Karhu kuntiemme vaakunoissa
Yllä kuvassa karhu Porin vaakunassa. Porin lisäksi karhu tai jotakin karhuun liittyvää on Alahärmän, Alavuden,
Euran, Ilmajoen, Isokyrön, Karhulan, Kauhajoen, Kontiolahden, Lapuan, Nuijamaan,
Nurmeksen, Pudasjärven, Virtain ja Vöyrin vaakunassa.
(Karhut Suomen kuntavaakunoissa - www.nalle.fi)
Suomen vaakunaeläin - karhu vai leijona?
Suomen vaakunakysymys oli 1920 - 1930-luvuilla voimakkaasti esillä jolloin kiisteltiin koko leijonavaakunan oikeudesta
valtakunnan vaakunana. Eräiden tahojen mielestä leijona oli paitsi Suomessa vieras eläin, myös muisto sortovallasta ja he
halusivat korvata sen karhulla. Jos Suomella ei ennestään olisi ollut vaakunaa, tämä karhu olisi varmaan ollut varteenotettava ehdotus,
olihan karhu mukana jo Juhanan herttuanvaakunassa vuodelta 1557. Se, että karhu maailmalla tunnetaan ennen kaikkea Venäjän
symbolina näyttää tässä yhteydessä jääneen unohduksiin.
Karhun huomattavin puolestapuhuja oli pääkonsuli Rudolf Ray joka kirjoitti: Suomi oli Juhana III:n ruhtinaskunta eikä mitään muuta,
ja meille se (leijonavaakuna) näin ollen merkitsee orjan merkkiä, jota me vielä väärässä uskossa palvelemme.
Hän suunnitteli itse kokonaan uuden valtakunnanvaakunan. Vaakunan kuviona oli ikeensä murtava musta karhu, joka oli sijoitettu
hopea-sinikatkoiseen kultaisilla ruusuilla sirotteiseen kenttään. Suomen vanhat värit oli säilytetty kilven leveässä, kuusenhavuilla
kuvioidussa reunuksessa. Kokonaisuudessa on tavoiteltu heraldista tyyliä mutta lopputuloksena se oli epäheraldinen sekamelska.
Sortovallasta muistuttavan kruunun korvaaminen mielikuvituksellisella soihtukuviolla on ajalle tyypillinen piirre.
Vuonna 1934 asetti valtioneuvosto komitean laatimaan ehdotusta täydelliseksi Suomen tasavallan vaakunaksi. 9.6.1936
jättämässään mietinnössään karhunkannattajat saivat jonkinlaisen myönnytyksen, sillä komitea ehdotti, että Suomella olisi
useiden muiden maiden tavoin sekä suuri että pieni vaakuna. Pieni vaakuna muodostuisi pelkästään kilvestä kruunun kera tai ilman.
Ylempien valtioelinten käyttöön tarkoitetussa suuressa vaakunassa olisi kilvenkannattajina kaksi karhua ja siihen kuuluisi myös
kuusenrunkojalusta jonka päällä olisi nauhakkeessa sanat vapaa, vakaa ja vankka. Nauhakkeen värit, hopea ja sininen viittaisivat
Suomen lipun väreihin. Ehdotusta ei kuitenkaan vahvistettu ennen sotia, eikä siihen myöhemmin enää palattu.
Näin karhusta ei koskaan tullut Suomen valtakunnan vaakunaeläintä. (Suomen vaakunaeläin - karhu vai leijona? - www.nalle.fi)
Metsämiehen laulu
Säv. Yrjö Kilpinen -
San. Aleksis Kivi
"Metsän poika tahdon olla,
sankar jylhän kuusiston.
Tapiolan vainiolla karhun
kanssa painii lyön, ja
maailma unholaan jääköön."
Kiertoilmauksia ja peitenimiä - karhulla sadoittain otsosta nalleen ja pihkakintusta pitkävillaan
Metsästyskulttuurissa on ollut yleistä käyttää eläimistä erilaisia kiertoilmaisuja ja peitenimiä, ei siis
eläinten varsinaisia lajinimiä. Kiertoilmaisuja on käytetty siksi, että on ajateltu,
että jos eläimen oma nimi mainitaan, niin se karkottuu paikalta - tai päinvastoin, esimerkiksi
vaarallisen petoeläimen kohdalla, ilmaantuukin ei-kutsuttuna paikalle. Kiertoilmauksilla on pyritty
varmistamaan metsästysonnea.
