HIRVI (Alces alces)
Hirvi on tärkein riistaeläimemme, jonka levinneisyysalue kattaa koko maan,
tunturialueita lukuun ottamatta.
Koko
Euroopan suurin hirvieläin, joka kilpailee
visentin ja jääkarhun kanssa Euroopan suurimman maanisäkkäänkin arvosta.
Ruumiin pituus voi olla 300 cm, hartiakorkeus jopa 220 cm, painoa
uroksella eli sonnilla 250 - 600, naaraalla 240 - 450 kg ja lyhyen hännän pituus 2 - 6 cm. Kaadetun hirven
lihapaino aikuisella n. 180 kg, vasalla 80 kg.
Elintapoja ja ominaisuuksia
Hirvi on hämärä- ja päiväeläin, nopea ja kestävä
juoksija. Hirvi elää yksin, naaras elää vasojen kanssa - joskus hirvet
talvisin kerääntyvät laumoiksi. Keväisin ja syksyisin hirvi voi tehdä pitkiä vaelluksia.
Hirven kuuloaisti suuntii äänet äärimmäisen hyvin jopa kilometrien päästä.
Näkökyky on rajoittuneempi, hirvi ei näe ilmeisesti värejä mutta hyvin kontrasteja harmaa-asteikolla.
Vain uroshirvelle eli sonnille
kasvaa sarvet, jotka voivat painaa kymmenisen kiloa ja olla kärkiväliltään
yli kaksi metriä. Sarvet pudotetaan vuosittain, tavallisesti tammikuussa ja uudet
kasvavat tilalle kevään ja kesän kuluessa.
Lisääntyminen
Hirvet tulevat kiimaan syys-lokakuussa. Kiimakausi on erittäin raju ja eläinten
käytös suuresti tavallisesta poikkeavaa. Silloin hirvisonnit virtsailevat hajumerkkejään
ympäriinsä ja hankaavat sarviaan puihin. Ne myös puskevat sarvillaan
puita ja pensaita nurin ja kuopivat maahan kiimakuoppia. Sonni virtsaa
kuoppaan ja kieriskelee ja piehtaroi siinä
naaraita houkuttelevan hajun aikaansaamiseksi. Myös lehmä ja jopa
vasa voi kieriskellä kuopassa.
Uroksilla on keskenään rajuja kiimataisteluita naaraista, jotka ovat paritteluun
halukkaita ainoastaan yhden vuorokauden verran. Sonnit kohtaavat yhä useammin -
pienemmät eläimet lähtevät tällöin karkuun, mutta tasavahvojen sonnien kesken voi
syntyä valtaisia mittelöitä.
Viimeisen viikon ajan ennen pariutumista
sonni vartioi lehmää malttamatta juuri syödäkään.
Kahdeksan kuukauden eli 235 vuorokauden kantoajan jälkeen
hirvilehmä synnyttää touko-kesäkuussa
yhden tai kaksi kymmenkiloista punaruskeaa vasaa. Nuori lehmä saa yleensä
vain yhden vasan, kolmossynnytyksiä on vain muutama prosentti. Neloset
ovat erittäin harvinaisia.
Vasat imevät emonsa maitoa nelisen kuukautta. Syntyneen vasan paino kaksinkertaistuu
kuukaudessa ja tämän jälkeen paino lisääntyy yli 1 kg/vrk kesän runsaan
ravinnon ansiosta. Pituuttakin tulee lisää noin 1 cm päivässä.
Elo-syyskuussa vasa painaa jo 85 - 90 kg.
Noin vuoden ikäisenä vasa ylittää jo 200 kg painorajan.
Vasat seuraavat emoaan talven yli ja tulevat vieroitetuiksi
10 - 15 päivää ennen seuraavaa synnytystä. Hirvi synnyttää ensimmäisen vasansa yleensä
2-vuotiaana. Suuri osa etenkin 5 - 8-vuotiaista lehmistä saa kaksosvasat.
Vasojen vauhdikas kasvu jatkuu kolmen vuoden ikään asti. Suurimmillaan hirvi
on kuitenkin vasta 8 - 9 vuoden iässä.
Hirvikannan rajut vaihtelut.
