Minkki - Neovison vison

Minkki Suomessa

Minkki kuvattuna Nauvossa 18.7.2010.

All rights reserved
*Kuva yllä Copyright © Johan Halonen

*Taidekuva oikealla - Credit: painting by Consie Powell from Kays and Wilson's Mammals of North America, © Princeton University Press (2002)

MINKKI (Neovison vison)

Minkki kuuluu petoeläinten lahkoon Carnivora, ja siinä näätäeläinten heimoon, Mustelidae.

Levinneisyysalue

Villiminkin alkuperäinen levinneisyysalue on Pohjois-Amerikassa, siellä Floridasta aina Alaskaan asti.

Amerikasta minkkejä on siirtoistutettu muualle maailmaan, taikka niitä on alettu pitää turkistarhoilla. Näistä tarhoista minkit ovat karanneet ja muodostaneet populaatioita laajalti Eurooppaan, Aasian pohjoisosiin, New Foundlandiin sekä Tulimaahan.

Koko ja ulkonäkö

Minkin pituus on 46 - 70 cm, paino 700 - 1600 g. Urokset ovat naaraita kookkaampia. Hännällä on mittaa 15 - 20 cm. Minkki muistuttaa ulkonäöltään kahta alkuperäislajistoomme kuuluvaa näätäeläintä - hilleriä ja vesikkoa. Minkistä ehtii luonnossa näkemään yleensä vain esiin puikahtavan ja samalla katoavan pään, jolloin mieleen jää vain näätäeläimen alati utelias katse.

Minkin lähempi tarkastelu paljastaa kiiltävän, mustanruskean turkin, jossa on valkoinen täplä leuan alla, joskus myös valkoinen läikkä kurkussa. Tarhoista karanneilla minkeillä värikirjo turkeissa on jalostuksen myötä suurempi. Määrätietoisella jalostuksella on kehitetty monia, erivärisiä rotuja ja muunnoksia, joiden turkit ovat toinen toistaan hienompia, tuuheampia ja kiiltävämpiä.

Minkki on vesikon tapaan ketterä puolivesieläin, jolla on osittain räpyläiset jalat vedessä liikkumiseen. Vesikko on minkkiä pienempi ja sillä on ylähuulessaankin valkoinen laikku. Tuntomerkki ei kuitenkaan ole täysin varma, sillä noin 10 prosentilla minkeistäkin on myös valkoinen laikku ylähuulessaan. Amerikan minkki ja Euroopan vesikko eivät ole läheistä sukua toisilleen. Ne vain ovat eläneet samanlaisissa elinympäristöissä ja muovautuneet lajeina toistensa kaltaisiksi.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuvat oikealla Amerikan minkistä Kanadassa, Copyright © Eric Bégin

Lisääntyminen

Minkki kaivaa harvoin oman pesänsä, sen sijaan se käyttää luonnononkaloita, jotka se vuoraa ruoholla, höyhenillä ja karvoilla. Minkki parittelee talvella, helmi-huhtikuussa. Minkillä on ajoittain viivästynyt sikiönkehitys - sikiönkehitys viivästyy 13 - 50 vrk. Minkkinaaraan tiineysaika vaihtelee, ollen 39 - 76 vuorokautta sen mukaan, kuinka paljon sikiönkehitys viivästyy. Tähän vaikuttavat elinalueen olosuhteet. Poikaset, yleensä keskimäärin 4 - 7, syntyvät huhti-toukokuussa. Turkistarhassa poikasia voi olla jopa 17.

Avuttomat, pienet poikaset kehittyvät nopeasti, ja emo lopettaa imetyksen puolentoista kuukauden jälkeen. Poikaset seuraavat emoaan syksyyn asti, jolloin ne lähtevät perustamaan omaa reviiriään. Minkkipopulaatio vaihtuu nopeasti. Kaikkien yksilöiden on todettu korvautuvan uusilla kolmessa vuodessa. Elinikä luonnossa on silti enimmillään 10 vuotta.

Elinpiiri eli reviiri voi käsittää 1,5 - 6 km rantaviivaa. Minkin elinpiiri on nauhan muotoinen, koska se kulkee pitkin rantoja saalista etsien.

