Tunturisuden sivut

K.J. Gummerus: "Jouluaatto" - köyhässä perheessä kaunis Ellen antaa lahjakääryt veljelleen ja isoäidilleen

Ulkona oli pakkanen ja myrsky, mutta leskirouva Burgin vähäisessä huoneessa oli lämmin. Valkea paloi takassa, jonka edessä asukkaat istuivat. Näitä asukkaita oli kolme: vanha rouva itse sekä hänen tyttärensä tytär ja poika.

Varallisuus - sen sanoi jo ensi silmäys - ei vallinnut suuressa määrässä tässä huoneessa. Vasemmalla ovesta seisoi pituusseinällä vanha vuode, joka oli peitetty kirjavalla raanulla. Vastapäätä ovea seisoi pöytä ja oikealla seinällä molempain huoneessa olevain vähäisten akkunain välillä ijäkäs, korkea, lähes kattoon saakka ulottuva suuri kaappi. Joitakuita tuoleja löytyi kamarissa ja vieläpä keinutuoli keskellä lattiaa, joka melkein umpeen oli peitetty matoilla. Molemmin puolin takkaa nähtiin muutamia keitinastioita ja joitakuita ruoanlaitokseen kuuluvia kaluja.

Kaikki kapineet, mitä huoneessa löytyi, olivat vanhoja ja todistivat aikakaudesta, jona olivat olleet talossa, missä rikkaus oli asunut. Vanhan kaapin liisteet olivat kerran olleet kullatut, samatenpa vuoteen päätykin. Tuolien istuimet olivat kerran olleet pehmeät, ja etenkin keinutuoli, ainoa kalu, mikä paremmin oli aikojen vaiheita kestänyt, viittasi aikoihin, jolloin kaikki oli ollut toisin kuin nyt.

Matot lattialla olivat samaten kuin huonekalut vanhat; mitä ainetta ne alkuaan olivat olleet, sitä oli nyt mahdoton eroittaa; useissa kohden olivat ne myös rikkinäiset. Sanalla sanoen: kaikki, mitä huoneessa löytyi, todisti kuluneita parempia päiviä. Mutta vaikka huoneessa kaikki muistutti onnellisempia aikoja, asui kumminkin siellä järjestys ja siisteys, ja ken asukkaita silmäili, hänen olisi ollut vaikea päättää sitä aikaa, josta huonekalut muistuttivat, onnellisemmaksi nykyistä.

Leskirouva Burg istui takan edessä, tyttö toisella, poika toisella puolellaan. Hän oli vanha ja hänen hiuksensa olivat harmaat. Hänen vaatteensakin vähän viittasivat niihin aikoihin, joista huonekalut muistuttivat. Siinä istuessaan oli hänen käsissänsä vanha, suuri Raamattu, jota hän polveansa vastaan nojasi ja luki hiljaisella, mutta vakavalla äänellä.

Leskirouva Burgin tyttärentytär, joka suurilla, ajattelevilla silmillään katseli liekkien leikkiä takassa olevain puitten ympärillä, oli nuori. Hän oli pitkä ja suora vartaloltaan. Hänen kasvojensa muoto oli kauniinta, mitä nähdä saattaa. Hänen päätään ei peittänyt huivi; mustat hiukset sitä kaunistivat, mustat silkinhienoiset hiukset, jotka paksuun, pitkään palmikkoon pantuina valuivat alas hänen hartioilleen. Hänen pienet kätensä olivat ristissä; hän kuunteli hartaana, mitä hänen vanha äitinsä äiti luki. Vanha rouva luki kertomusta Kristuksen syntymästä; sillä nyt oli jouluaatto.

Rouvan toisella puolella istui poika. Hän oli sisartaan nuorempi, sen heti huomasi. Sisarensa näköinen oli hän, ja samaten kuin tämä, istui hänkin kädet ristissä hartaasti kuunnellen, mitä vanhus luki.

Tämä kolmipolvinen perhe, vaikka siitä keskimmäinen polvi - nuorten äiti - oli poissa, näkyi olevan onnellinen, sillä sitä osoitti sekä vanhan että nuorten silmäykset, nyt kun rouva herkesi lukemasta ja laski helmaansa suuren painavan kirjan. Mutta vaikka vanhan rouvankin silmät, kun hän lapsensa lapsia silmäili, osoittivat sitä hiljaista onnellisuutta, joka syntyy ainoastaan puhtaassa sydämessä, sanoivat kuitenkin ne rypyt, joita oli vanhuksen korkeassa otsassa, että tämä nykyinen tyytyväisyys ei aina ollut vallinnut hänessä; sillä nämä rypyt; jotka olivat syvään kaivetut, saattoi olla ainoastaan surun työtä - aika yksinään ei semmoisia kaiva.

