Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä, Copyright © Flickr/Selbe and Lily
*Kuva oikealla yllä karhuparista, Copyright © Flickr/ucumari
*Kuva oikealla alla karhuemo pentuineen, Copyright © Flickr/Robert Levy


KARHU (Ursus arctos)

Karhu on suurikokoinen, pyöreämuotoinen petoeläin, joka on vaivatta tunnistettavissa. Se on Euroopan suurin petoeläin. Sillä on vankat raajat, vahva kaula ja "kyttyrähartiat", jonka muodostavat etuselän kohdalla molemmilta kyljiltä toisiaan vasten pystyyn nousevat pitkät karvat.

Karhun ruumiin pituus on 130 - 250 cm. Pienellä töpöhännnällä on pituutta on 5 - 15 cm ja se on osittain piilossa turkin sisällä. Naaraiden paino on 60 - 170 kg ja urosten 100 - 300 kg.

Turkin värit vaihtelevat

Karhun turkin väritys vaihtelee mustanruskeasta kellanruskeaan - vaalean kellanharmaasta miltei mustaan. Iän karttuessa turkin väri saattaa paljonkin muuttua. Turkki on hyvin tuuhea ja se suorastaan pakottaa karvat osoittamaan nahasta suoraan poispäin. Kuonossa karvat ovat pinnan myötäiset, muualla päässäkin karvat törröttävät pystyssä. Pennuilla on usein selvästi erottuva vaalea kaulus, kuin kaunis sepelmäinen kaulakoru.

Karhu ursus arctos

Klikkaa kuvaan, näet muutaman karhukuvan.

Suomen suurimmat karhut - painavin pannoitettu 373 kg - painavin kaadettu 361 kg

  • Suomen painavin (tavattu ja punnittu, painavampiakin voi olla) karhu: Kuhmossa pannoitettu ja punnittu nimen Jakki saanut karhu, 373 kg. (Karjalainen 24.8.2011: Kuhmossa kaadettiin suurin Suomessa metsästetty karhu)
  • Suurin Suomessa metsästetty karhu: Kuhmossa kaadettiin maanantaina, 22.8.2011, elopainoltaan suurin Suomessa metsästetty karhu. Uroksella oli painoa 361 kiloa, mittaa kuononpäästä hännäntyveen pikkaisen alle kaksi metriä ja etutassulla leveyttä 16 senttiä. (Karjalainen 24.8.2011: Kuhmossa kaadettiin suurin Suomessa metsästetty karhu)

  • Suomessa oli toukokuussa 2014 karhuja vähintään 1405 - 1535

    Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos arvioi, että Suomessa oli toukokuussa 2014 vähintään 1405 - 1535 karhua - ennen syksyn 2014 metsästyskautta. Luku sisältää arvion keväällä 2014 syntyneistä noin 265 pennusta. Suomen karhukanta on kokonaisuutena hienoisesti pienentynyt vuoden 2010 huipun jälkeen. Vuonna 2013 ennen metsästyskautta karhuja oli 1560 - 1680. (Rktl 12.5.2014).

    Karhukannan hoidossa Suomi jaetaan neljään kannanhoitoalueeseen: poronhoitoalue, vakiintuneen kannan hoitoalue, levittäytymisvyöhyke, kehittyvän kannan hoitoalue

    Karhukannan hoitosuunnitelman peruslinjauksena on, että maa on jaettu erilaisiin kannanhoitoalueisiin, joissa kantaa hoidetaan erilaisilla tavoitteilla ja näin ollen myös poikkeuslupien määrä suhteessa kantaan on erilainen eri alueilla.

    Karhukannan hoidossa Suomi jaetaan neljään kannanhoitoalueeseen eli poronhoitoalueeseen, vakiintuneen kannan alueeseen, levittäytymisvyöhykkeeseen ja kehittyvän kannan hoitoalueeseen.

    Poronhoitoalueella ja vakiintuneen kannan hoitoalueella karhukanta pidetään nykytasolla. Levittäytymisvyöhykkeellä karhujen määrän annetaan kasvaa maltillisesti. Näin turvataan karhujen levittäytyminen kehittyvän kannan alueelle. Kehittyvän kannan hoitoalueella karhujen määrän annetaan lisääntyä alueen asukastiheyden ja elinkeinorakenteen asettamissa rajoissa. (mmm.fi - Karhukannan hoitosuunnitelma).
    Karhu ursus arctos Karhu ursus arctos
    Ahma
    Karhu on vakaa kanta-astuja Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
    *Kuva Copyright - Photo K. Jalone - © Lake Clark National Park & Preserve
    Karhu

    Karhu on kanta-astuja

    Karhu on kanta-astuja, sekä etu- että takajaloissa on viisi varvasta. Takajalan jälki selvine kantapään painalluksineen muistuttaa paljon "lättä- ja paljasjalkaisen" ihmisen jälkeä. Kooltaan karhun jäljet ovat ihmisen jäljen kokoiset taikka suuremmat. Tauno V. Mäki on kuvannut karhunjälkeä osuvasti ja todennut, että "se on aikamiehen kintaan kokoinen!" Karhun paino on niin suuri, että kosteassa maassa sen kesäkuussa maahan astuma jälki voi olla vielä elokuussa näkyvissä.