Minkit tiedottavat lajitovereilleen reviirinsä rajat hajumerkeillä. Tarvittaessa ne myös puolustavat tiukasti elinaluettaan muita samaa sukupuolta olevia minkkejä vastaan. Tämän vuoksi nuorten yksilöiden on etsittävä itselleen uusia, miehittämättömiä elinalueita, mikä yhdessä hyvän lisääntyvyyden kanssa auttaa lajin nopeata levittäytymistä uusille alueille.

Tehokkaasti levittäytyvä generalisti

Minkki on hyvin sopeutuvainen laji. Sitä esiintyy kaikenlaisten vesistöjen varsilla, isojen ja pienten järvien, jokien ja pikkupurojen rannoilla - sekä myös ulkosaaristossa ja pohjoisessa jopa puurajan yläpuolella. Minkin vahvuutena on sen generalistisuus: se pystyy hyödyntämään helposti monenlaista ravintokohdetta ja siirtymään ravinnosta toiseen vaivattomasti.

Poikkeuksellisen eläimen minkistä tekee sen kyky hyödyntää sekä maan että veden riistaa. Ominaisuus on arvokas etenkin talvella, joka on usein maapedolle niukkuuden aikaa. Talvella minkki siirtyykin vesistöjen äärille kalastamaan.

Villiminkit ovat liikkeellä öisin ja hämärän aikaan. Yhden päivän aikana minkki tekee taivalta pari kilometriä. Tarhoista maastoutuneet minkit puolestaan liikkuvat usein päiväaikaan. Vuorokausirytmiin vaikuttaa kuitenkin suuresti ravinnon määrä sekä paikan rauhallisuus, joten ei ole mitenkään harvinaista törmätä minkkiin myös päivisin. Se ei ole erityisen arka, mutta ei kuitenkaan niin utelias kuin kärppä. Aktiivisuus laskee talvisin.

Minkin jäljet, liikkuminen ja ulosteet

Minkin jälki on tyypillinen parijälki, mutta kiinteämmällä alustalla näkyvät usein kaikkien neljän tassun painallukset joka hypyssä. Varpaiden välissä oleva pieni räpylä erottuu jäljissä vain ihanneolosuhteissa. Jälki alkaa vedestä ja päättyy veteen.

Liikkeiltään minkki liikkuu aaltomaisesti loikkien ja kohottautuu välillä takajaloilleen tarkkaillakseen ympäristöä. Vaikka se ei kovinkaan usein kiipeile puuhun, se liikkuu varsin ketterästi kallioilla. Vedessä liikkuessaan se kauhoo etutassuillaan, mutta sukeltaessaan saaliin perään se voi käyttää kaikkia neljää raajaa.

Ulosteet ovat samantapaisia kuin saukolla, mutta pahanhajuisia.

Äänet

Aggressiivisena tai kiihtyneenä minkki voi sihistä tai päästää kiljaisun. Kiimassa uros päästää kotkottavia ääniä. Poikasten ääntely koostuu lähinnä vikinästä.

Tarhaminkki

Minkki tuotiin Eurooppaan turkiseläimeksi. Tarhoista karanneet ja luontoon varta vasten vapautetut minkit ovat muodostaneet elinvoimaisia minkkikantoja eri puolille Eurooppaa.

Minkkejä tuotiin 1920-luvulla tarhattavaksi Norjaan, Ruotsiin ja Suomeen. Kiinnostus tätä pohjoisamerikkalaista näätäeläintä kohtaan oli suuri, olihan sen nahka turkiksena kaunista, kestävää ja kevyttä - sekä kallista. Suomessa ensimmäiset villiintyneet minkkikannat havaittiin jo 1930-luvulla. Vielä tuolloin ei kuitenkaan osattu aavistaa, millainen riesa minkeistä aikaa myöten koittaisi monille alkuperäislajeillemme. Osa Suomeen kotoutuneista minkeistä tuli rajan takaa Neuvostoliitosta, jonne niitä myös istutettiin. 1950-luvulla minkki yleistyi ja 1970-luvulla maassamme oli jo vahva minkkikanta. Tällä hetkellä maastamme ei löydy ainuttakaan minkitöntä kuntaa - sama tilanne oli vallalla jo 1980-luvulla.