Mutta että ne surut, jotka tuon korkean ja kerran sileän otsan olivat rypyille saaneet, eivät voineet kukistaa eikä masentaa hänen sieluaan, sen näytti koko hänen olentonsa nyt, kun hän nousi ja laski pyhän kirjan pöydälle. Hän oli näet suora vielä; ei suru eikä aika, kuten usein molemmilla on tapana, olleet saaneet hänen korkeaa vartaloaan kukistumaan. Hänen askeleensakin olivat vakaiset eivätkä ensinkään sallineet aavistaa, että se, jonka ne olivat, jo oli nähnyt enemmän kuin seitsemänkymmentä vuotta kuluneen siitä päivästä, jona hän rikkaassa kodissaan ensi kerran, silloin hoiperrellen, äitinsä sylistä isänsä luo kulki.

Pöydällä seisoi kolmihaarainen kynttilä suuressa, korkeassa, vaskisessa kynttiläjalassa. Vanha rouva laski kirjan sen viereen. Sitten sanoi hän:

»Päivä on jo ehtoolle kulumaisillaan. Sytytä kynttilät, Maurits, ja sinä, Ellen, katso kelloa, eikö jo ole aika, että viet lahjasi kauppaneuvokselle!» - Kun vanhus viimeisiä sanoja lausui, värähti hänen äänensä kummallisesti, niin että nuoretkin sen huomasivat ja katselivat ihmetellen vanhaa isoäitiä.

Joulukalenteri luukku 11

Kuva Designed by Prostooleh.

Kaunis tyttö nousi ja avasi oven, joka vei vieressä olevaan vähäiseen kamariin. Tämä kamari oli varsin vähäinen. Siinä oli, jos mahdollista, vielä vanhanaikuisempia huonekaluja kuin suuremmassa etuhuoneessa. Siellä oli vanha sohva, vanha seinäkello, semmoinen kuin rikkaitten seinäkellot olivat kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla. Siellä nähtiin seinällä kaksi kuvaa, jotka johtivat huomion kuluneesen vuosisataan. Siellä nähtiin piironki, jonka nurkat olivat olleet hopeoitut ja jonka jalat olivat leijonan jalkain muotoiset. Tähän kamariin pistäysi tyttö, palava päre kädessä.

»Kello on vasta kuusi», lausui hän suloisella äänellä; »vasta puolentoista tunnin kuluttua on minulla käsky lahja antaa».

Vanha rouva huokasi. »Kello kuusi! Sillä tavalla ei jouluaattoa minun nuoruudessani vietetty, kuin sitä nyt vietetään. Kun kello löi kuusi, oli jouluaatto jo loppumaisillaan ja ruokapöytä valmis. Mutta nyt. Nyt saa minun tyttäreni tytär valmistaa joululahjoja, jotka vasta kello kuuden aikana tulevat valmiiksi, valmistaa muille, rahan edestä! Mikä aika!»

Hiljaa, tuskin kuultavasti oli vanha rouva puhunut. Molemmat, sekä Ellen että Maurits, olivat kumminkin kuulleet joitakuita sanoja ja siitä ymmärtäneet, että heidän ainoa turvansa maailmassa, heidän isoäitinsä, oli murheellinen. He kiiruhtivat molemmat hänen luokseen ia silittivät vuorotellen hänen harmaita hiuksiaan.

»Se on hyvä, lapset!» sanoi vanhus, johon nuorien rakkaus vaikutti. »Tänään on jouluaatto. Kadotkoot muistot entisistä ajoista! Sytytä, niinkuin sanoin, kynttilä, ja sinä, Ellen, pane pata tulelle sekä lipeäkala!»

Vähän ajan kuluttua olivat vanhuksen käskyt täytetyt. Vähäisessä pannussa lämpeni lipeäkala ja padassa jo aamulla keitetty riisiryynipuuro. Köyhä oli tämä perhe; säästöillä olivat he jouluillaksi saaneet aikaan semmoista ruokaa, joka vallassäätyläisissä on tavallista. Mutta miten köyhiä he olivat ja kuinka säästäväisesti he saivat elää, se näkyi siitä, että he jo aamulla, samalla kuin huoneensa lämmittivät, olivat puuronsa keittäneet; sillä heillä ei ollut varoja puita tuhlata erittäin ruoan keittoa varten.

Se musta muisto, joka äkkiarvaamatta oli tunkeunut vanhan rouvan mieleen, oli vähitellen kadonnut, ja nyt loisti entinen hiljainen onnellisuus hänen silmistään taasen. Kiikkutuolista, jossa hän istui, katseli hän rakkauden silmäyksillä nuoria, jotka toisiaan auttoivat. Huoneessa oli nyt valoa. Haarakynttilä paloi kauniisti.

