Viattomat susilapset, kammottavat ihmissudet ja voimakkaat susinaiset
Myyttiseen susikäsitykseemme kuuluvat sekä susilapset että ihmissudet.
Susilapset ovat susien adoptoimia ihmislapsia ja ihmissudet sudeksi muuntuneita
ihmisiä. Susilapsiin liittyvä susikäsitys kuvastaa sutta hyvänä olentona,
äitinä, imettäjänä ja kasvattajana kun taas ihmissudet useimmiten ilmentävät
kauhua ja kammottavuutta, verestäväsilmäistä petoa. Kutsunkin mieluummin
susi-ihmisiksi kuin ihmissusiksi niitä sudeksi muuntuvia ihmisiä, jotka
ilmentävät luontokaipuutaan ja yhteyttään suden ja metsän henkiin.
Aalo ja Raakel ovat kirjallisuuden susinaisia, sudeksi muuntuvia naisia.
Tunnetuin susilapsimytologia juontaa juurensa Rooman perustamisen ajoilta.
Rooman olisivat perustaneet vuonna 753 eKr. susipojat Romulus ja Remus. He
olivat sodanjumala Marsin ja Vestan neitsyen Rhea Silvian kaksosvauvat, jotka
tästä aviottomasta liitosta synnyttyään heitettiin Tiber-virtaan. Paikalle
osunut susinaaras kuitenkin pelasti pojat ja imetti heitä kunnes paikallinen
paimen Faustulus löysi pojat (ks. Facta, s. 46).
Tästä kansanperinteestä johtuen italialaisten susikäsitys lienee astetta
positiivisempi kuin omassa maassamme ja ehkä se on levinnyt muillekin Euroopan
alueille. Esimerkiksi näkemäni Punahilkka-sadun espanjalainen versio on jopa
inhimillisempi ja vähemmän julma kuin suomalaisissa lasten saduissa. Siinä
paha hukka vain karkotetaan yhä syvemmälle metsän siimekseen eikä sutta tapeta
julmasti (ks. Caperucita Roja). Susimyönteisin näkemäni Punahilkka-versio
esiintyy kyllä oman maamme Luonto-Liiton susiryhmän piirroksessa, jossa
Punahilkka käsikädessä susihukan kanssa lupaa suojella sutta pahalta
metsästäjältä, kuvastaen näin 2000-vuosituhannen uudenlaista luontosuhdetta.
Ihmissusimytologioista tulee ensimmäisenä mieleen aikamme elokuvateollisuus, jossa
esiintyy eriasteisia ihmiseläinepäsikiöitä. Muun muassa Thriller-elokuvassa
vuodelta 1983 Michael Jackson muuntuu kauhua herättäväksi ihmissudeksi.
Vähemmän kauhua herättävä ihmissusimytologia löytyy kirjailijamme Aino
Kallaksen tuotannosta. Kirjassaan Sudenmorsian hän kuvaa keskiaikaista
näkemystä ihmissusista sijoittaen teoksensa Viroon. Kirjan päähenkilö on
nuori vaimo Aalo, joka "Saatanalta sudenhahmoon saatettiin ja näin Ihmissutena
miehensä viereltä korpiin karkasi" (s. 1). Aaloa kuvataan noituuden riivaamaksi
sutena juostessaan ja sudentekoja tehdessään.
Sudenmorsian on kuitenkin myös kaunis ja herkkä luontokuvaus ja kuvaa ehkä
myös vastavihityn vaimon vapaudenkaipuuta lieden ääreltä. Aalo kuulee suden
kutsun houkuttelevana, väkevänä. Aaloon meni Metsän ja Suden henki, "jolla
suolla ja korvessa kotonsa on, rohkia ja pelvotoin, voiman ja vapauden henki"
(Kallas 1979 [1928], 34). Sudenhahmossa Aalon valtasi ylenpalttinen onni ja riemu.
Hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa ja "hajautui korpikuusien huminaksi, pusertui
kultaisena pihkana hongan punaisesta kyljestä, katosi rahkasammaleen
viheriäiseksi kosteudeksi" (sama, 60-61). Aalo ei siis ole lainkaan kammottava
ihmissusi, vaan pikemminkin uljas ja voimakas susinainen, joka sudenhahmossa
voi toteuttaa itseään ja naiseuttaan todellisemmin kuin ahtaassa vaimon roolissaan.
Myyttisen susinaisen on herätellyt henkiin myös Tuula Rotko kirjassaan Susi ja
surupukuinen nainen. Raakel ja hänen miehensä Antti asustelevat saaressa viettäen
vähän erikoista taiteilijaelämää. Antilla on toinen nainen, joka pian löydetään
suden kuoliaaksi raatelemana. Susi ammutaan, Raakel katoaa. Anttia kalvaa eäilys
siitä, mikä Raakelin ja suden yhteys oikein oli. Kirjailija kuvaa Raakelia
sudenhahmossa: "Susi itki. Kyynelistä suli hankeen reikä, sammal näkyi,
puolukanvarpu, pieni pala jäkälää. Susi muisti kesän, mättään jolla silloin
nukkui ajatellen: tähän haluaisin kuolla. Se ei tiennyt, että Raakel niin oli
ajatellut eikä susi" (Rotko 1998, 53).
Raakel kokee saman vapauden riemun kuin
Aalokin: "Nyt olin sitä mitä olin aina tiennyt olevani, yksinäinen susi. Omat
ääriviivat, pelkät suden, samat sielussa ja ruumiissa. Miten helpottavaa olla
yksi, ehyt. Olisipa lampi mihin peilata. Kierin lumessa ja nauroin. Tanssin
aukealla, ulvoin, pitkään, kaiken minkä olin pidättänyt" (sama, 99). Sutena
Raakel voi tehdä kaikkea sitä mitä tahtoo, vailla ihmisyyden pidäkkeitä.
Ehkä onkin niin, että kun nainen muuntautuu sudeksi, hän edustaa useammin suteen
liittyviä positiivisia arvoja, vapautta ja tahdonvoimaa, keskiaikaisten pahojen
ihmissusien ollessa ehkä useammin miehiä, joilla oli taipumuksia ahneuteen,
varasteluun ja rötöstelyyn yön pimeinä hetkinä, "suden hetkenä". Toki molemmat,
sekä Aalo että Raakel, saavat surmansa tarinoiden lopuksi kuin opiksi siitä,
että naisen ei ole lupa vapauttaan toteuttaa kuin kuoleman uhalla. Vasta kuolema
vapauttaa riivatut susinaiset, antaa heille armon ihmisten maailmassa.
Saako suden tietoisuutta ja
oikeuksia tutkia?
Perinteisesti on ajateltu, että eläimet kuuluvat luonnontieteiden alaan ja
tietoisuus- ja oikeuskysymykset yhteiskuntatieteiden alaan. Tästä näkökulmasta
tarkastellen on ollut ikään kuin väärin liittää toisiinsa kaksi eri kategoriaan
kuuluvaa asiaa, eläimet ja oikeudet. Jälkimmäiset on pitkään ymmärretty vain ja
ainoastaan ihmistä koskeviksi.
Eläinten oikeuksien näkökulmasta susi on olento, jolla on itseisarvo. Sutta
tulisi kunnioittaa yksilönä ja persoonallisuutena, jolla on oikeus elämään,
hyvinvointiin ja lisääntymiseen. Susi on kognitiivinen ja moraalinen eläin,
joka kunnioittaa alueoikeuksia ja perhearvoja.
Sillä on oltava oikeutensa luonnonvaraiseen laumaelämään, tarpeelliseen ravintoon
(kuten hirviin ja jäniksiin) sekä rauhaan ihmisen vainolta. Sillä on oltava
oikeutensa reviiriin ja pesärauhaan. Suomen eläinsuojelulain (säädetty 4.4.1996)
mukaan susia on suojeltava parhaalla mahdollisella tavalla kärsimykseltä,
kivulta ja tuskalta.
Silloin tällöin törmään väitteisiin, ettei eläimillä voi olla oikeuksia, koska
oikeudet perustuvat pelkästään ihmistenvälisiin sopimuksiin. Niinpä eläimillä
ei voisi olla oikeuksia, koska niillä ei ole velvollisuuksiakaan.
