Kengurut (Macropodidae)
Kengurut ovat Australian kotoperäisiä eli endeemisiä, kuuluisia pussieläimiä.
Kenguru on Australian symboli. Onhan jättikenguru, jonka vanhempi lajinimi on punajättikenguru, myös Australian kansalliseläin.
Brittiläinen tutkimusmatkailija James Cook oli ensimmäinen, joka käytti kirjoitetussa englannin kielessä sanaa "kangaroo",
eli kenguru. Hänen kuvauksensa mukaan eläin oli kuin vinttikoira, joka loikkii kuin jänis tai peura.
Kun elävä kenguru oli myöhemmin näytteillä Lontoossa, se herätti valtavaa huomiota.
Kenguruiden heimossa on kaksi alaheimoa, 11 sukua ja 65 lajia.
Näistä "jättijaloista" suurelle yleisölle tutuimpia ovat eräät suurikokoiset kengurut, kuten maailman suurin pussieläin
jättikenguru (punajättikenguru)
(Macropus rufus), ja harmaaisokenguru (isojättikenguru)
(Macropus giganteus).
Jättikenguru (punajättikenguru) (Macropus rufus), maailman suurin pussieläin ja tietenkin myös suurin kenguru.
Kenguruiden ominaisuuksia
Australiassa elää monimuotoinen pussieläinlajisto, ja näistä pussieläimistä tunnetuimpiin kuuluvat kengurut.
Vaikka kaikilla kenguruilla onkin yhteisiä ominaisuuksia, niin ne myös eroavat monin tavoin toisistaan.
Suurimmat jättiläiskengurut voivat saavuttaa 210 cm:n korkeuden ja painaa lähes 100 kg, kun
pienimmät rottakengurut ovat 20 - 52 senttimetriä pitkiä ja painavat puolesta kolmeen kiloon.
Kenguruissa urokset ovat naaraita suurempia.
Kenguruilla on pieni pää, joka muistuttaa peuran päätä ja suuret, kääntyilevät korvat.
Kenguruiden lantio on suuri ja lihaksikas. Kenguruilla on häntä, joka suurilla kenguruilla voi olla yli metrin mittainen.
Kenguruiden eturaajat ovat suhteettoman lyhyet, verrattuna voimakkaisiin takaraajoihin.
Eturaajat muistuttavat ihan kuin ihmiskäsiä etenkin silloin, kun kenguru seisoo suorana.
Takaraajat ovat erityisen suuret, tunnuspiirre, josta juontuu kenguruiden latinankielinen nimi
Macropodidae - "jättijalat" taikka "pitkät jalat".
Taitavia uimareita
Kengurut ovat taitavia uimareita. Uidessaan ne käyttelevät sekä raajojaan, että voimakasta häntäänsä,
jolla ne suihkivat puolelta toiselle. Joskus kengurut heittäytyvät uimasilleen, kun koirat niitä ahdistavat.
Jos koirat menevät kengurun perässä veteen, ovat ne suuressa vaarassa, sillä vedessä kenguru voi
tarrata kiinni koiraan pienillä, mutta vahvoilla eturaajoillaan, joiden käpälissä on viisi teräväkyntistä varvasta.
Jos kenguru saa otteen koirasta, se yrittää painaa sen veden pinnan alle.
Myös dingot voivat seurata kengurua veteen asti. Laumana saalistavat dingot muodostavat vedessäkin
kenguruille suuren uhan.
Katso kenguru loikkaa, mies on löytänyt sen
"Katso kenguru loikkaa, mies on löytänyt sen", lauletaan ikivanhassa laulussa. Rauhallisesti laitumella liikuskellessaan ja ruokaillessaan kenguru käyttää sekä etu-
että takaraajojaan siten, että sen paino on vuorotellen eturaajojen, sekä hännän ja takaraajojen varassa.
Kenguruiden hännästä ja lyhyistä eturaajoista tulee kuin kolmijalka, joka tukee niiden ruumiinpainoa, kun ne nostavat takajalkojaan eteenpäin.
Kengurusta sanotaan, että "se on pussieläin, jolla on jouset jaloissa".
Kun kenguru lähtee nopeaan menoon, se loikkii yksinomaan takaraajoillaan, mistä se juuri tunnetaankin.
