi. Kuvaavaa on, että kirjan tekijän mielestä suomalaiset ovat tässä "sissisodassa" susia vastaan onnistuneet paremmin, kuin mikään muu kansa maailmassa. Ja täällä on myös kehitetty maailman "monipuolisin" suden pyyntimenetelmien valikoima. Hyvin monen mielestä tässä ei ole kyllä syytä pienimpäänkään ylpeilyyn, vaan päinvastoin.

Erkki Pulliainen: Suomen suurpedot - Tammi 1974. - Erkki Pulliainen on omistanut kaksitoista vuotta elämästään Suomen suurpedoille. Tuloksena on tämä kirja, suden, karhun, ahman ja ilveksen perusteelliset lajinkuvaukset. Pohjois- ja Itä-Suomen erämaissa tehdyissä laajoissa kenttätutkimuksissa sekä häkkieläinten tiiviissä lähitarkkailussa on tullut esiin runsaasti aivan yllättävääkin tietoa näiden vaikeasti tutkittavien eläinten lisääntymisestä, ravinnosta ja saalistamisesta, kannanvaihteluista ja käyttäytymisestä. Suden kehittyneeseen ja monivivahteiseen yhteisöelämään tekijä sai lähituntuman eläessään vuoden päivät melkeinpä samassa häkissä kolmen suden kanssa".

Kirjansa esipuheessa Erkki Pulliainen selittää syitä siihen, miten hänestä tuli susitutkija. Syynä ei ollut mikään romanttinen kiinnostus juuri susiin, vaan susien tutkijaksi hän tuli "työttömyyskortiston" kautta. Vuonna 1961 työttömälle maisterille tarjottiin työtä, jossa hänen piti selvitellä Pohjois-Karjalan susiekspansion syitä ja muita piirteitä. Ja Erkki Pulliainen "hyväksyi tarjouksen, kun valinnan varaakaan ei juuri ollut". Susitutkimuksen kärpänen puraisi kuitenkin heti nuorta tutkijaa niin, että tie tulevaisuuteen oli selvä. Kuin luonnostaan mukaan tutkittaviksi ja mielenkiinnon kohteiksi suden myötä tulivat muut suurpetomme karhu, ahma ja ilves.

Erkki Pulliainen: Petoja ja ihmisiä - Tammi 1984. Alkukirjoitus antaa kuvaa ajasta, tutkimuksen painopisteistä ja suurpetojemme liikkumisista yli rajan: "Omistan tämän kirjan Suomen rajavartiolaitokselle ja sen vartijoille, jotka ovat yli viidentoista vuoden ajan osallistuneet antaumuksella suurpetotutkimuksiin". Esittelyssä eivät ole vain kaikki suurpetomme karhu, susi, ahma ja ilves - vaan omat lukunsa kirjassa ovat naalille, ketulle, minkille, näädälle ja saukolle. Liki 100 sivua, eli noin kolmannes kirjasta käsitellään petovihaa ja sen erilaisia ilmenemismuotoja.

Erkki Pulliainen, Lassi Rautiainen: Suurpetomme karhu, susi, ahma, ilves - Arcticmedia 1999. Huikaisevan hieno kuvitus tässä kirjassa näyttää, kuinka valtavat harppaukset otettiin luontokuvauksen saralla edeltäneiden parin vuosikymmenen kuluessa.

Jouko Teperi: Sudet Suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla - Suomen historiallisen seuran julkaisu "Historiallisia tutkimuksia 101", 1977. Esittelyä tästä kirjasta on täällä.

Leena Vilkka: Eläinten tietoisuus ja oikeudet : kettutyttöfilosofiaa ja susietiikkaa - Yliopistopaino 1996.

Leena Vilkka: Susi luonnossa ja kulttuurissa - Kustantaja: Biofilos - Painovuosi: 2008 - Tuotteen tiedot: nidottu, pehmeäkantinen, 164 sivua - ISBN: 9789529993543.

FT, ympäristöfilosofi Leena Vilkka kuvaa kirjassa suden muodonmuutosta hirviöeläimestä ja ihmissudesta suojelluksi ja rakastetuksi koiraeläimeksi, metsiemme koiraksi. Suden historia on kuoleman historiaa, susia on hävitetty äärimmäisen julmasti aina meidän päiviimme asti. Suden suurin uhka on ihminen. Luonto- ja eläinkäsitykset säätelevät, miten sutta kohtelemme. Leena Vilkka peräänkuuluttaa eettistä suhdetta luontoon ja siihen perustuvaa uutta susikäsitystä. Susi ansaitsee arvonsa suomalaiseen metsäluontoon ja pohjoisiin erämaihin kuuluvana tärkeänä yksilönä ja lajina, tietoisena ja tuntevana olentona, sosiaalisena laumaeläimenä. suurikuu.fi

Lassi Rautiainen: Villi itä - Wild east. Wild ost. Articmedia 2007. 160 sivua. 55 euroa.