Tunturisuden sivut
Poroja Pallaksella Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva yllä, poroja Pallaksella - Copyright © Timo
PORO (Rangifer tarandus) - eli peura eli karibu.

Poro on olennainen osa Lapin luontoa, yksi pohjoisen tunnusmerkeistä. Se on peuran puolikesy muoto, jonka ihminen on ottanut kotieläimekseen. Porot vaihtavat oleskelualueitaan vuodenaikojen mukaan laiduntaen keväällä ja kesällä mielellään suomailla, syksyllä kuusikoissa. Kesällä poro syö pensaiden lehtiä, ruohoa ja heiniä. Talvisin mäntykankaiden jäkälä on poroille elintärkeää, sekä puhtaasta luonnosta saatava luppo.

Tunturipeurasta kesytetty

Poro on kesytetty aikoinaan Fennoskandian tunturipeurasta, se on villipeuran puolikesy muoto. Nykyisin tunturipeuraa tavataan luonnonvaraisena vain Etelä- Norjassa ja Kuolan niemimaalla.

Koparajalkaisia sarvipäitä

Poro on pitkäraajainen ja nelivarpainen hirvieläin. Sen sorkkia kutsutaan koparoiksi. Poro on märehtijä eli sillä on neljä mahaa. Porot ovat ainutlaatuisia hirvieläinten joukossa siten, että molemmilla sukupuolilla on sarvet. Sarvet vaihtuvat vuosittain. Vaatimella sarvet ovat tosin paljon pienemmät, kuin uroksella. Sarvet ovat naaraalla vielä keväälläkin, joten se pystyy vasansa kanssa puolustautumaan petoja vastaan ja valtaamaan hyviä laidunpaikoja koirailtakin. Uroksen sarvissa voi olla jopa 44 piikkiä.

Poro vaihtaa myös turkkinsa joka vuosi. Poron koko vaihtelee poronhoitoalueen eri osissa. Pääsääntöisesti vaatimet ovat noin 60 – 100 kiloa painavia ja hirvaat sekä kuohitut härät 90 – 180 kiloa. Poron lapakorkeus hirvaalla eli uroksella 107 - 127 cm, naaraalla eli vaatimella 94 - 114 cm.

Poro on suhteellisen pitkäikäinen, sillä vaatimet voivat elää jopa 18 – 20 vuotta. Hyviä vasoja ne tuottavat aina 9. vasomiskertaan saakka. Poronvasa painaa syntyessään 4 - 6 kiloa, mutta syksyllä jo 50 kg. Hirvaat voivat elää yli kymmenvuotiaaksi.

Poronhoitoa

Nykytiedon mukaan porokanta sai alkunsa villipeuroista, jotka kesytettiin kanto-, veto- tai houkutuseläimiksi villipeuran metsästykseen. Villipeurojen ja muiden riistaeläinkantojen ehtyessä porojen määrää alettiin lisätä ja vähitellen poronhoidosta kehittyi itsenäinen elinkeino.

Sopeutumista ankaran Pohjolan oloihin

Poro on sopeutunut hyvin ankaran pohjoisen olosuhteisiin. Se kestää kesän jopa yli kolmenkymmenen plusasteen lämpötilan ja talven neljänkymmenen asteen pakkasen. Kesällä poron elämää vaikeuttaa kuumuuden lisäksi verta imevät hyönteiset, jotka saattavat olla vasoille kohtalokkaita seuralaisia. Porot kerääntyvätkin kesäkuumalla suuriin laumoihin ja pyrkivät siirtymään aukeille ja tuulisemmille alueille, kuten tuntureille ja soille mutta myös maanteille, jolloin ne saattavat jäädä autojen alle.

Poron voi tavata liikkeellä/levossa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Se noudattaa omaa rytmiään, johon kuuluu monta lyhyempää unijaksoa vuorokauden aikana.

Poron turkki on hyvin lämmöneristävä, joten talvella poron ongelmana ei ole niinkään kylmyys, kuin paksu lumipeite. Lumivaipan paksuuntuessa joutuu poro kaivamaan ravintonsa yhä syvemmältä. Lumen päällä poro kyllä pysyy hyvin koparoiden aiheuttaman pienen pintapaineen ansiosta.

