Ulkomuoto
Falklandinkoira ei muistuttanut oikein mitään nykyisistä koiraeläimistä,
taikka oikeastaan paremminkin, se muistutti yhtä aikaa useita niistä.
Vaikka laji luettiin kuuluvaksi samaan sukuun joidenkin eteläamerikkalaisten kettujen kanssa,
se muistutti ulkomuodoltaan ja mm. kallon rakenteensa puolesta enemmän dingoa, sutta
taikka kojoottia - kuin eteläamerikkalaisia
koiraeläimiä. Tyypilliseltä ketultakaan se ei suinkaan näyttänyt, vaan sen
jykevissä piirteissä oli juuri susimaisia taikka koiramaisia - tai kojootin piirteitä.
Falklandinkoiran turkki oli erityisen tiheä. Turkki oli sivuiltaan
punaruskea taikka kellanruskea, mustin kuvioripauksin.
Alapuolelta turkki oli vaaleampi, osin valkoinen. Valkoista oli
myös eräissä muissa osissa, kuten kaulassa ja kuonon sivuissa. Kallo oli leveä ja silmät pienet.
Pää muotoutui erikoisesti - pään muotoa on kuvattu sipulimaiseksi.
Ruumiinpituus oli 125 - 160 cm, joten se oli näiltä osiltaan täysin
suden kokoinen.
Sudesta falklandinkoira erottautui
lyhyempine jalkoineen ja sen hartiakorkeus oli vain 60 cm -
kun sudella hartiakorkeutta on 70 - 90 cm. Falklandinkoiran häntä
oli huomattavan pitkä ja tuuhea, väriltään tumma - hännän pää oli valkoinen.
Ääni ja elintavat - lisääntyminen
Falklandinkoira haukkui, kuten koira, mutta
hiljaisemmin.
Falklandinkoira eleli ilmeisesti yksikseen, eikä se muodostanut susien tapaan laumaa.
Se oli päiväeläin - ja saattoi joskus kaivautua hiekkaan, levätessään.
Tosin on todettava, että tämän lajin sosiaalisesta ja muustakaan
käyttäytymisestä ei tiedetä juurikaan mitään - ei myöskään
lisääntymisestä. Kaikki, mitä tiedetään, sisältyy joihinkin merimiesten kuvauksiin -
ja Darwinin suppeaan esitykseen.
Ravinto
On aiheellisesti herättänyt kummastusta se, että miten laji selviytyi
saarilla ja mitä se söi. Saarilta puuttuvat muut nisäkkäät, kuten jyrsijät.
On päätelty ja arveltu falklandinkoiran syöneen maassa eläneitä lintuja,
kuten hanhia ja pingviinejä.
Myös kaikki maasta kaivamallakin löytyvät
madot ja muut hyönteiset lienevät kuuluneet sen ravintoon.
Kuten myös
kaikki mereltä rantaan ajautuneet kuolleiden kalojen ja eläinten
jäänteet, eli haaskat.
Myös hylkeenpoikasia se on voinut saada saaliikseen.
Ja se on varmaankin syönyt myös jossakin määrin kasvien osia.
1859 Darwinin Lajien synty. - Charles Darwinin (kuva yllä) teos Lajien synty ilmestyi ja siinä
kaikkien eläinten kehitys selitettiin kehitysopin osana.
Charles Darwin saarilla
Charles Darwin vieraili maailmanympärysmatkallaan vuonna
1833 Falklandin saarilla, Beagle-aluksellaan - ja kummasteli tällöin tätä eläintä.
Hän totesi, että saarten ainoa nisäkäs oli suuri susimainen kettu, joka oli yleinen sekä
Itä- että Länsi-Falklandissa. Darwin kertoi, että tuota eläintä ei tavattu missään muualla ja
että sen erikoispiirteenä oli tavaton uteliaisuus ja kesyys.
Kesyys on tyypillinen ominaisuus
saarilla eläville lajeille silloin, kun niiltä puuttuvat täysin luontaiset viholliset.
Darwin keräsi matkallaan paljon näytteitä eri puolilta maailmaa ja hän otti talteen mm. kaksi
falklandinkoiran nahkaa, joita on säilytetty Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa.
Näistä Darwinin yli 150-vuotta sitten keräämistä nahoista on nyt tehty DNA-tutkimukset,
joiden avulla on saatu lisävalaisua lajin evoluutioon ja sukulaisuussuhteisiin
muiden koiraeläinten kanssa.
Osasi myös puolustautua
Joskus, tosin harvoin, falklandinkoirakin näytti ihmiselle,
että sekin oli petoeläin ja osasi tarvittaessa myös puolustautua. Amiraali
George Grey miehineen oli käymässä saarilla vuonna 1836. Tällöin eräs Pilot-niminen
mies kävi oitis jahtaamaan falklandinkoiraa, joka ahdistettuna yllättäen
puri pahasti Pilotin jalkaa. Se ei kuitenkaan pelastanut tätäkään yksilöä,
vaan eläin tapettiin säälimättä ja typerästi.