    Aistit

    Kuulo- ja hajuaisti ovat karhun tärkeimmät aistit, joilla se tekee itselleen selkoa ympäristöstään. Näihin aisteihin verraten karhun näkökyky on heikohko. Jos karhu ei kuule kohteestaan ääniä ja tuuli ei tuo oikealta suuunnalta hajuja, karhulla näyttää olevan huomattavia vaikeuksia selvittää häiriön aiheuttajaa.

    Ravinto

    Karhu on kaikkiruokainen - sen pääravintona ovat kasvikunnan tuotteet. Keväisin se kaivelee syödäkseen juuria ja syö heinän ja ruohon oraita, kesemmällä ruokana ovat kaikenlaiset vihreät kasvinosat, pihlajan ja koivun lehdet, hunaja, myöhemmin myös vilja ja marjat: hillat, variksenmarjat ja mustikat, jotka ovat loppukesän ja syksyn pääravintona. Talven rasvavaraston keruussa marjat ovat tärkeä lähde. Tässä marjojen syönnissä karhulta kuluukin suurin osa vuorokaudesta, sillä marjoja on syötävä paljon ja niitten pienuuden vuoksi aikaa myös kuluu.

    Myös kalat, hyönteiset, muurahaiset keväisin, lahokannossa elävät kovakuoriaisten toukat, linnut ja nisäkkäät, haaskat ja joskus jotkut kotieläimetkin kuten lehmät ja lampaat kuuluvat karhun ruokavalioon. Karhu pystyy tappamaan aikuisen hirven. Karhun hirvi- taikka porojahti sijoittuu useimmiten kevääseen. Yhtenä syynä tähän lienee se, että kasvisravinnon löytäminen tällöin on vaikeampaa. Karhu voi yrittää saalistustaan vaanien ja yllättäen, mutta se voi ottaa kiinni saaliseläimen myös uuvutusajolla, joka voi kestää kilometrejä. Hankikelit ovat saalistuksessa karhulle suotuisia - hanki kannattaa sitä, mutta ei hirveä. Saaliinsa karhu peittää taiten ja palaa haaskalleen usein, sitä myös vartioiden.

    Karhunpyyntiä Seitsemän veljeksen tapaan

    Seitsemän veljestä olivat innokkaita metsämiehiä ja kaatoivat tuimissa taisteloissa useita karhuja.

    "Tullut oli myös karhunpyynnin otollisin aika. Silloin ottivat veljekset keihäänsä, painoivat kivääreihinsä tuikeat luodit ja läksivät herättämään salon ruhtinasta, joka jo pimeässä konnossaan uneksui syvällä lumisten kuusien alla. Ja kaatoi heidän luikkunsa monen turpaisen kontion, koska hän vihaisena rynkäsi rauhankammiostaan ulos. Silloin nousi usein tuima taistelo, lumi tuoksahteli kauas ympärille ja punertui vuotavasta verestä, kun haavoja annettiin kahden-puolen. Niinpä taisteltiin kunnes viimein karheanaamainen otso makasi rauhallisna. Mutta veljekset, ehdittyään iloisesti kotiansa taakkanensa, voitelivat haavojansa lääkkeellä, joka oli rakennettu viinasta, suolasta, kruudista ja tulikivi-jauhoista. Sillä he voitelivat haavojansa ja pyhkäisivät keltaruskeata tervaa päälle."
    Karhun vihellys

    Karhulla on monipuolinen äänivalikoima. Se saattaa karjahdella, murista ja möyrähdellä. Yleisimmin tunnettu karhun äänistä on sen vihellys. Yllätetty karhu saattaa pakonsa aikana pysähtyä viheltämään. Marjamatkoilla marikolta tavattu karhu saattaa ilmoittaa olemassaolostaan tuon tuostakin vihellyksellä. Epätietoisuus tilanteesta saattaa osaltaan saada karhun viheltämään.

    Karhu liikkeellä

    Karhut liikkeellä

    Karhut ovat liikekannalla enimmäkseen hämärän laskeutuessa ja öisin. Iäkäs kuusimetsä on karhulle erityisen mieluisaa ympäristöä. Myös jyrkillä ja vaikeakulkuisilla rinteillä karhu on kuin kotonaan. Karhu saattaa vierailla myös vaikkapa avotuntureilla, viljelyksillä, hakkuuaukioilla ja soilla - mutta yleensä tällöin se on etsimässä ravintoa. Liikkuessaan karhu jättää itsestään monenlaisia jälkiä maastoon - ulostekasoja, revittyjä muurahaiskekoja, käänneltyjä kiviä ja purema- ja kynnenjälkiä puunrunkoihin. Kesäaikaan etenkin urokset liikkuvat paljon ja vaeltavat satojakin kilometrejä lyhyessä ajassa. Naaraskarhu pentuineen pysyttäytyy tietyllä elinalueella, joka sekin on kooltaan useita satoja neliökilometrejä. Naaraskarhun vuotuisen liikkuma-alueen koko on tavallisesti 200 - 1000 neliökilometriä, uroskarhun 700 - 3000 neliökilometriä. Karhu on nopea ja voimakas eläin, suuresta koostaan huolimatta ketterä ja kiipeilee ja uikin taitavasti.