Keväällä lumipinnan kovetessa hangeksi ravinnon kaivaminen käy yhä hankalammaksi. Tällöin porot ovat perinteisesti alkaneet syödä puilla kasvavaa luppoa tai siirtyneet tuntureille. Talvella poro menettää normaalioloissakin 20 prosenttia syksyisestä painostaan. Asuinseudut Skandinavia, Huippuvuoret, Venäjä, Alaska, Kanada ja Grönlanti. Poroja on siirretty myös Islantiin.

Porot

Joulupukin poro.
Poro

Poro vasemmalla puolella tiellä Ylläsjärvellä juhannuksen aikaan 2015.

Creative Commons Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva Copyright Timo


Suomen poronhoitoalue

Suomen poronhoitoalue sijaitsee Euroopan Unionin pohjoisimmassa ja itäisimmässä osassa. Alueena se käsittää lähes koko Lapin läänin ja osan Oulun läänistä.

Poronhoitolain määrittelemänä Lapin lääni on kokonaan poronhoitoaluetta lukuun ottamatta Kemin ja Tornion kaupunkeja sekä Keminmaan kuntaa. Oulun läänistä poronhoitoalueeseen kuuluvat Kuusamon ja Pudasjärven kaupungit sekä Hyrynsalmen, Kuivaniemen, Suomussalmen, Taivalkosken ja Yli-Iin kuntien alueet. Lisäksi Kiiminkijoen ja Puolanka-Hyrynsalmi –maantien pohjoispuolelle jäävät alueet Puolangan, Utajärven ja Ylikiimingin kunnista ovat vielä Suomen poronhoitoaluetta.

Poronhoitoalueen maapinta-ala on 122 891 km² eli runsaat 36 prosenttia koko Suomen maapinta-alasta. Poronhoitoalueesta neljä viidesosaa on Lapin läänissä. Vain teollistunein ja tiheimmin asuttu lounaisosa Lappia jää poronhoitoalueen ulkopuolelle. Oulun läänistä poronhoitoalueeseen kuuluu kaksi viidesosaa eli läänin pohjoisimmat ja itäisimmät osat. Poronhoitoalueen eteläraja noudattaa lännessä Kiiminkijokea ja idempänä Puolangan-Hyrynsalmen maantietä sekä Kuhmon kunnan pohjoisrajaa. Tällä alueella asuva Suomen kansalainen ja paliskunta voivat olla poronomistajia.

Poronhoitoalueen eri osat eroavat maantieteellisesti toisistaan. Alueiden eroavaisuudet heijastuvat myös poronhoitotapoihin ja –kulttuuriin.

Pohjoisin osa poronhoitoaluetta on Tunturi-Lappia. Maisemasta puuttuvat havupuut jo lähes kokonaan. Lukuun ottamatta Käsivarren ylätunturistoa on Tunturi-Lapin korkokuva verraten matalaa ja loivaa. Tunturi-Lapista etelämpänä alkaa Metsä-Lappi, jossa kuusimetsät ovat yhä harvinaisia. Metsä-Lappi jaetaan vielä kahteen alueeseen, joita ovat Outa-Lappi ja Inarin järvimaa. Maamme suurimmat kansallispuistot ovat juuri Outa-Lapissa.

Metsä-Lapin alapuolelle sijoittuu Tervolan korkeudelta Sodankylän pohjoisosaan ulottuva Peräpohjolan alue. Sille ominaista on vielä harvemmat ja puustoltaan matalammat havupuumetsät. Myös Peräpohjola voidaan jakaa kahteen alueeseen, eli Etelä-Lapin vaaramaahan ja Aapa-Lappiin. Etelä-Lapissa on paljon vaaroja sekä suuria jokilaaksoja ja suoalueita. Aapa-Lapissa on suuret vesialueet eli Lokan ja Porttipahdan tekoaltaat, jotka ovat jättäneet alleen hyviä porolaitumia.

Poronhoitoalueen koillisosa on Koillismaata, jolle on ominaista jylhät ja voimakasperäiset maisemat. Koillismaan pohjoisosasta löytyy eteläistä vehmautta ja samalla karkeutta syvine rotkoineen ja jyrkkine pahtoineen. Muualla Koillismaata maisemat ovat enimmäkseen havumetsää ja vaaramaastoa.