Tätä loikkimista voisi kutsua myös hyppimiseksi taikka hyppyloikiksi.
Loikkiessaan se tasapainottaa ruumistaan isolla hännällään. Korkeutta isoimpien kenguruiden loikilla on noin puolitoistametriä
ja pituutta jopa 9 - 13,5 metriä. Kenguru voi tällaisessa loikkakiidossaan ylittää lähes kolmen metrin
korkuisia aitoja ja muita esteitä. Tällaista menoa voisi kutsua jo lähes lentämiseksi!
Mitä pienempi on kenguru, sitä lyhyempiä ja matalampia ovat sen loikat.
Punaniskakenguru (Macropus rufogriseus).
Nopeutta voi olla 300 metrin pyrähdyksellä nopeimmilla kenguruilla 50 km tunnissa, mutta jos siihen
on jokin erityinen syy, kuten pakeneminen, nopeus voi olla hetken aikaa yli 60 km tunnissa.
Kengurut eivät ole vain nopeita, vaan ne käyttävät myös loikkiessaan tehokkaasti minimoiden
energiaansa. Koska kenguru kuluttaa liikkuessaan vain vähän energiaa, se pystyy kulkemaan pitkiäkin matkoja väsymättä. Entä miten se pystyy liikkumaan niin taloudellisesti?
Kengurun energiatehokkaan liikkumisen salaisuus on sen pitkissä akillesjänteissä
Ne toimivat kuin kierrejouset, venyvät alas tullessa ja supistuvat ponnistettaessa.
Loikkimisvauhti ei vaikuta kengurun hyppyloikkien määrään. Se suorittaa loikkia saman määrän tietyssä ajassa kuten sekunnissa,
olipa loikkanopeus mikä hyvänsä, mutta pidentää vauhdien kasvaessa loikkiensa pituutta. Ainoan poikkeuksen
muodostaa vain se tilanne, kun kenguru pelästyy, jolloin se liikkeelle rynnätessään voi aluksi ottaa hyvin nopeasti
muutaman pikkuhypyn, kiihdyttäessään vauhtiaan.
Elintavat
Kengurut liikkuvat pienempinä taikka suurempina ryhminä, mutta jotkut niistä viihtyvät
ihan yksikseenkin.
Ravinto
Kengurut kuuluvat märehtiviin kasvinsyöjiin. Ravintona ovat ruoho, lehdet ja juuret.
Pääosan tarvitsemastaan vedestä kenguru saa ravintonsa mukana. Tämä auttaa sitä
selviytymään Australian kuumassa ja kuivassa luonnossa.
Kengurut ruokailevat enimmäkseen yöaikaan, jolloin on viileää ja päiväajat ne lepäilevät.
Lampaankasvattajat, joita Australiassa on runsaasti, eivät pidä kenguruista,
jotka käyttävät ravinnokseen samoja ruohoniittyjä lampaiden kanssa.
Jättikenguru (punajättikenguru) (Macropus rufus).
Metsästys - puolesta ja vastaan
Kenguruitakin metsästetään. Australiassa miljoonia kenguruita metsästetään terveystietoisten grillimestareitten luomupihveiksi.
Kengurunlihasta 75 prosenttia syödään Australiassa, jossa kulutus kasvaa 20 - 30 prosenttia vuodessa.
Australiassa arvioidaan olevan ainakin 30 -40 miljoonaa kengurua. Neljän suurikokoisen kengurulajin kantaa säädellään metsästyksellä. Vuosittain jaetaan kuutisen miljoonaa kaatolupaa,
joista kuitenkin suuri osa jää käyttämättä.
Eläinsuojeluväki vastustaa metsästystä jyrkästi. Eläintensuojelijoiden mielestä metsästys on raakaa, likaista ja moraalitonta.
Lihan käsittely ei ole hygieenistä, koska ruhojen kuljetus kylmään kestää tunteja, ja lihasta löytyy usein ihmiselle vaarallisia bakteereita.
Naaraita myös tapetetaan ja orvot poikaset jäävät yksin luonnon armoille ja ne menehtyvät. Australiassa metsästyskulttuuri
on kehittymätöntä, jos sitä arvioi sillä perusteella, miten kenguruita metsästetään. Tappamismenettelyt ovat niin julmia,
että yksityiskohtiin ei voi mennä.