    Lisääntyminen

    Karhun kiima-aika on alkukesällä, toukokuun lopusta heinäkuuhun ja tällöin urokset käyvät kiimataisteluita. Kantoaika on 194 - 278 vuorokautta. Karhulla on viivästynyt sikiönkehitys - sikiön kiinnittyminen kohtuun viivästyy 4,5 - 7 kuukautta.

    Pennut syntyvät tammi-helmikuussa talvipesään ja niitä on yhdestä neljään. Pentuja karhu synnyttää kahden-neljän vuoden välein. Pennut ovat sokeita ja karvattomia ja painavat vain 260 - 625 grammaa, siis eipä juuri oravaa enempää. Pennut viipyilevät emonsa seurassa yleensä seuraavan vuoden touko-kesäkuuhun. Sukukypsiksi karhut tulevat aikaisintaan 5-vuotiaina. Karhut elävät luonnossa noin 30-vuotiaiksi. Vankeudessa karhu on saavuttanut 47 vuoden iän.

    Karhunpentu

    Karhunpyyntiä vaativimmillaan

    Karhunpyytäjät, kuten Martti Kitunen, ovat omana aikanaan olleet hyvin kuuluisia ja kansallissankarin maineessa. Karhunpyynti on ollut suurta uljautta ja rohkeutta vaativaa ja siihen ovat kyenneet vain harvat ja valitut.

    Kitunenkin metsästi karhunsa ampumalla, mainitaankinhan hänet karhunkaatajaksi ja mestariampujaksi. Menneinä aikoina karhunkaataja useinkin ihan yksin kävi mesikämmentä vastaan, aseenaan vain tukeva karhukeihäs - tai ehkä hänellä sentään oli vanhanaikainen, piilukkoinen pyssy. Tällöin mieheltä kysyttiin taitoa, rohkeutta, päättäväisyyttä ja vahvoja hermoja, kun hän joutui kaksinkamppailuun vahvan vastustajansa kanssa. Silloin monesti tiukan paikan tullen miehen piti työntää karhun kitaan pyssynsä, joka ehkä ratkaisevalla hetkellä ei lauennutkaan.

    Entisaikojen karhuoppaissa annettiin ohjeita, miten karhun kanssa tuli menetellä. Jos karhunkaatoa yrittäessään epäonnistui ja kaatui maahan, tuli kokeneen metsästäjän heti heittäytyä vatsalleen ja tekeytyä kuolleeksi. Väitettiin, että karhu tällöin jätti uhrinsa helpommin rauhaan.

    Karhunpyyntiä kaupunkiherrojen tapaan

    Kehittyneemmät aseet olivat käytössä karhukeihäiden jälkeen. Tällöin karhunkaatajiksi pääsivät jopa kaupunkien karhunkaatajiksi pyrkivät herrasmiehet. Joku paikkakuntalainen ensiksi "kiersi" talviuntaan nukkuvan karhun, eli teki laajahkon kierroksen sen paikan ympäri, jossa hänen tietämänsä mukaan karhu nukkui talviuntaan.

    Sitten hän möi tämän karhunkierroksen sopivasta hinnasta pyyntiin haluaville kaupungin herroille. Nämä saapuivat koirineen ja uudenaikaisine metsästyskivääreineen, piirittivät nukkumapaikan ja herättivät karhun huudoilla ja laukauksilla. Kun karhu unenpöpperöisenä tuli ulos pesästään ihmettelemään meteliä, se sai kuolettavan kuulan. Näin oli syntynyt sankarillisia kaupungin karhunkaatajia, jotka pääsivät ylpeilemään kaadollaan. Totta puhuen, he olivat aivan eri joukkoa, kuin nuo varhaisimpien aikojen yksinäiset karhukeihäsmiehet. Ilmankos vanha kirja päättääkin karhuartikkelinsa näin:

    "Turvattomana, henkipattona, huvimetsästäjien turhamaisen maineentavoittelun ainaisen uhan alaisena kulkee Suomen komea kontio metsissämme."

    Karhu Kalevalassa

    Kun kaadettua karhua tuotiin juhlasaatossa kotiin, siitä puhuttiin näin:

    "Otsonen, metsän omena, mesikämmen käyretyinen.
    Otsoseni, ainoiseni, mesikämmen kaunoiseni.
    Metsän kultainen käkönen, kaunis karva röyhetyinen.
    Otsoseni, lintuseni, mesikämmen kääröseni.
    Metsän otsonen, omena, metsän kaunis källeröinen.
    Otsoseni, ainoiseni, lintuseni, lempiseni."
    Ihminen ja karhu

    Karhun tieteellisessä nimessä arctos ei viittaa mihinkään arktiseen, vaan kyseessä on kreikan karhua merkitsevä sana. Luontaiset viholliset karhulta puuttuvat. Ihminen on karhun pahin vihollinen. Lähes poikkeuksetta karhu veäytyy piiloihinsa, kun se on havainnut ihmisen läsnäolon. Karhu tarvitsee laajan elinpiirin ravinnon etsimiseen, ihmisen välttämiseen ja pesäpaikan löytämiseen. Asutuksen leviämisen, metsätalouden ja teiden takia karhuille sopivat elinympäristöt pienenevät ja pirstoutuvat. Eristyneet pienet populaatiot ovat vaarassa hävitä. Ahtaalle joutuneiden yksilöiden ravinnon saanti vaikeutuu, jolloin ne saalistavat normaalia enemmän karjaa. Joillain alueilla myös salametsästys uhkaa karhukantoja.