Eteläisin ja lounaisin osa poronhoitoaluetta on Pohjois-Pohjanmaata. Sille leimallista on sen laakeus ja soiden suuri määrä. Maa-alasta yli 60 % on suota. Metsät ovat havupuuvoittoisia. Rannikolla myös lehtipuut voivat olla vallitsevina puulajeina.

Poro ja ihminen

Ihmiselle poro on hyödyllinen eläin monella tavalla. Poro oli oivallinen kulkuneuvo ja siitä saa monenlaista käsityömateriaalia nahasta, sarvesta ja luusta. Poro on nykyisinkin myös tärkeä ravinnonlähde ja tulonlähde monille porotaloutta harjoittaville. Poronlihaa tulee markkinoille vuosittain noin 2 miljoonaa kiloa.

Poronomistajia on noin 5 000 vuonna 2006 - Kainuussa heitä samana vuotena on 170. Saamelaisalueella on noin 1 000 poronomistajaa, joista valtaosalla on alle 50 poroa eli päätoimeentulo ei tule porotaloudesta. Noin 40 prosenttia koko Suomen poroista on saamelaisalueella. Arvioiden mukaan Lapissa pelkästään porotaloudesta eläviä talouksia on 700 - 800 ja huomattavan osan tuloista porotalous tuo noin 400 taloudelle. Poroja on Lapissa noin 200 000. Suomessa poronhoito on sidottu paliskunnan jäsenyyteen. Toisin kuin Norjassa ja Suomessa, poronhoito ei ole vain saamelaisten yksinoikeus, vaan on mahdollinen kaikille Suomen kansalaisille.
Porot
Poro Rukalla Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
Kuva Copyright © Flickr/Timo Newton-Syms
Porot
Poroja Saanalla Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
Kuva Copyright © Flickr/Tuomo Lindfors
Poronhoidon historiaa

Houkutuseläimenä peuranpyynnissä sekä kanto- ja vetoeläimenä poroa on käytetty ainakin ajanlaskun alusta alkaen. Ensimmäiset kirjalliset tiedot porosta on vuodelta 499 jKr. Ensisijaisesti lihantuotantoon tähtäävän poronhoidon on päätelty saaneen alkunsa Pohjoismaissa vasta myöhäiskeskiajalla. Paimentolaisuuteen perustuvan suurporonhoidon varhaishistoriassa on viitteitä norjalaisten harjoittamaan karja- ja lammastalouteen, mutta muilta osin poronhoito lienee saamelaisten itse kehittämä elinkeino.

Kirjallisia tietoja poronhoidosta on jo 1300-luvulta, mutta poronhoidon varsinainen leviäminen alkoi Pohjoismaissa vasta keski- ja uudenajan taitteessa. Suomessa poronhoito levisi 1600-luvulla nopeasti lounaasta Enontekiön ja lnarin alueelle ja sata vuotta myöhemmin myös Utsjoen tienoille. Muualle Pohjois-Suomeen poronhoito juurtui pitempien ajanjaksojen kuluessa, osin kuitenkin jo 1600-luvun alussa, jolloin kuningas Kaarle IX yritti kotiuttaa poroja myös Etelä-Pohjanmaalle. Nykyistä poronhoitoaluetta vastaavalla alueella poroja on hoidettu meillä 1700-luvulta lähtien. Porot ovat toisin, kuin villit tunturipeurat ja metsäpeurat, yksityistä omaisuutta.

Porot yksityisomaisuutena

Porot ovat toisin, kuin villit tunturipeurat ja metsäpeurat, yksityistä omaisuutta. Yksityisomaisuuden suojan porokarja sai jo Kristofferin maalaeissa 1400-luvulla. Alkuaikoina, jolloin villipeuroja vielä metsästettiin laajasti, ei suinkaan ollut helppoa tuntureissa ja selkosilla pitää huolta poroistaan yksityisomaisuutena. Tämä huoli jäi täysin poronomistajien kontolle. Poronhoidon alkuaikoina eittämättä monikin poro päätyi peuranpyytäjien pataan.

