Tunturisuden sivut
Kuvassa yllä kiljumerikotka.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Dominic Sherony

Kotkat ovat päiväpetolintuja

Kotkat ovat päiväpetolintujen joukko, johon kuuluu useita sukuja. Tutuimpia kotkia ovat Suomessakin elävät maakotka, eli lyhyemmin vain kotka ja merikotka. Yhdysvaltojen kansallislintu valkopäämerikotka on myös yksi tunnetuimmista kotkista.

Kiljukotka ja pikkukiljukotka

Suomessa on silloin tällöin havaittu myös kaksi maakotkan lähisukulaista, kiljukotka (Aquila clanga), ja pikkukiljukotka (Aquila pomarina). Kiljukotka on pesinytkin maamme etelä- ja länsirannikolla, mutta ei kuitenkaan enää viime vuosina. Nykyisin kiljukotka on kadonnut Suomen vakituisesta pesimälajistosta ja se luokitellaan maasta hävinneeksi lajiksi. Pikkukiljukotka on Suomessa suuri harvinaisuus, mutta Virossa sitä tavataan pesivänä.

Kotkien ominaisuuksia

Kotkat ovat suurikokoisia ja leveäsiipisiä ja niillä on vähintään 6 - 7 voimakkaasti harittavaa käsisulkaa. Tavallisin yleisväri on ruskea, mutta monilla lajeilla on käsisulkien tyvessä ja pyrstössä valkeaa.

Kotkilla on iso pää ja niillä on jykevä, koukkupäinen nokka. Niillä on jykevät, ainakin osittain höyhenpeitteiset koivet.

Valkopäämerikotka
Valkopäämerikotka

Kuvissa valkopäämerikotkat.

Lentomestareita

Kotkat ovat erinomaisia lentäjiä. Ne lentävät vakain, kauhovin siiveniskuin ja liitelevät välillä. Kaikki kotkalajit ovat taitavia purjelentäjiä ja ne kykenevät kaartelemaan taivaalla jäykin siivin pitkiäkin aikoja. Ne hyödyntävät ylemmäksi noustessaan nousevia ilmavirtauksia. Normaalissa matkalennossa - ei siis kaarrellessa tai saalistuslennossa - petolinnut tyypillisesti iskevät voimakkaasti siivillään viisi - kymmenen kertaa ja sen jälkeen liitävät suorin siivin.

Sukupuolet ja nuoret kotkat

Sukupuolet kotkissa ovat toistensa kaltaisia, joskin naaraat ovat koiraita suurempia. Nuoret saavat aikuispuvun vähitellen neljän - viiden vuoden aikana. Kotkat muistuttavat leveine siipineen ja lyhyine pyrstöineen lähinnä jättiläiskokoisia hiirihaukkoja.

Pesimäpaikat

Yleensä, pesimäajan ulkopuolella hiljaisina pysyttelevät kotkat pesivät korkealla, puiden latvoissa tai kallionkielekkeillä. Ne voivat käyttää samaa pesää vuosikausien ajan.

Saalistus

Kotkat pyydystävät saaliinsa tavallisimmin maasta, mutta ne voivat tyytyä myös haaskoihin. Saaliseläimiään ne etsivät, tähystellen liidellessään, tai jossakin korkealla paikalla istuen, terävänäköisillä silmillään. Saaliinsa kimppuun ne käyvät syöksymällä ja iskevät siihen naskalinterävät kyntensä. Saaliin raatelu käy nopeasti koukkupäisellä nokalla.

Sijoittuminen luonnon kiertokulussa

Petolinnuilla on oma tärkeä sijansa luonnon kiertokulussa. Elävää saalista pyytäessään ne saavat helpoimmin kiinni heikkoja ja sairaita eläimiä ja estävät näin niitä jatkamasta sukua. Petolinnut estävät myös tehokkaasti saaliseläinten kantojen liiallisen runsastumisen, ja näin näiden lajien kannat pysyvät sopivan kokoisina ja terveinä, ja ravintoa riittää kaikille.

Myös haaskojen poisto ne syömällä on luonnon kannalta hyväksi, sillä näin ikäänkuin terveyspoliiseina toimien petolinnut suorittavat maiseman puhdistusta. Tällöin estyvät mahdollisten, haaskoista lähtöisin olevien kulkutautien leviämiset. Samalla kuolleisiin eläimiin sitoutuneet ravinteet palautuvat takaisin luonnon kiertokulkuun.