Hirvien määrä maassamme on kokenut rajuja
muutoksia. Nykyisin, kun hirviä on jopa yli 100 000, puhutaan hirvikannan räjähdysmäisestä
kasvusta. Tämän kasvun ovat mahdollistaneet alunalkaen hirven rauhoittaminen,
hirven hyvä lisääntymisteho ja metsästyksessä siirtyminen vasaverotukseen.
1800-luvulla hirvikanta maassamme oli huvennut hyvin vähiin. Hirvi rauhoitettiin vuonna
1868 julkaistulla asetuksella. Hirvien metsästys tuolloin loppui, mutta rehottanutta
salametsästystä se ei hillinnyt. 1800-luvun lopulle tultaessa hirvikanta oli
kuitenkin sen verran runsastunut, että vuonna 1898 voitiin rauhoitusasetusta
lieventää ja uroshirvien metsästys sallittiin syyskuun kahdeksana ensimmäisenä
päivänä. Tähän metsästykseen oli lupa saatava maaherralta.
1900-luvun alkuvuosina
salametsästys koetteli hirvikantaa rajusti ja näin hirvien määrä jälleen lähti laskuun.
Tällöin koettiin huonoin tilanne ja vähimmillään hirviä oli maassamme enää muutama sata.
Maailmansodan aikainen elintarvikepula sekä kansalaissodan edellä ja aikana
vallinnut yleinen laeista piittaamattomuus ja kurittomuus aikaansaivat hillittömän hirvien salametsästyksen
ja hirvikanta katosi sukupuuton rajoille.
Vuonna 1923 saatiin aikaan asetus,
jolla hirvi rauhoitettiin täydellisesti muualla paitsi Petsamossa, jossa uroshirviä
sai metsästää annetun luvan nojalla syyskuun kahdeksana ensimmäisenä päivänä.
Hirvi oli rauhoitettu Suomessa vuodesta 1923 lähtien kymmenen vuoden ajan.
Keväällä 1933 Suomen Metsästäjäliiton vuosikokous kuitenkin esitti maan hallitukselle,
että erillisin pyyntiluvin säädelty hirvenmetsästys sallittaisiin, sillä
rauhoituksen vuoksi hirvikanta oli alkanut hiljaa vahvistua. Esitys johti
tulokseen, sillä jo heinäkuun kymmenentenä päivänä tällainen asetus vahvistettiin.
Saman vuoden syksystä alkaen hirviä on saanut metsästää joka syksy, asetuksella siis
mahdollistettiin ”uuden hirviajan” alkaminen.
1940-luvulla talvisodan
jälkeen arvioitiin maamme hirvikannan suuruudeksi 6 000 hirveä.
Hirvien määrästä vuonna 1952 kertoo kaatotilasto - maassamme kaadettiin
tuolloin hieman alle 2 000 hirveä.
Vuosisadan alusta 1950-luvulle hirvi oli harvalukuinen metsiemme asukki. Hirvikanta
lähti 1950-luvun alussa kasvuun lähinnä muuttuneen metsätalouden, rauhoituskausien
ja metsästyksen suuntaamisen johdosta.
Kuitenkin,
hirvikannan pysyessä varsin pienenä, vielä 1960-luvulla ja sen lopulla
hirvi oli rauhoitettu suuressa osassa maatamme.
Hirvi oli rauhoitettu vuosina 1969 - 1971 ja sen jälkeen kanta lähti reippaaseen kasvuun.
Vuonna 1970 hirven
talvikanta oli vain reilut 15 000 yksilöä, kun vuosikymmentä myöhemmin,
vuonna 1980 talvea vietti metsissämme jo 95 000 hirveä. Tämän jälkeen
alkoivat hirvien aikaansaamat vahingotkin nousta jo merkittäviksi ja kannan ollessa
nykyisin vuonna 2006 reilusti yli 100 000, on sen
kasvua pyritty hillitsemään jokasyksyisillä suurilla kaatomäärillä.
Kaatomääristä antaa kuvaa syksy 2003, jolloin maassamme kaadettiin ennätykselliset 84 466 hirveä.