Silloin pistäysi Ellen pikaisesti kamariin. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä jotakin vyöliinansa alla kätkettynä. Hän lähestyi hiljaa vanhusta, ja kätköstään laski hän vanhuksen helmaan paperiin käärityn vähäisen mytyn. Sitten meni hän veljensä luo, ja hänenkin syliinsä oli neidolla panna jotakin. Ujona vetäysi hän sitten jälleen takan luo, uskaltamatta luoda silmiään niihin, joita tämä hänen käytöksensä oli kummastuttanut.

Rouva ja nuori poika avasivat kiireesti, sanaa sanomatta, kumpikin käärynsä. Sitten nousivat he yht'aikaa. Vanhuksen silmissä välkkyi kyynel. Hiljaa lähestyi hän Elleniä ja suuteli lempeästi hänen valkoista otsaansa. Vanhus ei tätä tehdessään sanonut mitään, mutta tarttuen Elleniä käteen lausui Maurits: »Oma, rakas sisareni!»

Ellen oli palkittu. Armaittensa ilo ja rakkaus oli hänen palkkansa. Hiljaa ja ujosti sanoi hän: »Antakaa anteeksi, etteivät lahjani ole mistään arvosta!»

»Oi Ellen!» virkkoi silloin Maurits. »Kuinka paljon parempi minua sinä olet! Kuinka monta yötä olet saanut valvoa, ennenkuin tämän aikaan sait!» Ja nyt vei nuori poika vanhuksen nähtäväksi ihka uuden, huolellisesti ommellun päällystakin.

»Älä ole siitä milläsikään!» vastasi tyttö. »Sääliksi minun kävi sinua, veli, kun kylmässä juoksit tuon pitkän matkan kouluun saakka».

»Mutta minua ei koskaan kylmä haitannut», väitti poika.

»Eikö silloinkaan, kun minun puolestani kävit voudin luona tuon silkkihameen tähden, joka tänä iltana on annettava kauppaneuvoksen tyttärelle? Eikö silloinkaan kylmä haitannut?»

»Minähän heti paranin; kaksi päivää vaan sairastin».

»Jumalan kiitos, ettei siitä pahempaa seurannut», vastasi tyttö.

Vanhus ei nuorten väitellessä ollut sanonut mitään. Hän istui suorana, korkeana kiikkutuolissaan, ja hänen silmissään välkkyi nyt ylevä loiste; rypytkään hänen otsassaan eivät nyt näkyneet. Nyt hänen siinä istuessaan, kaunis valkoinen päähine kädessä, semmoinen, jota vanhat rouvat siihen aikaan pitivät, näkyi paremmin kuin ennen, että hän oli ylhäistä sukua, semmoista, joka oli tottunut käskemään. Pöydällä seisoi kolmihaarainen kynttilä suuressa, korkeassa, vaskisessa kynttiläjalassa. Vanha rouva laski kirjan sen viereen. Sitten sanoi hän:

»Päivä on jo ehtoolle kulumaisillaan. Sytytä kynttilät, Maurits, ja sinä, Ellen, katso kelloa, eikö jo ole aika, että viet lahjasi kauppaneuvokselle!» - Kun vanhus viimeisiä sanoja lausui, värähti hänen äänensä kummallisesti, niin että nuoretkin sen huomasivat ja katselivat ihmetellen vanhaa isoäitiä.

Hänen tietämättänsä oli hänen ulkomuotonsa muuttunut semmoiseksi, kuin se oli ollut hänen onnensa päivinä, joina hän ei tiennyt vielä surua maailmassa aavistaa ja jona myötäkäyminen aina oli seurannut häntä. Pöydällä seisoi kolmihaarainen kynttilä suuressa, korkeassa, vaskisessa kynttiläjalassa. Vanha rouva laski kirjan sen viereen. Sitten sanoi hän:

»Päivä on jo ehtoolle kulumaisillaan. Sytytä kynttilät, Maurits, ja sinä, Ellen, katso kelloa, eikö jo ole aika, että viet lahjasi kauppaneuvokselle!» - Kun vanhus viimeisiä sanoja lausui, värähti hänen äänensä kummallisesti, niin että nuoretkin sen huomasivat ja katselivat ihmetellen vanhaa isoäitiä.

Ellen loi silmänsä häneen, ja vaikka tyttö oli tottunutkin aina väliin näkemään muistelmia vanhuksen kuluneista ajoista kuvautuvan hänen muodossaan, katseli hän nyt ujosti maahan ja meni hitaasti ja hämillään vanhuksen luo. Hän luuli isoäidin halveksivan lahjaa. Hän olisi tahtonut antaa jotakin arvokasta, jotakin kallista, mutta puolen vuoden ahkeralla säästöllä ei hän ollut saanut toimeen muuta, kuin mitä hän nyt oli antanut.