Eläinsuojelijat, jotka ovat rohjenneet ottaa teemakseen eläinten oikeudet,
ovat saaneet tästä tuta. Heidät on leimattu "kettutytöiksi" ja
"ekoterroristeiksi", vaikka he eivät olisi eläessään edes kuvitelleet ryhtyvänsä
mihinkään laittomuuksiin eläinten oikeuksia puolustaessaan. Lähes täysin
on tuomittu ne eläinaktivistit, jotka ovat lähteneet käytännössä vapauttamaan eläimiä.
Yleisellä tasolla on soveliasta puhua eläinten tietoisuudesta ja oikeuksista, mutta
teema muuttuu ei-hyväksytyksi siinä vaiheessa, kun teorioita ryhdytään soveltamaan
tiettyihin eläinlajeihin ja eläinyksilöihin. Susikurssini, jossa sutta tarkasteltiin
ympäristöeettisestä ja eläinoikeudellisesta perspektiivistä, aiheutti jo pelkkänä
aiheena tuohtumusta -- ikään kuin ei olisi soveliasta tai olisi jotenkin tolkutonta
puhua yliopistosaleissa sudesta tietoisena ja oikeuksin varustettuna olentona
(ks. Tieteessä tapahtuu 7/2000, 8/2000 ja 1/2001).
Suden oikeuksista yksilötasolla ikään kuin ei saisi puhua. Eläinfilosofisten
teorioiden soveltaminen yksittäisiin eläinlajeihin ja eläinyksilöihin koetaan
vielä ilmiselvästi oudoksi, vaikka se on itselleni varsin luonnollinen lähestymistapa.
Typistetty susikäsitys
Kaikkein skeptisimpien mukaan ihminen ei voisi tietää mitään eläimen sieluntiloista.
Niinpä eläimiä tutkittaessa onkin tyydytty joko niiden fysiologisten prosessien
mittaamiseen (eläinfysiologia) tai ulkoisen käyttäytymisen havainnointiin
(etologia) pyrkimättä sanomaan juuri mitään niiden sisäisestä, psyykkisestä
elämästä. Tämä behaviorismiksi kutsuttu tutkimusideologia on tämänkin päivän
luonnontieteissä vielä hyvin vallitseva suhtautumistapa eläimiin.
Eläinten tietoisuuden tutkimisen ja mittaamisen ongelmilla on ollut huomattavan
vakavat seuraukset aikamme vallitsevalle eläinkäsitykselle. Siitä, että eläinten
tietoisuus on ollut niin vaikea tutkimuskohde, on tehty radikaali päätelmä, ettei
sellaista ilmiötä kuin eläinten tietoisuus ole olemassakaan. On ajateltu, että
ihminen eroaa eläimistä ratkaisevalla tavalla juuri tietoisuutensa vuoksi.
Tietoisuus, kaikissa muodoissaan, puuttuisi siitä todellisuudesta, mikä on
ihmisen ulkopuolella. Tämä näkemys sulkee eläimet kokonaan pois psyykkisen
todellisuuden piiristä.
Kutsun tällaista näkemystä typistetyksi eläinkäsitykseksi. Siksi, että se typistää
eläinten todellisuuden murto-osaan siitä, millaista eläinten elämä on, kun otamme
huomioon sen sosiaalisen, psyykkisen ja henkisen rikkauden.
"Eläinten inhimillistämistä!" onkin ollut se taikasanapari, jolla aikamme
tiedemaailma on vaientanut yhteiskunnassamme piilevän huolen eläinten kohtaloista
ihmisten maailmassa. Eläintensuojelijat on ollut helppo leimata lemmikkiensä
paapojiksi sillä perusteella, että he muka "inhimillistävät eläimiä".
Tosiasiassa monet ainoastaan inhimillisinä pitämämme ominaisuudet ovat
osoittautuneet myös monien eläinten ominaisuuksiksi. Sellaisia ihmislajin
ainutlaatuisia ominaisuuksia, jotka kaikilta muilta lajeilta puuttuisivat,
ei juurikaan ole löytynyt.