    Karhu on suurin metsiemme petoeläimistä ja vaikka sitä pelätään, niin sitä myös kunnioitetaan. Eipä ihme, että karhu onkin maamme kansalliseläin. Kansanperinteessä ja saduissa karhu on nähty metsän kuninkaana ja se on saanut monenlaisia nimiä korven kontiosta otsoon ja mesikämmeneen. Ehkä oudompia ovat Kalevalan käyttämät nimitykset pitkävilla, rahankarva taikka karvalallunen. Etenkin sadut ovat muovanneet kuvaa karhusta, jolla on kyllä valtavat voimat mutta joka ei käytä voimiaan väärin, vaan on rauhallinen ja hyväntahtoinen jättiläinen.

    Silti karhu saa myös oman, suuren osansa siitä yleisestä petovihasta, joka juontaa juurensa jo menneille vuosisadoille ja vaikkapa 1800-luvun kansallisajattelijaamme J.L. Runebergiin. Runebergille kansallissankareita olivat hahmot, jotka kykenivät kamppaillen voittamaan luonnon. Runoelmassa Hirvenhiihtäjät Kurun Matti nousee kansallissankariksi, joka tappoi karhun talvipesältä: "Kiljuen keihääseni se tunkihe, kiihkoa värjyin, kynsin, silmin, suin yht'aikaa pyrki se kimppuun; suottapa raivosi: minkä se päin tuli, sen minä väistyin taammas vain, yhä kierrellen terotettua rautaa, kunnes hankea hurmeellaan punehutti jo karhu, raukeni jalkani luo, veti viimeisen korahuksen."

    Karhu ursus arctos

    Taiteilija on laittanut tyttöset kävelylle käsikynkkää karhun kanssa, mutta näin läheiset suhteet karhun kanssa eivät oikeassa elämässä ole mahdollisia.

    Karhun käyttäytyminen ihmiskohtaamisissa

    Suomen karhukanta on runsastunut viime aikoina ja karhut ovat palanneet ihmisten tiheästi asuttamille alueille, joista ne ovat olleet poissa vuosikymmeniä. Tästä johtuen ihmisten kohtaamiset, jopa konfliktit, karhujen kanssa ovat lisääntyneet. Koska karhu ei ole entuudestaan tuttu nykyihmisille, ovat ihmisten tunteet karhua kohtaan usein asenteellisia. Joko karhua ei pelätä lainkaan, tai sen läsnäolo herättää voimakasta pelkoa.

    Karhun käyttäytymisestä kohtaamisissa ihmisten kanssa ja "luonteesta" ei ole juurikaan tutkimustietoa. Tällaisen tutkimustiedon kerääminen on aiemmin ollut miltei mahdotonta, mutta nykyteknologian avulla karhun käyttäytymisestä on mahdollista saada tarkkaa tietoa. Tutkimme karhun käyttäytymistä pannoittamalla uroskarhuja GPS (sateellittipaikannin)-GSM (matkapuhelin) -pannoilla, jotka voivat lähettää karhun liikkeistä lähes reaaliaikaista paikkatietoa (2 - 3 krt/min) tekstiviestein. Kokeissa päivämakuulla olevaa karhua lähestyttiin kahden ihmisen toimesta kävellen ja puhellen.

    Alustavien tulosten perusteella karhut joko väistivät ihmistä tai piiloutuivat. Usein käyttäytyminen oli näiden käyttäytymismallien yhdistelmä, jossa karhu esim. väistyi ensin ja jäi sitten piiloon, poistuen taas kauemmas kun ihmiset olivat loitonneet. Etäisyys, jossa karhu reagoi ihmisiin vaihteli paljon, mutta oli yleisesti noin 60 metrin luokkaa tiheissä metsiköissä, joissa karhut yleensä viettävät päivänsä.

    Tutkimustieto karhun käyttäytymisestä on tärkeää, jotta ihmisten ennakkoluuloja voidaan hälventää ja jotta yleisölle voidaan perustella kannanhoidollisia toimenpiteitä. (Janne Sundell, Ilpo Kojola ja Ilkka Hanski - huhtikuu 2011 - 1. Suomen nisäkäspäivät)

    Ylhäistä syntyperää

    Eikä karhu suinkaan ollut mitään halpaa sukua ja syntyperää. Näin kuvaili Väinämöinen sen syntypaikkaa:

    "Ei otso olilla synny
    Eikä riihiruumenilla,
    Tuoll' on otso synnytetty,
    Mesikämmen käännytetty
    Luona kuun, malossa päivän,
    Otavaisen olkapäillä,
    Ilman impien tykönä,
    Luona luonnon tyttärien."


    Ohjeet karhun kohtaamiseen

    Jyväskylän riistanhoitoyhdistyksen puheenjohtaja Harri Niemisen mukaan karhun kohdatessaan ei kannata joutua hysterian valtaan, mutta varovaisuutta on syytä noudattaa. Pennun ja emäkarhun väliin ei pidä missään tapauksessa saa mennä.