»Oi äiti! Älä pidä halpana lahjaani!» rukoili hän.

»Lahjasi itsessään ei ole kallisarvoinen», sanoi vanhus oudolla äänellä; »mutta minulle se on kalliimpi kaikkia niitä tuhannenkin riksin arvoisia lahjoja, joita ennen olen saanut. Ne antoi rikkaus vaivatta; tämän lahjan, samoin kuin veljesi lahjan, antoi rakkaus työllä ja vaivalla. Ellen, minä olen ylpeä sinusta».

»Oi äitini!» oli ainoa, mitä Ellen osasi sanoa; sillä vaikka vanhuksen sanat herättivät hänessä suurinta iloa, häpesi hän kumminkin mielestään ansaitsematonta ylistystä.

Ellen oli kätkenyt kasvonsa vanhuksen helmaan. Hän ei nostanut päätänsä, ennenkuin vanhus, joka lempeästi oli tytön mustia hiuksia silitellyt ja tätä tehdessään taasen muuttunut, nousi ja siirsi kiikkutuolin lähemmäksi takkaa, jossa puut nyt olivat puoleksi palaneet. Silloin kohotti hän päätänsä. Hänen poskensa olivat nyt punaiset, ilo hohti hänen suurista silmistänsä, ja sanomattoman kaunis oli hän tuossa.

Mutta vanhus alkoi äänellä, joka nyt oli ihan toisellainen kuin ennen: »Lapset! Joululahjaa minulla e: enää ole antaa; aikanani minäkin niitä olen antanut. Kumminkin on minulla vielä jäljellä yksi lahja, jonka voin teille antaa. Sen antaminen maksaa minulle kentiesi yhtä paljon työtä kuin sinulle sinun antamasi. Ellen - Älä katkaise puhettani», lausui hän, kun tyttö aikoi jotakin sanoa. »Minun lahjani on näkymätön, mutta kumminkin voi se olla teille hyödyksi. Minun lahjani on kertomus elämäni vaiheista. Siitä ehkä voitte elämänne kuluessa käyttää yhtä ja toista hyödyksenne».

Kun Ellen ja Maurits kuulivat, mistä lahjasta tässä nyt oli kysymys, eivät he enää vastustelleet. He olivat usein pyytäneet vanhusta kertomaan heidän isästänsä ja äidistänsä, joita Maurits ei ollut koskaan nähnyt ja joita Ellen ainoastaan himmeästi muisti. Mutta vanha rouva oli aina tästä kieltäytynyt. Nyt siirsivät he tuolinsa lähemmäksi kertojaa, iloisina ja uteliaina.

Vanha rouva huokasi syvään, ennenkuin alkoi. Nuoret eivät ymmärtäneet tämän huokauksen syytä eivätkä osanneet ajatella, että vanha rouva taisteli oman itsensä kanssa. He odottivat vaan uteliaasti.

Karl Jacob Gummerus (1840 - 1898)

Gummeruksen kustannusliikkeen perustaja, lehtori Karl Jacob Gummerus alkoi jo opiskeluaikanaan kirjoitella kansanomaisia, hengeltään kasvattavia kertomuksia, "uuteloita", joita ilmestyi aluksi mm. Suomettaressa ja myöhemmin erillisinä kokoelmina.

Vuonna 1872 Gummerus alkoi julkaista "Kyläkirjasto-lukemistoa", josta kustannusliike Gummeruksen toiminta lasketaan alkavaksi. Lehteä painettiin aluksi Helsingissä ja alkaen vuodesta 1875 Jyväskylässä, jossa Gummerus toimi Jyväskylän klassillisen lyseon ruotsin ja suomen kielen kollegana vuosina 1875 - 1897.

Vuonna 1878 alkoi ilmestyä "Kyläkirjaston kuvalehti" ja vuonna 1881 "Lasten Kuvalehti". Niiden saavuttaman menestyksen myötä Gummerus alkoi 1880-luvulla julkaista myös kirjoja, aluksi pääasiassa laajoja uskonnollisia teoksia. Palavasieluisena hengenmiehenä ja kansanvalistajana Karl Jacob Gummerus halusi kustantaa luettavaa huviksi ja hyödyksi kaikille Suomen kyläläisille.

Tunturisusi Takaisin joulutarinoiden etusivulle.

Joulukalenteri luukku 11

Kuvat Designed by Prostooleh.
Joulu
Tunturisuden sivut