Villi Länsi - Wild West

INTIAANIKULTTUURIT - POHJOIS-AMERIKAN LOUNAISALUEET Osa 1.

”Ei ole säätä tai maata... joka olisi Arizonan vertainen... Se on maani, kotini ja isieni maa, johon nyt pyydän päästä takaisin. Haluan viettää viimeiset päiväni siellä ja tulla haudatuksi noiden vuorten keskeen.”

Alueiden sijainti. Lounaisalueilla ei ole tarkkoja rajoja, mutta niiden voidaan määritellä käsittävän Arizonan ja Uuden Meksikon osavaltiot Yhdysvalloissa ja Sonoran ja Chihuahuaa Meksikossa. Alueeseen kuuluvat pienet osat Coloradoa, Texasia, Utahia ja Sinaloa. Vaikka alue käsittää kaksi nykyaikaista osavaltiota, se on silti yhtä kulttuurialuetta jota luonnehtivat kuivat ilmasto-olosuhteet ja ympäristö sekä monikulttuurinen nykyisyys joka on perua monikulttuurisesta menneisyydestä.

Alueiden väestö. Vaikka noin sata eri ryhmää muodostaa Amerikan lounaisosat, juuri alkuperäiset amerikkalaiset antavat seudulle poikkeuksellisen laatunsa ja vaalivat sen kulttuuriperinnettä. Toisin kuin muissa Pohjois-Amerikan osissa, yli kaksikymmentäviisi alkuperäistä amerikkalaisheimoa on selvinnyt eurooppalaisten hyökkäyksiltä ja kyennyt pysyttelemään perinteisillä asuinalueillaan sekä säilyttämään perinnäistapansa. Nämä heimot edustavat melkein kolmea neljäsosaa alkuperäisistä amerikkalaisista jotka asuivat seudulla espanjalaisten ensimmäisten tutkimusmatkojen aikoihin.

Sopeutuminen ankariinkin oloihin - Äiti Maa. Amerikan lounaisosat ovat juurtuneet maahansa ja ikivanhoihin perinteihinsä. Maisema on vaihtelevaa – korkeita lumihuippuisia vuoria, hedelmällisiä jokilaaksoja, kumpuilevia preerioita ja kuivia autiomaita. Laaja mutta usein ankara maa vaati monia ekologisia sopeutumistapoja. Se loi myös kotiseuturakkauden, joka on niin ominaista alkuperäisasukkaiden parissa. Tämä kotiseuturakkaus, tunne yhteydestä maan kanssa, joka käsitetään Aiti Maaksi, lyö leimansa lounaisiin intiaaniheimoihin ja niiden kulttuureihin yhtä voimakkaasti kuin 300 vuotta sitten. Maa elää ja ihmiset kunnioittavat sitä. Lounaisosien alkuperäisasukkaat ovat yhtä maan kanssa; he eivät käytä sitä hyväkseen. Kaikki elämälle tärkeä pysyy sellaisena kuin se oli ennen ja sellaisena se tulee myös olemaan. Tämä piirre auttaa meitä erottamaan heidät eurooppalaisista.

Kaikki Lounais-Amerikan alkuperäisasukkaat ovat toisistaan riippumattomia ja muodostuvat arvokkaista ja itseäänkunnioittavista kansoista jotka ovat taistelleet olemassaolostaan paikallisten ja alueellisten olosuhteiden kanssa.

Esihistoriaa ja elintapoja. Alkuperäiset amerikkalaiset tulivat lounaisosiin ainakin 12 000 vuotta sitten. Noina aikoina ihmiset elivät metsästyksellä ja keräämällä villejä kasveja. Myöhemmin ympäristön muuttuessa se merkitsi myös uutta elämäntapaa näille arkaaisiksi tai autiomaan heimoiksi kutsutuille ihmisille. Nämä ihmiset, tuon, joiden kulttuuri tuli esiin noin 6000 eKr. alkoivat kokeilla ruoan kasvattamista noin 2500-3000 eKr.

