Simpanssi.
Ihmisapinat
Kädellisten lahkon kookkaimmat apinat löytyvät ihmisapinoiden heimosta.
Näitä lajeja ovat
simpanssi, oranki sekä
gorilla.
Näiden päiväeläjien elinympäristöä ovat trooppinen Afrikka ja Kaakkois-Aasia.
Sumatranoranki (Pongo abelii)
Kuvassa yllä oranki.
Orankilajeja on kaksi, borneonoranki,
joka elää Borneon sademetsissä - ja
Indonesiaan kuuluvalla Sumatran saarella elävä sumatranoranki.
Oranki on puissa elävä
Oranki on maailman suurin puussa elävä kädellinen. Orankien levinneisyysalue kattoi aikoinaan
lähes koko Kaakkois-Aasian. Nyt niitä on jäljellä vain Borneossa ja Sumatran luoteisosassa.
Borneonoranki on kahdesta orankilajista vähän vähemmän uhanalainen:
sumatranorankeja arvioidaan olevan enää 7500, borneonorankeja noin 55 000.
Orangit ovat laiskoja veljiämme ja sisariamme
Orang merkitsee malaijin kielessä ihmistä ja utan metsää. Näin lajin nimi viittaa
kaunopuheisesti siihen yhtäläisyyteen, mikä vallitsee tämän "suuren metsienmiehen"
ja ihmisen välillä. Alkuasukkaat uskovatkin, että orangit ovat alun perin ihmisiä,
jotka ovat pelkkää laiskuuttaan muuttaneet metsään, missä niiden ei tarvitse
tehdä työtä!
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva, iso kuva ylempänä Copyright
Mikaku
*Kuva yllä Copyright
Daniel Rubio
"Epämiellyttävän" samannäköinen kuin ihminen
Pienenä oranki näyttää ihan melkein kuin ihmiseltä.
Aikuisilla orangeilla kasvot muuttuvat suuresti toisenlaisiksi siksi,
että naamaan kummallekin puolelle kasvavat mustansiniset, kolmiomaiset
rasvapoimut - jotka nuorilta yksilöiltä puuttuvat. On vielä lisättävä,
että nuorista orangeista todetaan, että ne "näyttävät epämiellyttävän
samanlaisilta, kuin me ihmiset". Näin lienee toteaa ihminen, joka ei
haluaisi olla liian läheinen sukulainen juuri orangin kanssa.
Kuvassa orankiteini. Söpöhän nuori oranki on, eikä
lainkaan epämiellyttävän näköinen.
Borneonoranki
(Pongo pygmaeus).
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright
© Jae
Orangin mittoja ja muita ominaisuuksia
Pituus: 1,25 - 1,5 m.
Käsienväli: 2 - 2,25 m.
Paino: uros 50 - 90 kg, naaras 30 - 50 kg.
Orangit ovat hitaita lisääntymään ja synnyttävät korkeintaan viiden vuoden välein. Tämän vuoksi
populaatiot toipuvat hitaasti ja laji on erityisen herkkä ylimääräiselle kuolleisuudelle.
Orankien keskimääräinen elinikä on 40 vuotta.
Oranki viettää aikaansa
puissa - maahan se laskeutuu vain harvoin. Joka yöksi orangit rakentavat uuden pesän.
Orankien liikkuminen puissa on oma lukunsa, se ei todellakaan ole mitään
marakattimaisen kepeää ja nopeaa. Oranki etenee puissa omalaatuisin, hitain
ja harkituin liikkein, ikään kuin kaiken aikaa peläten putoavansa. Se tarrautuu
lujasti kiinni puiden runkoihin ja syleilee niitä molemmin käsin. Varovaisesti
se siirtyy oksalta toiselle luonteenomaisessa, puolipystyssä asennossa eikä
koskaan vahingossakaan erehdy hyppyyn. Päästäkseen puusta toiseen se aina etsii
kohdan, jossa molempien puiden oksat ovat osittain kietoutuneet toisiinsa.
Heti edellisen perään on kuitenkin lisättävä, että voi olla näköharhaa
maasta käsin se, että oranki liikkuisi puissa niin hitaasti. Väitetään
nimittäin myös niin, että maassa ihmisen täytyy juosta, pysyäkseen
puissa etenevän orangin vauhdissa.
Oranki on yksikseen elelijä muulloin, paitsi paritteluaikana.
Naaraat saavuttavat sukukypsyyden 7 - 10 vuoden ikäisinä ja synnyttävät
kerrallaan yleensä vain yhden poikasen, joskus poikkeuksellisesti kaksoset.
Keskimääräinen elinikä orangeilla on 40 vuotta. Ravinnon muodostavat
hedelmät, kasvit ja hyönteiset.