Syksyn 2005 hirvisaalis oli 74 020 hirveä. Samana syksynä
koko maahan myönnettiin 61 000 hirvenpyyntilupaa. Yhdellä luvalla saattoi
ampua yhden aikuisen tai kaksi vasaa, mikäli riistanhoitopiiri ei asettanut tästä
poikkeavia ehtoja.
|
Ravinto
Hirvi on metsien avainlajeja, joka suuren ravinnontarpeensa tähden - 10-15 kiloa oksia
päivässä - vaikuttaa puuston kasvuun ja lajisuhteisiin.
Kesällä hirvet syövät pääasiassa puiden ja
pensaiden lehtiä sekä erilaisia heinäkasveja. Kesällä hirvi käyttää ravinnokseen myös
suuria määriä vesi- ja suokasveja ja siirtyy soille ja rannoille,
syöden kortteita, ulpukoita, vitoja ja raatteita, joista se saa runsaasti hivenaineita.
Niitä etenkin uros tarvitsee sarviensa kasvattamiseen - jopa yli sadan gramman päivävauhtia.
Vesikasveista hirvi saa elintoimintoihin, kasvuun ja lisääntymiseen tarvitsemaansa
natriumia. Koska talvella ei vesikasveja ole tarjolla, syö hirvi kesällä niin paljon
vesikasveja, että natriumia jää ”varastoon”. Runsaan viherravinnon aikana keväällä ja kesällä
hirvi voi syödä kymmeniä kiloja ruokaa vuorokaudessa. Hirven mieliruokaan kuuluvat myös maitohorsmat ja
puunlehdet.
Syksyllä pääruokaa ovat mustikka, puolukka, vaivaiskoivu ja muut varvut.
Myös kaurapelloille ja muille viljelyksille saattaa syksyllä ilmestyä
vaihtelua ruokavalioonsa hakeva hirvi.
Talvella ravintoa on tarjolla niukemmin ja
puisevan talviravinnon tärkeimmän osan muodostavat koivut ja männyt -
näiden puiden oksat. Hirven suosikkioksat löytyvät helposti sulavista
pihlajasta, pajusta, haavasta ja katajasta - mutta eniten käytetty ravintokasvi
talvella on kuitenkin mänty, jonka neulasia ja oksia on runsaasti tarjolla.
Kuusentaimia hirvet syövät harvoin, mutta rehevillä mailla tai tiheän hirvikannan
alueella kuusetkin ovat ravintona. Kuusistakin oksat ja latvukset maistuvat
hirville parhaiten, mutta joskus ne kaluavat myös etenkin haavan ja pajujen kuorta.
Taimikot ovat tärkeitä elinpiirejä etenkin talvisin, jolloin hirvet
kokoontuvat yli kymmenenkin yksilön laumoiksi ja liikkuvat syvän lumipeitteen vuoksi
mahdollisimman vähän, tyypillisesti muutaman neliökilometrin alueella. Hirven syömät
taimet vioittuvat ja tuuhettuvat. Ainakin pajulla hirven sylki kiihdyttää katkaistujen
oksien kasvua, mikä tihentää pensaikkoja entisestään. Suomen talvesta iso hirvi
selviytyy vain syömällä kaikkialla yleisesti saatavilla olevaa ravintoa.
Esimerkiksi karhu ei voi ravintopulan vuoksi selvitä Suomen talvesta kuin vaipumalla talviuneen.
Suomen pienipiirteisessä maastossa hirvelle sopivia elinympäristöjä on kaikkialla, eikä
meikäläisten hirvien tarvitse yleensä vaeltaa pitkiä matkoja parhaiden talvi- ja
kesälaidunten välillä.
Hirven merkitys riistaeläimenä
Hirvi on taloudellisesti tärkein riistaeläin.
Hirvistä saatava lihatuotto on ylivoimaisesti suurin, suurempi kuin kaikkien muiden
riistaeläinten yhteensä. Hirvisaaliin taloudellinen arvo on suurempi kuin porotalouden elinkeinotuotto.
Riistasaaliin painosta hirvet muodostavat 90 prosenttia eli yli 10 miljoonaa kiloa.