    Mikäli karhun huomaa kotinsa lähettyvillä, ei sitä tulisi lähteä karkottamaan kotikonstein, vaan oikea tapa on soittaa asiasta hätäkeskukseen. Tällöin riistanhoitoyhdistykset karkottavat karhun pois yhteistyössä poliisin kanssa. (Iltalehti/Saija Räsänen 25.6.2012)

    Alaskan eräpoliisin ohjeet karhumailla liikkumiseen

    Alaskassa on valtavasti karhuja, sekä mustakarhuja että harmaakarhuja. Foxin hienossa sarjassa seurataan Alaskan poliisin ja eräpoliisin työtä Alaskan karhumailla. Alaskan eräpoliisin antamat ohjeet karhumailla liikkumiseen ovat varmasti kaikkialla yleispätevät.

  • Älä koskaan yllätä karhua! Kun liikut karhumailla, niin pidä kaiken aikaa ääntä niin, että karhu kuulee, kun tulet. Voit vaikka puhua itseksesi, mutta pääasia on, että et hiiviskele maastossa äänettömästi. Erityisesti, jos yllätät karhun pentuineen, olet heti vaaran paikassa.
  • Jos kuitenkin kohtaat karhun, niin älä missään nimessä lähde pakojuoksuun! Karhu näkee silloin sinut pakenevana saaliina, ja toimii sen mukaan.

  • Alaskassa karhuja on paljon ja ne ovat kaiken aikaa liikekannalla ruokaa etsimässä. Ongelmatilanteita on tavattoman paljon. Eräpoliisitkin kulkevat karhumailla kaiken aikaa järeät aseet ampumavalmiina ja hyvin varuillaan ollen. Karhujen käyttäytymiseen tuolla vaikuttaa suuresti se, että niitä saadaan metsästää syöteillä. Karhulle metsään asetettu syötti mielletään Alaskassa syötin lähistöllä liikkuville ihmisillekin hyvin vaaralliseksi. Ristiriitaista on lainkäyttö Alaskassakin, sillä muunlainen villieläimen, karhunkin ruokkiminen, on jyrkästi laitonta ja siitä tulee sakot. Kesällä 2013 humalainen mies ruokki grillilihalla mustakarhua, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa. Mies selvisi juopontuurilla ruhjeilla, mutta sai tuosta sakot. Tuli mieleen tuota dokumenttia katsoessaan, että mitähän vaikuttaa meillä karhujen käyttäytymiseen se, että niille pidetään vuodesta toiseen haaskoja pitkin metsiä niin, että rikkaat turistit saavat kuvata karhuja. (National Geographic: Alaskan poliisit - Fox 10.9.2013)
    Karhu ursus arctos
    Pori
    Karhun levinneisyys

    Esiintyminen

    Karhu on metsäeläin ja sen levinneisyys vastaa vanhassa maailmassa suurten havumetsäalueiden vyöhykettä. Suurimmat karhupopulaatiot esiintyvät Venäjällä, Alaskassa ja Kanadassa. Aiemmin karhu oli Euroopassa laajalle levinnyt. Nykyisin sitä on jäljellä vain Fennoskandiassa, Venäjällä sekä jäänteenä Etelä-Euroopan vuoristoissa - Pyreneillä, Alpeilla, Apenniineilla, Karpaateilla sekä Balkanilla. Venäjällä on arviolta 36 000 karhua - Venäjän Karjalassa karhuja on 2500-3000. Muualla Euroopassa karhuja on noin 14 000. Ruotsissa karhuja on suunnilleen saman verran kuin Suomessa. Norjassa karhuja on noin 50.

    Karhuja on myös suuressa osassa Aasiaa sekä paikoin Pohjois-Amerikassa, missä sen nimenä eräillä alueilla on grizzly. Maailmanlaajuisesti karhu ei ole uhanalainen, mutta Euroopassa se on luokiteltu vaarantuneeksi. Euroopan karhupopulaatio on listattu CITES-sopimuksen liitteeseen II, eli lajin kansainvälinen kauppa on sallittua mutta luvanvaraista. Suomessa karhu on uhanalainen.

    Talviuni

    Talviajan karhu nukkuu ja käyttää tähän nukkumiseen aikaa jopa noin puolet vuodesta. Syynä tähän nukkumiseen on se, että talviaikana karhulle sopivaa ravintoa on niukasti taikka ei laisinkaan tarjolla - ja myös lumi vaikeuttaa sen liikkumista, ravinnon etsimistä ja saalistamista.

    Talvipesäänsä karhu vetäytyy loka-marraskuussa. Syksyllä, ennen nukkumaan vetäytymistä - karhu syö itsensä niin lihavaksi kuin mahdollista. Monet karhut kasvattavat tällöin rasvavarastoaan miltei yksinomaan marjoja syömällä. Mitä pohjoisempana karhu talvipesässä on, sitä pidempään se siinä viipyy. Nukkuessaan karhu ei syö, eikä juo - ei virtsaa, eikä ulosta. Sen monet elintoiminnot hidastuvat suuresti. Sen sydän lyö vain noin 10 kertaa minuutissa, normaalin nopeuden ollessa 40 lyöntiä minuutissa. Ruumiinlämpö alenee 38 C-asteesta 33-34 asteeseen.