Hitaasti lounaisalueiden heimot kehittivät erilaisia kulttuureja, niitä jotka elivät vuoristoalueilla kutsuttiin mogolloneiksi, Coloradon ylätasangolla eläviä korintekijöiksi ja anasazeiksi, ja alueen länsi- ja keskiosissa eläviä patayaiksi, sinaguaiksi ja saladoiksi. (Ikävä kyllä lähes mitään ei tiedetä Luoteis-Meksikon esihistoriasta). Noin 300 eKr. kansainvaellukset toivat uutta väestöä Meksikosta lounaisalueille. Nämä ihmiset kehittivät pian hohokam-nimellä tunnetun kulttuurin, joka perustui maanviljelykseen. He elivät Keski- ja Etelä-Arizonassa ja rakensivat laajoja kastelujärjestelmiä, hienoja tarvekaluja ja monumentaalisia rakennuksia. Nämä esihistorialliset kansat elivät vakinaisissa tai puolivakinaisissa kylissä.

All Rights Reserved -
*Kuva Copyright © deviantART/ravendall
Used with permission.

Kansainvaelluksia. 1300- ja 1400-luku olivat suurten kansainvaellusten aikaa, minkä syytä ei vielä ole selvitetty. Pitkäaikaisen kuivuuden myötä vanhat asuinalueet hylättiin. Suurimmat lounaisalueiden heimot, jotka kehittyivät tuntemiksemme heimoiksi ja jotka elävät lounaisosissa vielä nykyään – pueblot, o’odhamit (pimat) ja yumanit – asettuivat paikoille joita nyt kutsutaan niiden perinteisiksi kotiseuduiksi. Muita heimoja muutti alueelle pohjoisesta – navajot ja apassit. Idästä tuli ylätasankojen heimoja jotka kävivät kauppaa alkuasukkaiden kanssa. Toisinaan Suurelta Altaalta peräisin olevat heimot kohtasivat pohjoisessa ja jokivarsilla elävät heimot. Kuivuuden ja uusien kiertelevien heimojen ahdistamina heimot kuten amazakit muuttivat ylätasangoille ja Rio Granden itäpuolelle.

Eurooppalaiset saapuvat 1500-luvulla. Viimein seudulle tulivat myös eurooppalaiset, ensin espanjalaiset ja sitten englantilais-amerikkalaiset. Kun espanjalaiset saapuivat maahan 1500-luvun puolivälissä, he huomasivat että alueella asui monia eri heimoja. Toiset näistä olivat kaupungissa asuvia maanviljelijöitä joita kutsuttiin puebloiksi, toiset olivat puoliksi paimentolaisia metsästäjiä ja sotureita ja osa eli pienissä ryhmissä metsästäen ja keräillen. Ihmiset puhuivat hämmästyttävän monia kieliä ja noudattivat erilaisia elintapoja. He erosivat huomattavasti poliittiselta ja taloudelliselta järjestelmältään niistä joita espanjalaiset olivat kohdanneet Meksikon keskiosissa. Lounaisessa asuvat heimot eivät kuuluneet mihinkään maanviljelykseen perustuvaan valtakuntaan kuten atsteekit vaan olivat poliittisesti riippumattomia ja sosiaalisesti ja taloudellisesti itsenäisiä maanviljelijöitä, ja lukuunottamatta muutamia satoja Kalifornian rannikolla ja Sierra Madren pohjoisosissa asuvia kaikki osasivat viljellä maissia, papuja ja kesäkurpitsaa. He erottautuivat nopeasti itäisten ylätasankojen puhvelinmetsästäjistä ja Kalifornian tammenterhonkerääjistä.