Tarhaminkki eroaa alkuperäisestä villiminkistä suuresti. Sen kallo, leuat ja ruuansulatus sekä käyttäytyminen ovat sopeutuneet tarhoissa tarjottavaan ravintoon. Lisäksi tarhaminkin aivojen koko on pienentynyt ja se on menettänyt luonnossa selviytymisen kannalta merkittäviä piirteitä. Sen pitäisi kyetä itse onnistua saalistamaan ja sen lisäksi sen pitäisi välttää joutumista itse muiden petojen saaliiksi.

Tarhaminkkien vaikutukset luonnossa

Tarhoista karkuteille päässeinä minkit vaikuttavat suuresti luonnon tasapainoon erityisesti saaristossa, lintuluodoilla ja lintukosteikoilla. Lintukolonioissa, vailla suojaa ja minkin ulottuvilla ovat vaarassa vesilintujen ja lokkien pesät, sekä myös emolinnut. Lintujen lajirunsauden on todettu vähentyneen minkkien vuoksi. Saaristomerellä minkkien on havaittu myös pienentävän myyräkantaa ja sitä kautta vaikuttavan saariston kasvillisuuteen. Myös sammakkokantojen romahduksen Saaristomerellä on aikaansaanut minkki.

Suomessa minkki on osasyyllinen vesikon katoon, sillä molemmat lajit sijoittuvat samaan ekologiseen lokeroon. Vahvempana minkki on tässä kamppailussa selviytynyt voittajaksi.

Minkki Suomen luonnossa on tuhoisa vieraslaji

Eläimet, jotka eivät kuulu alkuperäiseen eläimistöömme, jaotellaan tulokaslajeiksi ja vieraslajeiksi. Tulokaslajiksi kutsutaan lajia, joka leviää alueelle luonnollisesti ilman ihmisen apua lähialueilta esimerkiksi lämpöoloiltaan suotuisina vuosina tai ajankohtina. Vieraslaji on alueen luontoon alun perin kuulumaton laji, joka ei olisi pystynyt leviämään uudelle elinalueelle omin neuvoin.

Jotkut vieraslajit ja tulokaslajit voivat sopeutua hyvinkin uuteen elinympäristöönsä. Minkki sen sijaan on monin tavoin tuhoisa vieraslaji. Sen saalistus vaikuttaa voimakkaasti etenkin saaristolintuihin, kuten riskilään. Minkki on myös osaltaan syyllinen vesikon katoamiseen Suomesta; nykyisin vesikko on vaarassa kadota koko Euroopasta. Minkki on tulokaslajeista kaikkein harmillisin. Suomen alkuperäislajistolle minkistä ei valitettavasti ole muuta kuin haittaa.

Saaristomeren ulkosaaristossa on ollut käynnissä laajamittainen minkkien poistoprojekti jo yli 15 vuoden ajan. Metsähallituksen riistanhoitajien jatkuvan minkinpyynnin ansiosta Utön ja Trunsön lähialueet on saatu tyhjiksi minkeistä, vaikka minkkiä muuten tavataan yleisesti koko saaristoalueella. Kaikkialle saaristoomme levinnyttä minkkiä on mahdotonta kokonaan hävittää, joten tulevaisuudessa riistanhoidon tulisi keskittyä estämään minkkien aiheuttamat lisävahingot. Eläinten karkaaminen turkistarhoilta pitäisi estää, ja mahdollisesti karanneet eläimet tulisi pyydystää mahdollisimman pian. Paikallista minkinpyyntiä pitäisi jatkaa, ja samalla pitäisi suosia minkkien vihollisia, kuten merikotkia, maakotkia ja huuhkajia.

Vaikka minkki Suomessa onkin varsinkin rehevissä vesistöissä ja ulkosaaristossa vakava uhka linnustolle, niin huoli pohjoisen luonnon monimuotoisuuden pysyvästä vaarantumisesta on osoittautunut turhaksi. Sitä osoittaa minkin runsastumisen pysähtyminen; ympäristön kantokyky on ilmeisesti saavutettu. Saariston lintujen on myös havaittu jo jonkin verran sopeutuneen uuden pedon läsnäoloon. Myös minkkiä paremmin vesielämään sopeutuneet saukot rajoittavat minkkikannan kasvua.