Salaisuus ei ole sekään, että menneinä vuosisatoina porovarkaudet olivat osa kulttuuria. Niinpä joskus sanottiin, että "poroja on niin kauan, kuin on varkaita ja susia" - katsottiin, että nämä kaksi vaaratekijää pakottivat pitämään huolta poroista. Varsin varhain poronomistajat alkoivat keskinäisin sopimuksin järjestellä elinkeinoaan niin, että väärinkäytökset estyivät.

Vanhin säilynyt kirjallinen sopimus on vuodelta 1769. Siinä pohjoispohjalaisen Pudasjärven pitäjän miehet sitoutuivat mm. siihen, ettei kukaan lähde yksin kokoamaan tai merkitsemään poroja. Suuremmallakin miesjoukolla liikuttaessa asiasta oli ilmoitettava muille poronomistajille. Sopimus myös sisälsi maininnan, että kunkin poronomistajan tuli vastata poronhoitotöiden kustannuksista porolukunsa mukaisessa suhteessa.

Kiima-aika eli rykimä

Sukukypsäksi poro tulee yleensä puolentoista vuoden iässä. Porojen kiima-aika, rykimä, on syys-marraskuussa, ja silloin urosporot eli hirvaat, saattavat jopa hyökätä lähestyvän ihmisen kimppuun. Muulloin porot ovat ihmistä vältteleviä, puolikesyjä mutta säikkyjä. Poron - kuten muidenkin eläinten - lisääntymisen vuosirytmiä ohjaa ns. pimeähormonin (melatoniinin) toiminta.

Kiima alkaa syksyllä, öiden pimetessä. On tärkeää ajoittaa kiima oikeaan aikaan, jotta vasat syntyisivät keväällä (toukokuun lopulla) silloin, kun pakkaset ovat jo väistyneet ja lumi sulanut, mutta räkkäaika ei ole vielä alkanut. Räkkäaikana hyönteiset imevät vasoista verta, eikä emo pysy paikallaan imettääkseen. Hirvaat käyttävät suuren osan vararavinnostaan rykimäaikana. Kun vaatimien kiima-aika lähestyy, hirvaat pyrkivät kokoamaan niistä itselleen parttion. Tällaiseen parttioon eli haaremiin ne saavat itselleen 10 – 20 vaadinta.

Parttion koossa pitäminen ja toisten hirvaiden karkottaminen on raskasta työtä ja vie hirvaan ajan niin, ettei se jouda paljon syömään. Sitä mukaan kun vaatimet on astuttu ja ne ovat tiinehtyneet, parttiot hajoavat ja porot alkavat pyrkiä kohti talvialueitaan. Hirvaat ovat laihtuneet ja pudottavat sarvensa rykimän jälkeen.

Rykimän jälkeen siirtyminen hiljaisille talvilaitumille

Syystalven kiima-ajan jälkeen hirvas pudottaa sarvensa ja porot siirtyvät vähitellen talvilaitumille. Kesäiset vihreät ruohokasvit lakastuvat, ja poron ravinnossa lisääntyy jäkälän, varpujen ja muiden kuituisten kasvien osuus. Lumen peitettyä kasvillisuuden poro siirtyy käyttämään yhä enemmän luontaista talviravintoaan, jäkälää ja luppoa. Monin paikoin jäkälät muodostavat 30 - 60 % poron talviravinnosta.

Poro on ainoa suurikokoinen kasvissyöjä, joka pystyy tehokkaasti käyttämään hyväkseen jäkälää ja luppoa. Talvella poro kykenee ensisijaisesti tyydyttämään vain perusaineenvaihdunnan energiatarpeet, talviravinnolla se pysyy hengissä ja laihtuu. Poronjäkälien ja lupon valkuais- ja kivennäisainepitoisuudet ovat alhaiset, mutta niiden energiasisältö on runsaan hiilihydraattipitoisuuden vuoksi korkea.

Talviravinnostaan poro saa nopeasti kylmissä oloissa tarvitsemaansa energiaa. Poron talviravitsemuksen ydinongelmana onkin pidettävä usein energiansaantia eikä niinkään ravinnon niukkaa valkuais- ja kivennäisainepitoisuutta.