    Karhu herää uniltaan keväällä maalis-huhtikuussa. Herätyksen aiheuttaa joko kova nälkä, kun sen ravintovarastot ovat kuluneet ruumiista loppuun taikka talvipesään sulavasta lumesta valuva vesi - ja ne yhdessäkin.

    Karhut ovat "viinaanmeneviä"

    Jos ja kun vanhaan eläinkirjaan on uskominen, niin karhu on viinaanmenevä sekä luonnonvaraisena että kesynä. Ennen vanhaan, jolloin vienan- ja aunuksenkarjalaiset samoin kuin liettualaiset ja venäläiset karhunkesyttäjät kiertelivät kylästä kylään karhujaan tanssittamassa - tapa, josta Olaus Magnus kertoo historiassaan - oli katsojilla tapana antaa ryyppyjä sekä karhuille että niiden tanssittajille.

    Herraskartanojen kesyistä karhuista kerrotaan juttuja siitä, miten niillekin iloisissa kekkereissä on annettu totia ja miten ne ilmeisesti hyvillään ovat moisen kulauksen jälkeen kieltään liponeet.

    Seitsemän veljeksen isän kolkko kohtalo

    Seitsemän veljeksen isä on yksi kuuluisimpia, karhun surmaamaksi tulleita suomalaisia, vaikka tiedämmekin isästä varsin vähän. Isä oli urhea ja ankaran innokas karhunmetsästäjä, mutta niin vain hänellekin kävi karhun kanssa huonosti.

    "Heidän isäänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen parhaassa iässään äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa. Molemmat silloin, niin metsän kontio kuin mies, löyttiin kuolleina, toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tanterella. Pahoin oli mies haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Niin lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin viisikymmentä karhua."

    Topi Romppasen kolkko kohtalo

    Kolkko oli Ilmari Kiannon teoksessa Punainen viiva (1909) myös kirjan keskeisen henkilön, köyhyyden kiroissa kamppailevan Topi Romppasen kohtalo. Talviuniltaan herännyt nälkäinen karhu kävi kirjan lopussa Topin lehmäraiskan kimppuun, ja tästä hirmuisen vihanpuuskan valtaan joutunut Topi kävi kirveen kanssa puolestaan pedon kimppuun, ennättäen yhden kerran iskemäänkin karhua kirveellään rintaan...

    "Hätähuuto ja hälinä oli kuulunut ylös mökkiin: - siunaillen, pahaa aavistaen, sydänalaansa painellen riensi sieltä Riika emäntä alas pellon kuvetta...

    Silloin oli jo vertatihkuva karhu pakenemassa metsään. Koira ei sitä seurata uskaltanut, vaan ulvoi ja vapisi, häntä koipien välissä, saunan takana.

    - Topi hoi, Topii...!

    Mutta ei Topi enää vastannut. Hän makasi hievahtamatta pälvellä, ja hänen kaulansa poikki valui veri - punaisena viivana.

    Mökin pärepaikkaisen akkunaruudun takaa näkyivät tyttölapsen kalpeat, kauhistuneet kasvot."


    Metsämiehen laulu

    Säv. Yrjö Kilpinen - San. Aleksis Kivi

    "Metsän poika tahdon olla,
    sankar jylhän kuusiston.
    Tapiolan vainiolla karhun
    kanssa painii lyön, ja
    maailma unholaan jääköön."


    Lähteinä

    Suomen WWF
    Karhuseura
    Suomensuurpedot.fi
    Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos RKTL
    Metsäpolku - Metsäyhdistys
    Suomalaisten petoviha - Maria Suutala
    Erkki Pulliainen: Suomen suurpedot
    Erkki Pulliainen: Petoja ja ihmisiä
    Anders Bjärvall: Suuri nisäkäskirja

    Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
    *Toiseksi alin kuva Copyright JHall159
    *Alin kuva Copyright Maggi_94
    *Karhumaalaus, tytöt käsikynkkää karhun kanssa Copyright sofi01
    Karhu kuntiemme vaakunoissa

    Yllä kuvassa karhu Porin vaakunassa. Porin lisäksi karhu tai jotakin karhuun liittyvää on Alahärmän, Alavuden, Euran, Ilmajoen, Isokyrön, Karhulan, Kauhajoen, Kontiolahden, Lapuan, Nuijamaan, Nurmeksen, Pudasjärven, Virtain ja Vöyrin vaakunassa. (Karhut Suomen kuntavaakunoissa - www.nalle.fi)

    Karhu ursus arctos Suomen vaakunaeläin - karhu vai leijona?

    Suomen vaakunakysymys oli 1920 - 1930-luvuilla voimakkaasti esillä jolloin kiisteltiin koko leijonavaakunan oikeudesta valtakunnan vaakunana. Eräiden tahojen mielestä leijona oli paitsi Suomessa vieras eläin, myös muisto sortovallasta ja he halusivat korvata sen karhulla. Jos Suomella ei ennestään olisi ollut vaakunaa, tämä karhu olisi varmaan ollut varteenotettava ehdotus, olihan karhu mukana jo Juhanan herttuanvaakunassa vuodelta 1557. Se, että karhu maailmalla tunnetaan ennen kaikkea Venäjän symbolina näyttää tässä yhteydessä jääneen unohduksiin.