Intiaaniheimojen keskinäiset voimasuhteet. Mikään ryhmä ei hallinnut sotilaallisesti tai poliittisesti toistaan. Tämä ei silti tarkoittanut sitä etteivätkö ryhmät muodostaneet väliaikaisia liittoja sotilaallisessa tarkoituksessa, mutta sotia ei käyty toisten valloittamiseksi ja alistamiseksi. Taisteluja käytiin kostonhimosta tai uusien maanviljelysmaiden saamiseksi, jolloin entiset asukkaat syrjäytettiin.

Intiaanitanssija

Rio Grande

Rio Grande on 3078 km pitkä joki, joka alkaa San Juanin vuoristosta Lounais-Coloradosta Yhdysvalloista ja virtaa New Mexikon läpi. Sieltä se mutkittelee kaakkoon muodostaen Texasin ja Meksikon välisen rajan ja laskee lopulta Meksikonlahteen. Meksikossa joesta käytetään nimitystä Rio Bravo tai Río Bravo del Norte. Joki on ollut useiden sotaisien toimien näyttämönä. Meksikon sodan (1846 - 1848) jälkeen joesta tuli lopullisesti Yhdysvaltain ja Meksikon välinen raja. Pueblot, apassit ja muut intiaaniheimot toisensa jälkeen ovat myös liikkuneet näillä Rio Granden rannoilla ja apassit joki jakoi itäisiin ja läntisiin apasseihin.

Espanjalaisten kulttuuri valtaa sijaa. Espanjalaiset alkoivat pian asuttaa lounaisosia, mutta apassit pysäyttivät heidän etenemisensä. Espanjalaiset perustivat valloittajakulttuurinsa kaikkialle minne menivät, tarkoituksenaan ”sivistää villit” ja tuoda voimaan oma maailmannäkemyksensä. Sotilaallisten voimien tukemana lähetyssaarnaajat, sotilaat ja uudisasukkaat toivat mukanaan espanjalaisen kulttuurin ja kielen (josta tuli seudun yleiskieli); erilliset keskusaukion reunoille rakennetut talot, miesten housut, uudet käsitykset ajasta ja työstä, käsitteet valtakunta, politiikka ja kristinusko. He perustivat myös järjestelmän jossa oli vallalla pakkoverotus, pakkotyö palvelijoina, maatyöläisinä ja kaivosmiehinä ja laaja orjakauppa, jossa ihmisiä kaikkialta seudulta lähetettiin Meksikon hopeakaivoksiin. Espanjalaisten mukana levisi myös muutama suotuisa asia – uudet ruoka-aineet ja karja, erityisesti lampaat ja hevoset, sekä hopeasepän taidot. Espanjalaisten ja meksikolaisten pyrkimys yhdistää pienet paimentolaiskansat Chihuahuassa johti monien heimojen yhtymiseen ja sammumiseen. Nämä muutokset olivat niin huomattavia Meksikossa, että joitakin ryhmiä, kuten opatoja, ei enää voinut erottaa espanjalaisesta ja meksikolaisesta väestöstä 1700-luvun puoliväliin mennessä. Ryhmät, jotka olivat erillään muista maantieteellisten rajojen takia, kuten serit ja tarahumarat, eivät juuri joutuneet kosketuksiin muutosten kanssa. Ihmiset pakotettiin hyväksymään muutokset niin raa’asti että vuoteen 1680 mennessä pueblot nousivat kapinaan ja ajoivat espanjalaiset pois Rio Granden seudulta. Kun espanjalaiset sitten viimein valloittivat alueen takaisin, he eivät koskaan onnistuneet voittamaan apasseja, tarahumaroita, Ylämaan yumaneita eikä yaquita. Vasta 1880-luvun loppupuolella nämä heimot lakkasivat olemasta sotilaallinen uhka ja meksikolaiset uudisasukkaat asettuivat Lounais-Meksikoon.