Poro on siitä erikoinen hirvieläin, että myös naaraalla on sarvet. Sama koskee metsäpeuroja. Urokset pudottavat sarvensa kiima-ajan jälkeen joulu-tammikuussa. Sen sijaan kantavien naaraiden, vaatimien, sarvet putoavat vasta toukokuussa vasojen synnyttyä. Näin kantavilla naarailla on paremmat mahdollisuudet puolustaa vähiä ravintokohteita uroksia vastaan.

Vappuna vasa hangella

Poron lisääntyminen liittyy kiinteästi eri vuodenaikoihin. Poro vasoo tavallisesti touko-kesäkuussa, mutta poikkeuksellisesti vasoja voi syntyä vielä syksyllä, jopa marras-joulukuullakin. Sanonta "vappuna vasa hangella" ilmoittaa vasontakauden alkamisen. Vasonnan huippu on kuitenkin Erkinpäivän tienoilla ja suurin osa vasoista syntyy pälville kesäkuun alkuun mennessä. Vuosittain näkee poronhoitoalueella päivänvalon 130 000 - 150 000 pientä, mutta nopeasti kehittyvää poronvasaa.
Porojen ravinto

Kesällä ravintona ovat tunturissa lähinnä koivun lehdet, heinät ja ruohot mutta myös eräät jäkälät. Metsävyöhykkeen poroilla ravinto on hiukan monipuolisempi, esimerkiksi kesällä ne käyttävät mielellään luonnonniittyjen (mm. tulvaniittyjen) kasvilajistoa ja suomaiden mehevää raatetta.

Käytetyimpiä ravintokasveja ovat raatteen lisäksi järvikorte, kultapiisku, horsma ja lehtipuiden vesat. Kesäravinnon ravintoarvot ovat korkeat, ja poro pyrkii valitsemaan aina parhaan, juuri kasvuvaiheessa olevan ravinnon. Kesäravinto on myös helposti sulavaa ja siinä on runsaasti valkuaista, vitamiineja sekä kivennäis- ja hivenaineita.

Kesä ja alkusyksy ovat porojen kuntoutumisen, kasvun ja vararavinnon keruun aikaa. Kesäajan ravinto vaihteiee suuresti tärkeimmillä kesälaitumilla, joita ovat suot, jokivarsiniityt, pohjoisessa avotunturit ja metsäalueilla avohakkuualueet.

Syyskesällä ja syksyllä porojen halutuinta ruokaa jäkälän ja heinäkasvuston ja varvuston ohessa ovat sienet, erityisesti tatit. Niiden avulla porot lihovat nopeasti. Sienissä on runsaasti valkuaista, sokeria, rasvaa ja vitamiineja.

Mitä paksumman rasvakerroksen porot ehtivät kerätä vararavinnokseen, sitä varmemmin ja paremmassa kunnossa ne selviävät yli talven. Kun porot ovat Inarissa vapaana kesän, niiden sanotaan silloin olevan veitallaan ja ne kulkevat kesälaidunalueillaan etsimässä kulloinkin parhaimmillaan olevia ravintokasveja.

Syksyllä poromies käyttää hyväkseen porohirvaiden ja vaadinten muodostamia rykimäparttioita kootessaan poroja erotusaitauksiin. Vaadinhaaremiaan vartioivat valtahirvaat helpottavat suuresti poromiesten työtä. Aiemmin valtaosa poroista teurastettiin erotusaitojen yhteydessä olevissa kenttäteurastamoissa, joita koko poronhoitoalueella oli 1980-luvun lopulla kaikkiaan 122. Teurastuksen suorittivat lähinnä poronomistajat.

Euroopan Unionin asettamien säädösten myötä porojen teurastus on siirtynyt uusiin hygieniatasoltaan korkeatasoisiin laitosteurastamoihin, jonne porot kuljetetaan yleensä autolla ja elävinä. Näitä teurastamoja on Suomessa kaikkiaan 18 ja ne ovat pääosin paliskuntien omistuksessa.

Talvella porojen tärkein ravinto on jäkälä ja vastaavasti tärkeimpiä talvilaitumia runsasjäkäläiset metsä- ja tunturialueet. Poronhoito perustuu lähtökohdiltaan porojen kykyyn hankkia itse oma ravintonsa luonnosta. Poron tärkeimmät talviravintokasvit ovat jäkälä, luppo ja metsälauha Jos jäkälää on vähän, porojen tiedetään käyttävän korvaavana ravintona mm. heinäkasveja, saroja ja varpuja.