    Karhun huomattavin puolestapuhuja oli pääkonsuli Rudolf Ray joka kirjoitti: Suomi oli Juhana III:n ruhtinaskunta eikä mitään muuta, ja meille se (leijonavaakuna) näin ollen merkitsee orjan merkkiä, jota me vielä väärässä uskossa palvelemme. Hän suunnitteli itse kokonaan uuden valtakunnanvaakunan. Vaakunan kuviona oli ikeensä murtava musta karhu, joka oli sijoitettu hopea-sinikatkoiseen kultaisilla ruusuilla sirotteiseen kenttään. Suomen vanhat värit oli säilytetty kilven leveässä, kuusenhavuilla kuvioidussa reunuksessa. Kokonaisuudessa on tavoiteltu heraldista tyyliä mutta lopputuloksena se oli epäheraldinen sekamelska. Sortovallasta muistuttavan kruunun korvaaminen mielikuvituksellisella soihtukuviolla on ajalle tyypillinen piirre.

    Vuonna 1934 asetti valtioneuvosto komitean laatimaan ehdotusta täydelliseksi Suomen tasavallan vaakunaksi. 9.6.1936 jättämässään mietinnössään karhunkannattajat saivat jonkinlaisen myönnytyksen, sillä komitea ehdotti, että Suomella olisi useiden muiden maiden tavoin sekä suuri että pieni vaakuna. Pieni vaakuna muodostuisi pelkästään kilvestä kruunun kera tai ilman. Ylempien valtioelinten käyttöön tarkoitetussa suuressa vaakunassa olisi kilvenkannattajina kaksi karhua ja siihen kuuluisi myös kuusenrunkojalusta jonka päällä olisi nauhakkeessa sanat vapaa, vakaa ja vankka. Nauhakkeen värit, hopea ja sininen viittaisivat Suomen lipun väreihin. Ehdotusta ei kuitenkaan vahvistettu ennen sotia, eikä siihen myöhemmin enää palattu. Näin karhusta ei koskaan tullut Suomen valtakunnan vaakunaeläintä. (Suomen vaakunaeläin - karhu vai leijona? - www.nalle.fi)

    Kiertoilmauksia ja peitenimiä - karhulla sadoittain otsosta nalleen ja pihkakintusta pitkävillaan

    Metsästyskulttuurissa on ollut yleistä käyttää eläimistä erilaisia kiertoilmaisuja ja peitenimiä, ei siis eläinten varsinaisia lajinimiä. Kiertoilmaisuja on käytetty siksi, että on ajateltu, että jos eläimen oma nimi mainitaan, niin se karkottuu paikalta - tai päinvastoin, esimerkiksi vaarallisen petoeläimen kohdalla, ilmaantuukin ei-kutsuttuna paikalle. Kiertoilmauksilla on pyritty varmistamaan metsästysonnea.

    Karhua, joka sekin on alunalkaen kiertoilmaisu ja merkitsee karheaa turkkia, on mainittu milloin otsoksi, milloin kontioksi ja milloin mesikämmeneksi. Mesikämmen ja erityisesti Nalle ovat karhun lempinimiä, jotka ovat ensisijaisesti kuuluneet lasten ja satujen maailmaan.

    Tutkijat ovat löytäneet karhulle yhteensä peräti parisataa erilaista nimeä. Tutumpien otsojen ja kontioiden ohella karhun kutsumanimiä eli peitenimiä ovat mm. - tietyllä äänenpainolla lausuttuna: Hän, Itse, Jumalanvilja, Kainunpoika, Matti, Mehtä, Mehtäläinen, Metsä, Metsänhaltija, Metsän mies, Metsän ukko, Metän elukka, Nokinen mies, Nokinen poika, Ohto, Osmo, Otso, Otsonen, Otto, Se, Vanha Antti ja Vieras.

    Ihmisen ja karhun sukulaissuhteeseen liittyviä mielisteleviä ilmauksia ovat: Esi-isä, Haltia, Isokäpälä, Jumala, Jumalan mies, Kaima, Kouki, Kouko, Kouvo, Metsänvaari, Mettän vanhus, Mies, Suuremmainen, Suuri herra, Tätinipoika ja Äijä. Pelotteluun käytetään sanoja: Mönninkäinen, Mörkö, Kurko ja Pöppö.

    Karhun nimiä ovat myös Ukko, Ukkonen, Korven herra, Korvenkuningas, Kultaherra, Metsän kulta ja hopea, Metsän (kultainen) kuningas, Metsän (kultainen) omena, Suomessa ennen vanhaan kansan parissa karhusta puhuttiin Aikamiehenä, Kusiaisten nuolijana, Lehmänpelkona, Luukyrpänä, Pihkakinttuna tai Pitkävillana. (Seija Ruponen, Karhuseura: Mesikämmenen matkassa metisiltä mättäiltä Otavaisen olkapäille)

    Myyttien yliluonnolliset karhut

    Karhu, jumalanpoika on ollut monen pohjoisen kansan toteemi, palvottu ja kunnioitettu eläin, kultin kohde, heimon ja suvun symboli.