Maakotka Aquila chrysaetos

Maakotka.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä maakotka Copyright Lee Jaffe

MAAKOTKA (Aquila chrysaetos) - (Linnaeus, 1758)

Maakotka on pitkine ja leveine siipineen kuin kotonaan rajuissakin tuulissa, joista se näyttää suorastaan nauttivan. Maakotka on helppo tunnistaa - sen koko on majesteettinen ja sillä on hitaat siiveniskut. Välillä maakotka lentäessään kaartelee pitkiäkin aikoja ihan liikkumattomin siivin. Maakotkan siipien kärkiväli on 190 - 225 cm. Uros painaa 3 - 4 kg, naaras voi painaa 6 kg.

Maakotka on erämaalaji, joka on aikoinaan pesinyt koko maassa. Kanta taantui sitten suuresti 1950-1960-luvuilla. Nykyisin maakotkien pesivä kanta on arviolta 310 - 390 paria.

Pesimälintuna maakotkaa tapaa nykyisin Pohjois-Karjalasta, Kainuusta ja Kuusamosta alkaen Lappiin - ja myös Suomenselällä. Muualla sitä tavataan muuttoaikoina ja talvella.

Pesivät yksilöt ovat lähes kaikki paikkalintuja. Nuoret ja esiaikuiset linnut kiertelevät aina Keski-Eurooppaa myöten varsinkin syksyisin ja talvisin.

Pesimäpaikallaan kotka on piileskelevä lintu ja sitä on usein vaikea nähdä. Pahin uhka maakotkalle on kaikenlainen häirintä pesäpaikoilla. Vaino on vähentynyt. Sopivien pesäpuiden puute, kanalintujen vähentyminen sekä kemikalisoituminen voivat myös uhata lajia kasvavassa määrin.

Maakotka Aquila chrysaetos Tutustu maakotkaan tarkemmin.

Kiljumerikotka

Kuvassa istuskelee kiljumerikotka.

KILJUMERIKOTKA (Haliaeetus vocifer) - (Daudin, 1800)

Afrikan ääneksi kutsuttu, voimakkaasti kiljahteleva kiljumerikotka elää Afrikassa. Kiljumerikotka elää pääosin kalastuksella, mutta sille kelpaavat myös haaskat, nisäkkäät ja vesilinnut.

Filippiinienkotka

Filippiinienkotka.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright MalNino ( G O >>> J - E - T - S ! )/Alaz Mal

FILIPPIINIENKOTKA (Pithecophaga jefferyi) - (Ogilvie-Grant, 1896)

Tätä maailman harvinaisimpiin ja uhanalaisimpiin kuuluvaa kotkaa tavataan enää muutamalla metsäseudulla Filippiineillä. Se on hyvin vahva sademetsän petolintu, joka harpyijan tapaan pyytää valtaviin kynsiinsä varsinkin apinoita.

Filippiinienkotkan tapa saalistaa apinoita on väijyä niitä paikoillaan - ja syöksyä sitten ketterästi leveiden, lyhyiden siipien vauhdittamana ja pitkän pyrstönsä ohjaamana salamana saaliin kimppuun. Sille maistuvat myös pienet kauriit ja suuret sademetsän linnut, kuten sarvinokat.

Filippiininkotkat pitävät yhteyttä toisiinsa pitkillä vihellyksillä, jotka tuntuvat varsin vaatimattomilta ja kimakoilta, linnun valtaisaan kokoon nähden. Filippiinienkotka on eräs maailman suurimmista linnuista. Linnun pituus on 86 - 102 cm, siipien kärkiväli noin 2 m ja paino noin 7 kg. Naaras on huomattavasti koirasta kookkaampi.

Lajin uhkia ovat sekä metsästys, että sademetsien hakkaaminen ja sitä kautta luonnon pirstoutuminen. Jäljellä on ehkä 100 - 200 pesivää paria.
Savannikotka Aquila rapax

Savannikotka.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright Anguskirk

SAVANNIKOTKA (Aquila rapax) - (Temminck, 1828)

Savannikotkat kiitelevät sinihehkuisella taivaalla Afrikasta Intiaan ulottuvalla laajalla alueella. Ne viihtyvät erityisesti aukeilla alueilla, kuten savannilla - mutta ei toki Saharassa, vaan sen sekä etelä- että pohjoispuolella. Savannikotka on enimmäkseen varsin hiljainen lintu, mutta ääntelee joskus rouhahdellen hieman kuin variksen tapaan.