Oikea kysymys ei olekaan se, miten muka virheellisesti inhimillistämme eläimiä
vaan kysymys: Kuinka inhimillisiä eläimet lopulta ovatkaan? (vrt. Dröscher 1985)
Ihmisen ja eläinten eroavaisuuksien ylikorostamisen sijasta pitäisi kiinnittää
huomiota samuuksiin, siihen, miten samanlaisia kaikki nisäkkäät, ihminen mukaan
lukien, ovat. Eläimet ovat inhimillisiä ja ihmiset ovat eläimellisiä. Jaamme
eläinten kanssa samat fysiologiset prosessit. Ihmisillä käytettävät
särkylääkkeet on kehitetty eläinkokein juuri syystä, että eläimet kokevat
kipua ja tuskaa yhtälailla kuin ihmisetkin. Mutta miksi eläimen kipu ja
kärsimys olisi silloin vähempiarvoista kuin ihmisen? Jos olemme eläinten
kanssa fysiologisesti samoin rakentuneita, miten psyykemme voisi olla täysin
erilainen kuin kaikilla muilla eläimillä?
Tiede ei ole arvovapaata. Koe-eläintutkimus arvottaa eläimet ihmistä vähäisemmiksi.
Eläimiä varten on eri etiikka ja moraalikäytännöt, huomattavasti löysemmät kuin
ihmiskokeilta vaadittavat. Ahtaasti biologistisesta näkökulmasta luontoon ei
kuulu sellaisia ominaisuuksia kuin hyvyys tai pahuus, arvot ja etiikka. Nämä
olisivat vain ja ainoastaan ihmistä kuvaavia ominaisuuksia. Uskomuksena on,
että eläimet toimivat vaistojensa eikä tietoisen oppimisen ja sosiaalisen
käyttäytymisen ohjaamina.
Lajien säilymistä korostava näkemys silloin kun siitä puuttuu kyky ottaa vakavasti eläinyksilöiden kärsimys edustaa
typistettyä eläin- ja luontokäsitystä. Kuitenkin vain yksilöt kärsivät ja
tuntevat, laji ei koe eikä tunne yhtään mitään.
Eetillisestä näkökulmasta yksilöt ovat itseisarvoisia eikä niinkään tiettyyn lajiin tai rotuun kuuluminen.
Typistetty luontokäsitys voi esiintyä myös spesisminä eli koko lajiin kohdistuvana sortona.
Silloin myös yksilöä sorretaan sillä perusteella, että yksilö luokitellaan sellaiseen lajiin
kuuluvaksi, jolle ei anneta ehkä lainkaan elämänoikeutta. Suomessakin on kampanjoitu
"biologisin perustein" pienpetoja vastaan tuomiten minkki vierasperäiseksi lajiksi, joka ei
muka kuulu Suomen luontoon.
Susi on ollut maassamme laajan lajisorron kohteena historiallisesti ja yhä nykyäänkin,
haittaeläimeksi kategorisoituna. Biologinen susitietouskaan ei sutta ole onnistunut
pelastamaan vaan sitä voidaan käyttää myös aseena sutta vastaan, sen tuottaessa yhä
täsmällisempää tietoa suden elinalueista ja kulkureiteistä. Vaaraksi sudelle ja susien
suojelulle on typistetty susikuva, joka kiistää suden tajunnallisuuden, tietoisuuden ja
itsetietoisuuden moraalisen arvon ja merkityksen sille, miten sutta kohtelemme.
Susiasenteet
Tuotantokeskeisessä ajattelussa luonto on yhtä kuin luonnonvara. Luonto nähdään hyväksikäytettävänä materiaalina. Luonto on
esineellistetty ja välineellistetty, valjastettu taloudellisiin päämääriin. Luonto on resurssi, raaka-aine, biomateriaalia,
jonka ihminen hyödyntää. Tästä näkökulmasta susi on haittaeläin, koska sillä ei ole sutena taloudellista eikä tuotannollista
arvoa. Sudella on pikemminkin haitta-arvoa muiden luonnon resurssien hyödyntämiselle, kuten metsästykselle sekä karja- ja
porotaloudelle. Haittaeläinnäkemys jättääkin tunnustamatta suden tajunnallisuuden, itsetietoisuuden ja oikeuden lajityypilliseen ja yksilölliseen sudenelämään.