    Karhuperinteen syntyjuurien arvellaan olevan muinaisessa Euroopassa. Karhu on ollut pyhänä läsnä alusta alkaen eurooppalaisissa kulttuureissa, jo ennen Sokratesta ja Moosesta. Myöhemmin karhuperinne levittäytyi Keski-Euroopasta Skandinaviaan, Venäjälle, Kaukoitään, Aasiaan ja Pohjois-Amerikkaan. Myös Latinalaisessa Amerikassa ihmiset ovat muinoin kunnioittaneet ja jumaloineet karhua.

    Todisteet karhunpalvonnasta ovat tosin osin hävinneet monin paikoin, mutta asian puolesta todistavat vieläkin mm. monet arkeologiset jäänteet, nykyisten heimokulttuurien tavat, uskonnolliset uskomukset ja riitit sekä käytössä olevan kielen rakenne.

    Karhunpalvonta on ollut ennen kaikkea muinaisten metsästäjäkansojen uskonto. Japanin alkuasukasheimon ainujen lisäksi Siperian alkuperäisväestö ja Pohjois-Amerikan intiaaniheimot ovat kaikkein eniten harjoittaneet karhunpalvontaa.

    Karhunpalvonta on ollut muodoltaan primitiivistä kansanuskoa. Kansanuskoiset karhuriitit ovat toistuneet samankaltaisina kaikkialla maailmassa kansallista eroista ja karhulajista riippumatta. (Karhumyyttien lähde: Karhuseura).
    Karhu Ursus arctos
    TUNTURISUDEN ELÄIN- JA LINTUSIVUJA AAKKOSJÄRJESTYKSESSÄ
    Eläimiä A - M

  • Ahma
  • Apinat
  • Delfiinit
  • Euroopansuslikki (siiseli)
  • Filippiinienkummittelija
  • Genetti
  • Gueretsat
  • Gundi
  • Hiekkamangusti
  • Hirvieläimet
  • Hyeenat
  • Ilves
  • Impala
  • Jääkarhu
  • Kapybara (vesisika)
  • Karhu
  • Keisaritamariini
  • Kiinantupaija
  • Kirahvi
  • Kissaeläimet - aasiankultakissasta villikissaan
  • Koala
  • Kodiakinkarhu
  • Koiraeläimet
  • Kultapanda
  • Kärppä
  • Laiskiaiset
  • Liito-orava
  • Lumikko
  • Majavat
  • Mangusti
  • Mara
  • Meerkat
  • Metsäjänis
  • Minkki
  • Mungot
  • Murmelit
  • Mustajalkahilleri
  • Mustakarhu
  • Myyrät
  • Eläimiä N - V

  • Norsut
  • Numbatti (pussimuurahaiskarhu)
  • Näätä
  • Orava
  • Panda
  • Piisami
  • Pikkumangusti
  • Pikkumarmosetti
  • Pikkuvirtahepo
  • Preerikot
  • Puoliapinat
  • Pussipiru
  • Rengashäntämaki
  • Saimaannorppa
  • Sarvikuonot
  • Saukko
  • Seeprat
  • Simpanssi
  • Sinivalas
  • Siperianmaaorava
  • Skunkki
  • Supi (pesukarhu)
  • Susi - ja kaikki koiraeläimet
  • Tunturisopuli
  • Unikeko
  • Vaivaishiiri
  • Virtahepo
  • Vompatit
  • Vähäpäästäinen
  • Lintuja

  • Harakat
  • Huuhkaja
  • Kanahaukka
  • Keisaripingviini
  • Kiiruna
  • Korppi
  • Kotkat
  • Kuningaspingviini
  • Käki
  • Lapinpöllö
  • Laulujoutsen
  • Metso
  • Naakka
  • Palokärki
  • Punatulkku
  • Riekko
  • Suopöllö
  • Teeri
  • Tiaiset
  • Tilhi
  • Tornipöllö
  • Tunturihaukka
  • Tunturikihu
  • Tunturikiuru
  • Tunturipöllö
  • Valkoselkätikka
  • Varis
  • Varpuspöllö
  • Viirupöllö
  • Eläimiä ja lintuja - ja ihmisiä

  • Aasi - miniaasi - muuli - muuliaasi - minimuuli
  • Alpakka
  • Chilentsintsilla
  • Fretti
  • Gekot
  • Hamsterit
  • Hevoset ja ponit
  • Ihminen
  • Kamelit
  • Kani
  • Kilpikonnat
  • Kissat
  • Koiralinkit
  • Laama
  • Lehmä
  • Marokonraitahiiri
  • Marsu
  • Minipossut ja mikropossut
  • Mongolianjirdi (gerbiili)
  • Papukaijat
  • Rotat
  • Siilit
  • Sinikelta-ara


  • Esihistoriallinen aika

  • Dinosaurukset
  • Hirviösusi
  • Jättiläislaiskiainen
  • Mammutit ja mastodontit
  • Sapelihammaskissa eli smilodon
  • Tylppäkuonokarhu


  • *** tunturisusi.com linkit ***