Valkopäämerikotka

Valkopäämerikotka.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright Anguskirk

VALKOPÄÄMERIKOTKA (Haliaeetus leucocephalus) - (Carolus Linnaeus, 1766)

Valkopäämerikotkissa naaras on hieman isompi kuin uros. Naaraan siipien väli voi olla jopa 2,3 metriä. 75 - 95 cm korkean valkopäämerikotkan paino on 4,1 - 5,8 kg. Aikuisella yksilöllä pään sulat muuttuvat nuoren yksilön ruskeasta valkoisiksi. Valkoinen pää onkin se erityinen piirre, josta laji helposti tunnistetaan. Oranssinkeltainen nokka valkoisessa päässä antaa valkopääkotkan olemukselle erityistä, koristeellista kauneutta.

Valkopäämerikotkan tarkkaavaisessa katseessa meitä tuntuisi kuin tähystävän Amerikka itse, niin Amerikkaa symboloiva lintu se on. Onhan se myös Yhdysvaltain kansallislintu ja siten sen kuva on tullut tunnetuksi kautta maailman Yhdysvaltain vaakunassa ja muissakin maan symboleissa.

Valkopäämerikotkan asuttama alue kattaa lähes koko Pohjois-Amerikan mantereen. Niinpä sitä tavataan niin Kanadasta, Manner-Yhdysvalloista, Alaskasta - kuin myös Pohjois-Meksikosta. Kanadassa lajin elinseutua on lähes koko maa, mutta erityisesti kanta on keskittynyt Brittiläiseen Kolumbiaan. Siellä valkopäämerikotkia on noin 20 000 yksilöä. Lintua on tavattu myös pohjoisesta Meksikosta. Pääosa valkopäämerikotkakannasta keskittyy kuitenkin Yhdysvaltain puolelle. Kaikissa Yhdysvaltain osavaltioissa, Havaijia lukuunottamatta elää valkopäämerikotkia. Erityisen runsas kanta on Floridassa, Wisconsinissa, Washingtonissa, Minnesotassa, Oregonissa ja Michiganissa. Maailman suurin määrä valkopäämerikotkia elää Alaskassa, sillä liki puolet maailman 70 000 valkopäämerikotkasta elää siellä.

Yhdysvalloissa lintua on yritetty suojella monenlaisin ponnistuksin. Näissä suojelupyrkimyksissä onkin onnistuttu, sillä vuonna 2007 valkopäämerikotka voitiin maassa poistaa vaarantuneiden lajien listalta.

Valkopäämerikotkalla, kuten maailman kaikilla kotkilla - on samat uhkaajansa. Ne ovat ihminen - sekä ympäristön tuhoutuminen ja saastuminen elinkelvottomaksi.

Lähteet
*Kotimaan luonto - WSOY
*Lars Jonsson: Linnut luonnossa - Tunturit ja havumetsä
*Antti Halkka - Jani Kaaro - Juha Valste - Seppo Vuokko: Suuri suomalainen luonto-opas
*Carl-Fredrik Lundevall: Suomen linnut - WSOY
*BirdLife Suomi
*Suuri suomalainen luonto-opas - Linnut Antti Halkka - Suuri Suomalainen Kirjakerho 2004
*Nicolai, Singer, Wothe: Linnut - Tammi
*Aho, Lähteenmäki: Talvilintujen ruokinta - Kirjayhtymä
*Hario, Lehikoinen, Pyhälä, Pynnönen-Oudman, Toiviainen: Suomen muuttolinnut - WSOY
*Hildén, Tiainen, Valjakka: Muuttolinnut - Kirjayhtymä
*Tapio Solonen: Suomen linnusto - Lintutieto
*Juhani Lokki, Jörgen Palmgren: Suomen ja Pohjolan linnut - WSOY
*Koko maailman linnut - Helsinki Media
*Koko perheen luonto-opas - Gummerus
*Lars Imby: Suomen linnut - Gummerus
*Jim Flegg: Eurooppalainen lintukirja - Karisto
*Taiteilijaveljekset von Wright - Suomen kauneimmat lintumaalaukset - Valitut Palat