Yhdysvaltain vaikutus 1800-luvulla. Englantilais-amerikkalaiset valloittivat Uuden Espanjan pohjoisen osan Meksikon hallitukselta vuonna 1848. Asettuessaan alueelle he, kuten Meksikon hallitus etelässä, asettivat suuria esteitä alkuperäisten amerikkalaisten vanhan elämäntyylin säilymiselle. Huomattavin näistä oli reservaattijärjestelmän luominen, joka eristi heimot osille vanhoja asuinalueitaan, sekä pakollinen mukauttaminen. Alkuperäiset amerikkalaiset pakotettiin omaksumaan uusia viljelyskeinoja ja heitä lähetettiin kouluihin kauas perheistään. Nämä valloitetut heimokunnat pakotettiin omaksumaan uusi hallintorakenne. Ne asetettiin riippuvaiseen asemaan ja ne joutuivat hyväksymään arvoja, jotka eivät kunnioittaneet niiden omia haluja. Holhoava suhtautuminen on tarkoittanut taloudellisen kehityksen ja itsemääräämisoikeuden kaventumista. Perinteisten elinkeinojen häviäminen ja uudet kaupankäynnin muodot pakottivat lounaisalueiden intiaanit markkinatalouteen. Käsitöiden tekemisestä tuli tärkeä osa monien perheiden taloudessa, vaikka niistä saatu hinta ei korvannutkaan niiden tekemiseen uhrattua vaivaa. Kudonnaiset, punotut korit, maalaukset, hopeatyöt sekä keramiikka soivat taloudellista joustavuutta. Ihmiset alkoivat myös käydä palkkatyössä maatiloilla, rautateillä, kaivoksissa ja kaupungeissa.

Väestökehitys. Monet tautiepidemiat raivosivat lounaisalueilla ja tekivät tuhojaan. Esimerkiksi vuonna 1883 puolet hopi-väestöstä kuoli isorokkoon ja vuonna 1918 influenssaepidemian aikana yli puolet jicarilla apasseista ja lähes neljännes navajoista kuoli. 1920-luvulta lähtien väkiluku on hitaasti mutta varmasti kasvanut. Toiset intiaaniheimot tuhoutuivat sisällissotien tuloksena – esimerkiksi halcidomat. Mutta intiaanit ovat säilyneet paremmin kuin millään toisella Pohjois-Amerikan alueella. Tietysti heidän elämänsä on muuttunut. On harhaluulo, että kun intiaanit eivät enää elä ”puhtaassa” kulttuurissaan (toisin sanoen sellaisessa, jota eurooppalaiset eivät olisi turmelleet) heitä ei enää olisi olemassa. Lounaisosien intiaanikulttuurit ovat yhä elinvoimaisia. Intiaaniheimot elävät osana lounaisalueiden kulttuuria ja sen erillisinä jäseninä, joilla on oma elämäntyylinsä. Heidän juurensa ovat yhä menneisyydessä ja maassa. Voimme erottaa neljä lounaisosien intiaaniryhmää aiempien elämäntyylien, yhteisen menneisyyden, ekologisen sopeutumisen, taloudellisen ja kielellisen sukulaisuuden perusteella. Ydin on säilynyt ennallaan ja heimot – pueblot, karjanhoitajaheimot, joukkueheimot sekä metsästäjät ja keräilijät – ovat säilyttäneet ominaislaatunsa.