Talvella myös puiden lupot ovat ravintolähteitä - varsinkin lopputalvellla, jolloin lunta on paljon ja/tai se on jäässä. Lupon merkitys ravintolähteenä on kuitenkin kohtuullisen pieni, sillä olipa metsä millainen hyvänsä, porojen ulottuvilla olevan lupon määrä on kuitenkin parhaimmillaankin vain joitakin kiloja hehtaarilla. Siis sellaisen lupon, johon poro voi ruokaillessaan ylettyä.

Tilanne muuttuu poron kannalta tilapäisesti edullisemmaksi, jos tuuli pudottaa luppoa hangelle tai luppopuu kaadetaan. Lapin vanhoja puita on vaadittu suojeltavaksi juuri luponkin vuoksi. Talvisin tokkia pidetään enemmän tai vähemmän erillään, jotta voidaan säädellä laidunnuspainetta, suojella poroja pedoilta ja löytää petojen tappamat porot sekä järjestää mahdollinen lisäruokinta.

Tarkimmin paimentavat ne tokkakunnat, jotka vasottavat vaatimet aidoissa. Jotta saadaan mahdollisimman tarkasti kaikki vaatimet vasotusaitoihin, keväällä tokat vielä kootaan ja ratkotaan.

Porojen lisäruokinta

Porojen lisäruokinta on vakiinnuttanut asemansa nykyaikaisessa poronhoidossa. Lisäruokinnalla varmistetaan sekä vaatimen kunto että vasojen elinvoimaisuus. Erilaisia valmisrehuja käytetään sekä tarha- että maastoruokintaan. Rehuja vodaan antaa kantaville ja imettäville vaatimille, lisäruokana teurasporoille taikka kevään siirtoruokintana.

Porotutkimus

Porotutkimus käynnistyi 1950-luvun lopulla. Tuolloin selvitettiin porojen aiheuttamia viljelyvahinkoja, suoritettiin ruokintakokeita ja käynnistettiin porojen loisiin kohdistuvaa tutkimusta. 1960-luvun alussa käynnistettiin poron siitos- ja jalostuskokeet. Vähitellen porotutkimuksen ”saarekkeita” oli eri puolella maata yli 20.

Porontutkimus painottui 1980-luvulla poronhoidon biologisiin kysymyksiin: laidunekologiaan sekä poron käyttäytymiseen ja elintoimintoihin. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen porontutkimus käynnistyi vuonna 1980 ja Porontutkimusasema Inarin Kaamasessa aloitti toimintansa vuonna 1994.

Porot maailmalla

Poronhoito on pääsääntöisesti Euraasian pohjoisosien taiga- ja tundravyöhykkeellä asuvien alkuperäiskansojen elinkeinomuoto. Kaiken kaikkiaan poronhoitoa harjoittavia kansoja on 23, Skandinaviassa ja Suomessa saamelaiset ja suomalaiset, Mongoliassa tsatanit ja Venäjällä saamelaiset, komit, hantit, mansit, nenetsit, enetsit, selkupit, nganasanit, tsuvantsit, tsuktsit, korjakit, ketit, jukagiirit, jakuutit, tuvat, dolgaanit, tofalaarit, evenkit, evenit, orokit, negidaltsit sekä vienankarjalaiset ja tietysti venäläiset itse. Kiinassa poronhoitoa harjoittavat evenkit lähinnä Sisä-Mongolian vuoristoseudulla.

Poroja on maailmassa runsaat kaksi miljoonaa

Näistä kahdesta miljoonasta on 1,2 miljoonaa Venäjällä, noin 700 000 Fennoskandiassa ja pienempiä määriä muualla, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Skotlannissa, Grönlannissa, Islannissa

Lähteinä
Anders Bjärvall: Suuri nisäkäskirja - Tammi
Suomen luonto Nisäkkäät Eläimet - Weilin+Göös
Luonnossa Nisäkkäät - Weilin+Göös
Porot
Poroja Pyhätunturilla Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
Kuva Copyright © Flickr/Aatu Outinen
*** tunturisusi.com linkit ***