Karhua, joka sekin on alunalkaen kiertoilmaisu ja merkitsee karheaa turkkia, on mainittu
milloin otsoksi, milloin kontioksi ja milloin mesikämmeneksi.
Mesikämmen ja erityisesti Nalle ovat karhun lempinimiä, jotka ovat ensisijaisesti kuuluneet lasten ja satujen maailmaan.
Tutkijat ovat löytäneet karhulle yhteensä peräti parisataa erilaista nimeä.
Tutumpien otsojen ja kontioiden ohella karhun kutsumanimiä eli peitenimiä ovat mm.
- tietyllä äänenpainolla lausuttuna: Hän, Itse, Jumalanvilja, Kainunpoika, Matti, Mehtä, Mehtäläinen, Metsä, Metsänhaltija, Metsän mies, Metsän ukko,
Metän elukka, Nokinen mies, Nokinen poika, Ohto, Osmo, Otso, Otsonen, Otto, Se, Vanha Antti ja Vieras.
Ihmisen ja karhun sukulaissuhteeseen liittyviä
mielisteleviä ilmauksia ovat: Esi-isä, Haltia, Isokäpälä, Jumala, Jumalan mies, Kaima, Kouki, Kouko, Kouvo, Metsänvaari, Mettän vanhus, Mies, Suuremmainen,
Suuri herra, Tätinipoika ja Äijä. Pelotteluun käytetään sanoja: Mönninkäinen, Mörkö, Kurko ja Pöppö.
Karhun nimiä ovat myös Ukko, Ukkonen, Korven herra, Korvenkuningas, Kultaherra, Metsän kulta ja hopea, Metsän (kultainen) kuningas, Metsän (kultainen) omena,
Suomessa ennen vanhaan kansan parissa karhusta puhuttiin Aikamiehenä, Kusiaisten nuolijana, Lehmänpelkona, Luukyrpänä, Pihkakinttuna tai Pitkävillana.
(Seija Ruponen, Karhuseura: Mesikämmenen matkassa metisiltä mättäiltä Otavaisen olkapäille)
Myyttien yliluonnolliset karhut
Karhu, jumalanpoika on ollut monen pohjoisen kansan toteemi, palvottu ja kunnioitettu eläin,
kultin kohde, heimon ja suvun symboli.
Karhuperinteen syntyjuurien arvellaan olevan muinaisessa Euroopassa. Karhu on ollut
pyhänä läsnä alusta alkaen eurooppalaisissa kulttuureissa, jo ennen Sokratesta ja Moosesta.
Myöhemmin karhuperinne levittäytyi Keski-Euroopasta Skandinaviaan, Venäjälle, Kaukoitään,
Aasiaan ja Pohjois-Amerikkaan. Myös Latinalaisessa Amerikassa ihmiset ovat muinoin
kunnioittaneet ja jumaloineet karhua.
Todisteet karhunpalvonnasta ovat tosin osin hävinneet monin paikoin, mutta asian puolesta
todistavat vieläkin mm. monet arkeologiset jäänteet, nykyisten heimokulttuurien tavat,
uskonnolliset uskomukset ja riitit sekä käytössä olevan kielen rakenne.
Karhunpalvonta on ollut ennen kaikkea muinaisten metsästäjäkansojen uskonto.
Japanin alkuasukasheimon ainujen lisäksi Siperian alkuperäisväestö ja Pohjois-Amerikan
intiaaniheimot ovat kaikkein eniten harjoittaneet karhunpalvontaa.
Karhunpalvonta on ollut muodoltaan primitiivistä kansanuskoa. Kansanuskoiset karhuriitit
ovat toistuneet samankaltaisina kaikkialla maailmassa kansallista eroista ja karhulajista
riippumatta. (Karhumyyttien lähde: Karhuseura).
Lähteinä
Luonnonvarakeskus (Luke)
Suomen WWF
Karhuseura
Suomensuurpedot.fi
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos RKTL
Metsäpolku - Metsäyhdistys
Suomalaisten petoviha - Maria Suutala
Erkki Pulliainen: Suomen suurpedot
Erkki Pulliainen: Petoja ja ihmisiä
Anders Bjärvall: Suuri nisäkäskirja