Magotti eli berberiapina (Macaca sylvanus)
Pohjois-Afrikassa ja Gibraltarilla elävä, makakien sukuun kuuluva magotti on Euroopan ainoa luonnonvarainen apinalaji.
Marokossa ja Algeriassa magotteja on noin 10 000, Gibraltarin kallioilla 200.
Magotin ei kuitenkaan katsota kuuluvan Gibraltarin alkuperäiseen lajistoon, vaikka sen esi-isiä
onkin ollut suuressa osassa Etelä- ja Keski-Eurooppaa pleistoseenikauden lämpövaiheen aikana - noin 200 000
vuotta sitten. Laji hävisi kuitenkin seuraavan kylmän vaiheen aikana, ja magotin palaamisen katsotaan tapahtuneen
ihmisen toimesta. Joka tapauksessa kantaa on myöhemmin useita kertoja täydennetty tuomalla yksilöitä Pohjois-Afrikasta.
Taikausko on suojellut Gibraltarin magotteja
Gibraltar on pieni, brittien omistama maa-alue Espanjan eteläosassa, Gibraltarinsalmen äärellä.
Magottien säilyminen Gibraltarilla on ollut mahdollista taikauskoisen luulon vuoksi.
Se on peräisin vuosina 1779 - 1783 tapahtuneen ranskalais-espanjalaisen piirityksen ajoilta.
Uskottiin nimittäin, että britit joutuisivat luopumaan Gibraltarista, jos magotit häviäisivät sen kallioilta.
Niinpä näitä apinoita hoidetaan ja suojellaan samaan tapaan kuin Lontoon Towerin korppeja, joihin liittyy
vastaavanlainen tarina.
Kun magottien määrä väheni toisen maailmansodan aikana seitsemään, Winston Churchill sähkötti vuonna 1942
Gibraltariin määräten, että magottikanta oli säilytettävä mihin hintaan hyvänsä. Täydennystä hankittiinkin sitten salmen takaa
Pohjois-Afrikasta. ja "uuden veren" vaikutus oli niin tervehdyttävä, että apinoiden määrä oli sodan loppuessa noussut
kahteenkymmeneen.
Magotin ominaisuuksia
Ainakin Gibraltarilla magotin tunnistaminen on helppoa, sillä muita apinalajeja, joihin
sen voisi sekottaa, ei ole. Magotin tuntomerkkejä ovat pitkät raajat sekä "nelikätisyys".
Magotti on luonteeltaan hyvin rauhallinen ja sosiaalinen apina, eläen
7 - 40 apinan laumayhteisössä.
Magotit ovat päiväeläimiä, jotka viettävät yönsä onkaloissa tai kallionhalkeamissa.
Päivällä ne kiertelevät suurina laumoina pitkin kallioita tai liikkuvat puissa, sillä ne ovat hyviä
ja varmoja kiipeilijöitä.
Magotilla on pituutta noin 70 cm ja painoa 8 - 10 kg. Sen hännännypy on tuskin näkyvä.
Vaihtelevassa ruokavaliossa on sekä kasvi- että eläinravintoa. Magotti syö siemeniä, hedelmiä, versoja, silmuja ja lehtiä
sekä hyönteisiä ja muita pikkueläimiä.
Magotti saa yhden poikasen kerrallaan. Naaras kuljettaa poikasta pitkään mukanaan ja poikanen itsenäistyy noin yhden vuoden iässä.
Magotille voi tulla ikää 20 vuotta.
Kultatamariini (Leontopithecus rosalia) - (Linnaeus, 1766)
Brasilian rannikkoseutujen sademetsissä elävä kultatamariini
on kynsiapinoiden heimoon kuuluva uhanalainen laji. Luonnossa sitä elää runsas 1 000 ja vankeudessa
noin 500.
Kullankellanpunaa
Kultatamariinin pitkä, silkkinen turkki hehkuu kellanpunaista ja kultaa. Laji on pikkuruinen:
painoa on puolisen kiloa ja ruumiin pituus 20 - 36,6 cm. Häntä on suunnilleen
samanmittainen - 30 - 35 cm. Pientä päätä koristaa joka puolella
leiskuvan värinen harja, kasvot ovat hyvin karvattomat eli paljaat.
Mielenkiintoinen piirre on se, että kynnet ovat terävät, eivät litistyneet.
Sademetsien suojelun suurlähettiläät Korkeasaaressa
Sademetsien suojelun suurlähettiläs kultatamariini
viihtyy hyvin lemmikkinä ja eläintarhoissa. Korkeasaaressakin on
kultatamariineja ja ne lisääntyivät siellä ensimmäistä kertaa kesällä 2010.
Kultaleijonatamariinin kahta kallisarvoista poikasta hoidetaan koko tamariiniperheen
voimin, kuten sademetsien pikkuapinoilla on tapana.