|
|
|
|
|
|
|
Ihmiselle ahma ei ole vaaraksi: yhtään tapausta, jossa ahma olisi tappanut ihmisen, ei
ole raportoitu. Vuonna 1555 kuvaili Olaus Magnus Pohjolan kansojen historiassaan
ahmaa seuraavasti:
"Kun se osuu raadolle, se syö niin ylenmäärin, että sen ruumis paisuu valtavasta ahmimisesta rumpumaiseksi. löydettyään ahtaan paikan puiden välissä se puristautuu siihen, jolloin se pian rajusti tyhjenee. Näin hoikennuttuaan se palaa haaskalle ja täyttää taas vatsansa äärimmilleen, puristautuu jälleen samaan rakoon kuin aikaisemmin, palaa uudelleen haaskalle ja niin edelleen, kunnes tämä on kokonaan syöty. Silloin se alkaa kiihkeästi etsiä uutta saalista. Vielä hän sanoo, että se joka pukeutuu ahmannahkaturkkiin, voi syödä miten paljon hyvänsä, ja että sitä joka nukkuu ahmannahkavällyjen alla vaivaa hirvittävä nälkä". |
|
| Ahma tiivistetysti. Ahma on maalla elävistä näätäeläimistä suurin. Ahman voimakas purenta murtaa suurenkin luun ja uppoaa myös jäätyneeseen lihaan. Ahma kulkee hyppien tai laukaten ja osaa myös kiivetä puuhun. Ahma saattaa syödä myös kettuja. Ahman nimi viittaa sen näätäeläimelle tyypilliseen taipumukseen tappaa useita eläimiä kerralla varastoon (ahmatti). |
|
Lisääntyminen
Ahman kiima-aika sijoittuu kesä-heinäkuulle. Mutta alkio kiinnittyy kohtuun vasta vuodenvaihteessa tai sen jälkeen - ahmalla on viivästynyt sikiönkehitys. Ahman pennut syntyvät maalis-huhtikuussa pesään, joka tavallisesti on kaivettu syvälle luminietosten alle. Lumi on hyvä lämmöneristäjä. Jos esimerkiksi ilman lämpötila on -20 astetta, lämpötila metrin vahvuisen lumikerroksen alla maan pinnan tasossa on nollan vaiheilla. Lumipeitteen ohella pentujen tiheä karvapeite ja kokoon käpertyminen estävät liiallista lämmön luovuttamista. Pentuja syntyy 2-4 ja emonsa elinpiirissä ja seurassa ne pysyttelevät ainakin loppusyksyyn - naaraspennut joskus pidempäänkin. Joskus pennut voivat viipyä emonsa seurassa jopa seuraavan pentueen syntymään asti. Mikäli ahmanaarasta häiritään pesällä, se siirtää pennut uuteen paikkaan. Naaras tulee sukukypsäksi toisella ikävuodellaan. Tämän jälkeen se saa pentuja yleensä joka vuosi, mutta jos ravinnonsaanti on huonoa, lisääntyminen voi joskus jäädä tapahtumatta. Vuonna 2001 tietoon tuli kuusi ahmapentuetta, kaikki poronhoitoalueen ulkopuolelta, Pohjois-Karjalasta (Tuupovaara-Ilomantsi, Lieksa ja Valtimo), Kainuusta (Kuhmo ja Sotkamo) ja Pohjanmaalta (Kannus). Pentueissa oli keskimäärin 1,3 pentua. Kertyneiden tietojen pohjalta on arvioitavissa, että poronhoitoalueen ulkopuolella syntyi 6-10 ahmapentuetta. Ravinto Ahmalla on suursyömärin maine, siitä se on saanut suomalaisen nimensäkin - ahma on ahmatti. Tähän viittaa myös sen tieteellinen nimi lat. gula kurkku. Ahma on havumetsävyöhykkeen raadonsyöjä. Karhun tavoin se palaa haaskalleen aterioimaan. Mutta se saalistaa myös itse pieniä ja keskikokoisia hirvieläimiä, kuten poroja ja metsäpeuroja. Saalistajana ahma on kömpelö verrattuna muihin suurpetoihin. Porojahdinkin onnistuminen riippuu paljon suotuisista lumiolosuhteista. Pehmeässä, syvässä lumessa ahma ei uppoa läheskään yhtä paljon kuin poro. Poron paino alustan neliösenttimetriä kohden on 8-10-kertainen ahmaan verrattuna. Otollisissa lumiolosuhteissa ahma saattaa kuitenkin tappaa kerralla useampia poroja tai metsäpeuroja. Tämä on tyypillistä käyttäytymistä näätäeläimille, ne tappavat tavallaan varastoon. Etenkin kesäaikana ahman laajaan ruokavalioon kuuluu myös lintuja, jäniksiä, kettuja, pikkunisäkkäitä, sammakoita sekä kasviravintoa ja marjoja. Pesällään odottaville pennuilleen ahmanaaras saattaa kuljettaa ruokaa hyvin pitkien matkojen takaa - jopa kahdenkymmenen kilometrin päästä haaskalta. |
|
Tänä päivänä tiedämme jo enemmän ahmasta, kuin siitä Olaus Magnuksen aikana
tiedettiin. Ahma on omituisella, kuin lyllertävällä laukallaan kaiken aikaa
liikekannalla oleva ja utelias, matalarakenteinen petoeläin.
Epäsosiaalisena eläimenä ahma viihtyilee yksikseen mieluiten
jylhissä salomaissa ja erämailla kaukana ihmissasutuksesta - se on omien teittensä
yksinäinen kulkija. Peninkulmittain se taittaa taivalta
yhden päivän aikana. Kaikki kolot ja mättäät se ehtii reitillään
tutkimaan ja puuhunkin se kipaisee vauhdilla, jos se sieltä vainuaa jotakin
syötäväksi kelpaavaa. Ahman uhkana sen tulevaisuuden ja selviytymisen kannalta maassamme
ovat pienet populaatiot.
Erämaassa viihtyvä ahma vaatii suuren reviirin. Sopivien elinympäristöjen
vähennyttyä jäljellä olevat populaatiot ovat pieniä ja hajallaan ja siten vaarassa
hävitä kokonaan. Pienissä populaatioissa myös geneettisen vaihtelun vähäisyys
voi heikentää kantaa. Luontaiset viholliset ahmalta puuttuvat, mutta sutta se
väistää. Ihminen on ahmankin pahin vihollinen ja ratkaisee ahman kohtalon ja tulevaisuuden.
Lähteinä mm: Suomen WWF Suomensuurpedot.fi Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos RKTL Erkki Pulliainen: Suomen suurpedot Erkki Pulliainen: Petoja ja ihmisiä Anders Bjärvall: Suuri nisäkäskirja 
|