Falklandinkoira Lontoossa
Vuonna 1868 yksi lajin edustaja kuljetettiin
meritse Lontooseen ja asetettiin siellä eläintarhaan näytteille. Tämä
yksilö kuitenkin kuoli muutaman vuoden kuluttua. Myös toinen yksilö
tuotiin pari vuotta myöhemmin Lontooseen ja se koki saman kohtalon.
Kesyt falklandinkoirat tapettiin kaikki
Darwin oli myös huolissaan siitä, että falklandinkoirien määrä oli huvennut. Koska eläin oli
niin peloton, se oli myös helppo pyydystettävä.
Espanjalaiset uudisasukkaat tappoivat
falklandinkoiria
säälimättä, koska he epäilivät niiden verottavan heidän karjaansa. He saattoivat tarjota
eläimelle lihapalaa toisella kädellä ja pistää sen kuoliaaksi toisella.
Eläimestä alettiin
maksaa tapporahaa 1839, minkä jälkeen sitä pyydystettiin entistä enemmän myös turkin takia.
Metsät saarilta puuttuvat, ja avoimilla alueilla eläimen jäljittäminen, näkeminen ja
löytäminen oli helppoa.
Sukupuutto
Darwinin ennustus, että "Falklandin susi" luultavasti kuolee pian sukupuuttoon, kävi toteen.
Viimeinen falklandinkoira tapettiin Shallow Bayssa, Hill Cove Canyonissa,
Länsi-Falklandissa vuonna 1876.
Tieteellisen luokittelun historiaa
Darwin antoi lajille
nimeksi
Canis antarcticus - antarktiksensusi. Hän siten luokitteli
falklandinkoiran kuuluvaksi
Canis-sukuun, samaan, jossa ovat susi, kojootti ja koira.
Vuonna 1880, lajin jo kuoltua sukupuuttoon - Thomas Huxley määritti sen
olevan läheistä sukua kojootille. Vuonna 1914 Oldfield Thomas
siirsi lajin
Dusicyon-sukuun kuuluvaksi. Tuolloin tässä suvussa oli vielä
muitakin kettuja, jotka sittemmin puolestaan on siirretty
Lycalopex-sukuun.
Niinpä falklandinkoira jäi sukunsa ainoaksi edustajaksi - ja sen kuoltua sukupuuttoon,
Dusicyon-sukuun ei jäänyt yhtään elävää lajia. Lajin nykyinen
tieteellinen nimi
(Dusicyon australis) on suomeksi "hullukoira" taikka
"typerä koira" - millä viitataan falklandinkoiran kesyyteen ja siihen,
että se ei pelännyt lainkaan ihmistä.
Oikeammin olisi nimittää ihmistä typeräksi,
kun ihminen tappoi tämän ainutlaatuisen eläimen sukupuuttoon - mutta se on jo
toinen kertomus.
Lajin määrittäminen
Falklandinkoira oli endeeminen laji. Se eli ainoastaan Falklandin saarilla,
jotka sijaitsevat eristyneinä merellä, noin 480 kilometrin etäisyydellä Etelä-Amerikan rannikosta.
Näillä saarilla se oli saarten ainoa nisäkäs. Se on varmasti koiraeläinten
heimon oudoin, vähiten tunnettu ja arvoituksellisin laji.
Kaikki, mitä siitä on säilynyt jälkipolville, on 11 kalloa ja muutama nahka.
Joku täytetty falklandinkoira seisoo pölyisenä jossakin museossa.
Lajin määrittämisen vaikeus näkyy sen nimistössäkin,
sillä sitä on pidetty milloin kettuna, milloin sutena ja milloin villikoirana, dingona
- tai kojoottina.
Koska Etelä-Amerikasta olivat Canis-sukuiset koiraeläimet puuttuneet,
pääteltiin falklandinkoiran pakostakin olevan sukua maanosan ketuille eli zorroille,
ja polveutuvan niistä. Yksi mielenkiintoinen välimuoto voisi olla
sukupuuttoon kuollut eteläamerikkalainen koiraeläin
Dusicyon avus. Ne elivät
viimeksi Patagoniassa, Etelä-Amerikan eteläkärjessä - mutta laji hävisi 6000-8000 vuotta siten.
Harjasusi lähin sukulainen
Nykyaikainen DNA-tutkimus on tuonut osaltaan valaistusta
falklandinkoiran arvoitukseen.
Verrattaessa museoihin talletettujen falklandinkoirien
DNA:ta muihin koiraeläimiin, lähimmäksi sukulaislajiksi on todettu eteläamerikkalainen harjasusi
(Chrysocyon brachyurus).
Harjasusi on hyvin pitkäjalkainen mutta muuten kettumainen, punaturkkinen laji.
DNA-näytteiden perusteella sen ja Falklandin suden yhteinen esivanhempi on elänyt yli
kuusi miljoonaa vuotta sitten. Harjasuden osoittautuminen falklandinkoiran
lähimmäksi sukulaiseksi on jonkinlainen yllätys, sillä
matalajalkainen falklandinkoira - ja korostetun pitkäjalkainen harjasusi
ovat ainakin näissä raajojen mittasuhteissa visuaalisesti erinäköisiä.
Falklandin joulupäivä.
Falklandinsaarilla kaikki on toisin. Siellä joulupäivänäkään
ei näytä oikein jouluiselta - kuva yllä.