Lähteet
Weilin+Göös - Luonnossa, Nisäkkäät 3 - Paavo Hellstedt: Minkki, tehokkaasti leviävä generalisti.
Jahti 2/ 1999: Minkinpyynti tositehokasta riistanhoitotyötä
Anders Bjärvall: Suuri nisäkäskirja - Tammi
IUCN - Neovison vison
Luumäen Metsästysseura Ry: Minkki
Suomen Luonnonsuojeluliitto
Yle: Tulokaslajit, minkki
Maailman luonto - Nisäkkäät - Eläimet - Weilin+Göös - Keijo Taskinen: Minkki
Turun Yliopisto - Minkki vähentää ulkosaariston kasvillisuuden monimuotoisuutta (Väitös: MSc Karen Fey)

Minkki Amerikassa

Villi, luonnossa elävä minkki Amerikassa.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright © ABERLIN2009

Ravinto

Minkki on kaikkiruokainen petoeläin. Se tappaa ruuakseen kaiken, minkä pystyy. Urokset saalistavat enemmän maalla, kuin naaraat. Parhaiten metsäisillä alueilla lähellä vesistöjä viihtyvän minkin ruokalista vaihtelee vuodenajan mukaan. Talvisin minkille maistuvat kalat, sekä nisäkkäät, kuten myyrät - mukaan lukien piisami - sekä hiiret, päästäiset ja jäniseläimet. Kesällä ravintokirjo on monipuolisempi, sillä nisäkkäiden ja kalojen lisäksi myös ravut, sammakot, vesilinnut ja niiden poikaset maistuvat.

Minkki kerää ruokavarastoja rannoilla rakennusten alle, erilaisiin onkaloihin ja risukasojen alle. Tällaisessa varastossa saalista voi olla suuri määrä.

Järvillä ja merellä minkit viettävät aikaansa pääasiassa vedenkorkeuden vaihtelujen synnyttämissä rantaonkaloissa, joista niillä on myös kulkuyhteys veteen.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuvat vasemmalla Amerikan minkistä Copyright © Eric Bégin

Minkki Suomessa

Minkki kuvattuna Torniossa 21.10.2009.

All rights reserved
*Kuva Copyright © Matti Suopajärvi

Minkki vuonna 1954

"Vesikon läheinen sukulainen ja ulkonäöltään hyvin sen näköinen sekä elämäntavoiltaan sen kaltainen on pohjoisamerikkalainen minkki. Siitä on aivan viime vuosina tullut varsin tärkeä turkistarhain kasvatti, sen nahka näet on hieno- ja pehmeäkarvaisempaa kuin vesikon. Pohjois-Amerikan turkisfarmeilla sitä hoidetaan nykyisin jo kymmeniä tuhansia, ja sieltä sen hoito on levinnyt Eurooppaankin, erityisesti Saksaan.

Kun minkin tarharuokinnassa kalat ovat tärkeimpänä osana aterioista ja kun meillä Suomessa monin paikoin on helposti saatavissa halpaa kalaruokaa, ja ilmastollisetkin olot ovat täällä minkille soveliaat, on sen kasvatusta alettu harjoittaa Suomenkin turkistarhoissa. Pohjanmaalla se on päässyt villiintymään ja erittäin verenhimoisena, kaikenlaisen pienriistan tuhoajana siitä on koitumassa vaara maamme pikkunisäkkäille ja monille lintulajeillekin." (Eläinten maailma, Otava - 1954)

Huom! Minkki luettiin vuonna 1954 kuuluvaksi kärppien sukuun (Mustela) ja sitä pidettiin tuolloin, edellä olevan kirjoituksen mukaisesti vesikon lähisukulaisena. Nykyisinhän minkki luokitellaan kuuluvaksi Neovison-sukuun, johon on kuulunut sukupuuttoon kuollut meriminkki.

Minkki Amerikassa

Villi, luonnossa elävä minkki Amerikassa, kuva yllä.

Minkkiturkikset

Minkkien yhteydessä on mainittava minkkiturkit ja -turkikset. Näistä ylellisistä turkeistahan minkki myös tunnetaan. Kuvassa oikealla, vanhassa minkkiturkkimainoksessa, kaunotar vetäytyy ulottuviltamme haaveelliseen maailmaansa, nauttien minkkiturkkinsa hivelevästä kosketuksesta.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä Copyright © Brendan Lally
*Kuva minkkiturkista oikealla Copyright © superbomba