Intiaanikaunotar

PUEBLOT

Rakennukset, kylät ja kielet. Pohjoisessa Uudessa Meksikossa ja Arizonassa, Coloradon ylätasangoilla ja Rio Granden ja sen sivujokien varrella pueblointiaanit olivat voimakkaimpia – heitä oli yli 4 000 – ja he elivät yhdeksässäkymmenessä kylässä. Nykyään jäljellä on enää kolmekymmentä; loput on hylätty kuivuuden, sairauksien ja sodankäynnin takia. Varhaiset espanjalaiset löytöretkeilijät nimittivät heitä pueblointiaaneiksi heidän poikkeuksellisen arkkitehtuurinsa takia – he elivät taloissa, joissa oli monta huonetta ja jotka oli rakennettu kivestä ja tiilistä – ja he olivat anazaki- ja mogollonheimojen jälkeläisiä. Pueblo tarkoittaa ”kylän asukasta” ja tämä määre kuvasi hyvin pueblojen elämää. Pueblointiaanit eivät muodostaneet heimoa; kukin pueblokulttuuri oli kylä, joka noudatti autonomisia poliittisia lakejaan. Puebloihmiset puhuivat monia eri kieliä. Suurin kieliryhmä on tanoan, osa kiowa-tanoan kieliperheestä. Tanoan muodostuu kolmesta pääkielestä – tiwasta, tewasta ja towasta. Hajallaan tanoan puhujien keskuudessa elävät keresanit. Rio Granden ja sen sivujokien varrella ovat jeresan-kylät Cochiti, Santo Domingo, San Felipe, Santa Ana ja Zia; kauempana lännessä Laguna ja Acoma. Zunipueblo on vieläkin kauempana ja siellä puhutaan zunia. Zuni kuuluu penutian kieliperheeseen, eikä ole sukua muille lounaisalueiden kielille. Hopit asuvat pohjoisessa keskisessä Arizonassa. Hop muodostuu joukosta kyliä, jotka sijaitsevat kolmella mesalla Coloradon ylätasangolla. Hopi on kieli, joka kuuluu shoshonihaaraan uto-atsteekin kieliperheessä. Hopi on sukua piamelle, utelle ja palutelle lounaassa ja monille kieliperheille Meksikon keskiosissa.

Itä- ja länsipueblot. Pueblot ovat jakaantuneet kahteen päähaaraan sijainnin ja geologiseen ympäristöön sopeutumisen perusteella. Itä-pueblot (tanoan ja keresan puhujat) asuvat Rio Granden ja sen sivujokien varrella. Länsipuebloilla (hopeilla, hopi-tewoilla, zuneilla, acomailla ja lagunoilla) ei ole vakinaista vesilähdettä ja he harjoittavat kuivaa maanviljelystä. Uskonto hallitsee pueblointiaanien elämää. Sitä harjoittaessa ollaan yhteydessä maahan, toisiin kansoihin ja yliluonnollisten olentojen kanssa. Kaikki pueblojen elämänalat ovat kietoutuneet toisiinsa ja yhden maailmannäkemyksen alle. Siitä yksinkertaisesta periaatteesta, että ihmisten on elettävä sovussa luonnon kanssa pueblointiaanit ovat kehittäneet rikkaan kulttuuriperinteen, joka ilmenee runoudessa, legendoissa, lauluissa, tanssissa ja taiteessa.

Pueblojen hallinto. Ikivanhoihin kaavoihin perustuva teokratia, jonka johdossa on cacique, pidetään salassa kylän sisällä. Itäisissä puebloissa maallinen valta on governonin käsissä. Hänet nimitetään tai valitaan joka vuosi. Presidentti Lincoln antoi näille johtajille 1860-luvulla valtikat, joista on tullut tärkeitä vallan symboleita. Johtajalla on useita alaisia joita kutsutaan principaleiksi. He ovat vanhempia miehiä, joiden elämänikäinen kokemus auttaa heitä toimimaan viisaasti maallisissa ja uskonnollisissa asioissa. Kaikissa puebloissa on metsästysjohtaja ja sotapäällikkö tai sotapappi.

Perheen merkitys. Tewapueblot muodostuvat kahdesta sosiaalisesta ryhmästä, joita antropologit nimittävät puoliskoiksi. Puoliskon jäsenyys määräytyy isän mukaan vaikka nainen voi vaihtaa puoliskoaan menemällä naimisiin toista puoliskoa edustavan miehen kanssa. Puolen vuoden ajan pueblon velvollisuudet ovat Kesäihmisten käsissä, kun Talvi-ihmiset (toinen puolisko) ovat vastuussa velvollisuuksista toisen vuosipuoliskon aikana. Kaikissa puebloissa perhe on elämän perusta. Tewojen yhteisöissä korostetaan isän tai äidin asemaa, zunien ja hopien keskuudessa äidin suku on järjestelmän perusta.