Hirvijahtiin osallistuu vuosittain n. 120 000 metsästäjää. Alueellisten kaatolupien
määrä vahvistetaan joka vuosi kanta-arvioiden perusteella. Yleisimpiä pyyntitapoja
ovat ajometsästys, metsästys koiran haukusta ja pelloilla ruokailevien hirvien kyttääminen.
Metsästys on Suomessa ylivoimaisesti tärkein hirven kuolleisuustekijä.
Hirvikanta pienenee syksyisin lähes puolella metsästyksen vaikutuksesta.
Enimmillään saalis on kohonnut yli 84 000 hirveen. Hirvenmetsästysaika alkaa syyskuun
viimeisenä lauantaina ja päättyy kunakin vuonna 15.12.
Vasatuotto - hirvihavaintokortti - hirvikannan ikärakenne
Suomen
hirvenmetsästykseen omaksuttiin 1970-luvun alussa valikoivan
metsästyksen periaatteet, joiden tavoitteena oli maksimoida vasatuotto hirvikannan
ikärakennetta muuttamalla. Metsästysstrategiassa tapahtui huomattava muutos,
kun hirvisaaliin vasaosuutta lisättiin selvästi. Tämän seurauksena naarashirvien
keski-ikä ja vasatuotto kohosivat. Vasojen suuri osuus saaliissa oli keskeinen
tekijä hirvikannan rajuun kasvuun. Valikoivaan metsästykseen siirryttiin,
koska hirvikannan ikä- ja sukupuolirakennetta haluttiin muuttaa
mahdollisimman tuottavaksi lisääntymisen kannalta.
Vasojen valikoiva
metsästys nostaa naaraiden keski-ikää, josta on seurauksena vasatuoton kohoaminen.
Kestävän metsastyksen harjoittamiseksi tarvitaan mahdollisimman tarkkoja tietoja
vasatuotosta. Suomen hirvikannan tärkein seurantamenetelmä on ollut jo
1970-luvulta lähtien hirvihavaintokortti. Kultakin alueelta saadut havainnot
naaraista ja vasoista ovat tietoja, joiden avulla saadaan indeksi vasatuotosta.
Naarashirvien tuottoteho oli huipussaan meillä vuonna 1999, jolloin
Suomessa syntyi keskimäärin 97 vasaa/100 naarasta. Lapin riistanhoitopiirin
vasatuotto oli heikoin, 78 vasaa/100 naarasta. Tuottavin oli Pohjois-Hämeen
riistanhoitopiirin naaraskanta, joka tuotti 109 vasaa/100 naarasta.
Kaksosprosentti tässä yhteydessä tarkoittaa kaksossynnytysten osuutta
kaikista synnytyksistä. Kaksosprosentti koko Suomessa vuonna 1999
oli 47.
Hirvisaaliin vasaosuus on erittäin tärkeä hirvikannan ikärakenteen ja vasakannan
säätelykeino. Saaliin vasaosuus on mietittävä huolella, jotta hirvikannan
vakaa ikärakenne voidaan turvata. Se ei saa olla vakiona vuodesta toiseen
pidettävä prosentti, vaan siinä on oltava myös joustavuutta. Hyvänä esimekkinä
on hirvikannan pienentämisvaihe, jolloin saaliin vasaosuutta on monesti syytä
pienentää. Hirvikannan hoitoa voidaan tehostaa ikärakennetietojen avulla,
sillä niiden hyödyntäminen metsästyksen suunnittelussa auttaa ehkäisemään
hirvikannan ikärakenteen vääristymiä. Ikärakennetiedot ovat myös arvokkaita
hirven kannanvaihtelujen ennustamisessa.
(Miska Kopponen:
Valikoivan metsästyksen vaikutus hirvikannan ikärakenteeseen
ja vasatuottoon Savonrannan ja Sodankylän riistanhoitoyhdistysten alueilla).