Antroposentrinen luontoasenne korostaa luonnon hyötyjä ihmiselle, ei kuitenkaan ainoastaan taloudellisia, rahalla mitattavia
hyötyjä. Tässäkin luontoasenteessa luonto on ikään kuin olemassa ihmistä varten. Luonnon ja eläinten hyväksikäyttämistä sinänsä
ei kyseenalaisteta, mutta hyväksikäytön tapojen ja muotojen pitää olla inhimillisesti katsoen arvokkaita. Ihminen tarvitsee
luontoa virkistyäkseen ja sivistyäkseen eli luonnolla on retkeily- ja virkistysarvonsa kuin myös kulttuuris-historiallisia
sekä uskonnollisia ja esteettisiä arvoja. Suhtautumisessa suteen ihmiskeskeistä näkemystä edustaa halu kokea luontoelämyksiä,
joissa villi luonto on pääosassa. Luontoturismi hyödyntääkin suurpetoja ja tarjoaa ihmisille metsästyksen sijasta
mahdollisuuden susien tai karhujen jälkien seuraamiseen tai jopa niiden valokuvaamiseen.
Ihmiskeskeisessä näkemyksessä susi on villin ja vapaan luonnon symbolieläin. Sudet mielletään ikään kuin erämaihin kuuluviksi
riippumatta siitä, elääkö niitä tosiasiallisesti erämaa-alueilla vaiko ei. Metsähallituskin markkinoi Lapin luontoa ulvovan
suden kuvalla, vaikka susilla ei juuri ole ollut sataan vuoteen elämänmahdollisuutta Lapin erämaissa siellä laajamittaisesti
harjoitettavan porotalouden ja tästä seuranneen susivainon vuoksi.
Ihmiskeskeinen suhtautumistapa suteen ei välttämättä erityisesti kiistä suden tietoisuutta, mutta ei anna sille myöskään juuri
mitään erityisarvoa. Vaikka eläimillä olisi psyykkinen ja sosiaalinen elämänsä, se mielletään joka tapauksessa vähempiarvoiseksi kuin ihmisen vastaava elämä.
Biosentrismi eroaa edellisistä luontokäsityksistä voimakkaimmin siinä, että se ei tee jyrkkää kahtiajakoa ihmisen ja luonnon tai
ihmisten ja eläinten välille. Ihminen on eläin ja osa luontoa. Ihmisen hyvinvointi on väistämättä sidoksissa kaiken elollisen
hyvinvointiin. Biosentriset luontokäsitykset korostavat luonnon itseisarvoisuutta ja eettistä suhdetta luontoon. Sudella on
oikeus erämaihin yhtä lailla kuin ihmiselläkin. Biosentrisesta näkökulmasta ihminen käyttää väärin luonnon herruuttaan, joka
sekin oikeastaan on vain näennäistä. Alistamalla ja tuhoamalla luontoa ihminen heikentää kaiken elämän mahdollisuuksia
maapallolla ja sitä myöten köyhdyttää päivä päivältä omaakin elämäänsä. Luonnon monimuotoisuuden kadotessa katoavat myös
inhimillisen elämän monet rikkaudet. Luontokeskeiset filosofit eivät usein kuitenkaan ole ensisijaisesti huolissaan
ihmisen vaan luonnon hyvinvoinnista. Biosentrismi on myös oma luontoasenteeni ja suhtautumistapani suteen. Se ottaa
vakavasti suden tietoisuuden ja tästä seuraavan eettisen vastuumme kohdella sutta hyvin ja oikeudenmukaisesti.
Miten susikäsityksemme on painottunut, määrää pitkälti juuri eettistä suhdettamme suteen eli sitä, miten sutta kohtelemme.
Kunnioitammeko sutta vieraslajisena olentona, jolla on oma itseisarvonsa vai näemmekö sen pelkkänä hävitettävänä haitta-eläimenä?