Karjanhoitajaheimot ja maanviljelijät. Espanjalaisten tullessa karjanhoitajaintiaanit –cahitat, tarahumarat, pimat ja yumit – muodostivat laajimman alaryhmän lounaisalueilla, yli 50 000 ihmistä eli noin kolme neljäsosaa lounaisalueiden asukkaista. He elivät laajalle levinneissä kylissä jokien varrella tai vedensaanniltaan turvatuissa vuoristossa tai erämaassa Etelä-Arizonassa ja Pohjois-Meksikossa. Kaikki maanviljelijäintiaanit halveksivat sosiaalisen aseman ja varakkuuden korostamista. Tärkeimmät uskonnolliset johtajat olivat pikemminkin Shamaaneja kuin pappeja. Maanviljelijäintiaanit jakautuvat kahteen ryhmään – utoatsteekkilaiseen ja hokanilaiseen.

LOUNAISALUEEN INTIAANIHEIMOT

Apassi (engl. Apache). -> apassit.
Cocopat
Quechanit
Halchidhomat
Mohavet
Walapait
Havasupait
Yavapait
Maricopat
Papagot ja ylemmät pimat
Serit
Hopit. Hopituh eli "rauhalliset". Hopit ovat asuneet Arizonan pohjoisosassa kaukaisista esihistoriallisista ajoista ja kuuluvat pueblokulttuurin luojiin. Maanviljelijöitä ja eteviä kasvinjalostajia. Väkiluku alkuaan ehkä 12 000 ja vuonna 1976 6 400 henkeä.
Läntiset Apassit
Chiricahua Apassit
Zunit
Rio Grande keresanit
Jemezit
Navajo (navaho). Oma nimitys diné eli "ihmiset". New Mexicon luoteisosissa sekä lähimmissä osissa Coloradoa, Utahia ja Arizonaa. Väkiluku vuonna 1863 15 000 henkeä, mutta vuonna 1981 jo 167 000 henkeä.
Tewat
Pohjoiset tiwat
Tanot
Pecosit
Eteläiset tiwat
Tompirot
Lagunat
Acomat
Pirot
Jicarilla apassit
Mescalero apassit
Jocomet ja janot
Sumat
Jumanot
Opatat
Eudevet
Jovat
Alemmat pimat
Yaquit
Guarijiot
Tarahumarat
Tubarit
Mayot
Conchot
Tobosot
Guasavet
Acaxeet
Xiximet
Tahuet
Tebehuanit
Zacatecit
Pamet
Karankawat
Nakipat
Paipait
Kiliwat
Cochimit
Guaycurat
Pericùt

Lisäksi joitain huonommin tunnettuja heimoja rannikkotasangoilta ja sisämaasta.

Artikkelin kirjoitti InkaTaika
Kuva Rio Grandesta rockymountainscenery.com
Kuva Bandelier Nathan Carstens
Powwow-kuvat Copyright Native American Powwow - © Gathering of Nations, Ltd. including
Lähteinä mm:
Villi Länsi - toimittaneet William C. Davis ja Joseph G. Rosa.
Mike Sotter: Villi Länsi.
Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit.
Royal B. Hassrick: The Colourful Story of The American West.
Norman Bancroft-Hunt ja Werner Forman: The Indians of The Great Plains.
Suuri Intiaanikirja - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat (Colin F. Taylor, William C. Sturtevant, 1991)

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Sivun kuvat Copyright AJ Baxter

Aiyana

Katso lisää deviantART intiaanitaidetta!

*** www.tunturisusi.com ***