Hirvikärpänen - syksyisen metsän kiusa
Litteä, puolen sentin mittainen
hirvikärpänen tavattiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1960. Sen jälkeen se
on levinnyt nopeasti kaakosta länteen ja on nykyisin yleinen koko eteläisessä
Suomessa. Sitkeähenkinen täikärpänen on hirven ulkoloinen, mutta se on tullut
tutuksi myös sienestäjille, marjastajille ja muille metsässä liikkujille.
|
|
Hirven sarvet
Keväällä syntynyt uroshirvenvasa saa jo seuraavana syksynä
päähänsä kasvavan sarven tyviosan, ihon peittämän "ruusutapin", mutta varsinaista
sarvea siinä ei vielä ole. Seuraavana keväänä, siis vuoden vanhana, se saa pienet
tappisarvet, jotka varisevat talvella. Kaksivuotisena sillä on tavallisesti
kaksihaaraiset puikkosarvet, mutta vasa voi vielä silloinkin olla sarvineen
yksihaaraisen tappisarven asteella. Vuosi vuodelta sarviin kasvaa aina yksi haara lisää.
Haarojen luvun lisääntyminen ei kuitenkaan ole säännöllistä, vaan riippuu mm.
ravinnon saannin runsaudesta tai niukkuudesta. Suurimmillaan sarvet ovat, hirven ollessa
8 - 10 vuoden ikäinen, sen jälkeen ne jäävät pienemmiksi ja niiden haarojenkin
luku vähenee, kunnes yli 20-vuotiaalla hirvellä joko ei ole enää sarvia ollenkaan
tai korkeintaan vain tappi niistä jäljellä. Näin ollen ei haarojen luvusta voi
päätellä varmuudella hirven ikää. Lapiosarvimuotoa kutsutaan palmata-tyypiksi.
Menneiden aikojen suurimmat hirven sarvet olivat vuonna 1930 Jaalassa ammutulla
hirvellä. Sen sarvien piikkien luku oli 13 + 13, sarvien leveys leveimmältä kohdalta
115 cm ja lapion leveys noin 32 cm. Hoikkahaaraisempia, pitkäkärkisempiä sarvia,
joissa lapiolaajennusta ei ole juuri lainkaan, kutsutaan tyypiltään hankosarviksi,
eli cervina-tyypiksi.
Sarvensa hirvi pudottaa jokainen talvi ja kevään ja kesän kuluessa kasvavat uudet tilalle.
Hirvet kelovat sarviaan heinä-elokuussa, jolloin sarvia peittävä nahka irtoaa -
ja hankaavat tällöin sarviaan puunrunkoa vasten.
Hirven kelomispuut ovat yleensä reilun ranteenvahvuisia kuusia tai mäntyjä,
ja niistä on kuori irronnut parin metrin korkeudelle saakka.
Sarvien osien nimitykset
Hirven sarvien osat ovat sarven tyvi, tyviruusuke, sarvipuolikkaat, etulapio/hanko,
takalapio/hanko ja piikit. Tyvi alkaa ruusukkeesta ja päättyy sarvipuolikkaan runkoon.
Sarvipuolikas jaetaan tyven päälinjan mukaan etulapioon/etuhankoon ja takalapioon/takahankoon.
Kumpaankin liittyy joukko piikkejä, joita lapiosarvessa on tyypillisimmillään vähintään
viisi ja hankosarvessa korkeintaan viisi sarvipuolikkaassa.
|
Hirvet historian lehdillä
Vasana ihmisen huostaan otettu hirvi kesyyntyy
verraten helposti. Niiden sanotaan oppivan tuntemaan hoitajansa ja tämän
lähestyessä vasa kiireesti "tunkee kuonoaan hoitajansa taskuille, yritellen
hamuta sieltä suuhunsa namusia". Vapaasti pihapiirissä liikkuneet kesyt
hirvet saattoivat yllättäen työntää pitkän turpavärkkinsä sisään keittiön
avoimesta ikkunasta "ruikuttaen itselleen suupalaa äänellä, joka sai
tylyimmänkin keittäjättären sydämen heltymään". Kesyjä hirviä on opetettu
myös vetojuhdiksi, vetämään sekä rekeä että kärryjä. Tällaisen juhdan perässä
kyyti olikin todella lennokasta ja nopeaa. Niin nopeaa, että Ruotsissa on
pitänyt oikein säädetyllä lailla kieltää hirvien käyttö kaikenlaisessa
ajossa, koska muka rikolliset voisivat käyttää sen nopeutta ja kestävyyttä
hyväkseen, paetessaan heitä takaa-ajavia viranomaisia. Tartossa kiellettiin
niinikään 1600-luvulla hirvillä ajaminen, mutta toisesta syystä kuin Ruotsissa:
Tarton seudun hevoset säikkyivät sarvipäisiä virkaveljiään. Ruotsissa
Kaarle XI:llä oli hirvillä ratsastavia pikalähettejä.
Salametsästys
Hirvi on etenkin menneinä, köyhyyden ja pulan aikoina,
ollut himoittu kohde myös salametsästäjille. Hirvet on ammuttu kohdattaessa,
mutta erityisesti hirvikannan ollessa pieni, on salametsästyskin vaatinut suuria ponnistuksia.
Etenkin hankikelien aikaan yleistä on ollut suksin tapahtunut takaa-ajo eli
hirvenhiihto. Useinkin terävä hanki saattoi hangata pakokauhussa rientävän
hirven nilkat verille ja eläin tuupertui tuskan ja verenvuodon vuoksi
maahan. Tällöin hirveä ei tarvinnut edes ampua, vaan lopettaminen tehtiin
hiljaa ja salaa, mitä vaati jo salametsästyksen luonnekin. Vanhaan, hirveä
esittelevään eläinkirjaan on kirjoitettu seuraavanlainen kehotus:
"Toivottavasti yleinen mielipide meilläkin yhä yleisemmin tuomitsee moisen
raa'an menettelyn, jonka seurauksena on paitsi takaa-ajetun eläimen tuskat
ja kärsimykset, myös hirvikannan väheneminen ja sukupuuton uhan alaiseksi joutuminen. Toivottavasti
metsiemme uljain nisäkäs saa edelleen tyyssijan ja turvapaikan maassamme,
jonka alkuperäisen eläimistön kaikkein arvokkaimpia muistoja se on.
Toivottavasti ei jälkipolvilta riistetä tätä Suomen salojen komeata
kruunupäätä".
Juoksi tästä Hiitten hirvi,
Silosorkka sorkutteli;
Potkaisi koasta korvon,
Kaatoi kattilan tulelta,
Selin keitot keikautti,
Vellit lietehen levitti.
|
|
Suomessa 91 000 hirveä vuonna 2008
Suomen hirvikannan koko syksyn 2008 jahdin jälkeen oli noin 91 000 hirveä. Ottaen huomioon
menetelmään liittyvä epävarmuus hirvikannan koko oli todennäköisesti 83000 – 99 000 hirven
välillä. Viimevuoteen verrattuna kanta pysyi lähes ennallaan. Vuoden 2007 jahdin jälkeen
hirvikannaksi arvioitiin 86000 hirveä, mutta uuden laskelman mukaan kanta on ollut jonkin
verran suurempi kuin tämä kannan minimiarvio.
|
Hirvieläinten liikenteelle, maataloudelle ja metsätaloudelle aiheuttamat vahingot
Hirvi on maamme vaarallisin eläin - iltapäivälehtien lietsomasta susi- ja karhuhysteriasta huolimatta.
Nykyaikainen metsätalous luonnottoman laajoine taimikkoineen ja vesakkoineen on kasvattanut
hirvitiheyksiä keinotekoisen korkeiksi, eikä pieni karhu- ja susikantamme pysty niitä
merkittävästi alentamaan.
Hirvieläimet aiheuttavatkin huomattavia metsävahinkoja, joita valtio joutuu
asetuksen nojalla korvaamaan (Valtioneuvoston asetus
hirvieläinvahinkojen korvaamisesta - annettu Helsingissä 21 päivänä joulukuuta 2000 - 1162/2000).
Suomessa hirvi aiheuttaa metsätaloudellisesti merkittävimmät vahingot.
Hirven aiheuttamat vahingot syntyvät yleisimmin 1 - 3 metriä korkeisiin
havu- ja lehtipuuntaimiin. Mutta hirvet saattavat napsia myös aivan pieniäkin taimia.
Hirvien laumautuminen sekä vähäinen liikkuminen talviaikana sekä niiden uskollisuus
talvilaitumilleen vuodesta toiseen johtavat siihen, että vahingot keskittyvät
voimakkaasti tietyille alueille, joilla talvikannat ovat jatkuvasti keskimääräistä
tiheämpiä.
|
Ikiaikainen hirvi
Hirvi on aina kuulunut suomalaisten elämään. Se vaelsi maahamme ensimmäisten nisäkkäiden
joukossa n. 9 000 vuotta sitten jääkauden jälkeen ja on siitä asti ollut tärkeä osa sekä taloudellista että
henkistä kulttuuriamme.
Hirven hahmossa on jotakin ikiaikaista.
Kalastuksen ohella hirven, metsäpeuran, hylkeiden, majavan ja vesilintujen pyynti olivat
avainasemassa Suomen asuttamisessa viimeisen jääkauden jälkeen.
Jo kivikauden ihmisille hirvi oli keskeisen tärkeä saaliseläin, jonka poikkeuksellinen
merkitys kuvastuu mm. kalliomaalauksissa ja hirvenpääkoristeisissa esineissä.
Hirveen liittyy suomensukuisilla kansoilla mitä erilaisinta mytologiaa.
Perustellusti esi-isiämme voidaan pitää hirvikansana, joskin myös vesilinnut ja
karhu olivat keskeisessä roolissa heidän luonnonuskonnossaan ja metsänkäynnissään.
Hirvi kalliomaalauksissa
Suomessa ei ole kalliopiirroksia, mutta
Suomesta on vuoden 2003 syksyyn mennessä löydetty
noin 120 kalliomaalausta ja punamultaläiskää. Ensimmäisen löysi Jean Sibelius
Vitträskistä Kirkkonummelta vuonna 1911 ja viimeisimmät tässä mainitut löytyivät Lahden museon
inventoinneissa Päijät-Hämeestä kesällä 2003.
Valtaosa kalliomaalauksista on suurten vesistöjen varrella
Saimaalla ja Kymenlaaksossa; muualta Suomesta niitä ei ole järjestelmällisesti etsittykään.
Kalliomaalausten oletetaan liittyvän metsästystaikuuteen, koska ne sijaitsevat muinaisilla pyyntipaikoilla.
Maalaukset koostuvat erilaisista figuureista, joista yleisimmin edustettuina ovat hirven kuvat.
Hirvi on samanaikaisesti ollut kivikauden pyyntikulttuurien ihmisille sekä tärkein
riistaeläin että mytologinen heimon kanta- ja alkueläin. Suomesta on löydetty yli
140 hirvieläinkuvaa.
Hirvieläinaiheen on usein tulkittu kalliokuvissa liittyvän
ne maalanneiden ihmisyhteisöjen myytteihin ja mytologioihin.
Suomen hirvieläimet ovat muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kuvattu ilman sarvia,
mutta ns. veneaiheiden on joissain paikoin tulkittu muodostavan kuvaparina hirvelle sarvet.
Kalliomaalausten sisältämän symboliikan elvittely on vaikeaa.
Hirveä pidetään ehkä auringon, tähtien, taivaan ja maailmankaikkeuden vertauskuvana.
Kivikauden ihminen saattoi sen avulla kuvata maailmankaikkeuden keskipistettä.
Esimerkiksi Raidanlahdesta löytyneessä hirvimaalauksessa hirvet
on kuvattu notkoselkäisinä ja tälle on yritetty etsiä erilaisia selityksiä.
Vain arvauksena voi esittää sen viittaavan esimerkiksi eläimen tiineyteen ja tätä
kautta hedelmällisyyteen ehkä yleisemminkin. Toisaalta piirteen voi arvailla liittyvän
eläimen pyyntiin. Selän notkahdus voisi tällöin symboloida esimerkiksi eläimen
taipumista pyydystäjän edessä. Vai onko selän kaarella jäljitelty useissa venekuvissa
esiintyvää varsin jyrkkää pohjan kaarta, niiden köliä?
|
Lähteinä
Anders Bjärvall: Suuri nisäkäskirja - Tammi
Suomen luonto Nisäkkäät Eläimet - Weilin+Göös
Luonnossa Nisäkkäät - Weilin+Göös
RKTL
Creative Commons -
Sinulla on vapaus:
kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Otsikkokuva Copyright
law_keven
*Ylin kuva Copyright
Carplips
*Alin kuva Copyright
Spatial Mongrel
|
|
|